Kirsi Saarikangas: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Helsinki. SKS. 2002
Jos olet kiinnostunut kaupunkisuunnittelusta, asumisen tuottamista sukupuolieroista tai Helsingin rakentamisen historiasta, tuo Kirsi Saarikankaan kirja Asunnon muodonmuutoksia vaikuttavan lukuelämyksen. Yli 600-sivuinen teos jakautuu lukuihin Ilma, valo, puhtaus. Modernin asunnon sukujuuret, Kohtaamisia tiloissa sekä Historia ja historiattomuus, joista selkeästi laajin on funktionalismia ja tilaa monipuolisesti hahmottava Kohtaamisia tiloissa
Kirsi Saarikankaan teoksen lähtökohtana on selvittää, kuinka moderni asuminen sijoittuu kulttuuristen merkitysten kenttään ja miten asunnon tilaratkaisut vaikuttivat asukkaiden välisiin suhteisiin. Saarikangas on tarkastellut teemaa poikkeuksellisen monipuolisen aineiston pohjalta, sillä kokonaisuus rakentuu arkkitehtonisesta aineistosta, asukkaiden kertomuksista, sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleista (esim. Kotiliesi, Kaunis Koti) sekä elokuvista. Kirjaan valitut lukuisat valokuvat havainnollistavat tekstiä toimivasti.
Saarikangas – joka toimii paitsi Helsingin yliopiston Kristiina-Instituutissa akatemiatutkijana, on myös taidehistorian oppiaineen dosentti – huomauttaa, että modernin arkkitehtuurin tutkimuksessa aate- ja arkkitehtuurihistoriallisen jatkumon huomioiminen on melko uusi piirre. Saarikangas kirjoittaa esipuheessa tutkimuksensa olevan eräänlainen prisma modernin asunnon tuloon. Samaa aineistoa tarkastellaan eri näkökulmista, koska moderni asunto on käsitteenä muuttuva ja väljä, eikä se korvannut vanhaa asumisen mallia yhtäkkiä, kuten usein ajatellaan.
Keskeinen aikajana kirjassa sijoittuu 1920–1950 luvuille. Tuona aikana luotiin perusteet nykyisille perheasunnoille; vaatimukset puhtaasta ja terveellisestä asumisesta olivat esillä jo 1800-luvun lopun keskusteluissa. Tuolloin myös lasten merkitys perheenjäseninä ja asukkaina vahvistui; lasten omat huoneet – tai pienemmissä asunnoissa leikkinurkkaukset – alettiin nähdä tarpeellisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen, funktionalismin myötä asuntojen tilaratkaisuja ei enää suunniteltu yhteiskuntaluokan ja asuinpaikan mukaan, vaan modernin asunnon tuli olla demokraattinen: keittiö, makuuhuone, olohuone, kylpyhuone ja wc, sekä kerrostaloissa myös parveke tuli jäädäkseen säätyyn katsomatta. Kodin katsottiin ensisijaisesti olevan yksityinen ja suljettu tila, sosiaalisen elämän sijoittuessa kaupunkien harrastus- ja viihdetarjontaan. Asuminen pyrittiin yhdenmukaistamaan. Tämän taustalla oli pyrkimys nykyaikaistaa myös yhteiskuntaa. Malliksi suomalaiselle asuntosuunnittelulle tuli ruotsalainen kansankoti-aate, jonka perusajatuksena oli "parempi koti, parempi yhteiskunta". Tämän päivän näkökulmasta 1940-luvun alun perhemalli tuntuu hämmästyttävän selväpiirteiseltä ja äitiyden täyteiseltä: tuolloin perustettu Väestöliitto määritteli ihanneperheeseen (ydinperheeseen) kuuluvan vähintään neljä, mieluiten kuusi lasta. Suuri lapsiluku peilaa sodanjälkeistä optimistista ajanhenkeä; jälleenrakennuksen tuli sijoittua sekä kodin seiniin että sen sisäpuolelle. Unelma kodista, jossa onnellinen perhe kasvattaa terveitä lapsia nähtiin toteutuvan puusta rakennetuissa omakotitaloissa, jotka sopivat sekä maaseudulle että esikaupunkialueille. Idyllinen puutarha varmisti myönteisen ilmapiirin ja kotirouvan tyytyväisyyden.
Moderni asumismalli muutti myös kaupunkitilaa esimerkiksi lähiörakentamisen muodossa. Pyrkimyksenä oli lisätä asumisen viihtyvyyttä kortteliasuntoja valoisammassa ja väljemmässä, luonnonläheisessä ympäristössä. Mielenkiintoinen havainto on se, että lähiötilan kokeminen on ollut sukupuolitettua: 1950-luvulla lähiössä asuvat naiset viettivät sekä työ- että vapaa-aikansa siellä, kun taas miehet liikkuivat töissä lähiöiden ulkopuolisilla alueilla. Arkisin lähiötilaa hallitsivat naisten ja pikkulasten verkostot, hiekkalaatikolta kuuluva "äiti, tuu ikkunaan…" korosti kodin ja pihan yhteenkuuluvuutta. Viikonloppuisin lähiö muuttui perheyhteyden tuottamisen ja esittämisen näyttämöksi.
Asuntoa tutkittaessa tulee analyysin kohteeksi luontevasti myös kotiin eri aikakausina liitetyt kulttuuriset arvot. Sekä huoneiden läheisyys tai etäisyys toisistaan, että niiden sijainti pihan tai kadun puolelle on tarkoin harkittu ratkaisu. Mitkä tekijät saavat esimerkiksi virkamieskodin eri tiloissa aikaan vaikutelman avoimesta tai suljetusta tilasta, yksityisestä tai julkisesta, naisen tai miehen paikasta? Sivulla 147 Saarikangas kirjoittaa:
Porvarillisen kodin tilaa ja sen käyttöä voi tarkastella eräänlaisena teatterina. Se jakaantui julkiseen osaan, jossa korostui näytteillepano ja koti asukkaidensa persoonan laajentumana. Sali toimi päänäyttämönä. Talousosa ja makuuhuoneet taas muodostivat kulissien takaisen maailman.
1800–1900 lukujen taite sekä 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet ovat kotiin liittyvän tutkimuksen kannalta erityisen kiinnostavia aikoja. Ne naiset, jotka työskentelivät kodin ulkopuolella tuohon aikaan, olivat useimmiten palvelijoina porvarillisissa kodeissa. Vaikka palvelijoita myös arvostettiin, asunnon tilaratkaisut kertovat hänen asemansa: huone oli asunnon pienin. Palvelija oli näkymätön osa perhettä, joka usein auttoi myös lastenhoidossa.
Saarikankaan tutkimuksessa päästään paitsi sisä– myös ulkotiloihin kiinnostavalla tavalla. Julkisten ja yksityisten puistoalueiden historiasta mainittakoon tämän päivän "kesämökkibuumin" vuoksi historiallinen yksityiskohta: siinä missä virkamiehistö ja porvaristo siirtyi helteiden tullessa huviloilleen 1800-luvulla, tarjosivat puistot työväestölle tarpeellisen tilan nauttia kesästä.
Pauliina Latvala, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka
platvala (at) mappi.helsinki.fi