Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim.): Tieteellinen kirjoittaminen. Tampere: Vastapaino. 2002.
Muutamia vuosia sitten juttelin vastavalmistuneen lääketieteilijän kanssa hänen urasuunnitelmistaan. Hän sanoi, että kyllähän tutkiminenkin olisi mielekästä puuhaa, mutta kirjoittaminen ei oikein houkuttele. Hän päätyi lääkäriksi tutkijanuran sijaan. Uskoakseni tuttavani toisti luonnontieteilijöiden keskuudessa yleistä käsitystä, joka saa jokaisen humanistin tai yhteiskuntatieteilijän hätkähtämään. Eihän tutkimista ja kirjoittamista voi tuolla tavalla toisistaan erottaa! Eihän kirjoittaminen ei ole jotain tutkimuksen ulkopuolista tai sen loppusilaus, vaan olennainen osa tutkimuksen tekoa – ainakin humanistisesta näkökulmasta katsottuna. Vaikka esimerkiksi kokeiden tekeminen laboratoriossa ja siitä kirjoittaminen ovat eri asioita aivan kuten kenttätyö on erotettavissa siitä kirjoittamisesta, ne kietoutuvat toisiinsa tavalla, jossa ei aina ole helppo erotella sitä mikä käsitys perustuu kenttähavaintoihin ja mikä muotoutui vasta kirjoittamisprosessissa. Kirjoittamisen perinteet toki poikkeavat huimasti luonnontieteiden ja humanistien välillä. Siinä missä edellinen on melko tarkasti kontrolloitua, jälkimmäinen mahdollistaa mitä moninaisimmat ratkaisut tiukkaan kontrolloidusta kokeellisempaan kirjoittamiseen. Siksi tarvitsemme lyhyiden ohjeistusten sijaan teoksia, jotka opastavat erityisesti humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä monipuolisesti tieteelliseen kirjoittamiseen.
Tieteellinen kirjoittaminen jatkaa osaltaan sitä perinnettä, johon kuuluvat sellaiset teokset, kuten Oppineisuuden osoittaminen, Opinnäyte ja sen ohjaaminen, Tutkimus ja sen raportointi, Iso Gee – Gradua ei jätetä! ja monet muut vastaavat. Osaltaan Tieteellinen kirjoittaminen ottaa etäisyyttä tähän perinteeseen. Keskittyessään julkaistavien tekstien kirjoittamiseen teos on monin paikoin raikkaampi kuin opinnäytteestä suoriutumiseen tarkoitetut kirjat. Tästä seuraa myös se, että teos ei voi korvata opinnäyteoppaita eikä sitä sellaisena markkinoidakaan.
Teoksen kirjoittajat ja käsiteltävät aiheet muodostavat laajan, mutta silti yhteensopivan ryppään. Kirja koostuu neljästätoista artikkelista ja toimittajien johdantona toimivasta saatteesta. Se jakautuu kolmeen pääosaan: tutkimus tekstinä, kirjoittamisen käytännöt, kirjan kaari. Kirjoittajien joukossa on monia nimensä ja asemansa vakiinnuttaneita yhteiskuntatieteilijöitä (Pertti Alasuutari, Matti Hyvärinen, Kirsi Juhila, Arja Jokinen, Jukka Törrönen), viestinnän tutkijoihin, naistutkijoihin ja kielen tutkijoihin. Aiheiden vaihtelu on kiitettävän runsasta. Tosin siksi teoksen käyttökelpoisuutta on vaikea arvioida muutoin kuin hyvin subjektiivisista lähtökohdista ja riippuen siitä onko hakemassa kirjoitusintoa, miettimässä tieteellisen kirjoittamisen teoreettista perustaa, tutkailemassa tiedekulttuuria, kirjoittamassa artikkelia, kirja-arviota, väitöskirjaa tai popularisoimassa tiedettä.
Jaakko Heinimäen valitettavan lyhyt kirjoitus tieteen popularisoinnista ja Olli Löytyn esittelemä kustannustoimittajan näkökulma ovat erittäin kiinnostavaa luettavaa paitsi kirjoittamisen ohjeistuksina myös näkökulmana suomalaiseen (tiede- ja julkaisu)kulttuuriin. Samoin Yrjö Hailan kirjoittama, opiskelijoille kenties toissijainen, opastus vieraalla kielellä (tässä englanniksi) kirjoittamiseen on aina paikallaan itse kullekin tutkijalle. Tekstin tieteellisyyttä käsittelevät tekstit (Minna-Riitta Luukka, Jukka Törrönen) ovat kirjan ydinaluetta. Käyttökelpoisinta antia lienee kuitenkin Merja Kinnusen artikkeli artikkelin kirjoittamisesta sekä Pertti Alasuutarin kirjoitus Tutkimuksesta kirjaksi, jossa otsikosta huolimatta käsitellään erityisesti tutkimuksen tai kirjan rakenteeseen liittyviä seikkoja. Jokisen ja Juhilan teksti yhdessä kirjoittamisesta on varmasti hyödyllinen sitä harrastaville, mutta mukava vertailukohta myös yksin kirjoittajalle. Tekstin sukupuolisuuden tarkkailu (Jaana Vuori, Liisa Tainio) auttanee karsimaan pahimmat seksistiset ilmaisut. Markku Ihosen teksti tieteellisen kirja-arvion kirjoittamisesta sisältää useita hyviä ohjeita, vaikka ei kaikesta yhtä mieltä olisikaan. Matti Hyvärisen ajatukset kirjoittamisesta toimintana tuntuvat erityisen tasapainoisilta sortumatta monista muista teksteistä poiketen turhan alleviivaaviin, oppikirjamaisiin ohjeisiin.
Kirjoittamisoppaat eivät läheskään aina innosta kirjoittamaan vaan pikemminkin tarkkailemaan omaa kirjoittamista. Poikkeuksen tekee kirjan päättävä Mikko Lehtosen artikkeli kirjoittamisen mielihyvästä. Toisten tuotteliaisuudesta ja innostuneisuudesta lukeminen voi toimia oman kirjoituksen esteenä, mutta itselleni melkein maaninen, kunnon hehkutus kirjoittamisen ja tutkimisen intohimosta toimii aina kirjoitusinnon boosterina.
Kiinnostus yksittäisiä kirjoituksia kohtaan on jo hyvä syy tarttua teokseen, mutta mikä on lopulta teoksen läpikulkeva sanoma vai onko sellaista. Tieteellisen kirjoittamisen ei tarvitse olla tylsää. Se voi tuottaa mielihyvää, se voi olla mukaansa tempaavaa, vaikka se onkin kontrolloitua, kurinalaista ja tieteellistä. Tämä voisi olla teoksen kantava ja jaettu ajatus, vaikka tällä sanomalla ei ehkä erottauduta muista vastaavista teoksista.
Selkeästi ilmaistu, selkeästi ajateltu. Selkeästi ajateltu, selkeästi ilmaistu. Siinä on kenties teoksen piilevämpi sanoma. Arviotani havainnollistakoon seuraavat lainaukset: "Kuinka sanoa sanottavansa niin, että joku muukin sen ymmärtää ja tulee vakuuttuneeksi sen pätevyydestä? Kirjoitustavan selkeys ja seurattavuus on samalla tae siitä, että kirjoittaja itse ymmärtää mistä kirjoittaa." (s. 8), "Vaikeaselkoisuudella on vähän jos lainkaan tekemistä tutkimusaiheen haastavuuden ja tärkeyden kanssa. Sillä ei varmasti ole mitään tekemistä syvällisen ajattelun kanssa – päinvastoin." (s. 26), "Erityisesti silloin, kun kirjoittaja tuntee tulleensa väärin ymmärretyksi, hänen kannattaa opetella ilmaisemaan ajatuksensa selkeämmin." (s. 182) "Ensimmäinen tyylillinen tavoite on oivaltaa tyylin merkitys. Toinen tyylillinen tavoite on omaksua selkeä kirjoitustyyli." (s. 132) Esimerkkejä teoksesta löytyy enemmänkin.
Jos (ja tämä on melko iso JOS) hyväksymme arvioni piilevämmästä sanomasta edes argumentoinnin vuoksi, teos paljastaa hyvin kuinka syvälle olemme ajautuneet angloamerikkalaiseen akateemisen kirjoitusperinteen syövereihin. En väitä, että tämä olisi pelkästään huono asia. Tällaisessa teoksessa sen tietoinen ja tiedostamaton puolustaminen vaatisi kuitenkin enemmän perusteluita. (Lyhyt ja hauskakin johdatus angloamerikkalaisen ja ranskalaisen (tiede)kirjoittamisen kulttuurin eroihin löytyy esimerkiksi John Lechten (1990) teoksesta Julia Kristeva.)
Teoksen suurin puute onkin sen toistuvan väittämän perustelemattomuus. Kukaan kirjoittajista ei käsittele perusteellisesti millä tavalla ja millä ehdoilla tekstin tulee olla selkeää, ymmärrettävää ja kommunikoivaa. Mitä esimerkiksi on epäselvästi tai vaikeasti kirjoittaminen? Jos sillä tarkoitetaan kirjoittamista siansaksaksi tai kieliopillisesti virheellistä tekstiä niin silloin kirjoittajat toistavat itsestään selvää asiaa. Ruutia ei tarvitsisi tuhlata siihen. Oletan, että kirjoittajat tarkoittavat vaikeasti kirjoittamisella jotain muuta.
Vaatimukset vaikean kirjoittamisen poistamisesta kuulostavat ideologisilta väitteiltä sikäli, että selkeän tekstin mittapuuna on niin sanottu terve järki, common sense, joka ei ole samana pysyvä vaan kulttuurisesti muuttuva. Tätä kantaa edustaa esimerkiksi amerikkalainen kulttuurintutkija Lawrence Grossberg (1992, 30–31). Ensinnäkin, voihan olla niin, että tutkittavat ilmiöt ovat vaikeita ja monimutkaisia. Silloin ilmiöiden tieteellinen kuvaaminen vaatii useampia, joskus hankaliakin käsitteitä. Ilmeiset selitykset voivat olla menestyksekkäitä juuri ilmeisyytensä ja selkeytensä vuoksi, mutta ehkä monimutkaisten suhteiden maailmassa tarvitsemme epäilmeisiä selityksiä, jotka eivät joidenkin ilmeisten selitysten tavoin uusinna vallitsevia valtasuhteita. En silti halua puolustaa vaikeata ilmaisua itseisarvona tai akateemisena erottautumismekanismina. Toiseksi, selkeästi ja selkein käsittein ilmaisemisen vaatimus tuntuu olevan humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisiin teksteihin eikä samalla tavalla luonnontieteisiin kohdistuva vaatimus. Luonnontieteilijät saavat puhua geenitutkimuksen ja ydinfysiikan "kieltä", mutta humanistien ei toivota puhuvan sujuvaa dekonstruktiota, marxismia, psykoanalyysia tai jälkistrukturalismia. Jostain syystä inhimillistä todellisuutta pidetään niin selkeänä, että sen kuvaamiseen ei tarvita kovin monimutkaista termistöä, kun taas "kaikkihan sen tietävät", että luontoa tulee selittää hyvin eritasoisten käsitteiden avulla. Kolmanneksi, julkaisufoorumeista riippuen akateemisten uudissanojen viljely tai teoreetikkojen nimien tiputtelu voi olla itsetehostuksen ja pseudovakuuttavuuden sijaan tuiki tärkeää osoittaen argumentin kiinnekohdat lyhyessä ja tiiviissä muodossa samankaltaisten tutkimusongelmien kanssa painiville lukijoille tilanteissa, joissa tekstien pituudet ovat tarkkaan rajatut. Kyse on siis julkaisukontekstien pohtimisesta, ei selkeän ja vaikean kielen välisestä suhteesta.
Grossbergin mukaan todellista elitismiä on olettaa, että tavalliset ihmiset eivät kykene lukemaan vaikeasti kirjoitettua tekstiä. Toinen asia on, ovatko he valmiita tekemään kompetenssiin välttämättömän työn ja näin pätevöityä myös muiden kuin popularisoitujen tiedetekstien lukijoiksi. Kuten Philip Smith (2001, 213) toteaa, esimerkiksi marxismi ja psykoanalyysi ovat konstruoineet oman "kielensä". Sen oppiminen vie vuosia ja siksi ulkopuolisen on usein äärimmäisen vaikea ymmärtää niitä. Tieteellinen kirjoittaminen -teoksen viidestätoista kirjoittajasta oikeastaan vain Matti Hyvärinen tekee pienen poikkeaman selkeyttä (yli)korostavasta linjasta. Hän kirjoittaa: "Hyviä tekstejä ei voi kirjoittaa oletuksella, että niitä lukevat vain tahalliset väärinkäsittäjät. Tulkintoja ei voi naulata kiinni millään tukikeppien määrällä, mutta lukemisen ilon niillä voi tuhota." (S. 78)
Selkeän ilmaisun puolustukseksi sanottakoon, että esimerkiksi Grossberg kirjoittaa turhan kryptisesti, usein vaikeammin kuin hänen siteeraamaansa ns. 'vaikeat' kirjoittajat. Se ei kuitenkaan poista tämän laajan keskustelukentän kokoista aukkoa, joka valitettavasti tässä arvioitavassa teoksessa on. Ehkä se kertoo kustantajan näkökulman suomalaiseen tiedekulttuuriin, jossa humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset teokset markkinoidaan koko kansalle. Ehkä opiskelijoille kommentit selkeästä ilmaisusta, oikeakielisyydestä, lähdeviitteiden tärkeydestä tieteellisessä tekstissä ovat osuvia, mutta tutkijoille ne saattavat kuulostaa holhoavilta ja vanhan kertaukselta. Teosta lukiessa tuleekin paikoin sekava olo. Osa ajatuksista on osoitettu opiskelujaan aloittaville ja osa pidemmälle ehtineille tutkijoille. Tämä hieman heiluttaa teoksen tasapainoa. Tutkijan perspektiivistä erityisesti artikkeleihin upotetut kehystetyt lokerot artikkelin rakenteesta, kirjoittamisesta prosessina, yhdessä kirjoittamisen mahdollisuuksista ja riskeistä, kirjoittamisvinkeistä, julkaisuehdotuksesta, kirjoittajan tarkistuslistasta ja tieteellisen kritiikin kirjoittamisesta sopivat jokaisen tutkijan huoneentauluiksi muistuttaen keskeisistä ohjeista (ja siitä miten niistä voidaan harkitusti poiketa).
Esitetyistä kehuista ja kriittisistä huomioista voidaan tiivistää: kiinnostava kirja, jolle toivon paljon kriittisiä ja keskustelua laajentavia lukijoita tieteellisen kirjoittamisen kontrolloinnista ja mielihyvästä mahdollisiin rajanylityksiin. Teoksen jokaisessa artikkelissa on ajatuksia, joita ei voi sulattaa ilman lisäperusteluita. Samalla tavalla jokaisessa artikkelissa on ajatuksia, joita tullaan pitämään mielessä tolkullisina kirjoitusohjeina ja joiden vuoksi teokseen kannattaa tutustua.
Grossberg, Lawrence 1992, We Gotta Get Out of This Place. Popular Conservatism and Postmodern Culture. New York: Routledge.
Lechte, John 1990, Julia Kristeva. London: Routledge.
Smith, Philip 2001, Cultural Theory. An Introduction. Oxford: Blackwell.
Teemu Taira, FL
Turun yliopisto
teetai (at) utu.fi