Lectio praecursoria Joensuun yliopistossa 15.6.2002.
Tutkimustapa, jossa kenties vain yhdenkin säilyneen dokumentin kautta lähestytään menneen mahdollisia tapahtumia on saanut viimeaikoina suosiota niin mikrohistorian, biografian kuin etnografisen kirjoittamisenkin saralla. Myös tutkimukseni Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä sai alkunsa eräästä käsikirjoituksesta. Se käynnistyi sotkamolaisen talonpojan Heikki Meriläisen (s.1847– k.1939) kirjoittamista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon talletetuista kansanperinteen kuvauksista. Niiden avulla ryhdyin jäljittämään toisia tekstejä, kirjeitä, kokonaisia teoksia, koettaen lähestyä henkilöitä, mahdollisia keskusteluja ja tapahtumien kulkuja menneessä.
Heikki Meriläinen on tutkimuksellisesti kiinnostava ja hän tuntuu asettaneen eräänlaisen tutkimuksellisen haasteen tekstiensä lukijoille. Meriläinen oli kouluja käymätön, itseopiskellut talonpoika, joka kiinnostui noin kolmekymmentävuotiaana (1870-luvulla) kansallisista kysymyksistä ja suomenkielisesta kirjallisuudesta. Vuonna 1880 hän ryhtyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran opastamana keräämään kansanperinnettä Kansanrunousarkistoon. Seuraavien kymmenen vuoden aikana hän teki neljä usean kuukauden mittaista keruumatkaa Kainuun, Vienan Karjalan, Pohjois-Suomen ja Lapin alueille. Hän saavutti mainetta erityisesti kansan taikojen kerääjänä laajojen kokoelmiensa ansiosta. 1880-luvulla hän ryhtyi myös kirjoittamaan kaunokirjallisia kuvauksia kansanelämästä. Esikoisromaani Korpelan Tapani ilmestyi vuonna 1888. Noin neljänkymmenen vuoden aikana hän kirjoitti yli kaksikymmentä julkaistua novellia ja romaania sekä useita pienempiä artikkeleita ja lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän tuli tunnetuksi nimenomaan kansankirjailijana, kansan elämäntavan ja kielen kuvaajana.
Mutta Meriläisellä oli myös omia näkemyksiä ja tavoitteita keruu- ja kirjoitustyössään. Kirjeissään hän esimerkiksi on maininnut tunteneensa eräänlaista kansallista velvollisuutta ja tarvetta tehdä jotakin isänmaan hyväksi. Perinteenkeruutyössä hänen tavoitteenaan olikin koota kansan taioista ja loitsuista tekstien "aarre" tai "käärö", joksi hän sitä nimitti, ja joka myös täydentäisi Kalevalaa ja Kanteletarta aikaisemmin keräämättömillä tiedoilla. Yksi hänen näkemyksistään oli oletus eräänlaisen Kalevala-maailman olemassaolosta. Sen mukaan Kainuun ja Vienan alueille sijoittuisi aidon perinteen ja alkuperäisen kansanluonteen alue, Väinölä, jossa elämä oli muutoinkin kaikin puolin ihanteellista ja tasapainoista. Tästä pohjoiseen ja länteen päin oli puolestaan Pohjola, jossa perinne oli rappeutunut raaistuneiksi versioiksi ja kansan luonne muuttunut kovaksi ja karuksi. Hän esitti tätä tulkintaansa kirjeissään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, mutta myös perinnekeräelmien ja myöhemmin kaunokirjallisten tekstien oli tarkoitus osaltaan tukea tämän tulkinnallisen maailman olemassaoloa.
Kansallishenkinen innostus ja näkemyksellisyys vaikuttivat myös kirjailijantyön aloittamiseen. Uransa alkuvaiheessa, lupaavana pidetyn vuonna 1888 ilmestyneen esikoisromaanin innoittamana, Meriläinen asetti tavoitteekseen teoksillaan edistää suomen kielen ja kirjallisuuden kehitystä, ja sillä tavoin palvella kansaa henkisellä alalla. Hän halusi teoksillaan myös esittää kainuulaista talonpoikaista kansaa, sen elämäntapaa ja kieltä laajemmalle lukijakunnalle ja tulevillekin sukupolville. Kun hänen tuotantoaan lukee kokonaisuutena, siinä hahmottuukin kuva ihanteellisesta talonpoikaiskansasta, joka eroaa hyveellisen elämäntapansa ansiosta sekä muusta rahvaasta että oppineistosta.
Näin Meriläisen haaste lukijoilleen on se, että näkemyksineen ja kirjallisine harrastuksineen hän erosi kansan enemmistöstä, mutta häntä ei kuitenkaan nähty myöskään oppineistoon kuuluvana. Hänet sijoitettiinkin eräänlaiseen kansan ja oppineiston välimaastoon, epätavallisen talonpojan asemaan. Myös hänen tekstinsä olivat välimaastossa. Hänen perinnekeräelmiensä ei katsottu edustavan kaikilta osin kansanperinnettä niiden sisältämän näkemyksellisen aineksen takia, mutta näkemykset eivät myöskään liittyneet folkloristien tai kirjallisen kulttuurin ylläpitämiin näkemyksiin perinteestä, vaikka niissä olikin aineksia nästä kaikista edellä mainituista. Esimerkiksi tulkinta Kalevala-maailmasta perustui hänelle kerrottuun perinteeseen ja hänen kokemuksiinsa ja havaintoihinsa keruumatkoilla, mutta hän tulkitsi näitä aineksia kirjallisuudesta (esim. Kalevalasta) ja oppineiston diskursseista omaksumiensa käsitteiden avulla.
Kirjallisuuskeskusteluissa puolestaan, lupaavasta esikoisteoksesta huolimatta, hänen kansankuvauksiaan pidettiin kielellisesti liian puheenomaisina, aihepiireiltään ja tyyliltään rahvaanomaisina, eikä niiden siten katsottu edustavan varsinaista kirjallisuutta. Meriläisen näkemyksellinen aines olikin eräänlainen toinen ääni folkloristiikan auktorisoidun ja kirjallisuudessa vallinneiden kertomisen tapojen rinnalla, mutta myös kansan oletetun kollektiivisen äänen rinnalla. Tekstit ovat siis siinä mielessä tutkimuksellisesti haasteellisia, että ne on sijoitettu etnografisen dokumentaation ja kaunokirjallisuuden välimaastoon, mutta ne eivät ole varsinaisesti liittyneet kumpaankaan, eivätkä siten ole edustaneet tutkimuksellisesti kiinnostavaa kohdetta.
Tutkimuksessani tarkastelen Heikki Meriläisen keruu- ja kirjoitustyötä kansanperinteestä, sen kuvaamisen tavoista ja kuvaamisen auktoriteetista neuvottelemisena. Säilyneistä dokumenteista on ollut jäljitettävissä, kuinka Meriläinen kävi keskusteluja perinteenkertojien, SKS:n tutkijoiden ja teostensa kirjoittamisprosessien aikana WSOY:n kustannustoimittajien kanssa siitä, mitä kansa ja perinne ovat, mikä perinteestä on keräämisen ja kuvaamisen arvoista, kuinka kuvata perinnettä teksteissä ja kuka on pätevä sitä kuvaamaan. Tutkimukseni ei siis ole elämäkertatutkimus, vaan käytän Meriläisen kirjoittamia tekstejä ja hänestä kirjoitettuja tekstejä välineenä toisten tapahtumien ja keskustelujen tarkastelemiseen menneessä. Tutkimukseni on siis eräänlainen yksilötutkimus, jossa näkökulma on suunnattu yksilön kautta myös kohti oppineistoa ja kirjallista kulttuuria ja pänvastoin. Oli siten yhtä olennaista katsoa Meriläisestä kohti folkloristiikkaa, Kansanrunousarkistoa ja kirjallisuutta, niiden tapoja tuottaa esityksiä kansanperinteestä ja ylläpitää tulkinnan ja kirjoittamisen auktoriteettia, kuin tarkastella Meriläistä itseäänkin niiden kautta.
Näin tarkasteltuna tutkimuksessani tuli esiin Meriläisen oppimattoman kansanmiehen rooli perinteen neuvotteluissa ja perinteen esitysten tuottamisessa. Lisäksi ilmeni Meriläisen näkemyksellinen, toinen ääni ja se, mitä etnografisesti tarkoituksenmukaista tietoa ja millaisilla lukemisen tavoilla sen kautta voidaan lukea näkyviin nyt.
Folkloristien ja kirjallisuuskriitikkojen näkökulmassa Meriläisen rooli keskustelijana oli olla eräänlainen perinnetiedon ja näkökulmien välittäjä sekä perinteestä puhumisen tapojen kääntäjä kansan ja oppineiston sekä suullisen ja kirjallisen kulttuurimuodon välillä. Perinteenkerääjänä hänen maineensa perustui ennenkaikkea siihen, että hänen katsottiin kansanmiehenä tavoittavan kansan ajatusmaailman, kykenevän puhumaan sen käsitteillä ja välittämään tiedot riittävällä tavalla tutkijoiden luettaviksi. Kansanmiehenä hänen myös arvioitiin herättävän luottamusta perinteestä kertojien keskuudessa, ja saamaan siksi selville sellaista tietoa, joka jäi oppineilta kerääjiltä pimentoon. Kirjallisuuskeskusteluissa Meriläisen kuten muidenkin kansankirjailijoiden ansiona pidettiin sitä, että he kuvasivat läheisestä perspektiivistä ja todenmukaisesti kansan elämää ja puhetapaa.
Mutta perinnettä tai kansaa koskevien tulkintojen ja näkemystensä esittäjänä Meriläinen oli ongelmallisessa asemassa. Tämä tuli näkyviin, kun keskustelut kansanperinteestä siirtyivät keruutyön puitteista tutkimuksellisiin ja kirjallisiin konteksteihin. Meriläisen ei kansanmiehenä katsottu aina tavoittavan (eikä hänen odotettukaan) oppineiston näkökulmaa perinteeseen, tallentavan siten tutkimuksellisesti tarkoituksenmukaista tietoa, kykenevän keskustelemaan oppineiston käsitteillä, kirjoittavan tutkimuksellisesti käyttökelpoisia perinnetekstejä tai esittämään relevantteja tulkintoja perinteen merkityksistä. Esimerkiksi hänen tulkintaansa Kalevala-maailmasta ei juurikaan noteerattu ja sitä pidettiin osoituksena siitä subjektiivisesta vaikutuksesta, jonka kansanrunous oli häneen tehnyt. Samankaltaista kritiikkiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Runoustoimikunta esitti muidenkin itseopiskelleiden kerääjien kohdalla. Näin neuvotteluissa etnografisen kirjoittamisen ja tulkinnan auktoriteettia ylläpidettiin oppineiston piirissä, mutta rajaa ylläpidettiin niinkin, ettei oppineisto mielestään kyennyt tavoittamaan kansan näkökulmaa ja ajatusmaailmaa muutoin kuin kirjoittavien talonpoikien avulla.
Vastaavasti kirjallisuuskeskusteluissa jo 1890-luvulla todenmukainen kansankuvaus menetti suosiotaan. Lisäksi esteettinen normisto vahvistui arviointiperusteena, eikä kansanelämän ja kielen kuvaamisen perusteluksi enää riittänyt se, että kansa oli todella niin elänyt tai puhunut, vaan kuvausten täytyi olla myös esteettisiä ja taiteellisilta sommitelmiltaan ansiokkaita. Kirjallisuuskatsauksissa ja sanomalehdistössä Meriläisenkin teosten kansanelämän kuvauksia kritikoitiin mielenkiinnottomina, tarpeettomina ja pinnallisina sivuseikkoina, jotka eivät myöskään edistäneet suomenkielistä kirjallisuutta, ainakaan esteettisessä suhteessa. Kirjallisuudessakin kansanomaisen aineksen esittäminen edellytti siten vallinneiden kirjoittamisen keinojen hallintaa, eikä kansankirjailijoiden katsottu kykenevän siihen.
Kirjoittavien talonpoikien teksteillä ja itse kirjoitustyöllä oli kuitenkin ideologista merkitystä suomenmieliselle oppineistolle 1800-luvun lopulla. Fennomaanisivistyneistölle oli kansallisissa hankkeissaan tärkeää oppia tuntemaan kansan elämää ja ajatusmaailmaa. Tätä tehtävää ajatellen kansan parista tulleiden kirjoittajien tekstit olivat puutteistaan huolimatta välitystehtävässään tärkeitä. Kirjoittavat talonpojat olivat siinäkin mielessä ideologisesti tärkeitä, että he edustivat sitä potentiaalista lahjakkuutta, joka toivottiin Suomen kansaan sisältyvän. Heitä kuvattiinkin julkisuudessa epätavallisen lahjakkaina kansanihmisinä ja heidän elämäntavassaan katsottiin yhdistyvän esimerkillisesti ruumiillinen työ ja henkisesti ylevät tavoitteet. Meriläiseenkin liitettiin tulkintoja hänen poikkeuksellisesta luonteestaan ja synnynnäisestä vaistostaan, joka oli ohjannut hänet kohti kansallisesti yleviä päämääriä keruu- ja kirjoitustyössään. Samanaikaisesti hänet kuvattiin esimerkillisenä maamiehenä ja uupumattomana ruumiillisen työn puurtajana. Välitystehtävässään ja esimerkillisyydessään kirjoittavat talonpojat muistuttivatkin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä vaikuttaneita rahvaanrunoilijoita, jotka saavuttivat suosiota fennomaanisivistyneistön piirissä samankaltaisin perustein.
Neuvotteluissa ilmeni siis myös sellainen perinteestä kertova Meriläisen ääni, joka ei täysin sopinut tutkimuksellisiin tai kirjallisuuskeskustelujen yhteyksiin ja oli siksi syynä kritiikkiin. Mitä tämän toisen äänen kautta voidaan lukea nyt näkyviin ja millaisilla lukemisen tavoilla?
Toisen äänen kautta ilmenee sellainen kansa perinteineen, jota oppineiston tuottamat lähteet eivät välttämättä ole dokumentoineet. Meriläinen esimerkiksi kuvasi kaunokirjallisissa teoksissaan perinteen merkityksistä kiistelevän, erimielisen kansan. Hän kommentoi perinnettä myös humoristisin, ironisin ja epäilevien kertojanäänien avulla. Vastaavia kertojanääniä ei oltu kirjoitettu näkyviin varsinaisiin perinnekeräelmiin, vaikka sellainen olisi mahdollisesti keruutilanteeseen sisältynytkin. Hän kuvasi kansanelämää myös sellaisista arkielämän perspektiiveistä, jotka eivät olleet tarkoituksenmukaisia perinteenkeruutyössä tai ns. varsinaisessa kirjallisuudessa. Kiinnostavaa näissä teksteissä onkin juuri kirjoittajan erityinen näkökulma kuvauksen kohteeseen. Toisen äänen huomioimisen kautta kuva kansasta ja perinteestä on mahdollista rakentaa moniäänisenä, heterogeenisten diskurssien kokoelmina.
Toisen äänen ilmeneminen on kuitenkin merkittävästi riippuvainen tekstien lukijan roolista. Esimerkiksi Meriläisen tulkinta vaikkapa Kalevala-maailmasta tai kainuulaisen talonpoikaisen kansan esimerkillisyydestä artikuloituu näkyviin, kun hänen tekstejään luetaan intertekstuaalisena kokonaisuutena. Perinnekeräelmät, kaunokirjalliset tekstit, kirjeet ja biografiset tekstit kuvaavat kansanperinnettä ja sille annettuja merkityksiä eri näkökulmista, mutta tekstien tarkoitus ja luonne ovat määränneet, mitä kuhunkin tekstityyppiin on ollut soveliasta kirjoittaa näkyviin. Yhdessä tekstit muodostavat kokonaisuuden, jossa kirjoittajan yksilöllisiä, persoonallisia jälkiä, esimerkiksi juuri Kansanrunousarkistoon sopimatonta ainesta voidaan tulkita. Lukutavassa yksityiskohdat näin muuttuvat merkityksellisiksi johtolangoiksi kirjoittajan tai kansan sisäpiirin arvioista perinteeseen, mutta näkemysten subjektiivisen luonteen takia niitä ei ole kirjoitettu näkyviin Kansanrunousarkiston perinnekuvauksiin, ne on jätetty huomiotta, tai esimerkiksi kirjallisuudessa ne on tulkittu tyylivirheiden alueeksi. Jälkiä seuraamalla näkemykset ovat kuitenkin luettavissa toisaalla. Lukutapa on myös yksi mahdollisuus tulkita kansan parista tulleiden kirjoittajien tekstejä, joita ei toistaiseksi ole juurikaan hyödynnetty tutkimusaineistoina.
Tutkimukseni on siten yksi mahdollinen tapa lukea Heikki Meriläisen kirjoittamia ja hänestä kirjoitettuja tekstejä. Konstruoimassani tarkastelukehyksessä niitä voidaan siis lukea paitsi kuvauksina kansasta ja Meriläisen elämästä myös esityksinä kansanperinteen neuvotteluista ja niihin osallistuneista äänistä. Tulkinta on merkitysten kiinnittämistä tekstien yksityiskohtiin nykyhetkestä katsoen, mikä korostaa sekä tutkimukseni että menneen konstruktiivista luonnetta. Tutkimuksen kulussa olen siten itsekin ollut yksi kansanperinteestä ja mahdollisista merkityksistä neuvottelija, tosin tekstien välityksellä ja ajallisen etäisyyden takaa.
Tuulikki Kurki, FT
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus
tuulikki.kurki (at) joensuu.fi