Historiantutkimus lähtee liikkeelle kysymyksestä: Mitä tapahtui? Tätä ajatusta historiantutkija pohtii asiakirjoja ja muistelmia lukiessaan ja kysyy itseltään, onko hänen lukemansa totta. Mikä sitten on totta? Onko ylipäänsä tapahtumaa, jonka kaikki muistaisivat samalla tavalla? Kun tämä havainto ymmärretään, joudutaan pohtimaan, miten tutkittava asia kuvataan historian tapahtumana tai ilmiönä. Millä tavalla käsillä oleva asiakirja tai muistelu kuvastaa sitä tapahtumaa tai ilmiötä, jota se käsittelee? (Ks. esim. Renvall 1965; Kirkinen 1987.)
Tästä edetään kahteen muuhun vaiheeseen: Voinko minä käyttää tätä lähdettä, sen antamaa subjektiivista tulkintaa tapahtuneesta tutkijana? Ja jos voin niin miten? Kun samasta asiasta löytyy usein monia, ristiriidassakin olevia tulkintoja, on mietittävä jokaisen yksittäisen lähteen kohdalla erikseen, miten sitä käytän? Mitä minä sillä haluan osoittaa?
Historiantutkijan tulisi nykyisin käyttää mahdollisimman monipuolisesti eri lähteitä: virallisia asiakirjoja, yksityishenkilöiden muistiinpanoja, muistitietoa. Tämän voi rajata itsestäänselvyydeksi sanomalla: ”Luonnollisesti tutkittavasta aiheesta ja rajauksesta riippuen.” Tämä on historiantutkimuksen lähtökohta, tutkittiin sitten jotakin tapahtumasarjaa tai ilmiötä. Tutkijan lähtökohdista ja tutkimuksen luonteesta riippuu, miten hän painottaa eri asioita. Historiantutkimuksessa on ollut perinteisesti vallalla arkistouskoisuus. Voittaja on se, joka noukkii vihoviimeisenkin paperinpalan arkistosta ja tekee lopullisen analyysin. Tämän rinnalle on vähitellen syntynyt tulkintatapa, joka antaa tilaa ristiriitaisille ja eritasoisille tulkinnoille. (Ks. esim. Peltonen 1992.) Nykyisin historiantutkimuksessakin on valtaamassa alaa ajattelu, jonka mukaan emme enää luo loogista tarinaa vaan hyväksymme samasta tapahtumasta ristiriitaiset tulkinnat, joista muodostuu tapahtumakokonaisuus, historian tapahtuma.
Muistitietoa on käytetty kautta historiankirjoituksen historian, mutta historiantutkimuksen professionalisoituminen ja tieteellisten metodien kehittyminen syrjäyttivät muistitiedon vakavasti otettavana historian lähteenä1800-luvun puolivälissä. (Thompson 1978, 19-64.) Muistitiedon heikkoudet ovat historiantutkimuksen näkökulmasta rakenteellisia. Muistitieto on kerätty vuosia, jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen, joten se sisältää aina myös myöhempiä käsityksiä ja tulkintoja kokemuksista, ei autenttista tilanteessa koettua. On myös todettu, että haastattelutilanne ja ennakko-odotukset vaikuttavat muistitietoon sen käyttöarvoa heikentävästi. Kun muistitietoa on käytetty ristiriitaisten selitysmallien tukena ja sellaisten tapahtumasarjojen selvittämisessä, joista asiakirjat vaikenevat tai antavat epätäydellisen kuvan, se on altistunut rajullekin arvostelulle.
Jokainen historiantutkija tietää, että viime kädessä muistitieto ja viralliset asiakirjat, eivät suunnattomasti eroa toisistaan. Virallinenkin asiakirja on subjektiivinen tuote, ihmisen tuottamia sanoja. (Thompson 1978, 49.) On vain helpompaa nähdä yksityisen henkilön asenteellisuus kuin instituution asenteellisuus. Toinen asia, joka unohtuu historiantutkimukselta herkästi, on se, että huomattavat historian toimijat saattavat itse vaikuttaa heistä myöhemmin tehtäviin dokumentteihin. He pyrkivät aktiivisesti muokkaamaan sitä kuvaa, jonka historiantutkimus tekee heistä jälkeenpäin (Ahti 1987, 20-23). Näin ollen virallinen asiakirja-aineisto sisältää aivan samanlaisia ansoja ja vääristymiä, joista muistitietoa syytetään.
Vasta toisistaan riippumattomien tulkintojen kokonaisuus, jonka kaikkia osia tarkastellaan lähdekriittisesti, auttaa muodostamaan kokonaiskuvan historian tapahtumasta. Näin sekä muistitiedon käyttö että muidenkin historiasta kertovien dokumenttien hallinta ovat tutkijan painotusten ja lähdekriittisyyden varassa. Tämä aiheuttaa monille historiantutkijoille kuitenkin ongelmia, koska silloin tullaan johtopäätökseen, jonka mukaan julkisen vallan tuottamilla dokumenteilla ei ole arvoa sen enempää kuin yksityisillä muistiinpanoilla tai muistitiedolla. Asiakirjalla on sitä paitsi muistitietoon nähden eräs lyömätön etu: se ei muutu ajan mukana samalla tavalla kuin ihmisten ajatukset ja tulkinnat.
Tulkinnan onnistumisen ratkaisee se, miten lähdekriittisesti tutkija aineistoihinsa suhtautuu ja minkä painoarvon hän antaa eri lähteille. Tämä on myös lähtökohta historiantutkijan etiikalle ja keskeinen tekijä niille eettisille linjoille, jotka hän työlleen määrittää.
Arkistojen aineistonkäytölle asettamia rajoituksia on historiantutkijan näkökulmasta kiitettävän vähän ja onneksi varsin epäolennaisissa asioissa. Arkistot ovat aikanaan laatineet hyvin järkeviä pelisääntöjä: kertojaa koskevat tiedot ovat helposti saatavissa ja käytettävissä; suoria lainauksia voi vaivattomasti käyttää. Tutkijan työtä hankaloittavia käyttöehtoja on lähinnä yksityishenkilöiden arkistoissa. Toisaalta nämä ehdot on ymmärrettävä arkiston näkökulmasta. On parempi, että asiakirjat ja muistiinpanot ovat edes joillakin ehdoilla arkistossa kuin muualla tutkijoiden saavuttamattomissa. Lisäksi on todettava ainakin eräisiin kirkollisiin arkistoihin pätevä sääntö: mitä pienempi paikkakunta ja mitä pienemmät piirit, sitä nihkeämpää on suhtautuminen akateemisen koulutuksenkin saaneisiin tutkijoihin. Pienessä piirissä on vaikeampi hyväksyä sitä, että tutkija kaivelee ikäviä asioita, vaikka hän tekisikin vain hyvin yleisiä tai ennakoitavissa olevia havaintoja.
Mitä arkaluontoisiin asioihin tulee, historiantutkijoilla on mielestäni usein liiankin tarkka sihti siinä, miten kertojan tai lähteen nimeä suojataan. Suojaamisella on mielestäni aina oltava erittäin hyvä peruste. Ihmiset ovat kuitenkin historian toimijoita - sekä hyvässä että pahassa. Jos ”paha” on perusteellisesti todistettavissa, ei senkään nimeäminen ole mielestäni väärin, jos kykenee tuomaan esille myös perustelut siihen, miksi joku on toiminut ”pahasti.” Historiankirjoituksella ei ole tarkoitus syyttää ketään, vaan nähdä kokonaisuus, kaikki historialliseen tapahtumaan vaikuttaneet asiat sekä ymmärtää kaikkia historiallisessa tapahtumassa toimineita. Tämän ymmärtäminen on historiantutkimuksessa aika uutta, koska historiaa on vanhastaan käytetty poliittisena lyömäaseena.
Uskon lukijoiden kykenevät näkemään yhä enenevässä määrin, mikä arvo millekin historiallisen toimijan lausunnolle on annettavissa; varsinkin jos (ja kun) se tuodaan tekstissä selvästi esille. Historian tapahtumien selitysten modernistuessa lukijalla on lukemastaan yhä suurempi vastuu - kuten sananlaskussa savolaista kuunnellessa. Lukija ottaa vastuun mielellään, usein automaattisesti.
Itse olen suojannut arkaluontoiseksi katsottavan asian yhteydessä asianomaista henkilöä esimerkiksi seuraavanlaisissa tapauksissa. Erään pariskunnan kuolemaan 1918 eräänä taustatekijänä oli seurakunnan arkistosta löytämäni tieto siitä, että mies oli toiminut vaimonsa parittajana. Tätä en sellaisenaan kertonut. Jos joku kuitenkin on niin uuttera, että haluaa käydä arkistossa lukemassa saman asiakirjan nähdäkseen, mistä henkilöitä oli rangaistu, hän voi aivan hyvin tehdä sen, sillä tekstistäni löytyy viite kyseiseen dokumenttiin. Toisessa tapauksessa oli mielestäni olennaista ilmaista, että erään valkoisten joukkosurman toimeenpannut punainen oli ammattirikollinen. Mainitsin tämän tutkimuksessani. Rikollinen tausta selitti sitä, miksi tappamisen kynnys oli tälle henkilölle muita toimijoita matalammalla. Jos olisin jättänyt tämän kertomatta, olisin tukenut sitä triviaalia ajatusta, että kyseinen toimija oli vain sattumanvaraisesti ”paha” ja toimi siksi ”pahasti.” Pahuuden taustalla on aina yksilöllisiä vaikuttimia ja motiiveja, ei pelkästään pahuus. Historiantutkijan on löydettävä tällaiset vaikuttimet ja tuotava ne julki.
Kokemukseni lukijoiden yhteydenotoista ovat pääsääntöisesti positiivisia. Olen saanut muutamia puhelinsoittoja, joissa hämmästyneet jälkeläiset ovat todenneet, etteivät he ole tienneetkään, että isoisää on 30 tai 40 vuotta sitten haastateltu. Tällaiset kokemukset ovat historiallisen ymmärtämisen kehittämistä edistäviä ja historiallisen kokemuksen välittämistä parhaimmillaan. Kun oma esi-isä on jotakin sanonut ja jos tämä poikkeaa jonkin verran henkilön omasta käsityksestä, saadaan historian ymmärrystä kasvattavia kokemuksia. Näin toivoisi yhä enemmän tapahtuvan. Tällaisten kokemusten välittäjänä historiantutkijoilla ja arkistoilla on valtava työ edessään.
Usein törmää myös siihen, että arkistosta tuleva tieto on henkilön mielestä jotenkin väärää ja paikkansapitämätöntä, vaikka sitä ei voi järjellisin perustein kiistää. Eräs vanhempi rouva soitti minulle vihaisena, kun oli kuullut, että olin maininnut tutkimuksessani, että hänen tätiään oli kuulusteltu vuonna 1918. Asenne oli sellainen, että ”ei meijän täti voinut olla punikki, hää ol aina kuningasmieline ja niin hartaasti puhu niist Venäjä tsaariloistkii.”
Mistä tämä ristiriita johtui? Ehkäpä 1930-luvulla, jolloin kyseinen soittaja oli ollut kesävieraana tädin luona, täti oli ehkä ollut aikaisemmista kokemuksista viisastuneena kovinkin kuningasmielinen. Se ei silti estä sitä, että vuonna 1917 oli aivan normaalia riiata venäläistä upseeria, kun niitä nyt Suomessa tuolloin oli. Tämän perusteella on myös aivan ymmärrettävää, että paikallinen suojeluskunta oli kuulustellut tätiä kyseistä suhteesta keväällä 1918. Miten tutkija pystyy kertomaan tälle vanhalle rouvalle sen, että yksilölliset kokemukset ovat muovanneet hänen tätinsä ajattelua? Soittaja katsoo vuotta 1918 tämän päivän näkökulmasta, 1930-luvun kansakouluopetuksen antamin eväin. Hänelle ”punaisuus”, oletettukin sellainen, on häpeällinen asia.
Erilaiset historian ja ihmisten uskomusten kohtaamiset ovat historiantutkijalle kasvattavia. Ne vaativat kärsivällisyyttä ja valitettavasti myös virheellisten käsitysten passiivista hyväksymistä. Historiantutkijan tehtävänä on kuitenkin vaikuttaa kirjoittamalla ja antamalla epäsuorasti ajattelemisen aihetta, ei avoimesti neuvomalla.
Seuraavaksi esitän muistitiedon puolustuksen. Se on tarpeellista, jotta me historiantutkijat emme ylenkatsoisi muistitietoa ja asettaisi sitä arvoaan alemmaksi ja jottemme anonymisoisi ja hukuttaisi sitä selityksiin kertojien suojelemisen nimissä.
Muistitiedon puolustus antaa aihetta myös eettisille pohdinnoille. Tavallaan kyse on myös siitä, miten historiantutkija lähtee purkamaan lähdettään ja millaisia eettisiä kysymyksiä purkutyö teettää. Käytettävissäni olisi useita osuvia sitaatteja muistitiedosta, joita olen hyödyntänytkin (ks. esim. Arponen & Tikka 1999, 149, 291, 256-257, 276), mutta tähän olen valinnut asian konkretisoimiseksi katkelman Lauri Viidan romaanista Moreeni (1951). Sen ensimmäinen osa päättyy Tampereen valtauksen 1918 kaoottisiin tunnelmiin:
Sabatti oli päättynyt. Palokunnantalon pihassa oli joukko kiväärimiehiä ja kolme aseetonta kävelytettiin juuri rakennuksesta ulos, kun Elina astui sisään.
- Näkemiin, Elina! Sanoi Lempi.
Saattaja painoi oven kiinni. Nyt vasta Elina hiukan selviytyi hämäännyksestään ja yritti rientää Lempin luo, mutta hänet työnnettiin rajusti takaisin. Mitä tämä merkitsi. Elinalla oli kauhea tunne. Hän ei tietänyt sille mitään nimeä, niin, hän ei tietänyt mitään, sitä se oli. Ihmisten kasvot olivat tänä päivänä niin kummalliset, jäykät, kuin säikähtäneet. (…)
- Mitäs te täältä haette?
- Minun käskettiin tulla siivoamaan.
- Kuka käski?
- Tuomari.
- Mikä helvetin tuomari.
- En minä tiedä, mutta Rantalassa se oli.
- Jaha, menkääs nyt tekin vähäksi aikaa tuonne perähuoneeseen!
Elina meni ja ovi suojettiin hänen takanaan. (…) Ovi aukeni.
- Onko täällä se siivooja? Hakekaa keittiöstä ämpärillinen vettä ja jokin harja tai luuta ja tulkaa ulos, siellä on hiukan siivottavaa.
Elina haki ja meni. Hän ei vieläkään tietänyt, mitä hän ymmärsi, mutta jotakin hirmuista se oli. Nyt hän tuli ulos. Mihin päin? Joku viittasi: tuonne! Elina lähti sinne päin, katsoi seinustalle, katsoi ja näki. Silloin hän tiesi mitä ymmärsi - ja lakkasi ymmärtämästä. (…)
(Viita 1951,154-155.)
Mielestäni esimerkki kuvaa hyvin muistitiedon syntymekanismia: mitä ihminen muistaa, miten muisti syntyy ja miten se, muistettu, tulisi ymmärtää.
Väkevä kokemus painuu ihmisen mieleen valokuvan tavoin. Moni meistä on ollut tilanteessa, joka on piirtynyt mieleen yksityiskohtaisen tarkasti. Ainakin haluamme uskoa niin. Aistit herkistyvät hajuille, mielikuville, äänille, sanoille. Emme epäile hetkeäkään sitä, ettemmekö muistaisi ja kykenisi kertomaan sellaista kuvausta spontaanisti.
Vuoden 1918 muistitietomateriaalissa huomio kiinnitetään usein myös toisen kertojan fyysisiin ominaisuuksiin. Muistelijat ovat syntyneet 1890-luvun ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vuonna 1918 he olivat fyysisesti ja psyykkisesti parhaassa muistamisen ja kokemisen iässä, noin 20-vuotiaita. Kun sisällissodan muistitietoa ryhdyttiin keräämään 1960-luvun aikana, aika oli keruille otollinen, sillä pääosa vuoden 1918 kokijoista oli tuolloin parhaassa "muisteluiässä", noin 70-vuotiaita.
Myöhemmin syntyneet käsitykset, tulkinnat ja sanat ovat usein kuorittavissa muistitiedosta pois. Uusi näkyy yleensä sanavalinnoissa, kuvattavan tapahtuman jälkikäteen suoritettavassa tulkinnassa ja tapahtuman yleisten linjojen määrittelyssä. Haastattelunauhoja kuunnellessa tämän havainnon voi tehdä selkeästi. Kun muistelija tulkitsee asioita ulkoa opitulla tavalla, se on itse asiassa kiinnostava havainto, sillä se on usein merkki siitä, että henkilö torjuu kiusallisen kokemuksen. Se saattaa kertoa myös siitä, ettei henkilö ole kokenut mitään ja peittää sitä. Kauhutarinoiden osalta etenkin Ulla-Maija Peltonen on purkanut tätä kuorrutusta oivallisesti väitöskirjassaan Punakapinan muistot (1996). Sisällissodan kauhutarinat olivat Peltosen mukaan osa muuten selittämättömiksi jääneiden, traumaattisten ja vaiettujen asioiden purkamista; ne toimivat eräänlaisena terapiana. (Peltonen 1996, 198-202.)
Muistitiedolla on yksilön identiteettiä ja jopa moraalikoodistoa rakentava merkitys. (Ks. Peltonen 1996, 282-285.) Hienosti ilmaisten yksilön kokemus sijoittuu historian suureen kertomukseen. Esikuvien, kirjallisuuden tai yleisten käsitysten vaikutukset muistitietoon on helppo nähdä: sellaisia ovat esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian luomat sosiaalisen ympäristön ja yleisten rakenteiden kuvaamisen muodot. Vaikutus näkyy siinä, miten asioita kuvataan ja miten kronologia etenee. Tulkinnat ovat lähes aina osa yleisesti opittua historiantulkintaa. Tämän alta, sivulauseista ja muistellessa syntyneistä ilmeikkäistä kuvista, nousee esiin myös piiskansivalluksia: sellaisia havaintoja, jotka nousevat menneestä suodattamattomina.
Historiantutkimuksessa muistitietoa on kritisoitu siitä, että ihmiset kertovat omina kokemuksinaan lukemaansa tai kuulemaansa. Tässä kriittisessä ajatuksessa on edellä kuvatun valossa totuuden siemen, mutta se on helppo myös ymmärtää väärin; siten, että muistitiedossa herkästi valehdeltaisiin. Ihmiset eivät tarkoituksella useinkaan valehtele. Siitä jää yleensä aina kiinni, sillä historiantutkija voi aina tarkistaa asian todenperäisyyden arkistoista.
Muistitieto antaa usein varsin lyömättömän ajankuvan, jota asiakirjoilla tai muulla kirjallisella aineistolla ei voitaisi dokumentoida. Se on silloin korvaamaton osa menneisyyden kartoitusta.
Lopuksi kommentoin lyhyesti sitä pohdintaa, kuinka pitkälle historiassa toimineiden henkilöiden jälkeläisiä on suojeltava? Usein on niin, ettei tällaisella suojelulla ole suurtakaan käytännön merkitystä. Sitkeintä sukututkijaa lukuun ottamatta harvat nykyajassa elävät ihmiset osaavat yhdistää jonkun historiassa toimineen ihmisen johonkin nykyiseen sukuun; yleensähän historiantutkimus käsittelee ihmisiä, jotka ovat vähintään nykyisen sukupolven isoisiä.
Mikäli kertojia aletaan suojella kovin ankarasti ja heidän kertomuksiaan ruvetaan tulkitsemaan ja pilkkomaan tunnistamattomiksi, suojelu alkaa tuoksahtaa epäilyttävästi miellyttämiseltä. Miellyttämisen tai konventionalismin, sovinnaisten ennakko-odotusten täyttämisen ei koskaan pidä olla historiantutkimuksen eikä muunkaan akateemisen tutkimuksen tehtävä eikä lähtökohta.
Todettakoon vielä, että historiantutkimus ei sinällään syytä ketään vaan haluaa tuoda esiin tapahtuman tai ilmiön kokonaisuuden. Silloin tuodaan esille myös toimijoiden huonot puolet, parhaimmillaan perustellusti. Jos näin tapahtuu, historiantutkija on noudattanut eettisiä periaatteita niin pitkälle kuin historiallisen tapahtumakokonaisuuden esittämisen kannalta on tarpeellista. Historiantutkija on vastuussa sanomisistaan sekä historiallisten toimijoiden jälkeläisille että myös tulkintojensa ja rajaustensa kautta tutkimukselle.
Historiantutkija käyttää arkistoaineistoa kriittisesti muttei tunteettomasti. Jos historiassa toimineet henkilöt eivät toimiessaan halunneet salata itseään, miksi meidänkään olisi heitä piilotettava. Historian tekijät ovat toimineet senhetkisen tietämyksen varassa ja vallassa, emme me voi heitä siitä syyttää. Historiantutkijan tehtävänä on kysyä, mitä tapahtui, ja kuunnella kaikki saatavissa olevat vastaukset.
Ahti, Martti 1987. Salaliiton ääriviivat. Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919. Espoo: Weilin & Göös.
Arponen, Antti O. & Tikka Marko 1999. Koston kevät. Lappeenrannan teloitukset 1918. Porvoo: WSOY.
Kirkinen, Heikki 1987. Historian rakenteet ja voimat. Johdatus historianfilosofiaan. Helsinki: Kirjayhtymä.
Peltonen, Matti 1992. Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Helsinki: Hanki & Jää.
Peltonen, Ulla-Maija 1996. Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Helsinki: SKS.
Renvall, Pentti 1965. Nykyajan historiantutkimus. Porvoo: WSOY.
Thompson, Paul 1978. The Voice of the Past. Oral History. London: Oxford University Press.
Viita, Lauri 1951. Moreeni. Romaani. Porvoo: WSOY.
Marko Tikka, FL
Tutkija
Helsinki
marko.tikka@vnk.vn.fi