Satu Gröndahl (red.): Litteraturens gränsland. Invandrar- och minoritetslitteratur i nordiskt perspektiv. Centrum för multietnisk forskning. Uppsala universitet. Uppsala. 2002.
Folkloren ja kaunokirjallisuuden häilyvä raja on viime vuosina kyseenalaistettu uusilla tavoilla. Folkloristit ja kirjallisuudentutkijat ovat toki näiden tieteenalojen syntyajoista lähtien lähestyneet samoja aineistoja, mutta perusasetelmat ovat olleet erilaisia: kirjallisuudentutkijoita suullinen perinne on kiinnostanut painetun, arvostetun ja kanonisoidun kaunokirjallisuuden lähdemateriaalina tai intertekstuaalisena kehyksenä; folkloristeille taas kaunokirjallisuus on ollut kansankulttuurin tutkimuksen yksi mahdollinen lähdeaineisto tai sitten suullisen perinteen (esim. kansansatujen) muokkaamisen ja julkistamisen väline. Jälkikolonistinen kirjallisuudentutkimus, kulttuurintutkimus ja naistutkimus ovat horjuttaneet kirjallisuudentutkimuksen perusasetelmia ja kohdistaneet huomion raja-alueille kuten populaarikirjallisuuteen sekä naisten ja etnisten vähemmistöjen kirjoittamiseen. Samalla on tutkimusaineistoksi tullut painetun kirjallisuuden ohella myös muita kirjoittamisen ja julkaisemisen muotoja kuten kirjeet, päiväkirjat ja yksityiset muistelmat.
Folkloristiikan piirissä Tuulikki Kurjen tuore väitöskirja Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä (2002) on hyvä esimerkki suullisen perinteen ja kaunokirjallisuuden uudenlaisesta ristivalotuksesta ja niiden raja-alueiden kartoittamisesta. Kurki tarkastelee Heikki Meriläisen ambivalenttia asemaa perinteenkerääjänä ja kansankirjailijana, joka sai tunnustusta molemmissa rooleissaan mutta joutui samalla tasapainottelemaan erilaisten kulttuurien välimaastossa.
Etnisten ja kielellisten vähemmistöjen kirjallisuus on kiinnostanut monia tutkijoita, sillä se tarjoaa mielenkiintoisia soveltamismahdollisuuksia jälkikolonistiselle tutkimukselle. Etnisen identiteetin pohdinnalle on kysyntää myös lukijayleisön keskuudessa, mistä hyvä esimerkki on Mikael Niemen yllätysbestseller Populärmusik från Vittula (2000). Uppsalan yliopiston (Centrum för Multietnisk forskning) tutkijan Satu Gröndahlin toimittama artikkelikokoelma Litteraturens gränsland antaa sekä monipuolisen perustietopaketin pohjoismaisista vähemmistökirjallisuuksista että johdantoartikkeleissaan myös kiinnostavia teoreettisia näkökulmia.
Siirtolais- ja vähemmistökirjallisuus ovat monitahoisia termejä, ja molemmat on tietoisesti sisällytetty kirjan otsikkoon. Mukana on artikkeleita sekä nk. vanhojen vähemmistöjen (esim. saamelaiset) että uusien maahanmuuttajaryhmien (esim. puolalaiset, kurdit, virolaiset) kirjallisuudesta. Vähemmistöryhmien kirjallisuudesta on käytetty myös termiä uudet kirjallisuudet ("new literatures"), vaikka monilla niistä on pitkä historia. Satu Gröndahl huomauttaa johdantoartikkelissaan, että siirtolais- ja vähemmistökirjallisuus (samoin kuin naiskirjallisuus) ovat arvottavia termejä, joihin monet siirtolais- ja vähemmistöryhmiin kuuluvat kirjailijat suhtautuvat torjuvasti: he haluavat olla kirjailijoita, eivät vähemmistökirjailijoita! Kansallisen kirjallisuuden kanonisoinnissa sukupuoli, etnisyys ja kieli ovat esteettisten normien ohella merkitseviä ja poissulkevia kategorioita. Vastaavanlainen arvottava ja poissulkeva termi on Heikki Meriläisen edustama kansankirjailija.
Siirtolaiskirjallisuuden osalta artikkeleiden painopiste on Ruotsissa, joka on Pohjoismaista vastaanottanut eniten pakolaisia ja maahanmuuttajia ja missä uusien siirtolaisryhmien kirjallisuutta on myös erityisesti tuettu. Toisaalta Ruotsissa on vähemmistöjen ja siirtolaisten omakielinen kirjallisuus yleensä suljettu kansalliskirjallisuuden ulkopuolelle, vaikka ruotsiksi kirjoittavat siihen toki hyväksytään. Siirtolais- ja vähemmistökirjallisuuksien monikielisyys asettaa myös tutkijoiden kielitaidolle suuria vaatimuksia ja johtaa helposti niiden syrjäytymiseen akateemisesta tutkimuksesta.
Suomen vähemmistöistä käsitellään romanien (Tuula Kopsa-Schön) ja – hiukan yllättäen – suomenruotsalaisten (Merete Mazzarella) kirjallisuutta. Suomenruotsalaisella kirjallisuudella on vahva ja itsestään selvä asema suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Helpottaako se myös muiden vähemmistökirjallisuuksien sisällyttämistä Suomen kansalliskirjallisuuteen, kuten Satu Gröndahl arvioi? Saamelaiskirjallisuuden tutkijat taas käsittelevät saamelaisten kirjoittamista kokonaisuutena liittämättä sitä Ruotsin, Suomen tai Norjan kirjallisuuksiin.
Suomalaisia muiden Pohjoismaiden uusina tai vanhoina vähemmistöryhminä käsitellään myös muutamassa artikkelissa: Kaisa Maliniemi Lindbach kirjoittaa kveenikirjallisuudesta ja Satu Gröndahl, Matti Hellberg sekä Mika Ojanen tornionjokilaaksolaisesta kirjallisuudesta. Erkki Valleniuksen tulkinnat häpeän ja arvottomuuden tunteista ruotsinsuomalaisessa kirjallisuudessa antavat mielenkiintoisen vertailukohteen esim. Juha Siltalan tutkimuksille suomalaisesta ahdistuksesta.
Eila Rantonen ja Matti Savolainen käsittelevät kirjan ainoassa englanninkielisessä artikkelissa jälkikolonistisen ja etnisiteettitutkimuksen näkökulmia suhteessa vähemmistökirjallisuuksien tutkimukseen. Keskeisiä käsitteitä jälkikolonistisessa tutkimuksessa ovat hybridi, raja ja kulttuurinen neuvottelu. Näiden käsitteiden samoin kuin etnisen identiteetin pohdinta liittävät vähemmistökirjallisuuden tutkimuksen folkloristiseen keskusteluun. "Rajaidentiteetti" mahdollistaa kulttuurien välisen vuoropuhelun. Hybriditeetti eli kulttuurien sekoittaminen ulottuu kielen rakenteisiin: Rantonen ja Savolainen esittävät Tornionjokilaakson "meänkielen" esimerkkinä hybridikielestä, joka yhdistää aineksia "vanhasta suomesta ja uudesta ruotsista". Meänkieli on Ruotsissa saanut virallisen vähemmistökielen aseman, ja sille luodaan omaa kirjallisuutta.
Siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja kulttuurisen välitilan tuottamat ahdistuksen tunteet ovat jälkikolonistisen kirjallisuuden käyttöainesta. Jälkikolonistinen kirjallisuudentutkimus (Ashcroft, Griffiths & Tiffin 1989) on hahmottanut kolonistisen kulttuurin purkamisessa kolme vaihetta: ensimmäisessä vaiheessa kirjailijat käyttävät valtakulttuurin esteettisiä malleja ja kirjoittavat valtakulttuurin kielellä; toisessa vaiheessa kehitetään uudenlaisia tyylipiirteitä oman kulttuurin pohjalta; kolmannessa vaiheessa pyritään tietoisesti kulttuuriseen autonomiaan ja omaan estetiikkaan, mihin kuuluu myös oman kielen käyttäminen. Satu Gröndahl arvioi, että tämä malli sopii niin saamelaisten, tornionjokilaaksolaisten kuin Ruotsin kurdienkin kirjallisuuden muotoutumiseen. Vuokko Hirvonen kuitenkin katsoo jälkikolonistisen kirjallisuudentutkimuksen mallien soveltuvan huonosti saamelaiskirjallisuuteen, sillä saamelaiset elävät edelleen kolonistisessa tilanteessa.
Suullinen perinne on jälkikolonistisessa kirjallisuudessa yksi lähde, josta etsitään omaa kirjallista ilmaisua. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden vuorovaikutus ei tarkoita vain tarinajuonien tai suullisen perinteen henkilöhahmojen siirtämistä kirjalliseen muotoon. Se voi olla myös uudenlaisten kirjallisten lajityyppien ja kerronnan keinojen luomista. Hyvä esimerkki ovat Vuokko Hirvosen tutkimat saamelaisnaisten kollektiiviset omaelämäkerrat, joihin sisältyy mytologisia, historiallisia ja omaelämäkerrallisia elementtejä.
Myös Kaisa Maliniemi Lindbachin tutkima kveenikirjallisuus on läheisessä suhteessa suulliseen kerrontaan ja muistitietoon, erityisesti perhehistoriaan. Maliniemi Lindbach tulkitsee kveenikirjallisuutta suhteessa Homi Bhabhan ja Abdul JanMohamedin tutkimuksiin. Monet kveenikirjailijat ovat "synkreettisiä rajaintellektuelleja", jotka yhdistävät tuotannossaan kolmen kulttuurin elementtejä ja luovat uusia synkreettisiä muotoja.
Tordis Dahllöf on ruotsalainen etnologi, joka on käyttänyt kaunokirjallisuutta etnisyyden ja identiteetin kokemusten tutkimusaineistona jo ennen jälkikolonistisen tutkimuksen läpimurtoa. Hän tarkastelee artikkelissaan etnisen toiseuden ja uuden identiteetin rakentamisen kokemusta kirjailijoiden kuvaamana. Kirjailijat ovat antropologin roolissa tutkiessaan omaa ja vierasta kulttuuria. Dahllöfin artikkeli vaikuttaa virkistävän "vanhanaikaiselta" juuri siksi, että hän ei käytä jälkikolonistista terminologiaa, mutta esittää omalla tavallaan kaunokirjallisille teksteille uudenlaisia kysymyksiä. Kaunokirjallisuus osoittautuu antoisaksi heurististen tutkimusmallien lähteeksi.
Vaikka teoksen artikkeleissa käsitellään kirjoittamista laajasti ja monipuolisesti, painettu kirja näyttää kuitenkin edelleen olevan eräänlainen kehityksen huipentuma – ja myös sen päätepiste? Tämä näkökulma tuntuu elävän hyvin sitkeästi niin kirjallisuudentutkijoiden, kirjoittajien kuin lukijayleisön keskuudessa. Oman kirjallisuuden luominen on monille uusille ja vanhoille vähemmistöille tärkeä ja tukemisen arvoinen asia. Joillakin vähemmistöillä – esim. Tornionjokilaakson suomalaisilla – se liittyy oman kirjakielen luomiseen. Mikä merkitys on vaihtoehtoisilla kommunikaation ja julkaisemisen muodoilla, joita informaatioteknologian kehitys on luonut? Internet voi olla tärkeä yhteydenpitoväline erityisesti eri maihin hajautuneille pakolaisille, mutta voiko se myös toimia luovan kirjoittamisen julkaisuväylänä?
Satu Gröndahl mainitsee johdantoartikkelissaan book-on-demand-tekniikan, joka helpottaa myös pienilevikkkisen vähemmistökirjallisuuden julkaisemista. Käsikirjoitusjulkaiseminen, suullinen esittäminen ja muu pienimuotoinen julkaisutoiminta (monisteet ja pienpainatteet) ovat perinteisiä vaihtoehtoisen julkaisemisen muotoja, jotka pienissä yhteisöissä saattavat olla edelleen toimivia ja käyttökelpoisia. Ne ovat kuitenkin jääneet tutkimuksen ja usein myös arkistoinnin ulkopuolelle. Olen itse tutkinut erilaisten julkaisumuotojen, painetun lehdistön ja kirjallisuuden sekä käsinkirjoitettujen "nyrkkilehtien" vuorovaikutusta kanadansuomalaisten parissa 1900-luvun alussa. Käsinkirjoitetut lehdet olivat avoimia myös niille suomalaisille, joiden kirjallisten taitojen epävarmuus tai syrjäinen asuinpaikka eivät mahdollistaneet muita julkaisemisen muotoja. "Nyrkkilehdissä" tuotiin esille siirtolaiselämän kipeitä moraalisia ongelmia ja niissä voitiin käyttää myös hybridikieltä eli amerikansuomea, joka painetuissa siirtolaisjulkaisuissa sai tilaa vain parodiana.
Vähemmistökirjallisuuden tutkimus ja julkaisupolitiikka kytkeytyvät monikulttuurisuuskeskusteluun, johon on esitetty myös kriittisiä kannanottoja. Monikulttuurisuus on esitetty vaihtoehtona sulauttamispolitiikalle: sulatusuunin sijasta uusi metafora on salaattikulho. Kytkeytyykö monikulttuurisuus kuitenkin vain "sunnuntaikulttuuriin", etnisyyden vaarattomiin ja kesytettyihin ilmaisuihin? Tuleeko uusista vähemmistökulttuureista vain eksoottisia mausteita länsimaisen valtakulttuurin hegemoniakeittoon? Sulkeeko monikulttuurisuuden ideaali pois poliittisen vaikuttamisen, kulttuuriset ja ideologiset ristiriidat?
Kirjallisuus on kulttuurien välisen vuorovaikutuksen välineenä antoisampi mutta myös vaativampi ilmaisuväline kuin esimerkiksi kansantanssi tai ruokaperinne, sillä se voi tuoda esille myös tuskallisia tunteita, vihaa ja ahdistusta. Verbalisoiminen ja fiktiivinen etäännyttäminen helpottavat näiden tunteiden käsittelyä ja myös edesauttavat niiden välittämistä valtakulttuurin edustajille. Hyvä esimerkki kirjallisuuden ja folkloren vuorovaikutuksen luomasta "aidosta monikulttuurisuudesta" ja kulttuurien välisestä vuoropuhelusta on Suomessa asuvien somalinaisten runojen ja proosatekstien valikoima Yhdeksän syyssadetta (2001) . Somalinaiset ovat muokanneet kirjalliseen muotoon perinteisiä naisten runoja, mutta käsittelevät omissa runoissaan myös kokemuksia pakolaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista. Kirjallisuuden ja folkloren kategorioiden ylittäminen ja sekoittaminen rakentaa ajatuksia herättävän kokonaisuuden. Yksi kirjan toimittajista on uskontotieteilijä Marja Tiilikainen, joka kirjoittaa väitöskirjaa Suomessa asuvista somalinaisista. Vähemmistökulttuurin ja -kirjallisuuden tutkija ei ole vain ulkopuolinen tarkkailija ja analysoija, vaan osallistuu usein myös itse aktiivisesti suullisen perinteen tekstualisaatioon sekä tekstien kääntämiseen ja julkaisemiseen. Kolmikielinen antologia havainnollistaa myös Satu Gröndahlin keskeistä argumenttia: aito monikulttuurisuus merkitsee monikielisyyttä.
Ashcroft, Bill & Griffiths, Gareth & Tiffin, Helen 1989, The Empire Writes Back. Theory and Practice in
Post-colonial Literatures. London & New York: Routledge
Tiilikainen, Marja & Axmed, Amran Maxamed & Lilius, Muddle Suzanne (toim.) 2001, Yhdeksän
syyssadetta: Suomessa asuvien somalinaisten runoa ja proosaa; Sagal Dayrood: Suugaanta Haweenka
Soomaliyeed ee Fiinlaan; Nio höstregn: prosa och poesi av finlandssomaliska kvinnor. Helsinki:
Yliopistopaino.
Kirsti Salmi-Niklander, FL
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka
salminik (at) mappi.helsinki.fi