Natalia Baschmakoff and Maria Leinonen: Russian life in Finland 1917–1939: a local and oral history. Studia Slavica Finlandensia tomus XVIII. Helsinki. 2001.
Venäläisten asema Suomessa muuttui dramaattisesti vallankumouksen ja maan itsenäistymisen myötä. Venäläiset joutuivat sopeutumaan aivan uudenlaisiin oloihin, jotka eivät olleet lainkaan suotuisat venäläisen identiteetin ylläpitämiselle ja julkituomiselle. Heistä tuli hiljainen vähemmistö suomalaiseen yhteiskuntaan, mihin oli syynä suomalaisen Suomen venäläisvastaisuus ja -fobia varsinkin ennen toista maailmansotaa. Toinen, yhtäläisen tärkeä syy oli sittemmin Neuvostoliiton kanonisoima venäläisyys, johon emigrantit, joita Suomen venäläisistä oli huomattava osa, eivät sopineet.
Suomen venäläisten muistitietoa alettiin kerätä organisoituna hankkeena 1980-luvun lopulla Tampereen yliopistossa, ja viimeisten kymmenen vuoden aikana keruuhankkeessa on haastateltu yli 200 Suomen venäläistä. Sitä ennen oli ilmestynyt yksittäisiä muistelmia ja joitakin tutkimuksia, mutta kattavaa aineistoa tai kokokuvaa ei ollut Suomen venäläisestä vähemmistöstä. Suomessa asuneiden venäläisten halu välttää erottautumista valtaväestön silmissä ja epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan oli niin syvään juurtunut, että jopa muistitietoaineiston keräämisessä oli vaikeuksia, kuten tekijät toteavat kirjan jälkisanoissa.
Kirjan tarkoituksena on kuvata venäläisten lähimenneisyyttä Suomessa; otsikko asettaa vielä täsmälliset aikarajat kuvattavalle ajanjaksolle. Kirjan teossa on käytetty ennen kaikkea muistitietohankkeen tuottamia aineistoja mutta myös kirjallisia lähteitä. Teoksessa on runsaasti valokuva-aineistoa, joka tekee siitä paljon elävämmän kuin mihin pelkkä teksti pystyisi.
Teoreettiselta näkökulmaltaan teos liittyy suullisen historian tutkimussuuntaukseen, mutta kyseessä on vain lyhyesti esitelty näkökulma eikä raskas teoreettinen apparaatti. Tekijät viittaavat tapaan "semioottistaa menneisyys" ja nähdä se tekstinä, jota luetaan nykyhetkessä. Tässä tapauksessa menneisyys esitetään tekstinä, joka korvaa menetetyn todellisuuden, kotimaan. Näkemys viittaa selvästi emigranttiuteen ja ilmenee venäläisten kirjoituksissa sanoina velvollisuus, suuri menneisyys, kansallinen ylpeys. Kirja ei ole niinkään systemaattinen tutkimus kuin laajalle lukijakunnalle tarkoitettu paikallishistoria. Vanhimmalta osaltaan teos perustuu pääosin kirjallisiin lähteisiin, koska haastateltujen muisti ei juurikaan yltänyt 1920-lukua kauemmas menneisyyteen.
Kirjan tekijät ovat joutuneet tekemään monenlaisia rajauksia ja painotuksia, joiden vuoksi teos on tietenkin johonkin mittaan tekijöidensä näköinen. Suomen venäläiset olivat jo ennen toista maailmansotaa melko heterogeeninen joukko, johon kuului kaupunkien vanhoja kauppiassukuja, emigranttien kirjava joukko sekä sellainenkin erikoisuus kuin Kyyrölän venäläinen talonpoikaisväestö Kannaksella Muolaan kunnassa. Tekijät tyytyvät viittaamaan heterogeenisyyteen ja rajauksen vaikeuteen, mutteivät tarkemmin perustele sitä, ketkä ovat mukana ja ketkä eivät.Tietolähteiden sukunimistäkin näkee, että joukossa on suomalais-(suomenruotsalais-)sukuista väkeä, joka on muuttanut joskus Venäjälle, ennen kaikkea Pietariin, ja venäläistynyt siellä. On varmasti mahdotonta määritellä, kuinka pitkään on pitänyt elää Venäjällä ja kuinka paljon venäläistyä, että Suomeen palattuaan tulisi luetuksi venäläisten ryhmään. Periaatteessa C.G.E. Mannerheimkin voisi kuulua joukkoon. Niin ikään on mahdotonta kuvata kattavasti kaikkia elämän ja kulttuurin puolia: tekijät lienevät valinneet päähuomion kohteeksi sen, mitä he pitävät olennaisena Suomen venäläisten erikoislaadussa.
Kirjan alussa esitetään taustana lyhyesti venäläisväestön vaiheet Suomessa ennen vuotta 1917. Vallankumouksen ja emigraation seurauksena Suomi sai suuren lisäyksen venäläisvähemmistöönsä, vaikka Suomi olikin monille emigroituneille vain läpikulkupaikka. Vuonna 1900 venäläisiä Suomen kansalaisia oli 6000; maahan pysyvästi asettuneiden emigranttien määrä oli suurimmillaan vuonna 1930 yli 8000. Osa emigranteista eli Suomessa vailla minkään valtion kansalaisuutta ns. Nansenin passin turvin.
Yhtä kaikki Suomen sijainti Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton rajanaapurina, ennen sotia Leningradin porteilla, venäläisten asema erityisesti Kannaksella sekä Valamon luostarin ja koko ortodoksisen kirkon säilyminen ulottuvilla tekivät maasta poikkeuksellisen ulkovenäläisten asuinpaikkana. Useiden vuosien ajan osa venäläisistä odotti olojen palautumista ennalleen Venäjällä ja paluun mahdollisuutta, minkä vuoksi elämisellä Suomessa oli jotenkin väliaikainen leima, eikä todellista integroitumista yritettykään. Toisaalta Suomen itsenäistyminen merkitsi perustavanlaatuista muutosta venäläisten asemassa ja monien entisten instituutioiden lakkaamista, mikä näkyy muun muassa venäläisten koulujen kohtalossa.
Teoksessa esitetään suhteellisen vähän tilastotietoja, eikä mitään taulukoita ole mukana. Ratkaisu on luonteva sikäli, että suullinen historia on tyypillisesti kokemuksia ja muistoja vailla eksakteja lukuja. Silti lukijalle olisi voitu tarjota taustaksi jonkinlaisia perustietoja eri venäläisryhmien lukumäärän kehityksestä sekä venäläisten jakautumisesta eri sosiaaliryhmiin. Huomattavan suuri osa venäläisistä, sekä vanhoista Suomen kansalaisista että emigranteista, lienee kuulunut ainakin alun perin yhteiskunnan yläkerrokseen. Emigranttien oli kuitenkin pakko elättää itsensä millä pystyivät, ja monet menivät heille aikaisemmin kenties outoon palkkatyöhön, koska entinen varallisuus ja sosiaalinen asema oli murentunut vallankumouksessa. Teoksessa esitellään hyvin lyhyesti venäläisten tyypillisiä työpaikkoja mm. Fazerilla ja Arabian tehtailla, mutta systemaattista kokonaiskuvaa toimeentulon lähteistä ei lukijalle synny. Kyyrölän venäläiskyläkin tulee varsin niukasti esitellyksi.
Huomattava osa teoksesta käsittelee venäläisten taide-elämää ja korkeakulttuuria Suomessa. Painotus on sikäli perusteltu, että näillä elämänaloilla oli suhteellisen suuri merkitys venäläisille, heidän sosiaalisen perustansakin takia: kulttuurielämä oli vilkasta. Varmaankin tunnetuin venäläisen kulttuuri- ja taide-elämän edustaja Suomessa oli huvilassaan Terijoen Kuokkalassa elänyt Ilja Repin. Suomessa myös julkaistiin erilaisia venäjänkielisiä lehtiä ja jonkin verran kirjallisuutta.
Tekijät pitävät merkittävimpänä Suomen venäläisenä kirjailijana Vera Bulitšia, jolle onkin omistettu 13 sivua teoksesta (enemmän kuin koko venäläisyhteisön aineellisen toimeentulon kuvaamiselle). Kirjallisuuden harrastus kärsi kuitenkin piirin pienuudesta, sillä lukijoita oli hyvin vähän, semminkin kun kauppiaat eivät juuri olleet siitä kiinnostuneita. Kirjailijat samoin kuin kuvataiteilijat ja musiikin edustajat esitellään henkilö henkilöltä kertomalla lyhyesti elämän vaiheet ja tuotanto. Venäläisen taide-elämän esittely viekin miltei puolet kirjan sivumäärästä.
Kirjassa on tavanmukaisen lähdeluettelon lisäksi liitteinä korttelikohtainen luettelo Helsingin ortodoksisen hautausmaan hautapaikoista sekä henkilöhakemisto. Tekstissä on varsin paljon sitaatteja erilaisista lähteistä, suullista kerrontaa myöten. Se on hyvä ratkaisu, koska sillä tavoin kertojien ääni tulee mahdollisimman aitona lukijoiden kuultavaksi. Julkaiseminen englanninkielisenä saattaa teoksen kansainvälisen lukijakunnan tietoisuuteen ja osaksi laajaa emigranttivenäläisyyden tutkimusta, mutta Suomessa kirja saisi varmasti vielä enemmän lukijoita suomenkielisenä. Aihe ja esitystapa voisivat kiinnostaa laajaakin lukijakuntaa.
Teoksen kirjoittaminen ja julkaiseminen on merkittävä teko, ei pelkästään siksi, että Suomen venäläiset voivat nyt sanoa: "meilläkin on historia", vaan myös siksi että tämä pieni yhteisö on antanut oman värinsä suomalaiseen yhteiskuntaan jo yli sadan vuoden ajan. Valtaväestö on ollut siitä kuitenkin varsin tietämätön.
Pekka Hakamies, prof.
Folkloristiikka
Helsingin yliopisto
pekka.hakamies (at) helsinki.fi