Sven-Erik Klinkman (ed.), Popular Imagination. Esseys on Fantasy and Cultural Practice. Nordic Network of Folklore. Turku. 2002.
Tarkasteltavana oleva teos on Nordic Network of Folkloren julkaisema, ja sen tekstit pohjautuvat Åbo Akademin uskontotieteen ja folkloristiikan oppiaineen vuonna 1999 järjestämään seminaariin sekä seminaarin innoittamana myöhemmin jatkuneeseen verkkoyhteistyöhön. Artikkelien kirjoittajat ovat Pohjoismaista ja Virosta, joskin pääosin heistä on Suomesta ja Helsingistä. Kirjoittajat edustavat useita eri oppiaineita perinteen-, historian- ja kirjallisuudentutkimuksesta semiotiikkaan ja teologiaan, mikä tekee mielikuvituksen ja mielikuvien tarkastelun varsin monipuoliseksi.
Teos alkaa usein käytetyllä ja toimivalla tavalla: ensimmäiset artikkelit käsittelevät tutkimushistoriaa ja tutkimuksen teoreettista taustaa. Bo Petterssonin ja Sven-Erik Klinkmanin artikkelit tarjoavat mielikuvien tarkastelulle teoreettisen pohjan, suorastaan ohjeet muiden artikkelien lukemiseen. Sana popular voidaan käsittää monella eri tavalla. Kun tarkastelun kohteena on popular culture, kysymyksessä on tarkastelijasta riippuen joko arkipäivän kulttuuri, massakulttuuri, suosittu ja trendikäs ilmiö tai arvoton roskakulttuuri. Kansankulttuuri, populaarikulttuuri tai massakulttuuri – mitä nimitystä kulloinkin on käytetty – on yleensä merkinnyt vaihtoehtoa korkeakulttuurille tai valtavirtakulttuurille. Sana imagination taas on tutkimuksessa merkinnyt joskus kuvitelmia, usein fantasiaa. Kansanomaisten mielikuvien tutkimuksessa keskityttiin aiemmin supranormaalien ilmiöiden tarkasteluun, mistä tutkimus on vähitellen laajentunut identiteettisymboliikkaan ja erilaisiin selviytymisteorioihin. Tämän teoksen popular imagination tarkoittaa yhteisiä mielikuvia, jaettuja (usein lausumattomia) käsityksiä ja tulkintoja oikeastaan mistä tahansa ihmiselämän arkeen ja juhlaan kuuluvasta ilmiöstä.
Kirjan kansikuvaksi on valittu 1900-luvun alkupuolelta peräisin oleva taikuria kuvaava juliste, jota on myöhemmin käytetty myös erilaisten sirkus- ja taikanäyttelyiden julisteena, ainakin Amos Andersonin taidemuseon Taika- ja sirkusnäyttelyssä ja teatterimuseon Solmu Mäkelä -näyttelyssä. Kannen perusteella voikin saada sen käsityksen, että teos keskittyisi erityisesti taikuuteen, supranormaaleihin ilmiöihin tai myyttiseen fantasiaan liittyviin mielikuviin. Tällaisiakin teemoja artikkeleista toki löytää, vaikka teoksen pääpaino on enemmän arjen mielikuvissa. Kansikuva liittyy Sven Hirnin artikkeliin The Circus Poster at the Dawn of Advertising, jossa kirjoittaja otsikon mukaisesti esittelee vanhimpia sirkusjulisteita. Kiertävien sirkusten oli tärkeää mainostaa tuloaan paikkakunnalle saadakseen yleisöä. Yksi mahdollisuus oli järjestää paikkakunnalla sirkuskulkue, joka houkutteli väkeä illan näytökseen. Toinen tapa oli ilmoittaa näytöksestä paikkakunnan lehdessä. Sanomalehti-ilmoittelu oli kuitenkin varsin kallista, joten lehdessä kerrottiin vain sirkuksen näytösajat, varsinainen ohjelmatarjonta piti lukea julisteista. Koska sirkus tarjosi katsojilleen seikkailun, johon kuuluivat hämmästyttävät taituriesitykset, kauhistuttavat luonnonoikut ja naurettavat klovnit, julisteen tehtävänä oli kutsua yleisö mukaan kuvaamalla sirkuksen keskeisiä vetonauloja.
Sara Berglund käsittelee artikkelissaan Who Wants to Be a Millionaire?Anachronistic Ideals in Late Modern Folklore raha-arpajaisten voittajia koskevaa lehtikirjoittelua. Berglund on todennut, että voittajista kirjoitetaan kahdessa tilanteessa: ensinnäkin silloin, kun suuri rahavoitto on ajankohtainen ja toisaalta myöhemmin, jos voittajalle tapahtuu jotakin huomionarvoista, usein negatiivista. Lehtikirjoitukset välittävät tietynlaisia yleisesti hyväksyttäviä moraalisia koodeja. Heti voiton tultua kuvataan voittajaa uutteraksi puurtajaksi, joka on joutunut elämään taloudellisesti vaikeassa tilanteessa. Voittaja vakuuttaa jatkavansa tavallista arkista elämäänsä, nyt vain turvatummassa tilanteessa. Lukijoille annetaan mielikuva siitä, että voitto on mennyt oikeaan paikkaan, se on lähes ansaittu. Kun myöhemmin palataan voittajaan elämään, voidaan todeta, että raha ei tuonut onnea. Huonosti, ts. itsekkäästi käytettynä rahoista on seurauksena vain avioeroja, riitoja, velkoja ja väkivaltaa.
Pirjo Kukkosen artikkeli The Culturar Semiosis of the Tango: Interpreting the Borderlines of Semiosis in Popular Imagination keskittyy tangon historian ja käsittelee myös suomalaisen tangon olemusta. Tango on peräisin Argentiinasta, josta se on 1907 tullut Pariisiin ja tämän jälkeen levisi varsin nopeasti ympäri Euroopan; Suomeen tango tuli Kukkosen mukaan 1813. Tangoa pidettiin modernin ajan symbolina, eksoottisena ja moraalisesti arveluttavana, ja tällaisena se keräsi sekä suosiota että vastustajia. Tango sai vähitellen eri maissa omaleimaisia kansallisia muotoja, suomalaisen tangon lisäksi voidaan puhua esimerkiksi kreikkalaisesta, venäläisestä tai japanilaisesta tangosta. Suomalainen tango alkoi kehittyä selvästi omaan suuntaansa kolmikymmenluvun lopulla ja erityisesti sota-aikana. Alkuperäinen intohimoinen paritanssi muuttui vakaammaksi ja jäyhemmäksi – Kukkonen puhuu suorastaan musiikin tahtiin kävelemisestä tai marssimisesta. Tangon sanoitukseen on alusta lähtien kuulunut rakkaus ja kaipaus, ja suomalaisen tangonkin sanat kertovat tyypillisimmillään rakkauteen liittyvästä kaipuusta, menetyksestä ja kuolemasta, tosin 1960-luvun alkupuolella tehtiin tangoista myös parodioita. Kukkonen kuvaa artikkelissaan varsin yksityiskohtaisesti tangon vaiheita, tangoon erityisesti sen alkuvaiheissa liittyneitä mielikuvia Suomessa ja ulkomailla. Kirjoittaja tarkastelee Suomessa levytettyjen tangojen sisältöä yhdistäen sanoitusten teemoja rohkeasti Kalevalaan, Kantelettareen ja Aleksin Kiven runouteen.
Elena Hellberg-Hirn tarkastelee artikkelissaan On Fruitful Fantasy: Decoding a Folk Costume kansanpukua tekstinä. Puvun koristelu ei palvele pelkästään esteettisiä tarkoituksia, vaan kauneuden lisäksi sisältää monenlaista symboliikkaa, joka usein liittyy nimenomaan naiseuteen ja naisenelämän eri vaiheisiin. Naiserityisyys näkyy myös Anne-Karin Misjen stand-up -komiikan analyysissä artikkelissa Stand-Up Comedy as Negotiation and Subversion. Misjen mukaan mies- ja naiskoomikot verhoutuvat koomisuuteen eri tavoilla. Miespuolinen koomikko esittää jotakin henkilöä, persoonaa, joka kylläkin voi olla hyvin stereotyyppinen, kun taas naiskoomikko esittää selvästi jotakin tyyppiä, valmista mallia, kuten esimerkiksi "blondia". Misjen mukaan stand-up -komiikan ei tarvitse olla pelkkää yleisön naurattamista, vaan lajityyppi mahdollistaa myös protestoinnin ja yhteiskuntakritiikin.
Maarja Löhmusin mielenkiintoinen katsaus Neuvostoliiton aikaisiin virolaisiin teksteihin edustaa julkisesti ylläpidettyjä mielikuvia, jossa faktat ja toimittajien näkemykset sovitetaan ylläpitämään ja vahvistamaan sosialistista mytologiaa. Löhmus tarkastelee virolaisten radiolähetysten tekstejä, jotka olivat siis sensuurin alaisia, ja löytää näistä kolmentasoisia "virallisia myyttejä". Ensimmäisen tason myytit kuuluivat Neuvostoliiton "suuriin kertomuksiin", joita olivat esimerkiksi myytit Leninistä ja Puolueesta sekä kommunistisesta tulevaisuudesta. Toisen tason myyteissä nostettiin esille "kansan" elämään kuuluvia myyttejä, esimerkiksi vapaan ja onnellisen neuvostoihmisen käsite. Kolmannella tasolla käsiteltiin, yleistyksiä varoen, tavallisten ihmisten arkipäivän ongelmia ja niiden ratkaisuja useimmiten kuulijoiden (valikoitujen) kirjeiden pohjalta.
Äskettäin edesmenneen Karl-Johan Illmanin The Golem -artikkeli vie lukijan juutalaisten legendojen maailmaan, jonka tapahtumista osa kuulostaa saduista tutulta. Koko Keski-Eurooppa oli 1500-luvulla erittäin juutalaisvihamielinen, paikoin juutalaiset joutuivat muuttamaan kodeistaan vainon takia.Tekstin sankari, juutalaisten auttaja ja puolustaja rabbi Yehudah Loew eli Maharal on historiallinen henkilö, joka eli kyseisenä aikana Prahassa. Golem oli Maharalin valmistama keinotekoinen olento, joka auttoi juutalaisia näiden vaikeina aikoina. Maharal harrasti kabbalistisiin uskomuksiin kuuluvaa toimintaa nimeltään she'elat chalom. Käytännössä tämä tapahtui siten, että Maharal laittoi illalla tyynynsä alle paperiarkin, jolle määrämuotoinen vastaus ilmestyi yön aikana. Maharal valmisti Golemin tällä tavoin saamiensa jumalallisten ohjeiden mukaan mudasta tai savesta ja käytti pyhien nimien taikavoimia herättääkseen sen toimijaksi. Tarinoiden mukaan Golem puettiin tavallisen ihmisen vaatteisiin, eikä Maharalin vaimokaan aluksi tiennyt laiskaksi vieraaksi uskomansa henkilön alkuperää. Kiireisenä päivänä vaimo käski laiskuria avukseen hakemaan kaivosta vettä. Golem ryhtyi työhön, mutta ei osannut lopettaa, ennenkuin sai siihen erillisen käskyn. Golem pystyi kuitenkin useimmissa tarinoissa myös itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan ja oli täten paremminkin Maharalin yliluonnollisia voimia omaava apulainen kuin mekaaninen palvelija. Golem pystyi paljon ihmistä vahvempana tarvittaessa kantamaan olkapäällään vastahakoiset ihmiset Maharalin haluamaan paikkaan ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se kykeni selvittämään monenlaisia ongelmia, kuten löytämään kätilönä toimineen, vuosia sitten kuolleen naisen hengen ja sai täten selville tämän aikanaan vaihtaneen kaksi vastasyntynyttä. Golem toimi kymmenisen vuotta 1580-luvulla. Kun se kävi tarpeettomaksi, Maharal purki sen toimien huolellisesti täsmälleen päinvastoin kuin sitä rakentaessaan. Golemin katoamista ihmetteleville kerrottiin, että se oli tekemisen puutteeseen pitkästyneenä yksinkertaisesti lähtenyt Prahasta.
Yliluonnollisen toiminnan tarkastelu jatkuu Pasi Klemettisen artikkelissa Poltergeist: Supernatural Tradition and Horror Movies. Klemettinen tarkastelee seitsemää kauhuelokuvaa, joista vanhin, Carrie on valmistunut 1974 ja uusin, The Rage: Carrie 2 vuonna 1999. Poltergeist määritellään näkymättömäksi hengeksi, joka aiheuttaa monenlaista epäjärjestystä toimien tavallisesti yhdessä yksityiskodissa ja liittyen yhteen henkilöön. Poltergeistin tyypillisiin toimintoihin kuuluu erilaisten äänten ja koputusten aiheuttaminen, tavaroitten luonnonlakien vastainen ja kontrolloimaton siirtyminen, pienten esineiden häviäminen ja niiden ilmestyminen yllättäviin paikkoihin sekä jotkut muut oudot sattumukset, kuten tulen syttyminen itsestään. Länsimainen poltergeist-ajattelu pohjautuu kahteen selitysmalliin. Ensimmäinen on peräisin kristillisestä paholaisuskosta ja folkloreen kuuluvista pahansuovista olennoista. Toinen malli pyrkii selittämään poltergeist-ilmiöt tieteen avulla, yhdistäen kyseiset tapahtumat psyykkisiin tai fysikaalisiin ilmiöihin pseudotieteellisin todistein. Klemettinen toteaa fiktiivisten kauhuelokuvien toistavan suullisen ja kirjallisen perinteen vastaavia teemoja. Kauhuelokuvissa esiintyvät molemmat poltergeistin selitysmallit, usein yhdistyneinä ja sekoittuneina. Kiinnostava, joskaan ei yllättävä, on Klemettisen huomio naisen otaksutusta tunneherkkyydestä tai psyykkisestä heikkoudesta, joka altistaa nimenomaan naissukupuoleen kuuluvan henkilön joutumisen tavalla tai toisella alistetuksi pahansuovan yliluonnollisen tahdon alaiseksi.
Teoksen viimeisenä artikkelina on Ulf Lindbergin Fantasy, the Fantastic and Heavy Metal. Lindberg tarkastelee kolmea eriaikaista levytystä ja niiden mielikuvasisältöä. Ensimmäinen tarkastelukohde on The Doors-yhtyeen 1960-luvulla levyttämä Hello, I love you, jonka fantasiana on yksinkertaisesti vapaa rakkaus. Toinen levytys on King Diamondin A Mansion in Darkness, joka kertoo tarinan Jonathan-nimisen miehen aviottomasta Abigail-tyttärestä, joka haudastaan käsin ottaa valtaansa Jonathanin vaimon Miriamin, aiheuttaa tämän kuolemisen lapsivuoteeseen ja syntyy uudelleen Jonathanin ja Miriamin tyttären ruumiiseen. Tarina voisi olla peräisin suoraan goottilaisesta kauhunovellista sisältäessään enteitä, demoneja, riivausta ja aaveita, jotka kaikki ovat goottilaisen kertomuksen tyypillisiä tehokeinoja. Kolmas levytys on Metallican Sad but true, jonka tapahtumapaikkana on ihmismieli, joka paranoidisesti toimii itseään vastaan. Pahin uhka ihmiselle on hänen sisällään, hänessä itsessään. Heavy metal -musiikki on Lindbergin mukaan sekoitus psykedeliaa, brittiläistä blues rockia ja goottilaisen kauhukertomuksen aineksia, ja sanoitusten keskeisenä sisältönä on vanhastaan tuttu hyvän ja pahan taistelu, kuitenkin siinä muodossa, että paha on aina voitolla.
Mitä yhteistä sitten on sirkusjulisteilla, lottomiljonääreillä ja heavy metal -musiikilla? Tai toisaalta tangolla, kauhuelokuvilla ja neuvostosensuurilla? Teoksen artikkelit kuvaavat varsin erilaisia mielikuviin perustuvia kulttuuripiirteitä ja käytänteitä. Kansanomaiset mielikuvat koostuvat kollektiivisesti jaetuista käsityksistä, jotka liittyvät mm. yhteisön jakamiin arvoihin ja normeihin, uskomuksiin ja symboliikkaan, mutta myös yksilökohtaisiin tunteisiin ja emootioihin. Kaikki nämä yhdessä muodostavat kehyksen jokapäiväisiin toimintoihimme liittyville mielikuville. Petterssonin ja Klinkmanin aiheeseen johdattavat ja kokoavat artikkelit muodostavat sen punaisen langan, joka yhdistää muut kirjoitukset, ilman näitä koko teos jäisi joukoksi irrallisia artikkeleita.
Kirjan artikkeleissa kuvatut mielikuvat eivät muodosta kattavaa kuvaa eivätkä poikkileikkausta kansanomaisista mielikuvista, mikä olisikin mahdotonta. Jokin tiukemmin rajattu mielikuvien osa-alue muodostaisi varmasti selvemmän kokonaisuuden. Kuitenkin tämän kirjan erilaisten artikkelien muodostama pieni otos valaisee mielenkiintoisesti kansanomaisten mielikuvien kenttää ja juuri aiheiden moninaisuus osoittaa tutkimusalueen laajuuden. Teos esittelee monenlaisia mielikuvia ja monenlaisia lähestymistapoja, ja tällaisena on varmasti tutustumisen arvoinen.
Merja Leppälahti, FL
Turun yliopisto
Folkloristiikka
merja.leppalahti (at) utu.fi