Kun noin kerran tai kaksi vuodessa tapaan nykyään itkuvirsitutkijakollegani ja ystäväni Aleksandra (Santra) Stepanovan, yksi puheen- ja huolenaiheemme on itämerensuomalaisten itkuvirsien tutkimuksen jatkuminen ja työn jatkajien löytyminen. Joka kerta tunnen piston sydämessäni: vaikka lopulta sain viimeistellyksi ja valmiiksi Inkerin itkuvirsien kokoelman (SKS 2002), joka pysähtyi yhdessä käsikirjoitusvaiheessa 1980-luvun taitteessa, olen parikymmentä vuotta tehnyt muita asioita ja palannut itkuvirsiin hyvin harvoin. Sydämessä kaihertaa myös siksi, etten jostakin syystä koko yliopisto-opettajaurani aikana ole kunnolla osannut houkutella opiskelijoita ja nuoria tutkijoita tämän kiehtovan aineiston pariin. Mutta nyt asia korjataan, tämän kolumnin on tarkoitus olla suosittelu- ja houkutuskirje.
Viime sotien jälkeen sekä folkloristiikan merkitys kansallisena tieteenä että pitkään jatkunut tutkimusta ohjaava paradigma, sanotaan sitä vaikka krohnilaiseksi, on moneen kertaan problematisoitu, ja tilalle on tullut uusia lähestymistapoja ja näkemyksiä suullisen perinteen merkityksistä. Kaikkia folkloristeja ei enää ohjata kalavalamittaisen runouden tai muiden vanhojen arkistoitujen aineistojen tutkimukseen, vaan tutkimusta voidaan tehdä myös tämän hetken ihmisten puheista ja esityksistä, jopa kirjallisessa muodossa liikkuvista perinteistä. Siitä huolimatta ajattelen, että myös nykyisen folkloristisen tutkimuksen erityislaatu jotenkin liittyy tieteenalan sisäiseen perinteeseen ja toisaalta eri näkökulmista tai aineistoilla jatkuvaan suomalaisen tai lähikansojen kulttuurin pohtimiseen.
Yksi folkloristien ja kansanrunouden kerääjien motiiveista on ollut pelko siitä, että tietty folklore, tietty kulttuuri-ilmiö häviää ilman että siitä jäisi jälkiäkään tutkittavaksi. Vaikka tällaista ajatustapaa voidaan myös kritisoida, tosiasia on, että ilman 1800- ja 1900-lukujen harrasta kansanrunouden keruutyötä ja arkistointia, joka on ollut tutkimuksen keskeinen osa, olisi sekä kulttuurimme että tietomme ja käsityksemme menneisyydestä huomattavasti köyhempi - tai ainakin hyvin erilainen. Tästä näkökulmasta, kuten tiedämme, merkitystä on ollut ennen kaikkea kalevalamittaisen runouden keruulla, arkistoinnilla, julkaisemisella ja tutkimisella. Tämän runouden keruun ikään kuin oheisaineistona alkoi jo 1800-luvun alkupuolella kertyä SKS:n kansanrunousarkistoon myös kansallisen kulttuurin kannalta hankalammin käyttöön tarjoutuvia, mutta ihmisten ja yhteisöjen elämään lujasti kiinnittyviä itkuvirsiä.
Karjalaisten ja inkeriläisten itkuvirsien selvästi itäinen luonne, niiden kielellinen ja rituaalinen outous ja se, että ne ovat naisten perinnettä, ovat varmasti niitä syitä, miksi itkuvirret ovat kiinnostaneet niin harvoja tutkijoita, siitä huolimatta, että varsin hankalasti kynällä ja paperilla talteen saatavia esityksiä on arkistoon kertynyt runsaasti. Uusi tallennustekniikka nauhureineen ja videokameroineen toisaalta helpotti itkuvirsien tallentamista 1950-luvulta lähtien ja sekä petroskoilaiset, virolaiset ja suomalaiset folkloristit ovatkin käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. 1960- ja 70-luku ja vielä 80-lukukin olivat itkuvirsien tallennuksen ja tutkimuksen kannalta hyviä vuosikymmeniä sekä Suomessa, Karjalassa että Virossa. Mutta sitten on hiljennyt. Se mitä saatiin aikaan oli paljon uutta aineistoa, perusselvityksiä ja tutkimuksia, joitakin aineistojulkaisuja. Juuri nyt on valmistumassa Santra Stepanovan karjalaisten itkujen sanakirja, joka takaa, että uusille tutkijoille itkujen tulkinta ja uran alku on helpompi kuin meille entisille.
Nyt olisi hyvä hetki ottaa seuraava askel: suuret aineistot esimerkiksi SKS:n kansanrunousarkistossa odottavat järjestäjää ja selvittäjää, tehdyistä perustutkimuksista nousee uusia tutkimusaiheita, uudet tutkimusnäkökulmat valaisevat itkuvirsiä naisten perinteenä, ja sen myötä käy mahdolliseksi miettiä monella tasolla vaikka ao. yhteisöjen sukupuolittuneisuutta. Itkuvirret kutsuvat tutkijoikseen folkloristien lisäksi kielentutkijoita ja musikologeja, eli tarjolla on mahdollisuuksia hedelmälliseen monitieteisyyteen. Itkentä myös elää edelleen karjalaisissa ja vepsäläisissä kylissä - mutta ei kaikissa eikä ehkä kauan. Perinteenlaji on elänyt ja elää myös muualla, joten mahdollisuuksia on vaikka eurooppalaiseen tai kansainvälisempäänkin tutkimukseen. Ja itkentä, äänellä itkeminen, kiehtoo myös nykysuomalaisia, jotka Äänellä itkijät r.y:n kursseilta hakevat tietoa ja taitoa sepittää omia itkuvirsiä uuskäyttöön.
Tutkijaksi halukkaille olisi siis tarjolla itkua ja kyyneleitä, asentoja, sanoja ja melodioita, häitä, hautajaisia ja muita erojaisia, naisia osaamisineen ja kokemuksineen, kiehtovia näkymiä toisenlaisiin, ritualisoituneisiin yhteisöihin ja kulttuureihin, joissa myös kalevalamittainen laulanta on pisimpään elänyt. Itkuvirsiä tutkimalla voit vielä ruveta ihan oikeaksi folkloristiksi.
Aili Nenola
professori
Helsingin yliopisto
Kristiina-Instituutti