Sami Folkloristics. Ed. Juha Pentikäinen in cooperation with Harald Gaski, Vuokko Hirvonen, Jelena Sergejeva and Krister Stoor. NNF Publications 6. Turku: Åbo Akademi University. 2000.
Juha Pentikäisen toimittamassa teoksessa Sami Folkloristics lähdetään matkalle pohjoiseen, saamelaisen folkloren tutkimukseen. Matkasta tulee toisaalta aikamatka, toisaalta matka saamelaisuuden symboleihin ja arktisiin mielikuviin. Matkaoppaina toimivat kirjoittajat, joista osa on itse pohjoisesta, osalla taustalla on pitkää tie pohjoisen tutkimusta. Teos rakentuu tutkimushistorialliseen ja tulkitsevaan osaan.
Matka pohjoiseen vertautuu kirjallisuudessa usein matkaan maailman laidalle. Italialainen tutkimusmatkailija Giuseppi Acerbi, joka teki 1800-luvun alussa tutkimusmatkan pohjoiseen, kirjoittaa matkakirjassaan: “Lappland offers the philosopher an opportunity to live with nomadic tribes and to study the most elementary forms of social life, society in oldest and most embryonic form.” (1802) Saamelaisyhteisöjä pidettiin alkuperäisinä, sosiaalisen elämän alkumuotoina, mikä olikin saamelaiseen mytologian ohella pitkään keskeisellä sijalla saamelaiskulttuurien tutkimuksessa. Tutkimuksen sisällöllinen painotus oli mytologiassa ja vanhassa uskomusperinteessä. Tämä näkyy vahvasti Sami Folkloristics -teoksen tutkimushistoriallisessa osuudessa, jonka johdantoartikkelina toimii Håkan Rydvingin artikkeli The Missionary Accounts from the 17th and 18th Centuries. The Evaluation and Interpretation of the Sources. Artikkeli pohjautuu Rydvingin saamelaisen uskonnontutkimuksen lähdekritiikkiä käsittelevään teokseen. Kirjoituksessaan hän tulkitsee ja arvioi lähetyssaarnaajien käsikirjoituksia ja niissä esiintyviä ristiriitoja ja tendenssejä. Rydving paneutuu erityisesti aineistojen harmonisoinnin ja alueellisten erojen häivyttämisen tendensseihin. Loppupäätelmässään hän toteaa, että saamelaisesta uskonnosta on olemassa vain ei-verbaaleja primaarilähteitä, kuten rummut ja pyhät paikat. Lähetyssaarnaajien käsikirjoitukset ja muut tuon ajan kirjoitetut lähteet hän tulkitsee sekundaarilähteiksi.
Juha Pentikäiseltä on teoksessa kaksi artikkelia, joista toinen keskittyy Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) tutkimusperintöön ja toinen saamelaisen folkloren tutkimukseen Suomessa. Artikkelissa Lars Levi Laestadius as Sami Mythologist and Mythographer Pentikäinen jatkaa Rydvigin artikkelin aloittamaa lähdekriittistä linjaa. Pentikäinen arvioi Laestadiusta sekä herännäisliikkeen johtajana että tutkijana ja korostaa tämän saamelaista identiteettiä ja sitä kautta saatua “insider-tietoa” saamelaiskulttuurista. Folkloristiselta kannalta mielenkiintoinen on Laestadiuksen rooli mytografina. Laestadiuksen pääteos Fragmenter i Lappska Mytologien (1844) oli tilaustyö ranskalaiselta retkikunnalta. Myös Laestadius arvioi mytologiassaan lähetyssaarnaajien käsikirjoitusten lähdearvoa; lähteiden ja omien tietojensa pohjalta hän hahmottelee “saamelaisen olympuksen”. Pääsääntöisesti hänen pyrki tuomaan esiin alueellisia näkemyksiä. Laestadiuksen käsitys mytologiasta on verrattavissa esim. Christfried Gananderin ja M.A. Castrenin suomalaiseen ja Jacob Grimmin saksalaiseen mytologiaan perustuviin teksteihin. Pentikäinen painottaakin Laestadiuksen asemaa luovana mytografina, jonka päämääränä oli hahmottaa saamelainen mytologia systeeminä.
Pentikäisen toinen artikkeli Finnish Research on Sami Folklore on katsaus Suomessa tehtyyn saamelaisen folkloren tutkimukseen. Pentikäinen tarkastelee seikkaperäisesti saamelaisen mytologian jälkiä suomalaisessa tutkimuksessa aloittaen Christfried Gananderin Mythologia Fennicalla (1785). 1900-luvulle tultaessa saamelaisen folkloren on tutkimus edelleen painottunut kansanuskon ja mytologian tutkimukseen. Varhaista kansanrunoudentutkimusta Suomessa ei juuri saamelainen folklore kiinnostanut, mihin Pentikäinen näkee syyksi mm. maantieteellis-historiallisen metodin taustalla ollutta nationalistisesta ideologiaa. Suomen valtion alueella tallennettuja saamelaistraditioita pidettiin “suomalaisina” eikä omana etnisenä kulttuurinaan. Nykyisen saamelaisen folkloren ja mytologian tutkimuksen Pentikäinen näkee siirtyneen lappologiasta kohti saamelaista folkloristiikkaa, jossa mytologispainotteisen tutkimustradition rinnalle on noussut myös etnohistoriallinen lähestymistapa. Saamelaisen folkloren tutkimuksen käsittely jää vähäiseksi Pentikäisen artikkelissa, jossa kylläkin viitataan esimerkiksi filologien, etnologien ja etnomusikologien keräämiin folkloreaineistoihin. Käännekohtana saamelaisen folkloren tutkimuksessa voidaan pitää Erkki Itkosen saamelaisen kansanrunouden yleisesitystä Suomen Kirjallisuus I:ssä (1963). Itkonen - niin kuin Pentikäinen itsekin - oli mukana laajassa Saamelaisen folkloren keruu- ja tutkimusprojektissa (1967-1975). Projektin käsittely artikkelissa jää kuitenkin maininnan asteelle, vaikka folkloristisen kenttätyömetodologian ja tutkimusperiaatteiden pohdinta olivat keskeisessä asemassa tässä projektissa. Projektin työskentelyn arviointi kuvastaisi kiinnostavasti 1960-luvun folkloristiikan metodologista keskustelua. Myös Pentikäinen itse hyödynsi tutkimuksessaan The Nordic Dead-Child Tradition (1968) projektissa saatuja aineistoja ja kokemuksia. Turkulaisena folkloristina olisinkin kaivannut artikkeliin projektin laajempaa esittelyä, onhan aineiston pohjalta julkaistu mm. kolmisenkymmentä suomalaisten folkloristien kirjoittamaa artikkelia!
Jelena Sergejevan artikkeli The Research History of Kola and Skolt Sami Folklore tarkastelee Kuolan niemimaan saamelaisten folkloren tutkimusta kronologisesti seuraten ei-venäläisten (lähinnä suomalaisten) ja venäläisten tutkijoiden tutkimusmatkoja ja tutkimuksia 1800-luvulta nykypäivään. Artikkelissa on seikkaperäisesti esitelty 1800-luvulla ja 1900-luvulla kootut laajat aineistokokoelmat, jotka käsittelevät mitä erilaisempia aihepiirejä: pyhiä paikkoja, kalliomaalauksia, nimistöä, syntymää, hää- ja hautajaistapoja, naisen asemaa, magiaa, myyttejä, eeppisiä ja lyyrisiä runoja, kertomuksia, lauluja, sananlaskuja, leikkejä. Artikkeli antaa hyvän kuvan siitä tutkijoiden joukosta, joka alueella on liikkunut ja tehnyt tutkimusta. Se on siten erittäin hyödyllinen venäjää taitamattomille tutkijoille. Yhteenvetona Sergejeva toteaa Kuolan niemimaan saamelaiskulttuurien tutkimuksessa olleen päällimmäisenä deskriptiivisen näkökulman. Saamelaisen uskomusmaailman tutkimuksen ongelmaksi Sergejeva näkee kulttuurin ulkopuoliset tutkijat, joilla useinkaan ei useinkaan ole ollut saamen kielen taitoa.
Ruotsalaista tutkimusta esittelee Åke Hultkrantz, jonka artikkeli Fifty years of Sami Folklore and Mythology tutustuttaa lukijan saamelaisen mytologian ja kansanuskon tutkimukseen, jotka myös Ruotsissa ovat olleet keskeisiä tutkimuskohteita. Hultkrantz korostaa sitä merkitystä, joka saamelaisen mytologian tutkimuksella on ollut arktisten kulttuureiden tutkimukseen yleisesti. Kirjoittajan pitkä perspektiivi saamen tutkimukseen tuo muistojen kautta esille ruotsalaisessa tiedeyhteisössä vaikuttaneet persoonat ja heidän suhteensa saamen tutkimukseen. Jossain määrin artikkeli peilaa myös Tukholma-Uppsala -akselilla vallinneita tutkimuksellisia painotuseroja. Uppsalassa tutkimusta suunnattiin nimenomaan filologisiin ja lingvistisiin aihepiireihin. Hultkrantz korostaa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen merkityksen ohella uskontohistorian asemaa saamelaiskulttuurien tutkimuksessa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tehty saamen tutkimus on paljolti keskittynyt aiheisiin, joilla on yhtymäkohtia toisaalta supranormaaliin, toisaalta kadonneeseen nomadikulttuuriin. Hultkrantz toteaakin, ettei saamelaisen folkloren tutkimuksesta juurikaan löydy sellaista tutkimusta, jossa käsiteltäisiin folklorea metodologisilta kannoilta.
Stein R. Mathisen artikkelin Changing Narratives about Sami Folklore. A Review of Research on Sami Folklore in the Norwegian Arean lähtökohtana on kysymys siitä, miksi Norjan Lapista kerätyt laajat saamelaisen folkloren kokoelmat ovat olleet niin vähän tutkimuksen kohteena. Mathisen keskittyy kertomusperinteeseen, jota tallennettiin Norjan saamelaisalueilla 1870-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille poikkeuksellisen laajasti. Tältä ajanjaksolta ovat peräisin mm. Jens A. Friisin (1856, 1871) ja J. Qvigstadin (1927-1929) klassikkokokoelmat. Mathisen tarkastelee Friisin ja Qvigstadin työtä 1800-luvun lopun norjalaisen folkloristiikan ja yleisemmin anglosaksisen maailman tieteellisessä kontekstissa. Poliittisesti saamelaisen folkloren tutkimuksen kantaisät olivat evolutionisteja. Ideologian takaa Mathisen nostaa esille maantieteellis-historiallisen tutkimusmenetelmän, jonka hän tulkitsee tukevan näkemystä staattisista kulttuureista ja evoluutioasteista. Tutkimuksen tavoitteena oli saamelaisen folkloren varianttien vertailu suhteessa jo arkistoituun skandinaaviseen folkloreen. Tällöin lisättiin ymmärrystä paitsi saamelaisesta folkloresta, saatiin myös tietoa siitä, miten assimilaatio on tapahtunut vieraiden kulttuuripiirteiden sopeutuessa pohjoiseen ympäristöön. Mathisen käsittelee aineistoa samansuuntaisesti kuin Edward M.Brunner teoksessaan Ethnography as narrative (1986): kerrontaa rakentaa se, miten menneisyys konstruoidaan ja millainen tulevaisuuden uskotaan olevan. Norjalaisessa perinteentutkimuksessa saamelaisten nykyisyyttä ei nähty kiinnostavaksi, koska saamelaiskulttuurin uskottiin häviävän ja assimiloituvan valtakulttuuriin. Folkloren tutkimus oli muutoinkin kiinnostunut vain menneisyydestä ja sen uudelleenkonstruoinnista. Sotien jälkeisessä norjalaisessa tutkimuksessa voidaan havaita siirtymän uudenlaisiin lähestymistapoihin. Perinteentutkijoiden sijasta kentälle lähtivätkin sosiologit ja antropologit, jotka olivat kiinnostuneita nykyisestä kulttuurista.
Sami Folkloristics -teoksen tutkimushistoriallinen osuus on voimakkaasti painottunut uskonnon ja mytologian tutkimukseen, mikä - kuten todettua - johtuu osittain aikaisemman tutkimuksen painotuksista. Joissain artikkeleissa painotus on niin suuri, että se tuntuu rajoittavan folkloren monipuolista tarkastelua. Mathisenin artikkeli kuitenkin osoittaa, että folkloristisempiakin lähestymistapoja olisi ollut löydettävissä.
Sami Folkloristics -teoksen tulkinnallisen osuuden teemat viitoittavat tietä tutkimusnäkökulmiin, joissa keskeisenä on toisaalta folkloren ja ihmisten sosiaalisen elämän väliset suhteet, toisaalta folkloren käyttö kansallisen identiteetin rakentamisessa. Tulkitsevan osuuden aloittaa kirjallisuudentutkija Harald Gaski. Useita tutkimuksia joikuperinteestä kirjoittanut Gaski käyttää artikkelissaan The Secretive Text. Yoik Lyrics as Literature and Tradition joikurunoutta esimerkkinä kulttuurin sisältä nousevan tulkinnan tarpeellisuudesta. Joiku on erottamaton osa saamelaista yhteisöä. Gaski pohtiikin joikututkimuksen tutkimusperiaatteita ja etiikkaa: hänen mielestään joiun paloittelu tutkimuskäyttöön tekee väkivaltaa perinnettä kohtaan. Gasken lähtökohtana on joiun sosiaalinen funktio yhteisössä. Siten joikuanalyysi vaatii sen kulttuurisen kontekstin ymmärtämistä ja sen musiikillisten elementtien ja tekstin sisällön perusteellista tuntemista. Tulkitsijalta edellytetään myös joikatun henkilön tuntemista ja kykyä tulkita paikallisia metaforia. Gasken esittämä toinen, etnokriittinen näkökulma toisaalta korostaa joikutekstin taiteellista korkeatasoisuutta. Hän asettaakin joikutekstit taiteentulkinnan konteksteihin ja lähenee tällöin eri kulttuuripiirien tekstien vertailevaa tutkimusta.
Sekä Vuokko Hirvonen että Jelena Sergejeva käsittelevät aurinkoon liittyvien perinneainesten asemaa saamelaisyhteisöissä. Hirvonen analysoi artikkelissaan How to Make the Daughter of a Giant a Sami? A Myth of the Sami People’s Origin saamelaisen maailmankuvan rakennusosia joikurunoudesta käsin. Analyysi kohdistetaan joikuun, joka kertoo Auringon pojan kosintamatkasta jättiläisten maahan. Joiun tallensi Ruotsin saamelainen Anders Fjellner ja se julkaistiin tekstinä ensimmäisen kerran ruotsiksi 1849. Hirvonen nostaa tästä Fjällnerin tekstistä esille elementtejä, jotka ovat keskeisiä saamelaiskulttuurille ja joilla on yhteys myyttiperinteeseen. Lähtökohtana on genre-näkökulma, jossa joikua tarkastellaan niin miehen kuin naisenkin näkökulmasta. Hirvonen näkee kosintajoiut yhteisön normien ja odotusten heijastajina. Auringon pojan kosintajoiun hän tulkitsee saamen kansan syntymyytiksi. Hirvonen painottaa joiun asemaa paitsi keskeisenä saamelaiskulttuurin tekijänä, myös osana Pohjois-Euraasian kulttuuriperintöä, mikä mahdollistaa joiun tulkinnan myös laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa.
Jelena Sergejeva käsittelee artikkelissaan The Sun as Father of the Universe in the Kola and Skolt Sami Tradition aurinko- ja aikateemoja, joiden visuaalisia jälkiä voidaan löytää vaikkapa kalliomaalauksista tai naisten kirjontatöistä. Mytologisissa kertomuksissa Aurinko yhdistetään hedelmällisyyteen ja esimerkiksi poronhoidon kehittyminen liitetään auringon tyttäreen. Näkemys maskuliinisesta auringosta esiintyy niin idässä kuin lännessäkin mytologiassa kielessä ja folkloressa. Maahan liitetyt feminiiniset aspektit, kuten järvi, joki, tundra ja saari saavat joiuissa vanhan naisen epiteetin. Analysoimansa aurinkokertomukset Sergejeva jakaa kahteen redaktioon niiden juonirakenteiden, henkilöhahmojen ja tyylin perusteella. Arkistoaineistojen lisäksi Sergejeva käyttää omia kenttätyöaineistojaan ja perää kertomusten takana oleva ajatustavan ymmärtämystä ja saamelaisen näkökulman esille nostamista; Sergejeva pitääkin tärkeänä kulttuurin omien jäsenten tekemää tutkimusta.
Kun kaikki edellä olevat artikkelit olivat pohjoisesta kotoisin olevien tutkijoiden tulkintoja saamelaisen folkloren eri muodoista, on Sami Folkloristics -teoksen viimeinen artikkeli ulkopuolisen tutkijan kirjoittama. Tom DuBoisin artikkelissa Folklore, Boundaries and Audience in The Pathfinder analyysin kohteena on Nils Gaupin Ofela -filmi, joka vuodesta 1989 on valloittanut maailmaa. Filmin pohjalla on vanha, saamelaisalueilla laajalle levinnyt tsuudi-kertomus ovelasta saamelaispojasta, joka johtaa viholliset tuhoon. DuBois tarkastelee filmiä paitsi taiteellisena kokonaisuutena, myös saamelaisen kulttuuri revitalisaation tuotteena. Hän soveltaa analyysissaan Anthony F.C.Wallacen revitalisaatioteoriaa ja Fredrik Barthin etnisten rajojen muodostumisteoriaa. Keskeisenä kysymyksenä on, miten taideteosta voidaan tarkastella etnisen identiteetin muodostajana. Gaupin filmin DuBois näkee hyvänä esimerkkinä siitä, miten symbolien valinnalla voidaan kommunikoida sekä yhteisön ulkopuolelle että sen sisällä: filmissä on yhdistetty Hollywoodin seikkailutrillerin muoto ja keinot skandinaaviseen kehitysromaaniin ja saamelaiseen folkloreen. Sitoessaan menneisyyden nykyisyyteen Ofelas ei ole vain historiaa ja folklorea, vaan näky, jolla on oma paikkansa saamelaisen etnisen identiteetin rakentumisessa. Näin ollen filmiä voidaankin tutkia paitsi perinteisen kulttuurisisällön kautta, myös niiden funktioiden kautta, jotka sillä on saamelaisyhteisössä.
Sami Folkloristics -teoksen artikkeleiden pohjalta nousee esille monia tärkeitä tutkimuspolitiikkaan ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Miten poliittiset olot ovat vaikuttaneet saamelaiskulttuurien tutkimukseen? Millaisiin lähtökohtiin palautuvat ulkopuolisen ja “natiivitutkijan” tutkimusintressit? Millaisia kertomuksia paljastuu etnografisten tutkimusten takaa? Oppihistoriallisessa osuudessa vastauksia etsitään lähdekritiikin ja ideologisten lähtökohtien kartoittamisen avulla. Teoksen tulkinnallisessa osuudessa painotus on siirtynyt saamelaisyhteisöihin ja identiteetin tekijöiden selvittämiseen. Niinpä esimerkiksi kun tutkimushistoriallisessa osuudessa mytologiaa tarkastellaan lähdekriittisestä näkökulmasta, paneudutaan tulkitsevassa osuudessa myyttisiin mielikuviin yhteisön näkökulmasta, jolloin keskustelu limittyy identiteettikysymyksiin. Teoksen saamelaistutkijat tuovat voimakkaasti esiin kulttuurin sisältä lähtevän tulkinnan tarpeellisuuden, joka Pentikäisen sanoin tuo esille yhteisöjen “inner househould -tietämyksen”. Kaiken kaikkiaan teos avaa kiinnostavan ikkunan niin aikaisempaan kuin nykyiseenkin saamelaisen folkloristiikan tutkimukseen.
Marjut Huuskonen, FL
Turun yliopisto
marjuthuus@jippii.fi