Social History Society and its 28th Annual Conference: Play. 3. – 5.1.2003. University of Leicester, UK.
Social History Society on perustettu vuonna 1976 Lancasterissa, joka on nimetty seuran viralliseksi kotipaikaksi. Perustamisestaan lähtien seura on pitänyt vuosittain tammikuussa konferenssin jonkin jäsenistöä kiinnostavan teeman puitteissa. Nämä konferenssit on järjestetty yhteistyössä jonkin paikallisen yliopiston kanssa eri puolilla Britanniaa, tänä vuonna siis Leicesterissä. Leicester sijaitsee noin 100 km Lontoosta pohjoisen suuntaan. Asukkaita Leicesterissä on noin 280 000, joista runsas neljännes kuuluu erilaisiin etnisiin vähemmistöihin.Leicester on itäisen keskienglannin (East Midlands) suurin kaupunki ja koko maan kymmenenneksi suurin. Vertailun vuoksi: Helsingin väkiluku on noin 560 000, Tampereen noin 200 000 ja Turun noin 180 000. Leicesterissä on kaksi yliopistoa, De Montfortin yliopisto ja Leicesterin yliopisto; lukukausien aikana 10% Leicesterin asukkaista onkin opiskelijoita.
Leicesterin yliopisto kuuluu Britannian vanhoihin yliopistoihin, sen ensimmäiset opiskelijat aloittivat vuonna 1921, vaikka tosin todella vanhat brittiyliopistot, kuten Oxford ja Cambridge, kirjoittavat historiaansa jo 1200-luvun tienoilta lähtien. Yliopiston jatko-opiskelijoiden määrä Leicesterin yliopistossa on Brittein saarten suurin: eri alojen jatko-opiskelijoita oli vuoden 2002 alkuvuoden tilastojen mukaan lähes 5000 yli 115:sta eri maasta. Sekä Financial Times että Sunday Times ovat sijoittuneet Leicesterin yliopiston maan kahdenkymmenen arvostetuimman joukkoon; se on kuuluisa erityisesti yliopiston alaisuudessa toimivasta Euroopan suurimmasta avaruuden tutkimuskeskuksesta. Yliopiston historia-oppiaineet yhdistyivät vuoden 2003 alusta lähtien yhdeksi maan laajimmista historian osastoista. Social History Societyn konferenssi järjestettiin Leicesterin yliopiston konferenssitiloissa Stamford Hallissa yhteistyössä yhden Leicesterin yliopiston historian laitoksen, Marc Fitch Historical Instituten kanssa.
Social History Societyn konferenssin "tähtiesiintyjiksi" oli nimetty emeritusprofessori Eric Dunning (Leicesterin yliopiston Centre for Reasearch into Sport & Society), Rebecca Cassidy (Goldsmith College, historia), Shani D´Cruize (Manchester Metropolitan University, naishistoria), Anna Davin (Lontoo, sosiaalihistoria), Natasha Glaisyer (Centre of University of York 18th Century Studies) ja Richard Holt (De Montfort University, historia). Suurin osa konferenssin osallistujista oli brittejä, mutta puhujien joukossa oli vierailijoita myös Yhdysvalloista, Australiasta ja useista Euroopan maista. Puhujia oli kutsuttu noin seitsemänkymmentä, vajaa kymmenkunta oli joutunut peruuttaman tulonsa eri syistä. Konferenssin ohjelma oli laadittu hyvin tiukaksi: esitelmät ja erilaiset sessiot seurasivat toinen toistaan keskeytyen ainoastaan ruokailu- ja teetaukojen ajaksi. Koska osa konferenssipapereista oli järjestetty rinnakkaisiksi sessioiksi, kaikkien puhujien esityksiä oli mahdotonta päästä kuulemaan, mikä asetti innostuneen kuulijan toisinaan vaikeiden valintojen eteen. Konferenssin otsikko Play oli tulkittu varsin laajasti, puhujien aiheet vaihtelivat eri aikakausien lasten ja aikuisten leikkien ja pelien tutkimuksesta elokuvaan, murhan uutisointiin ja poliittisiin ja yhteiskunnallisiin peleihin.
Konferenssin ensimmäinen varsinainen esitelmöijä oli professori Eric Dunning Leicesterin yliopistosta. Hän keskittyi tarkastelemaan erilaisia tutkimusparadigmoja ja niiden muutoksia erityisesti urheilun sosiologian tutkimuksessa kautta aikojen. Ankaran yliopiston edustajan Neslihan Güneyn turkkilaisia leikkejä ja niiden tutkimuksen ongelmia käsittelevä puheenvuoro oli hyvin mielenkiintoinen, ja myös FL Riitta Hännisen (Jyväskylän yliopisto, etnologia) teoreettis-metodologinen esitys sai osakseen myönteistä kiinnostusta. Ensimmäisen päivän viimeinen esitelmä pidettiin niinkin myöhään kuin klo 20.30 – 21.45, mutta ajankohdasta huolimatta Dorothy Johnston onnistui pitämään kuulijoiden mielenkiintoa yllä. Hän esitti kiintoisan kuvauksen Francis Willughbyn (1635–72) perhearkistoon kuuluneesta käsikirjoituksesta The Book of Games keräten salin täyteen kuulijoita. Francis Willughby oli matemaatikko ja luonnontieteilijä sekä Englannin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen. Willughby tallensi yksityiskohtaisesti muistiin erilaisten pelien sääntöjä ja pelien kulun ja pelivälineiden kuvauksia sekä luokitteli pelejä eri kategorioihin jo 1600-luvulla. Eräs kiinnostava seikka oli se, että vaikka Willughby oli kuvannut kirjassaan hyvin huolellisesti varsin suuren määrän leikkejä ja pelejä (lukumäärältään yli 60), nämä olivat nimenomaan aikuisten harrastuksiin kuuluvia; lasten leikkien kuvauksia tekstissä on vain vähän.
Tohtori Anna Davinin esitelmä jäi mieleen yhtenä konferenssin kiinnostavimmista puheenvuoroista. Hän kertoi työväenluokan lasten tilanteesta 1890 – 1900 -lukujen Lontoossa. Keskeisiksi ajattelunaiheiksi kohosi suhtautuminen lapsuuteen aikuisten ylhäältäpäin kontrolloimana olotilana, johon kuuluu lasten sosiaalistaminen keskiluokan normeihin ja myös huolellisesti valikoidun, koulussa opetetun perinteen käyttö sivistävänä ja kohottavana henkisenä pääomana. Brittiläinen yhteiskuntarakenne on erilainen kuin suomalainen, minkä vuoksi kaikki brittitutkimukset eivät herätä mitään tuttuuden tunteita. Anna Davinin kuvaus työläislasten holhoamisesta toi sen sijaan paikoin mieleen suomalaisen kansakoululaitoksen syntyajat ja silloiset pyrkimykset sivistää "kansan" lapsia.
Periaatteessa ylä- ja keskiluokan aikuiset suojelivat lapsia ja jättivät kertomatta heille aikuisten taloudellisista vaikeuksista ja muista ongelmista. Lasten ei pitänyt tietää mitään myöskään seksuaalisuudesta, kun taas kuolema ei kuulunut lapsilta kiellettyihin aiheisiin. Työväenluokan perheissä lapsia oli kuitenkin mahdotonta varjella esimerkiksi taloudellisilta vaikeuksilta, sillä ne näkyivät konkreettisesti perheen ruokapöydässä. Lapset myös työskentelivät aikuisten apuna, pojat erityisesti juosten asioilla ja tytöt hoitaen pikkusisaruksiaan. Tämä havahdutti jotkut keskiluokan jäsenet kantamaan huolta työläisperheitten lasten lapsuudesta. Aikuisten mielestä lapsilla ei ollut aikaa leikkiä, eivätkä nämä lapset edes osanneet leikkiä. Työläislapset olivat "pikku aikuisia", joilla ei ollut oikeaa lapsuutta, joten erilaiset kansalaisjärjestöt alkoivat opettamaan leikkimistä heille. Osa lasten spontaaneista leikeistä oli roolileikkejä, joissa lapset jäljittelivät sitä elämää, mitä he asuinympäristössään näkivät. Tämähän tietysti tarkoitti pääosin lapsille sopimattomien asioiden toistamista, esimerkiksi humalaisten matkimista. Muutkin lasten omat leikkipuuhat – joita tietysti oli todellisuudessa paljonkin olemassa – syrjäytettiin joutavana ajan haaskauksena uusien kehittävien ja kasvattavien leikkien, lorujen ja laulujen tieltä. Erityisiin painettuihin leikkivalikoimiin poimittiin myös perinteisiä leikkejä, lauluja ja loruja. Nämä seulottiin huolellisesti ja niitä muovattiin lapsille sopiviksi. Niitä opetettiin lapsille "oikeina" leikkeinä, siis parempina kuin esimerkiksi ne lorut, joita leikkiryhmissä spontaanisti oli käytetty. Loruissa ruokaa oli tarpeeksi, vaatteiden siisteys riippui omasta tahdosta ja opettajat olivat ystävällisiä – kaikki asioita, joita työläislapsen omat kokemukset eivät tukeneet. Vastaavasti suomalaisessa kouluopetuksessa on kuvattu ja painotettu nimenomaan niitä arvoja, joita päättäjät ovat pitäneet tärkeinä ja arvokkaina; osa kansanperinteestä on myös valjastettu palvelemaan tätä päämäärää.
Leikki ja väkivalta tuntuvat ensi alkuun lähes vastakkaisilta ilmiöiltä, mutta näin ei ole lähemmin tarkasteltuna. Lasten leikit heijastavat ympäröivää maailmaa: kun lapset näkevät väkivaltaa ja kuulevat siitä jatkuvasti, he toistavat samaa myös leikkiessään. Esimerkiksi Sarah Covington kuvasi lasten leikkimistä Ranskassa 1500-luvulla, aikana jolloin protestanttien ja katolisten välillä käytiin verisiä yhteenottoja. Tämä "jumalallinen väkivalta" näkyi lasten toiminnassa siten, että lapset saattoivat leikeissään toistaa uutisoituja murhatöitä ja yleensäkin leikkiä katolisten ja protestanttien väkivaltaisia kohtaamisia. Aikuisten iskulauseet muuttuivat lastenloruiksi, joita toisteltiin myös sellaisissa leikeissä, jotka eivät muuten suorastaan liittyneet uskonsotaan. Sean McGlynn kertoi keskiajan arjen väkivallasta ja sen näkymisestä erilaisissa peleissä. McGlynn käsitteli nimenomaan maskuliinista pelaamista, jossa suosituimpien ja arvostetuimpien pelien voidaan sanoa olleen suoranaista taisteluharjoittelua ja valmentautumista sotaan.
Aikuisille kuuluvien pelien erikoismuoto on uhkapeli, mitä käsittelivät Mike Huggins Lancasterista ja Marie Coleman Dublinin yliopistosta peräkkäisissä esitelmissään. Olen kuullut väitettävän, että britit kuuluvat vedonlyönnin luvattuihin maihin; kuultujen esitelmien valossa kaikenlainen vedonlyönti ja arpajaiset näyttävät todellakin olleen suuressa suosiossa sotien välisenä aikana huolimatta siitä, että kaikenlainen uhkapeli oli Britanniassa laitonta kolmikymmenluvulle saakka. Jotkut brittitutkijat ovat esittäneet, että uhkapelit olisivat tyypillisiä sivistymättömälle työväenluokalle ja yläluokalle, joka rappeutuneisuudessaan etsi huvia mistä vain. Keskiluokan parissa ne olivat harvinaisia. Lehtikirjoitusten ja pilapiirrosten valossa myös keskiluokka, niin miehet kuin naisetkin, oli innolla mukana havittelemassa suurvoittoja. Tutkijat yhdistävät nämä fantasiat joskus ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa jättipotin saaminen olisi tarjonnut taloudellista turvallisuutta epävarmassa tilanteessa ja mahdollisuuden myönteiseen elämänmuutokseen.
Oma puheenvuoroni lauantai-iltana käsitteli suomalaista roolipeliharrastusta, minkä jälkeen Tukholman yliopistoa edustava Jean-Pierre Rossie esitteli sanoin ja kuvin Pohjois-Afrikan ja Saharan lasten leikkikaluja. Konferenssissa oli historiallisten pelien ja leikkien lisäksi edustettuna myös aivan yksilötason leikin tarkastelu, kun Elspeth Harley Etelä-Australian yliopistosta kertoi nelivuotiaan Bellan mielikuvitusleikistä, joka auttoi tätä hallitsemaan ja jäsentämään omaa elämäntilannettaan.
Merja Leppälahti, FL
Turun yliopisto
Folkloristiikka
merja.leppalahti (at) utu.fi