Tuulikki Kurki: Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. SKST 880. Helsinki: SKS. 2002
Kysymys tutkijan ja tiedeyhteisön panoksesta aineistojen muotoutumisessa on viime vuosina nostettu esille useissa eri yhteyksissä. On pohdittu esimerkiksi, kuinka tutkijan esittämät kysymykset ja hänen tutkimusintressinsä vaikuttavat tapaan, jolla haastateltava kertoo elämästään. Entä millainen suullinen ja kirjallinen kerronta ylipäätään soveltuu tallennettavaksi ja folkloristisen tutkimuksen aineistoksi? Se, mikä on perinnettä ja mikä ei, tai mikä soveltuu tutkimuskohteeksi ja mikä ei, ei ole aikoihin ollutkaan itsestään selvää.
Väitöskirjassaan Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä Tuulikki Kurki ulottaa nämä kysymykset vanhoihin arkistotallenteisiin. Arkistointia ovat kautta linjan ohjanneet kullekin ajalle ominaiset intressit ja arvot. Kysymys ei ole ainoastaan aineistojen tuottamisen tavoista vaan siitä, mitä ylipäätään on pidetty perinteenä ja millainen auktoriteetti on ohjannut perinteeksi määrittelemistä. Kurjen mukaan kansanperinteen määritelmä on asianosaisten välisessä dialogissa tuotettu ja ylläpidetty konstruktio.
Kurjen tutkimuksessa konstruktiivinen ote on kaksitasoinen: hän tarkastelee näkemystä kansanperinteestä arkiston, tutkijoiden ja kerääjien välisen neuvottelun tuloksena ja toisaalta esittelee myös oman näkemyksensä rakennusaineet ja haastaa lukijan mukaan neuvotteluun. 1800-luvulla perinteen määrittelyä tuottanut diskurssi oli kiinteästi sidoksissa kansakunnan rakentamiseen. Siihen liittyi näkemys kansasta toisaalta ihanteellisena ja puhtaana, toisaalta hiomattomana, valistusta ja opetusta tarvitsevana. Sivistyneistö teki kansasta peiliä ajankohtaisille pyrinnöilleen.
Kurki tekee 1800-luvulla käytyä perinteen määrittelyn prosessia näkyväksi siinä esiintyneen soraäänen, Heikki Meriläisen, välityksellä. Meriläinen oli kansanmies, joka muiden toimiensa ohella kunnostautui taikaperinteen tallentajana ja kirjoitti useita kansanomaisia romaaneja. Luonnehtiessaan Heikki Meriläisen asemaa tiedeyhteisöön nähden Kurki soveltaa Matti Peltosen "hankalan henkilön" käsitettä: etnografisessa diskurssissa hankalalla henkilöllä voidaan tarkoittaa yksilöä, joka ei istu yksiselitteisesti tutkimuskohteen eikä tutkijankaan rooliin.
Aikalaiset arvostivat Meriläistä tallentajana, joka onnistui paremmin kuin oppineet kerääjät houkuttelemaan tietäjiltä taikoja ja loitsuja. Kuitenkin hänen keräelmiensä autenttisuutta epäiltiin: häntä on pidetty ns. näkemyksellisenä tallentajana, jonka omien mielikuvien ja tulkintojen uskotaan vaikuttaneen tallenteisiin. Meriläisen ja tutkijoiden välisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että hänen näkemyksensä myöskään sopivista tallennuskohteista ja -tavoista ei aina käynyt yksiin näiden kanssa.
Tutkimusaineistona Meriläis-dokumentteja voi tarkastella "negatiivisena tietona", joka paljastaa, millaiset näkemykset eivät sopineet tiedeyhteisön pirtaan. Kurki soveltaa historiantutkimuksen metodeja, ja johtolankoja seuratessaan hän pyrkii yhdistämään erilaisia konteksteja ja aineistotyyppejä luodakseen uudenlaisia lukutapoja. Kaikki dokumentit sisältävät potentiaalista informaatiota, jonka esille saaminen riippuu lukutavasta. Aineistona on muun muassa kirjeitä, kansanrunousarkiston käsikirjoituksia, sanoma- ja aikakauslehtikirjoituksia, SKS:n kokouksissa kirjattuja lausuntoja ja kaunokirjallisia tekstejä.
Kuten Kurki selkeiden esimerkkien avulla osoittaa, Meriläinen hyödynsi kaunokirjallisissa kansankuvauksissaan sellaista loitsu- ja taikaperinteen kontekstitietoa, josta arkisto ja tutkijat eivät tuolloin olleet kiinnostuneita. Toisin sanoen joidenkin Meriläisen tallentamien ja arkistoon lähettämien taikakuvausten käyttöyhteydet löytyvät hänen novelleistaan ja romaaneistaan. Tutkijat käsittelivät tuolloin loitsuja toisintomateriaalina, jonka kiinnittyminen arkeen ei ollut tutkimuksellisesti relevanttia. Yhdistämällä hyvin tuntemansa taiat ja kainuulaisen arjen niiden taustana Meriläinen rakensi novelleihinsa tiheitä taikaperinteen kuvauksia. Fiktiivisten henkilöiden avulla Meriläinen tavoitti perinteen moniäänisyyden ja kansan keskenään ristiriitaisetkin näkemykset perinteen merkityksistä ja tulkinnoista. Samaan aikaan arkistoaineistossa kertojan tai kerääjän persoonalliset mielipiteet tai epäilyt oli soveliasta häivyttää.
Vaikka arjen kuvaaminen ei ollut tutkimuksellisesti relevanttia 1800-luvulla, niin kirjallisuudessa se oli kuitenkin realismin tärkeä tyylikeino. Kurjen mukaan kaunokirjallisia perinteen ja maalaisarjen kuvauksia voidaan käyttää Kansanrunousarkiston perinnetekstejä kontekstualisoivana ja tihentävänä aineistona. Tämä edellyttää autenttisuuden kysymyksen sivuuttamista ja tekstien lähestymistä potentiaalista ja hedelmällistä tietoa antavina dokumentteina. Tällainen kontekstualisointi on tärkeää etenkin lukijalle, jolle vanhojen maalaisyhteisöjen arki ei enää ole tuttua. (s. 165–166).
Kaunokirjalliset kansankuvaukset tekevätkin jo tuloaan paikkaamaan vanhojen arkistoaineistojen kontekstuaalisia aukkoja. Neuvottelu kansanperinteestä siis jatkuu: ei vain siitä, mikä on perinnettä, vaan millaiset kuvaukset soveltuvat sen tieteelliseen tutkimiseen. Tuulikki Kurjen väitöskirja tekee ansiokkaasti näkyväksi näitä määrittelyn prosesseja ja esittää perusteltuja nykyaikaisia argumentteja.
Kaarina Koski, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka.
kaarina.koski (at) helsinki.fi