Kai Åberg: "Nää laulut kato kertoo meijän elämästä". Tutkimus romanien laulukulttuurista Itä-Suomessa 1990-luvulla. Suomen Etnomusikologisen Seuran julkaisuja 8. Helsinki. 2002.
Joensuun yliopistossa perinteentutkimuksesta toukokuussa 2002 väitellyt Kai Åberg on tehnyt kenttätutkimusta Pohjois- ja Etelä-Karjalan romanien parissa vuodesta 1995 lähtien. Kenttätyöasetelma on ollut omintakeinen: Åberg on mennyt tapaamaan romaneja ja pyytänyt heitä esittämään omia lauluja hänen nauhoitettavakseen. Näin selvästi yksityisen elämän alueella liikkuvaa keruutyötä hyvin harva kansanmusiikin tutkija nykyään enää tekee &3ndash; varsinkaan Suomen rajojen sisäpuolella. Samalla laulajat ovat kertoneet laulujensa taustoista ja selostaneet niihin liittyviä käsityksiään. Haastattelutilanteet ovat olleet moninaisia ja joskus hankaliakin, mutta tutkijan kärsivällinen ja ihmisläheinen ote on vienyt haastattelutilanteita eteenpäin.
Työn tuloksena Åberg on saanut haltuunsa ainutlaatuisen kokoelman lauluja, joita "valkolaisilla" on harvoin tilaisuus kuulla. Itse asiassa mustalaislauluista, eli romanien omasta ryhmän sisäisestä lauluperinteestä, ei ole aiemmin ilmestynyt näin laajoja tutkimuksia, eikä mustalaislauluja ole aiemmin voitu kytkeä näin läheisesti ryhmän etnisen identiteetin arkipäiväiseen rakentumiseen. Keruutyötä on tehty ja lauluja on luokiteltu aiemminkin, mutta nyt tutkija on voinut analysoida suoraan laulujen merkityksiä niiden käyttäjille itselleen. Tutkimusprosessiin kuuluneet yhteismusisointihetket ovat luoneet siltaa tutkijan musiikkikäsitysten ja tutkittujen romanien välille. Taustalla on perinteinen etnomusikologinen idea "bimusikaalisuudesta" eli prosessista, jossa tutkija oppii tutkittavien harjoittamaa musiikkia. Åbergin työssä tutkijan rooli on näkyvä, joten lukijat saavat ainakin jonkinlaisen kuvan siitä, miten hän kitaransa kanssa vaikuttaa tutkimuskohteeseen ja tutkittaviin tilanteisiin, eikä vain poimi jo olemassa olevaa perinnettä omille nauhoilleen.
Åbergin tutkimuksen voima on siinä, miten hän yhdistää laulut, laulutapahtumat ja niitä koskevat käsitykset yhteen omassa tutkimuksessaan. Hän pääsee luontevasti lähelle eri ikäisiä miehiä ja naisia eikä tutkimuskohde näyttäydy vain joihinkin muotoihin jo ennalta määrättynä, vaan kohteen prosessiluonne tulee tekstistä hyvin esiin. Siten mustalaislaulut saavat monenlaisia hahmoja ja tilanteita Åbergin aineistossa. Samasta syystä on luontevaa liittää tutkimukseen mukaan hengellisiä lauluja käsittelevä jakso sekä myöhemmin iskelmiä koskeva osuus. Nämä ovat tulleet tutkimusasetelman eräänlaisina sivutuotteina ja reaktioina perinteenkerääjän (oletettavasti) esittämään tehtävään: "laulaisitteko minulle mustalaislauluja". Kaikki eivät siihen ole voineet uskonnollisista syistä suostua.
Johdannon ja teoriaosan sisältämät kirjallisuudesta poimitut teemat pohjautuvat identiteetin, perinteen esittäytymisen muotojen ja kontekstualisoinnin analyysiin. Ei ole yhdentekevää kuka laulua esittää, kenelle ja missä tilanteessa. Kyse ei ole vain kansanperinteestä vaan samalla eri ikä- ja sosiaaliryhmien perinteestä, ja toisaalta miesten ja naisten lauluista. Perinne on käytännössä osa esittäjän omaa henkilöhistoriaa ja hänen kokemusmaailmansa tulee lauluissa osittain näkyviin.
Kolmas luku Kenttätyö ja empiirisen aineiston ulottuvuudet on kokonaan omistettu aineiston kokoamisprosessin esittelyyn ja lähdekritiikkiin. Vaikka luvun funktiona on esitellä aineiston keruuta, on siinä aineksia huomattavan paljon myös tulosten tulkintaan, sillä tutkijan ja tutkittavien välinen dialogi on juuri se, jossa aineiston lopulliset muodot ei-essentialistisesti syntyvät. Tämä käy hyvin ilmi lukuun sisältyvistä keskustelusitaateista. Kyse ei ole pelkästään nuoren tutkijan läsnäolosta, vaan myös romanien kesken voimakkaista vanhemman kunnioittamiseen liittyvistä säännöistä. Siten sama laulu nuoren tai vanhemman esittämänä ei tarkkaan ottaen olekaan merkityksiltään sama.
Työn neljännessä luvussa Mustalaislaulun musiikilliset piirteet Åbergin keräämää aineistoa on käsitelty musiikkianalyyttisesti analysoiden erikseen laulujen melodisia piirteitä, laulutapaa ja kitarasäestystä. Åberg on tätä varten nuotintanut yhteensä yhdeksän sävelmää (nuottiesimerkit 2–4 ja 6–11)yhteensä lähes kolmensadan laulun aineistostaan. Hän on perustellut nuotinnettavien sävelmien valintaa toisintojen lukumäärällä ja edustavuudella (s. 80). Ristiriitaista on kuitenkin, että kerätyssä aineistossa yleisimmin esiintyvistä kahdestatoista kappaleesta (luettelo sivulla 52) on nuotinnettu ja analysoitu vain kaksi: Kutujensa kamajensa (josta on aineistossa 5 toisintoa eri laulajilta) ja Ylätalon alatalon mäellä (4 toisintoa). Sävelmäanalyysissä on käyty läpi nuotinnoksista motiivit, melodiset ja harmoniset liikkeet sekä modulaatiot säe kerrallaan. Mielestäni mustalaislaulut nuotinnoksinakin näyttävät hyvin omintakeisilta (esimerkiksi suomalaisiin kansanlauluihin verrattuna).
Romaneille ominaisten piirteiden ääreen Åberg pääsee myös laulutyyliä koskevassa analyysissään (s. 87–92). Mielenkiintoista on, että esimerkiksi romaneille ominainen hidas vibrato on esitystapana niin voimakkaasti markkeerannut romanien lauluja, että se on välittynyt myös nuoremmille laulajille ja ylittänyt genrerajat siirtyen myös iskelmiin. Myös säestyksen kitaransoittotyylejä on tarkasteltu samaten kuin suomalaisten kansanlaulujen tyylillistä muuntumista romanien omiksi mustalaislauluiksi.
Työn laajin ja ansiokkain viides luku käsittelee laulujen historiallista, kulttuurista ja sosiaalista kontekstia. Åbergin tarkoituksena on haastattelujen avulla tulkita esitettyjen laulujen tekstejä aihepiireittäin: miten ne kuvailevat romanikansan elämän tyypillisiä ja valtaväestöstä erottavia tekijöitä. Aiheisiin kuuluvat kiertäminen ja valkolaisten nurja suhtautuminen kulkeviin mustalaisperheisiin eli "sakkeihin". Samalla aineiston kiertämistä käsitteleviä lauluja on tuotu tekstissä valaisevasti esiin. Myös eri sukuja, kuten nymanilaisia, käsitellään lauluissa. Osansa saa myös maaseutuympäristö, vesistöt, tiet ja maiseman kauneus, sekä romanien läheinen suhde luontoon. Rakkauslauluissa romanien tunteet tulevat esiin, mutta ei suoranaisen intohimoisesti, vaan peitellysti ja usein petetyn tuskaa kantaen.
Hevos- ja markkinamiesten laulut ovat itsestään selvästi tärkeä osa romanien laulustoa. Vaikka hevoskauppa ei enää olekaan tärkeä osa romanien elinkeinoja, ovat hevoskaupasta ja hevosista kertovat laulut merkittäviä romanien menneisyyden ja itsetunnon välittäjiä. Niiden avulla ylläpidetään tietoisuutta ryhmän erilaisuudesta ja arvovallasta. Vastaava funktio tuntuu olevan myös mahtilauluilla, joilla voidaan edelleenkin haastaa rituaalisesti riitaa romanisukujen välillä. Haikeita ja alistuvia ovat sen sijaan lauluissa välittyvät juomarien valitukset ja vankilaulut, jotka nekin kertovat romanien historiasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka vankilaa tuskin voi pitää luovuutta inspiroivana paikkana, on kalterien takanakin (haastattelujen perusteella) syntynyt runsaasti mustalaislauluja.
Erilaisiin konteksteihin viitataan myös analysoitaessa miesten ja naisten lauluja, ikä- ja sukupuolikysymyksiä sekä vanhemman kunnioittamisen perinnesidonnaisuutta. Etnisyyden kohdalla Åberg tekee mielenkiintoisen ja varmasti jatkossa usein siteerattavan havainnoin siitä, miten useimmilla romaneilla on perheessään valkolaissyntyisiä henkilöitä ilman, että se mitenkään kyseenalaistaisi heidän romaniuttaan. Mielenkiintoista on myös se, miten tärkeitä romanikieliset laulut ovat romaneille heidän itsetuntonsa ja etnisen erottautumisen kannalta, vaikka aineistoon tallentunut vain yksi romanikielinen laulu (Kutujensa kamajensa). Huolimatta siitä, että romanikieli on arkipuheesta kadonnut, on sen pelkkä olemassaolo viestimässä ryhmän erityisyydestä. Tämä seikka vain korostaa musiikin merkitystä romani-identiteetin kannalta. Sävelmät ja laulutavat ovat jopa kieltäkin tärkeämpi yhteisöllisyyden rakentaja. Åberg onkin tullut siihen tulokseen, ettei romanikulttuuri ja mustalaislauluperinne ole mitenkään uhattuna huolimatta esimerkiksi kielellisestä assimiloitumisesta. Näitä lauluja lauletaan, mutta vain romanien keskuudessa. Koodi on ryhmän sisäinen.
Työn lopussa luvussa kuusi olevat Hengellisen musiikin ja iskelmämusiikin kontekstit ovat tärkeitä lisiä elävää laulukulttuuria käsittelevässä työssä, vaikka poikkeavatkin teoksen varsinaisesta pääteemasta. Helluntai-liike on koskettanut erityisellä tavalla romaneja, ja vaikka liikkeen sisällä ei tehdä etnisiä erotteluja, järjestetään romaneille omia kokouksia. Hengellisissä lauluissa haastateltuja puhuttelevat paitsi sanat myös vahvasti tunnepitoinen musiikki ja heille ominainen laulutapa. Åberg ottaa työssään kantaa myös romaniperinteen puolesta ja on huolestunut uskonnollisen herätyksen kokeneiden fundamentalistisesta pyrkimyksestä hylätä oma etnisen ryhmän suullinen mustalaislauluperinne. Hän muistuttaakin, että kaikille haastatelluille uskonnollisuus ei sulkenut kokonaan pois omien kansanlaulujen laulamista, vaikka se olikin yleistä "uuden elämän aloittaneiden" parissa.
Myös suomalainen iskelmä ja tanssimusiikki ovat erityisessä asemassa romanien laulukulttuurissa ja he käyvätkin mieluusti tansseissa ja karaoke-ravintoloissa. Lisäksi iskelmälaulajuus on todellinen ammatillinen orientaatio, joka houkuttelee erityisesti nuoria mieslaulajia. Aivan ongelmaton ei romaniyhteisön suhde iskelmämusiikkiin kuitenkaan ole. Erityisesti naislaulajan mahdollisuudet esiintyä julkisesti ovat tarkasti yhteisön rajaamat. Vanhemman kunnioittaminen estää laulamisen jos kuuntelemassa on vanhempia romanimiehiä. Lisäksi häveliäisyyteen liittyvät tavat rajoittavat laulujen aiheita ja viime kädessä vaatimus pukeutua naisten perinteiseen romaniasuun estää romaninaisten pääsyn iskelmälaulajiksi. Menestyneitä laulajattaria pidetään puolestaan valkolaistuneina luopioina. Kuitenkin karaokea voivat naisetkin laulaa perinnäistapojen mukaan, mikäli paikalla ei ole vanhempia romaneja kuuntelemassa.
Kaiken kaikkiaan Kai Åbergin työ on tärkeä lisä suomalaisessa perinteentutkimuksessa ja etnomusikologiassa. On vaikea kuvitella, että kukaan muu nykysukupolven tutkija olisi pystynyt vastaavaan pitkäjänteiseen kenttätyöhön ja aineiston keruuseen täkäläisten romanien parissa. Åbergin keräämä lauluaineisto muodostaa tärkeän kokonaisuuden, joka täydentää aiempien kerääjien, mm. Erkki Ala-Könnin tekemää tallennustyötä. Tosin sillä erotuksella, että Åberg itse on rakentanut työstään myös huomattavan väitöskirjatutkimuksen.
Pekka Suutari, FT