Apo, Satu: Viinan voima. Näkökulmia suomalaisten kansanomaiseen alkoholiajatteluun ja -kulttuuriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 759. Helsinki: SKS. 2001.
Tutkijoilla on usein tapana eritellä, millaisia valkoisia alueita he täyttävät tutkimuksensa aihe- tai aluevalinnalla. Yksi tällainen kartoittamaton saareke löytyy alkoholinkäyttöä käsittelevien perinnetekstien ja etnografisten kuvausten alueelta. Vanhimmat kansanomaiset mielikuvat alkoholin, lähinnä oluen käytöstä löytyvät 1600–1700-lukujen sananlaskuista, sittemmin kalevalamittaisista myyttirunoista, etnografisista kuvauksista ja uudemmasta muistelukerronnasta. Perinnetekstien äärellä Satu Apo määrittää lokeronsa seuraavasti: "Folkloristina eli henkisen kansankulttuurin tutkijana minua on eniten kiinnostanut alkoholinkäyttöä koskeva kulttuurinen ajattelu: kollektiiviset mielikuvat, käsitykset, tunteet, toiveet, toimintaohjeet, perustelut ja selitykset, jotka ovat liittyneet olueen ja viinaan, juoman hankintaan, juomiseen, humalaan sekä juomisen aiheuttamiin ongelmiin." Tiivistetysti Apon tutkimuksen tehtävän voi esittää yhdessä lauseessa: Millaiselta suomalainen juominen näyttää perinnetekstien kautta? Kuva suomalaisten juomisesta on varsin stereotyyppinen – ja myös suomalaiskansallinen:
- Juokos Nieminen koskaan Viinaa?
- Aina juhlatilaisuuksissa.
- Milloin näitä juhlatilaisuuksia vietetään?
- Aina kun saan viinaa.
Apon tutkimuksellinen lähtökohta on hengästyttävän kunnianhimoinen; hän käytännöllisesti katsoen tutkii alkoholinkäyttöä kulttuurisena ja suomalaisuuteen liittyvänä ilmiönä. Alkoholinkäytön historian tekijä jakaa viiteen pääjaksoon:
1. Aikaan ennen viinapohjaisia alkoholijuomia
2. Olutvaltaisiin juomakulttuureihin
3. Paloviinavaltaisiin kulttuureihin
4. Niukan kulutuksen ja viinanvastaisuuden kulttuureihin ja
5. Kasvavan kulutuksen ja monien alkoholijuomalajien kulttuuriin.
Myös kirjan kronologia seuraa tätä jaottelua. Otsikointi tosin noudattaa kolmiportaista mallia (Olut-Suomi, Viina-Suomi, Kuiva-Suomi), joista ensimmäinen keskittyy myyttiseen, kalevalaisten runojen avaamaan alkoholikulttuuriin, toinen talonpoikaiseen kulttuuriin ja viimeksi mainittu muuttuvan yhteiskunnan alkoholinkäyttöön 1860-luvun ensimmäisestä teollisesta murroksesta eteenpäin.
Kunnioitettava on myös käytettyjen aineistojen, klassisten perinnetekstien määrä. Ensimmäisen lähderyhmän muodostavat kalevalamittaiset myyttirunot, proosamuotoiset syntykertomukset sekä 1500–1600-luvulta peräisin olevat riittikuvaukset. Avaintekstit (30 kpl) Apo on valinnut tutkijantietoonsa nojaten Suomen Kansan Vanhat Runot -antologiasta. Toinen, paloviina-Suomea käsittelevä tekstikokonaisuus koostuu pääosin etnografisista kuvauksista (Häyhä, Raussi, Kivi, Warelius, Paulaharju), joita on täydennetty Suomen Kansan Vanhoista Runoista sekä Suomalaisia kansanlauluja -antologiasta poimituilla juomista kuvaavilla lauluilla. Kolmannen ryhmän muodostavat alkoholiin liittynyttä magiaa ja kansanlääkintää käsittelevät tiedot, jotka on valikoitu Kansanrunousarkiston kortistosta kansanusko ja kansanlääkintä. Neljännessä ryhmässä olevat humoristiset tekstit ovat Kippurahäntä -antologiasta (1977). Valinta on tehty kolmen ajallisen osakorpuksen rajaamissa puitteissa. Erilaisia viinaan ja viinankäyttöön liittyviä perinnelajitekstejä löytyykin arkistoista tuhatmäärin. Ne avaavat tekijän mukaan eurooppalaisessa mittakaavassa merkittävän perspektiivin alkoholihistoriaan. Jotain tämä kertoo suomalaisista juomareina, kognitiivisesti ajattelevina ja sosiokulttuurisesti käyttäytyvinä kansalaisina – uskoisin.
Apon tutkimus on selkeästi kallellaan ymmärtävän epistemologian suuntaan, sillä hän pyrkii selvittämään monipuolisen aineistonsa ja sitä kautta myös mittavalla pohjalle rakentuvan etnografisen kuvauksen keinoin, mitä vanha kansa ajatteli viinasta ja juomisesta. Ymmärrykseen Apo pyrkii teksteille esittämiensä miksi -kysymysten avulla, toisaalta sijoittamalla esimerkiksi suurta kuivuutta (1866–1968) käsittelevän muistelukerronnan jopa osaksi makrokertomusta: suurta traditiota ja lopulta kertomusta kansakunnasta nimeltä Suomi. Tässä lähtökohdassa on oleellista se, että kuivuutta käsittelevä periodi osuu alkupäässä yhteen ensimmäisen teollistumiskauden kanssa; jakson loppua sen sijaan sävyttää 1960-luvun radikalismi ja maatalousvaltaisen elinkeinorakenteen taite. Apo kuvaakin historiallista kontekstia useaan otteeseen. Hahmotustyössä etnografinen tieto- ja kaunokirjallisuus toimivat apuvälineinä. Ne käsitetään hedelmällisiksi lähteiksi (Ks. Kalela 2000), kun rakennetaan kuvausta kulttuurisesta ajattelusta. Apo asettaa Aleksis Kiven realistisen kansankertomukset, Eljas Raussin ja Johannes Häyhän etnografisen kirjallisuuden hedelmällisen tiedon ja totuuden mittapuuhun siinä kuin Antero Wareliuksen ja Samuli Paulaharjun ei-sepitteelliset kansankulttuurin kuvaukset. Apon tutkimuksen ehdottomasti paras anti löytyykin eri lukujen alusta, missä hän pohtii käyttämiensä lähdeaineistojen luonnetta: millaista (kansan)kulttuuria ne ilmentävät ja välittävät sekä miten niitä on tutkimuksen sivuilla luettu. Erityisesti pidän Apon lähtökohtaisesta asenteesta suhteessa erilaisiin aineistoihinsa. Ne eivät ole parempia tai huonompia, ylipäätään esteitä kulttuuriselle hahmottamiselle – pikemminkin päinvastoin.
Luvussa Tutkimuksen aineistot (erityisesti alaluvussa Aineistojen suhde alkoholihistoriaan ja alkoholikulttuuriin) Apo tekee varsin taitavaa tutkimuksellista/metodologista reflektointia – rajoittumatta muodikkaasti vain itsereflektion alueelle. (Lukijan tosin ei tarvitsisi tietää edes sitä, että tekijä käyttää alkoholia hillitysti ja lähtee illanistujaisista ajoissa nukkumaan.) Jakaessaan alkoholinkäytön historian viiteen pääjaksoon Apo tunnustaa reilusti, että kaikki lähteinä käytetyt tekstit eivät mahdu geertziläisen tiheän kuvauksen mittapuuhun. Sen sijaan aineistojen muodostama kokonaisuus on katkelmallinen ja aukollinen valottaen mennyttä vain tietyistä näkökulmista: "Käyttämäni aineistot ovat luonteeltaan sellaisia, että ne eivät kerro, miten "vanha kansa" on käyttänyt alkoholijuomia Suomen historian eri vaiheissa. Sen sijaan ne kertovat, mitä tiedonantajat ovat pitäneet mahdollisena, tyypillisenä tai yleisenä sekä toivottavana ja epätoivottavana alkoholinkäyttönä. Samalla aineistosta voidaan etsiä käsityksiä alkoholijuomista, humalasta ja juomien käyttöyhteyksistä."
Pitkälle aikaperiodille sijoittuvassa tutkimuksessa tämäntyyppinen pohdinta on välttämätöntä, sillä metodologisesti pätevässä tutkimuksessa tutkijan on tuotava julki lähdeaineistonsa luonne (ts. myös heikkoudet) ja tunnustettava tätä kautta määrittyvän tulkinnan rajat ja mahdollisuudet. Apon tekemä reflektointi onkin oiva osoitus siitä, että kansankulttuurin kuvaukset ovat tavallisesti hyvin rosoisia ja yksipuolisia. Tämä on ongelma vain, jos sitä ei tutkimuksen sivulla kirjoiteta auki. Apo tekee sen jo otsikkotasolla ilmaisun "näkökulmia kansanomaiseen alkoholiajatteluun" avulla ja reflektoi lähtökohdan myös tutkimuksessaan: "[K]äsillä ei ole vieläkään kaivattu kokonaisesitys suomalaisen juomisen historiasta eli kaikkien yhteiskuntaluokkien alkoholinkäytöstä menneinä vuosina." Apon tekemä metodologinen valinta antaa itse asiassa aihetta laajemmallekin pohdinnalle esimerkiksi niistä kulttuurirajoista ja -alueista, joita vanhempi etnologia hanakasti loi ja piirsi. Makrotason yleistykset luovat yksipuolisia kuvia kulttuurista ja kulttuurisista alueista. Apo lyökin vahvasti kiilaa homogeenisten tulkintojen maailmaan: "Ihmisen, kulttuurin ja alkoholin muodostamaa triangelitraamaa on kuitenkin vaikea ymmärtää ainakaan kovin syvällisesti, jollei nosteta kuuluviin tekijöiden, kokijoiden ja näkijöiden omaa ääntä."
Tekstien käsittelyssä diskurssin ja merkitysten tasolla sen sijaan on pientä hienosäädön puutetta (Ks. luku Teoreettisen ja metodiset lähtökohdat). Apo tulkitsee tekstejä diskursseina verbaalisen vuorovaikutuksen ja tämän tulosten erittelyn avulla. Hän hyppää etnografiasta teksteissä esiintyvien merkitysten tasolle ja olettaa, että toistuvien sisältömääritysten avulla voidaan tavoittaa merkitysrakenteita tekstien tuottajien mielessä. Tällainen lähtökohta on äärimmäisen vaikea ja työläs, vanhempien tekstien kohdalla jopa mahdottomuus. Mielen merkitysrakennelmien tavoittamisen välissä on aina teksti, jota tutkija lukee omasta tulkintahorisontistaan käsin. (Ks. esim. Crapanzanon (1992) primaari- ja sekundaaridialogit konteksteineen ja varjodialogeineen, Ricoeurin tulkinnan teoria ja edelleen Gadamerin hermeneutiikka, Vasenkari 1996, 1999 jne.) Kun tekstit ovat tutkijan työpöydällä, ne ovat tulkittavia, poissaolevia intentioita sisältäviä papereita. Jälkiä ja johtolankoja ne toki sisältävät – niin kuin mikrohistorioitsija sanoisi. Tutkijan ei tässä tilanteessa tarvitse kuitenkaan olettaa tai esittää mitään epävarmaa, sillä hän voi kuitata merkitysten tavoittamiseen liittyvän ongelman toteamalla esimerkiksi: "En voi tavoittaa ymmärrystä, siispä teen tulkintoja; luen jälkiä ja johtolankoja." Tähän tutkijalla on täysi oikeus, sillä se on ymmärtävään epistemologiaan sisältyvä vastuu ja mahdollisuus. Tätä Apo käytännön tasolla toki tekeekin.
Miten sitten on suomalaisten juomisen laita? Apon aineistokokonaisuus on katkelmallinen, ja se antaa vastauksia vain joidenkin aikajaksojen osalta. Tästä huolimatta suomalainen alkoholiajattelu on moniulotteinen prosessi; kullakin aikakaudella on omat erityispiirteensä. Samalla alkoholiajatteluun sisältyy eripituisia jatkuvuuksia. Alkoholinvastaisuus näyttäytyy toistuvana sivujuonteena, ja alkoholia koskevat käsitykset vaihtelevat yksilön elämänkulun ja tilanteiden mukaisesti. Kaiken jälkeen olut ja humala näyttäytyivät pyhinä ilmiöinä – etenkin pohjoisen agraarikulttuurin niukkuudessa. Kunnon humalatila oli yhtä juhlaa: "vanhan kansan Rolex" ja aihe kansankomedialle käsi kaulalla laulaen. Ja aina on löytynyt alkoholinkäytön kontrolloijia: nummisuutarienmarttoja ja sivistyneitä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen niin takapajuisen ja primitiivisen kansan kuin kylän- ja aviomiesten – välillä myös naisten – kontrollin.
Kaikkiaan Apon Viinan voima on sekä sisältönsä että käytettyjen lähdeaineistojen osalta massiivinen ja pätevä kokonaisuus – niin myös tutkimuksen tekoon käytetty aika, parikymmentä vuotta muiden töiden ohessa. Tutkimus on kiinnostavaa luettavaa, sillä etnografiset kuvaukset ovat hauskoja, mikseivät myös koskettavia ja opettavia; kaiken lisäksi se kannustaa muistelemaan omiakin juominkeja. Apo osoittaa, että viina on ollut sekä kansakunnan rakentajien, kansalaisten että kanssaihmisten intresseissä sekä hyvinä että huonoina aikoina. Aina myös hyvässä ja pahassa. Ei siis ole olemassa yhtä ilmiötä nimeltä "suomalainen juominen" vaan eri aikoina ja eri yhteiskuntaluokissa jaettuja, erilaisia näkökulmia viinan voimasta.
Outi Fingerroos, FM
Turun yliopisto
outfin (at) utu.fi