Runsas osanottajajoukko kokoontui 9.11.2001 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) tiloihin Helsinkiin, jossa pidettiin Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen yhteistyössä SKS:n kanssa järjestämä seminaari 'Arkistoaineiston elinkaari - Kulttuurientutkimuksen juridisia ja eettisiä kysymyksiä'. Seminaari herätti ajankohtaisella aiheellaan laajaa mielenkiintoa, ja paikalle mahtuikin vain satakunta ensimmäiseksi ilmoittautunutta.
Seminaarin avasi ja sen puheenjohtajana toimi Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen johtaja, folkloristiikan professori Annikki Kaivola-Bregenhøj. Tervetuliaissanoissaan hän totesi, että perinnearkistot ovat työssään jo pitkään ottaneet huomioon eettiset koodit ja säännökset. Nykytilanteessa tietoa ja keskustelua tarvitaan kuitenkin lisää.
Päivän ensimmäisenä esiintyjänä saatiin kuulla Kalevala-instituutin johtajaa, emeritusprofessori Lauri Honkoa. Hän tutustutti kuulijat perinnearkistoja koskevien tekijänoikeuksien ja käyttösääntöjen syntyyn ja historiaan. Tekijänoikeus folkloressa on suhteellisen nuori ilmiö. Folkloren on ajateltu kuuluvan kulttuuriomaisuuden julkiseen alueeseen. Itse perinteessä on kuitenkin vanhastaan tunnustettu ns. luonnollinen tekijänoikeus. Tämä tarkoittaa sitä, että yhdellä kertojalla on ollut omistusoikeus tiettyihin kertomuksiin, toisella kertojalla toisiin. Kertojan persoona oli osa kertomuksen totuutta. Oikeus tarinan kertomiseen saattoi periytyä isältä pojalle.
Folkloren tekijänoikeuden kehitysprosessi alkoi vuonna 1973, kun Bolivian hallitus pyysi Unescoa tutkimaan mahdollisuutta henkisen perinteen tekijänoikeussuojaan. Taustana tälle oli Paul Simonin tulkinta vanhasta bolivialaisesta kansanlaulusta El condor pasa, jonka tekijänoikeuksia Bolivian hallitus nyt peräsi. Samoihin aikoihin myös Pohjoismainen kansanrunousinstituutti (NIF) oli herännyt pohtimaan perinnearkistojen tekijänoikeuksia. Unesco aloitti yhteistyössä World Intellectual Property Organizationin (WIPO) kanssa kokousprosessin asian tiimoilta. Lauri Honko oli ainoana Suomen edustajana mukana tässä toiminnassa. Kymmenen vuotta Bolivian aloitteen jälkeen, vuonna 1983, WIPO esitteli mallilain perinneaineiston laittoman käytön kriminalisoinnista. Kuusi vuotta myöhemmin syntyi aikamme laaja-alaisin ja arvovaltaisin kansainvälinen perinneaineistoja koskeva asiakirja, kun Unescon yleiskokous hyväksyi suosituksen perinnekulttuurin ja folkloren suojelusta. Suositus pyrkii perinnetyön infrastruktuurin kohentamiseen ja korostaa perinteen merkitystä kulttuuri-identiteetille. Tekijänoikeuskysymys on vain pieni osa asiakirjaa.
Jotta perinneaineistoa voidaan ylipäätään suojella, tarvitaan käsitys siitä, miten perinneaineistot ovat syntyneet. Honko esitteli folkloreprosessin eli kaksiosaisen mallin folkloren elämästä. Malli auttaa hahmottamaan perinneaineiston elinkaarta aina perinteen alkuperäiskäytön muodoista folkloren kierrätykseen asti. Esityksensä lopuksi Honko pohdiskeli mm. löytyykö folkloresta teosta, jota täytyy suojella. Hän myös painotti arkistojen vastuuta sekä yhteistyön ja tiedon merkitystä, sillä laki tai kriminalisointi ei pysty alan ongelmia poistamaan.
Oikeustieteen assistentti Katariina Sorvari Turun yliopistosta lähestyi tekijänoikeudellista suojaa ja perinnearkistoja juridisesta näkökulmasta. Tekijänoikeudellinen suoja koskee luotua teosta. Teos voi olla kirjallinen tai taiteellinen, ja se on itsenäinen ja omaperäinen. Kansanperinneaineisto ei sinänsä ole juridisesti suojattava teos, koska se perustuu perinnetietouteen. Teoksen määrittelyssä arviointi on kuitenkin usein tapauskohtaista.
Tekijänoikeus kuuluu teoksen luojalle. Valokuvaan oikeus on siten kuvan ottajalla ja haastatteluun haastattelijalla. Kirjeen tekijänoikeus on puolestaan sen kirjoittajalla. Kirjeitä suojaa myös kirjesalaisuus ja yksityisyyden suoja. Sorvari painotti, että arkistojen on huolehdittava, että niillä on tarvittavat käyttöoikeudet aineistoihinsa. Digitointi on monelle arkistolle ajankohtainen aihe. Sorvarin mukaan digitoiminen voidaan katsoa kappaleen valmistamiseksi, joka kuuluu tekijän taloudellisiin oikeuksiin. Tekijänoikeudessa taloudellinen oikeus voidaan kuitenkin luovuttaa osittain tai kokonaan sopimuksella toiselle taholle. Esim. työsopimuksessa voidaan sopia, että työntekijän työssään tekemien tuotosten taloudellinen oikeus siirtyy suoraan työnantajalle. Tekijänoikeudellinen suoja on voimassa varsin pitkään. Se lakkaa vasta, kun 70 vuotta on kulunut tekijän kuolinvuodesta.
Vapaa hyväksikäyttöoikeus mahdollistaa kappaleiden valmistamisen yksityiseen käyttöön, mutta silloinkin teoksen täytyy olla julkistettu. Kun teos saatetaan yleisön piiriin luvallisesti, tekijän suostumuksella, se julkistuu. Toisin sanoen, jos aineiston on toimittanut arkistoon joku muu kuin itse tekijä, aineisto ei julkistu. Esimerkiksi kirjeet, jotka niiden vastaanottaja on lahjoittanut arkistoon, eivät ole julkistuneita. Tällöin aineistosta ei saa ottaa kappaleita eikä sitä myöskään saa esim. siteerata. Valokopioinnista määrätään erikseen tekijänoikeuslaissa. Myös tietoverkoissa levittäminen kuuluu nykyisin, EY-direktiivin myötä, tekijänoikeuden piiriin.
Valtion taidemuseon lakimies Tuula Hämäläinen jatkoi juridisten teemojen parissa näkökulmanaan yksilönsuoja. Jokaisella ihmisellä on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Tämä koskee sekä fyysistä että henkistä kohtelua. Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Julkisella paikalla tai julkisessa tilaisuudessa yksityisyyden suoja on heikompi.
Hämäläinen tarjoili esityksessään runsaasti tietoa tiiviissä paketissa. Hän kertoi mm. valokuvaan liittyvistä suojista. Tämä aihe tuntuikin kiinnostavan yleisöä aivan erityisesti. Henkilökuvien julkaisemisessa on noudatettava huolellisuutta, jotta yksilönsuojaa ei epähuomiossa rikottaisi. Kuvaa ei pidä käyttää harhaanjohtavasti eikä loukkaavassa yhteydessä. Samat periaatteet pätevät myös, kun käytetään julkisiin asiakirjoihin tai muihin julkisiin lähteisiin sisältyviä tietoja. Hämäläinen korosti, että tässä ei ole kyse siitä, että julkaistava tieto olisi jollain lailla valheellinen, vaan merkityksellistä on, millaisessa yhteydessä tieto julkaistaan.
Kerrottuaan kuulijoilleen vielä henkilötietolaista ja henkilörekistereistä Hämäläinen totesikin, että kulttuurin- ja taiteentutkijoiden ammattiin alkaa oleellisena osana kuulua lain tuntemus. Vastauksena yleisön kysymyksiin hän kertasi vielä valokuvan tekijänoikeutta. Se on 70 vuotta, jos kyseessä on kuvataideteokseen rinnastettava valokuvateos. Muilla valokuvilla suoja on 15 vuotta tekijän kuolinvuodesta.
Erikoistutkija Raija Majamaa SKS:ta oli otsikoinut oman esityksensä "Itkiskö vai nauraisko? Arkistonhoitaja ja säädökset". Tämän otsikon oli varmasti moni paikalla olleista valmis allekirjoittamaan. Majamaa aloitti toteamalla, että lakien viidakossa arkistojen arki on hankaloitunut. Apua on kuitenkin löydettävissä. Neuvoja voi lähteä hakemaan vaikkapa seuraavista nettiosoitteista. Arkistonhoitajan eettiset säännöt löytyvät osoitteesta
www.ica.org/c_ethics_e.html
(tai Arkistoviesti 1/98) ja museotyön ammattieettiset säännöt osoitteesta
www.museoliitto.fi
Arkiston toiminta helpottuu, jos arkistoon luovutettavasta materiaalista tehdään luovutussopimus. Sopimuksen on oltava arkistotoimen kannalta riittävän väljä. Arkistoa käyttävän tutkijan puolestaan tulisi allekirjoittaa kaavake, jossa hän sitoutuu käyttämään arkistoaineistoa asianmukaisesti. Tällöin vastuu siirtyy arkistolta tutkijalle mikäli tutkija rikkoo olemassa olevia ehtoja.
Myös Majamaa peräänkuulutti yhteistyötä niin arkistojen kuin muidenkin alan toimijoiden kesken. Yhteistyön tuloksena voitaisiin synnyttää yhteiset menettelytapaohjeet ja eettinen tapanormisto. Viimeiseksi Majamaa myös esitti kaksi selkeää vaatimusta. Ensinnäkin arkistojen pitäisi saada repro-oikeus ja toiseksi digitointi olisi sallittava jo arkistojen säilymisenkin vuoksi.
Turun yliopiston uskontotieteen assistentti Tiina Mahlamäki esitelmöi aiheenaan digitaalisen aineiston käytön erityispiirteet. Mahlamäen esitelmän taustana oli kulttuurien tutkimuksen laitoksen TKU/TYKL-arkistossa käynnistetty digitointihanke , jota Mahlamäki on ollut suunnittelemassa ja koordinoimassa työnsä ohessa projektin alusta asti. Mahlamäki totesi, että digitointi ei vaikuta perinnearkiston periaatteisiin tai säädöksiin, sillä digitointi on toiminnan väline, ei itse tarkoitus.
Nykyisellään monessa arkistossa materiaaleja uhkaa hidas tuhoutuminen. Digitoinnilla halutaan taata, että aineisto on tutkimuksen ja opetuksen käytettävissä tulevaisuudessakin. Digitoinnin myötä aineiston käyttö myös leviää ja monipuolistuu. Sähköinen aineiston levittäminen on helppoa kuitenkin vain näennäisesti. On mietittävä huolellisesti, mitä online-verkkoon laitetaan. Erityisesti on taattava informantin suoja. Tämä on ongelmallista, jos informantti kuuluu pieneen yhteisöön, jossa yksilöt tunnistetaan helposti. Arkisto ei myöskään pysty valvomaan online-verkossa olevan aineiston käyttöä samalla tavoin kuin analogisen materiaalin käyttöä.
Mahlamäki esitteli mallin digitaalisessa muodossa olevan tutkimusaineiston dokumentoinnista ja sen välittämisestä tietoverkoissa. Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineisto on kuvailtu kansainvälisen DDI-standardin avulla. Kuvailu jakaa tietoa siitä mitä arkistossa on. Esim. yksittäisten informanttien nimiä ei tällä tasolla mainita, joten tämä tieto voidaan julkaista avoimessa tietoverkossa. Aineistoa tallennetaan parhaillaan Trip-pohjaiseen tietokantaan laitoksella kehitetyn luettelointijärjestelmän avulla. Tietokantaan on luettelointikortteihin linkitetty kertynyt tutkimusmateriaali: kuvat, tekstit ja äänet. Tällä tasolla on näkyvillä jo informanttienkin tiedot, joten käyttö rajoitetaan suljettuihin tietoverkkoihin ja salasanan taakse.
Hieman toisenlaisen näkökulman aineiston käyttöön esitteli historian tutkija Marko Tikka Tampereen yliopistosta. Hän on ollut mukana mm. Suomen sotasurmat 1914-1922 hankkeensa. Hän kertoi, että historiantutkimuksessakin on viime vuosina alettu käyttää lähteenä muistitietoa, kun tutkimus ei enää pyri luomaan loogista tarinaa vaan ristiriitaisuudetkin hyväksytään. Tikan mielestä informanttien jälkikäteen tapahtumista tai muistoista tekemät tulkinnat ovat yleensä kuorittavissa pois muistitiedosta. Myös esikuvien vaikutus on helppo nähdä. Sitä paitsi opitutkin fraasit voivat olla mielenkiintoisia ja osaltaan kertoa tarpeesta täyttää tai peitellä omia muistoja.
Tikan mukaan kertojan henkilöllisyyden piilottaminen pitää voida perustella, sillä kaikki henkilöt ovat historian hahmoja, eivät vain suurmiehet. Informanttien nimien piilottaminen haiskahtaa hänen mielestään miellyttämiseltä. Jos informantti ei salaa jotain haastattelutilanteessa, miksi tutkijat salaisivat sen? Kuten arvata saattaa, Tikan esitys herätti monitahoisen keskustelun, olihan suurin osa yleisöstä arkistoväkeä ja kulttuurintutkijoita, joille informanttien suojaaminen on tavallinen käytäntö.
Antoisan päivän viimeinen esiintyjä, arkistonhoitaja Arja Kuula tuli hänkin Tampereen yliopistosta, Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta . Kuulan mukaan kaikki tutkijat eivät ole vieläkään tietoisia siitä, että tutkimusaineistojen keruuta, käsittelyä ja säilyttämistä säätelevät paitsi tutkimusetiikka myös Suomen lait.
Lain mukaan henkilötietoja sisältävä aineisto pitää hävittää heti, kun aineiston käyttötarkoitus on täyttynyt. Informantteja on informoitava aineiston jatkokäytöstä, ja heiltä on myös saatava suostumus siihen. Aineistojen jatkokäyttöä puolestaan kontrolloi käyttöehtositoumus, jonka tutkija hyväksyy ja allekirjoittaa. Näin toimimalla aineistot voidaan Kuulan mukaan säilyttää lakia rikkomatta.
Tutkimuksen yhteydessä tutkittavia on informoitava riittävästi siitä, mistä tutkimuksessa on kysymys. Tutkijat itsekin kaipaavat lisää opastusta tutkimusetiikan ja lakien suhteen. Lopuksi Kuula totesikin, että vain arkistoihmiset voivat rakentaa toimivan arkistojen käyttökoodiston. Lainsäätäjät eivät tunne tutkimustyötämme, joten tiedeyhteisöjen ja oppiaineiden on itse määriteltävä säännöt.
Hyvin pitäneen aikataulun ansiosta ehdittiin jokaisen esityksen jälkeen käydä antoisaakin mielipiteiden vaihtoa. Kysymyksiä ja mielipiteitä riitti vielä loppukeskusteluunkin, sen verran tärkeän ja kiinnostavan aiheen äärelle oltiin seminaarissa kokoonnuttu. Loppukeskustelua johti dosentti Ulla-Maija Peltonen SKS:ta, joka totesi, että eettiset kysymykset nousevat esiin tutkimuksen joka vaiheessa. Toimintasäännöt eivät voi tulla muilta kuin arkistoilta ja tutkijoilta. Yhteistyö onkin välttämätöntä ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikka juridinen ympäristö onkin koko ajan taustalla, lainsäätäjät eivät saa sanella mitä tutkitaan.
Eettisen koodiston luomiseksi tulisi synnyttää keskustelufoorumi esim. on line -verkkoon. Tieto tulisi kuitenkin saattaa myös muiden kuin keskusteluun osallistuvien tietoon. Osana näitä pyrkimyksiä ilmestyy nyt myös tämä Eloren numero. Yhteisesti laadittua yksinkertaista opasvihkosta tutkimuseettisistä kysymyksistä myös kaivattiin arkistoihin tutkijoille jaettavaksi.
Seminaarin myötä keskustelu kulttuurintutkimuksen juridisista ja eettisistä kysymyksistä pyörähti vauhdilla eteenpäin. Päivä tarjosi paitsi tiiviitä tietopaketteja, joiden pureskeluun menee oma aikansa, myös paljon ajatuksia herättäviä mielipiteitä.
Iina Wahlström, fil.yo.
Kansatieteen opiskelija
Turun yliopisto
iijowa@utu.fi