Heikki Kirkinen: Termiitti vai enkeli. Ajatuksia kulttuurievoluutiosta. SKS. Helsinki. 2002.
Heikki Kirkisen kirja Termiitti vai enkeli. Ajatuksia kulttuurievoluutiosta on poikkeuksellisen selkeästi esitettyjen kulttuurin kehitystä koskevien tutkimustulosten ja tosiasioiden synteesi, jonka osat silti ilmaisevat vielä korkeampaa totuutta. Se esitetään binaarisena haasteena. Vastauksena esitetään askeesi, joka ihanteena on täysin pitävä vastakohtana yhä korkeammille keoille. Askeesiin, idän ihanteeseen sisältyy näet myös kipeä tietoisuus omasta termiitin luonnostamme, jonka kipeyteen tosin enkelin suojelevat siivet tuovat lohdutusta.
Kirkisen tyyli on avara, mutta avaruudestaan huolimatta se on täynnä salaisuuden valoa kuin ikuisuuden läpinäkyvät sfäärit. Teos ei ole maailmanhistoria suurten systeeminrakentajien mielessä,vaan enemmän kuin harjoitelma, jossa on toisenlaisen mestaruuden: esteetikon työnjälki. Jos Spengler on Beethoven, Toynbee Brahms, E.O. Wilson Stravinski, palaisi Kirkinen sekä toisaalta Mozartin kuulauteen että Kalevi Ahon, hyönteisoopperan säveltäjän pohdiskelevuuteen.
Esseet, kaikki luvut on selvästi kirjoitettu tätä teosta varten. Kehittelyt eivät toista toistensa sanomaa, vaan kuoro viittaa samaan lakiin, jolla on sekä immanentti (tieteellinen) että transkendentti (uskonnollinen) sanomansa. Tässä mielessä on luonnollista, että luku uskonnon synnystä on heikoin, puhtaammin selostava aiheesta joka on kirjan "materiaalin" kannalta ehdottomasti kiinnostavin ja sanoisin myös keskeisin. Pääpohdinta asiasta tapahtuu selostettaessa sitten keskiajan filosofiaa eritoten Augustinusta, josta on selvästi tulossa 2000-luvun tärkeä ajattelija.
Kirkinen välttelee Lutherin merkitystä. Jos kiinnostumme termiitti-ihmisen muodostaman tieteisuskon vaaran lisäksi enkelien mahdollisuudesta, on keskiaikaan kuitenkin vaikea palata muusta kuin uskonpuhdistuksen ahtaan portin kautta.
Termiitti vai enkeli. Ajatuksia kulttuurievoluutiosta (15 lukua, 270 sivua) pohjaa humanistiseen katseeseen luonnonhistoriallisen tiedon maailmaan, mikä on harvinainen ja arvokas katse. Esimerkiksi Pekka Kuusen taannoinen "ihmiskuntapoliittinen" interventio Tämä ihmisen maailma käytti kyllä biologeja tiedonlähteenään, haastatteli heitä ja pani töihin, mutta näkemys jäi poliittiseksi ja jotenkin sivistymättömän darwinilaiseksi. Kirkinen ei yritä paimentaa, vaan on sekä termiitti että enkeli: esimerkillinen, oivaltava, gallialaisempi kuin Klinge ja paremmin lukijansa arvostelukyvyn huomioonottava kuin opettavainen ja lakia lukeva, karismaattisuuteen pyrkivä Kuusi.
Mutta keskustelua kirjoista on nykyisin melkein turha odottaa, sillä kuka pyrkisi yleistietäjän asemaan maailmassa, jossa siitä ei saa palkkaa tai sitten pidetään liian vanhana, joka puhuu liian yleisiä?
Tutkijakoulujen sisäänpääsyvaatimukset ovat eriytyneempiä, termiittisempiä. Avaruus, johon Heikki Kirkisen kirjan enkeli kutsuisi tiedonjanoisia, kuuluu liikaa myöhäiseen keski-ikään, ellei sieltä pysty nostamaan esiin ajankohtaisia aiheita.
Älyllinen kiinnostus tarvitsee ruoakseen sille suotuista sosiaalista ympäristöä. Persoonallisuus on itsekannustusta, joka voi tyhjetä. Luovat liikkeet käyttävät hyväkseen kriittisiä massoja. Suuret synteesit ovat joskus tyhjiin puhaltumisia, joskus taas ohjelmia, jotka toteutetaan tai joita niiden syvälle luotaavuuden takia jatkuvasti ihaillaan, kuten Platonia ja Nietzscheä. Suurin osa asioita, joista innostumme, ovat tyhjiin puhaltamisen ja suuren synteesin välimailta.
Kirkisen teos on valistunut kantoraketti mahdolliselle kriittisyydelle ja uskolle. Sitä voi myös pitää pitkän uran toisena päätepisteenä, jonka alussa on hänen varhainen rationalismin esiinmarssia Ranskassa tutkinut väitöskirjansa: rationalismi ei välttämättä tarkoita sitä, että uskontotuudet olisivat noin vain hävinneet kuin kielioppivirhe.Keskeisenä sanomana on tässä versiossa on kesyyntyminen ihmisyyden syntyprosessina (esimerkiksi taiteen, kirjoituksen, uskonnon alkuhistoria) ja siihen liittyvä luova sodanvastaisuus: suurentelun himon kesyttäminen pieneksi, joka on sopusuhtaista ja vaatimatonta kuin nuokkuhelmikki. Vaikka emmervehnä on tuottoisaa, yksitahkoisesta vehnästä aloitettiin.
Kulttuurievoluution sinänsä vastenmielinen käsite tulee näin ymmärrettäväksi vasta, kun sen ideologinen ydin paahtuu esiin. Esitetty käsitys kulttuurievoluutiosta on siis kompromissi rationalismin ja täällä olemisen arvoituksellisuuden välillä, ja voi sanoa, että Kirkisen työ ajatuksellisella tasolla onkin alusta (väitöskirjasta asti) ollut rationalismin haasteen rationalistista kesyttämistä ihmisen mittoihin, mikä onkin historiantutkijalle luonnollinen asenne.
Se ei ole siis sama kuin Pekka Kuusen kylläkin monessa kohtaa oivaltava, mutta silti yleismaultaan ihmisen suulle kitkeräksi jäävä kansanvalistuksellinen, itse parannuksen kollektivismiin piiskaava ote. Vaan nämäpä esseet – tai oikeammin kuin kulttuurimaantieteelliset, selkeät ja oppikirjamaiset tietoiskut, tiedon piitä ja obsidiaania, jota Kirkinen on kerännyt taskuihinsa ja tiivistänyt havainnollisiksi kokonaisuuksiksi eli funktioittemme synnystä (esim. kieli, taide, viljelyn kumous) – valistavat olematta velvoittavia. Se minkä tuloksen hän niistä vetää, on kuitenkin kiintoisinta ja kirjan ydin. Paahdan sen nyt esiin.
Termiitti on tiedeuskoinen, yhä isompia kollektiivisia rakennuksia tekevä yhteiskuntaihminen. Hän ei katso sivuilleen eikä taivaalle. Ahneus ei ole hänelle kysymys, askeesiin ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kelloa, joka antaisi lepopäivän, ei tunneta, paitsi ehkä jonkin terveydellisen perusteen vuoksi. Enkeli on taas olento, joka todistaa yhteydestämme korkeampaan ja tajuamme varjeluksesta, toisenlaisesta oivalluksesta kokonaisuuden ja suhteellisuuden merkityksestä. Se että ihminen on kautta historian kuvannut enkeleitä, on sinänsä todiste mentaliteetista, joka on ollut katoamassa termiittimäisen suhtautumisen vallatessa alaa. Kirkinen ihailee myös termiittiä, joka on välttämätön, mutta haluaa huomauttaa, että ihmisen maailmaan kuuluu myös ajatus enkelistä, ja että hänessä itsessään on termiitin lisäksi myös enkeliä.
Ja voidaksemme kääntää ihmiskunnan sokea kehitysusko, yhä isompien tornien rakentamisen himo joksikin arvokkaammaksi, on meidän tietoisina siitä kulttuurievoluutiosta, jonka kautta tähän on tultu, pystyttävä samalla kun biologiset menetelmät valtaavat mielenkiintoa termiittimielessä muistuttaa myös tästä enkelipuolesta. Tähän hän ehdottaa jonkinlaista askeesin ajatusta. Ja jos keskustelu, kuten Heikki Kirkinen toivoo, kulttuurievoluutiossa saavuttamistamme virstanpylväistä ja niiden merkityksestä voisi viritä, olisi väittely askeesin toivottavuudesta ja askeesin eri muotojen arvokkuudesta sinänsä hyvä lähtökohta. Siitä, onko enkeleitä olemassa, on turha väitellä.
Jöns Carlson, VTL
Joensuun yliopisto
jons.carlson (at) kolumbus.fi