Muisteluaineistot on koettu hedelmällisiksi ja tutkimusta monipuolistaviksi, mutta samalla ne ovat aiheuttaneet tutkijoille monenlaisia lähdekriittisiä ja eettisiä pulmia. Mitä ja miten muistot kertovat menneestä? Saadaanko niiden avulla luotettavaa tai pätevää tietoa, uusia näkökulmia, mielenkiintoisia subjektiivisia tulkintoja vai mitä? Miten käsitellä muisteluaineistoihin sisältyviä arkaluontoisia asioita? Pitääkö tutkimuksissa aina salata muistelijoiden henkilöllisyys. Ja jos pitää niin millä tavoin? Millä tavoin hyödyntää muisteluaineistoja niin, ettei kukaan muistelija tuntisi itseään väärin ymmärretyksi tai loukatuksi? Mitä ja miten muisteluaineistojen avulla on tarkoituksenmukaista tutkia!
Itse olen pitkään ja monesta näkökulmasta miettinyt vastauksia näihin kysymyksiin. Olen työskennellyt muisteluaineistojen parissa vuodesta 1987. Olen tehnyt haastatteluja kolmessa erilaisessa muistitietoprojektissa ja tutustunut jonkin verran myös kirjallisesti tuotettuun muistitietoon, lähinnä Työväen Muistitietotoimikunnan tallentamiin aineistoihin. Myös kaikki opinnäytetyöni gradusta väitöskirjaan ovat liittyneet muisteluaineistoihin: olen tarkastellut muistitiedon ja folkloren suhdetta, muistitiedon tallentamisen menetelmiä ja lisäksi muistelupuheen ominaispiirteitä kokemuskerrontana ja muistelijoiden omana historiana. (Ukkonen, 1989; Ukkonen 1996; Ukkonen 2000.) Niinpä voinkin esittää muiden punnittavaksi joitakin vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin.
Muisteluaineistot kertovat eri ihmisille - myös eri tutkijoille - eri asioita. Se mitä ne kertovat riippuu ennen kaikkea siitä, minkälaisena ilmiönä, tiedon, puheen tai kirjoituksen lajina, tutkija tai muistelija muistitietoa tai muistelua pitää. Historian- ja perinteentutkimuksen kannalta muistelu voi olla mielenkiintoista ja haasteellista ensisijaista aineistoa tai sitten asiakirjoja täydentävää ja rajallista, jopa hyödytöntä aineistoa; riippuu siitä, minkälaiseksi tutkija määrittää oman työnsä.
Menneisyyttään muisteleville ihmisille omat muistot kertovat usein totuuden: totuuden, jota muut eivät aina usko (vrt. Saarenheimo 1997, 94-120) tai josta yleisesti vaietaan ja joka juuri siitä syystä on merkittävä ja muistamisen arvoinen (Peltonen 1996). Muistelijalle muistelu on siis oman menneisyyden mieleen palauttamista, oikein muistamista ja tietoa siitä, mitä itselle ja läheisille todella tapahtui ja miten asiat olivat. Argumentiksi muiston aitoudesta ja totuudesta riittää yksinkertaisesti toteamus "muistan sen kuin eilisen päivän" tai "sellainen kokemus ei koskaan unohdu". Menneiden kokemusten kertaaminen on kuitenkin myös tapahtumien arviointia, elämäntarkastelua, kokemusten jakamista muiden kanssa ja oman elämän paikantamista osaksi historiaa. Tätä muistelun puolta muistelijat itse eivät useinkaan korosta yhtä paljon kuin muistojen totuutta, mutta asioiden pohtiminen ja arviointi tulee hyvin esille tavoissa, joiden avulla mennyttä kerrataan ja käsitellään.
Muistin toimintaa tutkineet psykologit ja muutkin muisteluaineistojen parissa työskennelleet tutkijat ovat havainneet, että menneisyyden rekonstruointi sellaisena kuin se todella oli eli niin kutsutun totuuden muistaminen on käytännössä mahdotonta. Ihmismuisti ei ole tapahtumia muuttumattomana säilyttävä arkisto, vaan muistaminen on jatkuvaa ja käytännössä myös yhteisöllistä menneisyyden käsittelyä ja tulkintaa. Niinpä yksittäisten ihmisten muistoihin ovat vaikuttaneet monet asiat: myöhemmät tapahtumat, muiden kokemukset ja monenlaiset kirjalliset aineistot sekä yhteisöllisesti hyväksytyt menneisyyden tulkinnat. Muistelua gerontologian näkökulmasta tutkinut Marja Saarenheimo on kirjoittanut, että muistot edustavat jatkuvuutta muistuttamalla ihmisiä siitä, millainen menneisyys on ollut, mutta ne myös tarjoutuvat uudelleen tulkittaviksi jokaisesta uudesta nykyhetkestä käsin; muistot eivät ole staattisia ja selvärajaisia, vaan ne kuljettavat aina mukanaan useita tulkintamahdollisuuksia. (Saarenheimo 1992, 272.)
Luisa Passerini on todennut, että elämäkerrallinen muisto on aina esittäjänsä näkökulmasta kokemuksellisesti ja psykologisesti totta ja että tutkijan tehtävänä on ratkaista, missä mielessä ja missä tarkoituksessa se on totta (Passerini 1989, 197). Tutkijan vastuulla on kokonaiskuvan luominen aiheesta, tutkimuksen kohteiden omia näkemyksiä mestaroimatta. Tätä Passerinin näkemystä on monesti siteerattu, mutta harvat ovat kuitenkaan pohtineet, miten se käytännössä loppujen lopuksi vaikuttaa esimerkiksi lähdekritiikkiin ja tutkijan tapaan tulkita muisteluaineistoon sisältyviä näkemyksiä. Vaikuttaako se muullakin tavoin kuin siten, että tutkijan ei työssään sovi väittää, että hänen haastattelemansa ihmiset ovat puhuneet palturia tai ainakin vääristelleet asioita?
Historiantutkijat keskustelivat muistitietohistorian alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilla erittäin paljon siitä, mitä ja miten luotettavasti muistitieto kertoo tai väittää jotakin menneisyydestä eli minkälaista muistitieto on rekonstruktiona. Jonkin verran keskusteltiin siitäkin, miten muistitiedon avulla tulkitaan mennyttä nykyisen lähtökohdista, mutta tässä keskustelussa muistitiedon subjektiivisuus, tulkinnallisuus ja nykyisyyden vaikutus nähtiin pikemminkin rajoittavina kuin uusia mahdollisuuksia avaavina tekijöinä. Arveltiin, että tutkimuksessa pitäisi tavoittaa ja olisi myös mahdollista tavoittaa muistelijan aito ja alkuperäinen tapahtumahetken kokemus ja tulkinta. (Ks. esim. Thompson 1988.) Myöhemmin, lähinnä 1990-luvun kuluessa, alettiin kiinnittää huomiota siihen, että nimenomaan muistitiedon subjektiivisuus, tulkinnallisuus ja nykyisyyden vaikutus tekevät siitä mielenkiintoista historiantutkimuksenkin kannalta. Alettiin puhua myös siitä, että alkuperäisen kokemuksen tavoittaminen ei ole mahdollista eikä loppujen lopuksi edes mielenkiintoista. Aidon kokemuksen tavoittelun sijasta muistitiedon avulla kannattaa tutkia esimerkiksi sitä, minkälaisia asioita ihmiset pitävät muistamisen arvoisina ja miten he niitä muistelevat ja tulkitsevat. (Ks. esim. Gluck & Patai; Kalela 1999; Portelli 1997; Samuel & Thompson 1990.) Viime vuosikymmenen tutkimus toikin uusia näkökulmia muisteluun ja sen asemaan tutkimuksessa: alettiin kysyä paitsi mitä muisteluaineistot kertovat, myös miten ne kertovat ja miksi ne kertovat juuri tiettyjä asioita tietyllä tavalla.
Mitä muistot siis loppujen lopuksi kertovat, ja minkälaisia asioita ja tapahtumia muisteluaineistojen avulla on tarkoituksenmukaista tutkia?
Työskennellessäni 1980-luvun loppupuolella Turun työväenliikkeen historiaprojektissa haastattelin maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä 1930-luvulla toiminutta Vilhoa, jota pidin erittäin miellyttävänä ja vilpittömänä vanhana herrana. Hän kertoi tulleensa pidätetyksi ja joutuneensa oikeuteen valtiopetoksen valmistelusta lähinnä sen vuoksi, että oli mukana kielletyssä järjestössä ja sattui olemaan väärään aikaan väärässä paikassa. Myöhemmin sain luettavakseni historiantutkijatyötoverini muistiinpanot Vilhon aiemmasta haastattelusta. Tässä haastattelussa Vilho kertoikin yksityiskohtaisesti niistä toimista, joita oli hän tehnyt esim. suojellakseen tiettyä poliisia piileskelevää toveriaan. Tunsin itseni petetyksi ja hyväuskoiseksi hölmöksi. Nämä kaksi erilaista kertomusta ovat kuitenkin omalla tavallaan kokemuksellisesti ja psykologisesti tosia, sillä ne tuovat esiin kaksi erilaista näkökulmaa maanalaisen poliittisen liikkeen toimintaan ja asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Ensimmäinen kertoo siitä, miten mukana olleet ihmiset 1980-luvulla tulkitsivat 1930-luvun vasemmistolaisuutta: näkemys, jonka mukaan pelkkä jäsenyys riitti syyksi turvasäilöön päätymiseen tuotiin esille monissa muissakin haastatteluissa. Toinen kertoo siitä, että jotkut asiat eivät ole julkisia vaan todella omaa, tietyn sisäryhmän historiaa. Maanalaisen toiminnan käytäntöjä muisteltiin vain mukana olleiden kesken tai sitten niistä kerrottiin tarpeeksi luotettaville ihmisille, esimerkiksi nuoremmille kommunisteille; julkiseen, kaupungin teettämään työväenliikkeen historiateokseen nämä sisäryhmämuistot eivät kuuluneet.
Muisteluaineistot toisin sanoen kertovat siitä, miten monin tavoin mennyttä voidaan kerrata ja tulkita. Tulkintatapoja käsittelevässä tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota mm. kerronnallisiin ilmaisukeinoihin ja siihen, missä sävyssä menneestä kerrotaan tai miten siihen suhtaudutaan. On esimerkiksi tuotu esiin, että muistelussa korostu usein nostalgia, kadotetun menneisyyden kaipuu tai sitten selviytyminen. (Korkiakangas 1996, 37-38, 171-173; Ukkonen 2000, 136-150.) Jotkut tutkijat ovatkin konstruoineet muistelusta selviytymiskertomuksia, joiden keskeisenä teemana on tuoda esiin se, miten elämän vastoinkäymiset on voitettu tai kestetty (esim. Saarenheimo 1997, 180-182). Kerronnallisia ilmaisukeinoja tutkittaessa on kiinnitetty huomiota mm. metaforiin, kerronnan aikatasoihin sekä kirjallisuuden lajien keinojen hyödyntämiseen (Makkonen 1993). Lisäksi muisteluaineistot kertovat siitä, minkälainen on muistelijan suhde yhteisöllisesti hyväksyttyihin menneisyyden tulkintoihin. Muistelussa yksittäinen ihminen voi arvioida erilaisia menneisyyden tulkintoja, kritisoida tai olla samaa mieltä, suhtautua välinpitämättömästi tai pyrkiä täydentämään niitä omilla kokemuksillaan. Toistaiseksi ei ole kovinkaan paljon kiinnitetty huomiota siihen, miten kulloinenkin yleisö vaikuttaa menneisyyden tulkintatapoihin. (1) Ennen kaikkea muisteluaineistojen kautta tulee kuitenkin esiin se, minkälaiset asiat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia, minkälaista on ihmisten oma historia ja miten sitä muistelemalla, kirjoittamalla tai suullisesti kertomalla, tuotetaan.
Nämä ovat minun mielestäni tärkeimmät asiat, joista muisteluaineistot kertovat. Tutkimuksissa niiden avulla on tehty päätelmiä myös muutamista muista asioista, esimerkiksi ihmisten maailmankuvasta, historiakäsityksistä ja ajattelutavoista, tai sitten niistä on luettu kollektiivisia tai kulttuurisia käsityksiä ja tulkintoja tietyistä asioista tai tapahtumista (esim. Peltonen 1996; Schrager 1998). On myös tutkittu sitä, miten menneisyyttä tuotetaan ja rakennetaan muistelemalla eli minkälaisena yhtäältä menneisyys, toisaalta muistelijoiden nykyisyys näyttäytyvät muisteluaineistossa (esim. Korkiakangas 1996; Saarenheimo 1997). Edelleen on myös tutkijoita, jotka pyrkivät tavoittamaan aikalaiskokemusta.
Käsitykseni mukaan muistitietohistorian periaatteena on tavoittaa ihmisten omat menneisyyden tulkinnat tai oma historia, myös siinä tapauksessa, että muisteluaineiston tuottamisen lähtökohtina ovat ensisijaisesti historiantutkimuksen intressit. Tämän periaatteen toteutuminen edellyttää yhtäältä sitä, että muistelija voi kertoa vapaasti ja omasta mielestään tärkeistä asioista ilman asiantuntijahistorian ja historiantutkijan ohjailua. (Ks. Teräs 2000.) Toisaalta haastatteluja pidetään nykyisin vuorovaikutustapahtumana ja neuvotteluna, jonka tuloksena syntyneeseen muistelupuheeseen ovat vaikuttaneet sekä haastattelija että haastateltava. Aiemminkin oltiin toki sitä mieltä, että haastatteluissa tuotettuun aineistoon vaikuttavat haastattelun molemmat osapuolet, mutta aiemmin ajateltiin, että tutkijan vaikutus vääristää aineistoa. Haastattelujen yhteydessä tämä näkemys merkitsi mm. sitä, että tutkijan oli pysyttäydyttävä taustalla, keskityttävä kuuntelemiseen ja esitettävä lyhyitä ja yleisluontoisia kysymyksiä. Tutkija ei saanut johdatella, keskustella eikä provosoida (Thompson 1988, 209-210). Lähinnä dialogisen antropologian (ks. esim. Vasenkari 1999) vaikutuksesta alettiin 1990-luvulla korostaa haastattelun dialogista luonnetta ja sitä, että tutkija saa - hänen pitääkin - keskustella, vastata muistelijan kysymyksiin ja provosoida (Gluck & Patai 1991; Portelli 1997, 12). Muistitietoprojektin onnistuminen edellyttääkin tutkijan ja muistelijoiden välistä - usein hyvin kiinteää - yhteistyötä, esimerkiksi sitä, että muistelijat osallistuvat projektin tavoitteiden määrittämiseen ja kommentoivat tutkijan tekemiä tulkintoja. (Vrt. Lawless 1992; Lawless 1993.) Tutkimuksessa on myös aina tehtävä näkyväksi se, miten haastatteluja tehtiin ja aineisto muodostettiin, mikä on tutkijan osuus ja ääni. Tutkimuksessa pitää siis tuoda esiin molempien tai kaikkien osapuolten näkemykset niin, että ne eivät sulaudu toisiinsa.
Tutkimuksen aiheena tai kohteena olevien ihmisten henkilöllisyyden suojaamisesta on viime aikoina keskusteltu erittäin paljon. Henkilötietolaki velvoittaa tutkijoita ja arkistoja huolehtimaan siitä, että ihmisten henkilötietoja ja arkaluontoisia asioita ei käytetä väärin eikä julkaista ilman lupaa. Monet tutkijat tulkitsevat lakia siten, että tutkimuksissa ei missään tapauksessa saa tuoda esiin ihmisten oikeita nimiä eikä muitakaan tunnistetieoja. Kokemukseni mukaan kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halua, että heidän tunnistetietojaan muutetaan. Jotkut päinvastoin haluavat, että oma nimi on esillä. Käytännössä on myös niin, että etenkin saman yhteisön (esim. työyhteisön tai yhdistyksen) jäsenet tunnistavat toisensa, vaikka nimet olisivat peitenimiä ja tunnistetietojakin olisi muutettu. Olen esitellyt metallityöläisnaisten arkea miehisessä työyhteisössä käsittelevää tutkimustani tilaisuudessa, jossa oli mukana haastattelemieni naisten vanhoja miestyötovereita. Käytin peitenimiä, mutta miehet tunnistivat siitä huolimatta entisiä työtovereitaan.
Tutkijan ja muistelijoiden välinen suhde on ongelmallinen ja tärkeä asia, josta kannattaa keskustella. Esimerkiksi kaikki historiantutkijat eivät vielä ole ottaneet riittävästi huomioon sitä, miten olennaista on paitsi oikeuden tekeminen tutkimuksen kohteille eli historian toimijoille (ks. Kalela 2000, 88) myös sen pohtiminen, onko oikein penkoa ja julkisesti käsitellä nimeltä mainittujen ihmisten yksityisimpiä asioita.
Itse pidän kaikkein tärkeimpänä eettisenä periaatteena koko tutkimusprosessin ajan jatkuvaa neuvottelua ja yhteydenpitoa tutkimukseen osallistuvien ihmisten kanssa. Jos tämä ei ole mahdollista, peitenimien käyttö on varmasti paras vaihtoehto. Tutkijan kannattaa myös olla varovainen tulkinnoissaan ja pohtia sitä, antaako henkilötietojen salaaminen hänelle oikeuden vapaasti käsitellä esimerkiksi haastatteluissa tuotettua puhetta. Käsitykseni mukaan tutkijan näkemyksen ei ole tarkoitus olla ainoa oikea, ei myöskään objektiivinen, vaan ennen kaikkea mahdollinen ja uskottava. Muistelun ja muistitietohistorian tutkijan työ on risteilyä ja tasapainoilua: neuvottelua ja kompromisseja sekä muistelijoiden että eri tieteenalojen ja tutkimusnäkökulmien kanssa.
Tutkijan oikeusturvan kannalta on tärkeää, että hänen tutkimusaineistonsa on säilytteillä nimenomaan jossakin arkistossa, ei esimerkiksi kotona vaatehuoneen peränurkassa. Kun aineisto on arkistossa, voidaan periaatteessa milloin tahansa tarkistaa, että tutkimus on asianmukaisesti suoritettu ja että tutkijan tulkinnat ovat päteviä ja uskottavia. Tutkijalla pitää kuitenkin olla oikeus asettaa aineistolle käyttörajoituksia tai -ehtoja. Ensinnäkin siitä syystä, että aineisto saattaa sisältää hänestä itsestään hyvin yksityisluontoisia asioita (kuten edellä toin esiin, nykyisin haastattelut usein ovat vuoropuhelua ja kokemusten vaihtoa), ja toiseksi siitä syystä, että aineistoissa saattaa olla joitakin niin arkaluontoisia tietoja, ettei niitä voi julkistaa missään olosuhteissa, ei edes peitenimiä käyttämällä. Eräässä omassa haastattelussani esimerkiksi Lauri totesi työtoveristaan Reinosta, että se juopotteli ja piti vieraita naisia, ei sen puheita pidä uskoa. Ja paljon pahempiakin syytöksiä ja arkaluontoisempia asioita olen kuullut. Olen myös melko varma, että oikea Reino olisi arvannut Laurin tarkoittaneen häntä, jos tällainen näyte olisi julkaistu asianomaisten työtä ja työyhteisöä käsittelevässä tutkimuksessa. Muisteluaineistoja pitäisikin käyttää ja julkaista niin taitavasti, että kukaan muistelija ei tuntisi itseään väärin ymmärretyksi tai loukatuksi. Tämä periaate voi tuntua mielistelyltä, hankalalta tai mahdottomalta - minulle onkin usein sanottu, että se on käytännössä mahdotonta. Mutta kyllä siihen silti kannattaa pyrkiä.
Käyttörajoitus tai käyttöehto ei kuitenkaan ole sama asia kuin käyttökielto. Käyttöehdoksi voi asettaa yksinkertaisesti sen, että aineistoa eivät saa muut tutkijat käyttää neuvottelematta sen muodostajan kanssa. Sitä paitsi tiettyä tutkimusta ja tavoitetta varten tuotettu aineisto saattaa olla melko hyödytön muiden tutkijoiden kannalta. Tekijänoikeus haastatteluaineistoon on haastattelijalla tai haastattelijalla ja haastateltavilla yhdessä, ei esimerkiksi arkistolla, jossa aineistoa säilytetään.
1. Ulla-Maija Peltonen on väitöskirjassaan mielenkiintoisella tavalla pohtinut sitä, miten oletettu lukija vaikuttaa muistelukerronnan muotoutumiseen ja muistelijoiden retorisiin keinoihin. (Ks. Peltonen 1996, 60-133.)
Gluck, Sherna Berger & Daphne Patai 1991. Women's Words. The Feminist Practice of Oral History. New York & London: Routledge.
Kalela, Jorma 1999. The Challenge of Oral History - the Need to Rethink Source Criticism. - Anne Ollila (ed.), Historical Perspectives on Memory. Studia Historica 61. Helsinki: SHS.
Kalela, Jorma 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.
Korkiakangas, Pirjo 1996. Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Lawless, Elaine J. 1992. "I was afraid someone like you ... an outsider ... would misunderstand": Negotiating Interpretive Differences between Ethnographers and Subjects. - Journal of American Folklore 105.
Lawless, Elaine J. 1993. Holy Women, Wholly Women. Sharing Ministries of Wholeness through Life Stories and Reciprocal Ethnography. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Makkonen, Anna 1993. "Lukijani, lähdetkö mukaani?" Lajitietoisuus naisten omaelämäkerroissa. - Ulla Piela (toim.), Aikanaisia. Kirjoituksia naisten omaelämäkerroista. Tietolipas 127. Helsinki: SKS.
Passerini, Luisa 1989. Women’s Personal Narratives: Myths, Experiences, and Emotions. - Personal Narrative Group (ed.), Interpreting Women’s Lives. Feminist Theory and Personal Narratives. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
Portelli, Allessandro 1997. The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. Madison, Wisconsin: The University of Wisconsin Press.
Peltonen, Ulla-Maija 1996. Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Helsinki: SKS.
Saarenheimo, Marja 1992. Muisteleminen terapiana, ajanvietteenä sekä minän ja maailman rakentamisena. - Gerontologia 4.
Saarenheimo, Marja 1997. Jos etsit kadonnutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen. Tampere: Vastapaino.
Samuel, Raphael & Paul Thompson (eds.) 1990. The Myths We Live by. London & New York: Routledge.
Schrager, Samuel 1998 (1983). What is Social in Oral History. - Robert Perks & Alistair Thomson (eds.), The Oral History Reader. London & New York: Routledge.
Teräs, Kari 2000. Muistelmateokset, omaelämäkerrat ja suullinen historia. - Pauli Kettunen & al. (toim.), Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista osa II. Turku: Poliittisen historian laitos ja Kirja-Aurora.
Thompson, Paul 1988 (1978, 2. uudistettu painos). The Voice of the Past. Oral History. Oxford: Oxford University Press.
Ukkonen, Taina 1989. Muistitieto ja folklore. Työväenperinteen lähdekriittistä ja lajianalyyttista tarkastelua. Folkloristiikan pro gradu tutkielma. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos.
Ukkonen, Taina 1996. Menneisyyden hallinta kertomalla. Muistitietohistorian tavoitteet ja menetelmät folkloristiikan näkökulmasta. Folkloristiikan lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos.
Ukkonen, Taina 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Helsinki: SKS.
Vasenkari, Maria 1999. A Dialogical Notion of Field Research. - ARV. Nordic Yearbook of Folklore vol. 55.
Taina Ukkonen, FT
Kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka
Turun yliopisto
taiukko@utu.fi