Paikantaminen ja refleksiivisyys ovat hankalasti määriteltäviä termejä. Itse olen paininut käsitteiden kanssa useaan otteeseen, sillä niiden haltuunotto kulttuurien tutkijoiden yhdessä jakamalla tavalla on osoittautunut ongelmalliseksi. Sekaannusta on aiheutunut etenkin siitä, että käsitteiden suhde etnografiaan vaikuttaa selkiytymättömältä. Jukka Siikala puolestaan kirjoitti etnografiasta vuonna 1997 seuraavaa:
Etnografia on tällä hetkellä ongelma ja se on ongelma sekä tekijöilleen että lukijoilleen. [..] Kansojen kuvaus, varsinkin jos se tehdään kirjoittamalla, kuten olemme tottuneet etnografian ymmärtämään, on monien mielestä muuttunut erittäin hankalaksi. (Siikala 1997, 20.)
Määrittelyongelmien vuoksi kysyin keväällä 2003 muutamilta kollegoiltani folkloristiikasta, kansatieteestä ja uskontotieteestä, mitä refleksiivisyydellä, paikantamisella ja etnografialla heidän mielestään tarkoitetaan. Pettymyksekseni en saanut yhtään tyydyttävää saati yhdenmukaista vastausta. Sen sijaan vastausten kirjo oli hämmästyttävän lavea, sillä etnografia yhdistettiin suppeimmillaan tutkimuskohteen kuvailuun ja refleksiivisyys ja paikantaminen selitettiin synonyymeiksi sekä toisilleen että itsereflektiolle. Laajimmillaan kaikki käsitteet liitettiin koko tutkimusprosessin alueelle, jolloin niiden keskinäinen ero hämärtyi. Määrittelyyn liittyvä sekavuus ja tutkimuksen kohteena olevien "kansojen" kuvaukseen liittyvä ongelmallisuus motivoivatkin minut kirjoittamaan tämän artikkelin.
Tässä artikkelissa pidän paikantamista lähes synonyymina refleksiivisyydelle - kuitenkin niin, että viittaan paikantamisella ensisijaisesti tutkimuksen tekemisen prosessin ja sen subjektisidonnaisuuden hahmottamiseen ja reflektoinnilla tämän asetelman julkituontiin. Kirjoitan usein myös refleksiivisestä paikantamisesta, jolloin korostan tutkijan tekemän paikantamisen merkitystä ja näkyväksi tekemistä itse tutkimustekstissä. Tavallani asetan nämä kaksi termiä keskustelemaan valikoitujen näkökulmien kanssa: ensin etnografian sitten (post)modernin antropologian, eläytyvän tutkimuksen ja joidenkin tieteenfilosofisten tarkastelukulmien kanssa. Artikkelissani lähden liikkeelle etnografian käsitteestä: en määritelläkseni sitä tyhjentävästi vaan avatakseni sen avulla mahdollisuuden tarkastella tutkimuksen kohteena olevia "kansoja" ja liittääkseni refleksiiviset paikannuskeskustelut osaksi etnografian tekemisen prosessia ja kansoja tutkivan antropologian historiaa. Artikkelin loppupuolella rakennan paikantamiselle laajaa määritelmää ja teen ehdotuksen nelikentästä, jonka avulla reflektoivan paikantamisen eri ulottuvuuksia on mahdollista tarkastella tutkimuksissa. Lisäksi pyrin osoittamaan esimerkein, milloin reflektoinnissa mennään liian pitkälle eli aletaan liitoitella.
Keskustelu refleksiivisyydestä ja paikantamisesta ei ole uusi. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tehdä kattavaa esitystä siitä, mitä niistä on eri aikoina kirjoitettu, vaan avaan erilaisia tarkastelukulmia, joista osan jätän vain maininnan tasolle. Avausten kautta pyrin selvittämään, mitä termeillä voidaan ja on kulttuurien tutkimuksessa tarkoitettu, kun on siirrytty kohti postkolonialistista ja postmodernia antropologiaa. Esittämäni keskustelut painottuvat vahvasti suomalaisten kulttuurien tutkijoiden 1980-1990-luvuilla julkaisemiin kirjoituksiin ja siihen, miten refleksiivisyyden metodologiset vaikutukset ja periaatteet ovat näissä näkyneet. Tekemistäni valinnoista ja rajauksista johtuen artikkelini on tarkoitettu ennemmin keskustelun avaukseksi kuin valmiiksi vastaukseksi paikantamiseen ja refleksiivisyyteen liittyville ongelmille. Haluan näin kannustaa kollegoitani pohdintaan, sillä "meillä" alati ajankohtaisesta aiheesta ei ole kirjoitettu ainakaan liikaa.
Sanakirjamääritys etnografialle juontuu kreikan kielen sanoista ethnos eli 'kansa' tai 'heimo' ja graphia eli 'kuvaaminen'. "Kansojen kuvaamiseen" liitetään tavallisimmin kenttätyö ja kuvaileva kirjoittaminen yhdistettynä laadullisiin tutkimusotteisiin. Tästä syystä etnografian, mannereurooppalaisen sosiaaliantropologian, amerikkalaisen kulttuuriantropologian sekä saksalaisen Volkskunden ja Völkerkunden menetelmien välinen raja on kuin veteen piirretty viiva ja etnografian määrittelytapoja on monta. Etnografia esimerkiksi ei ole vain aineiston tai tutkimuskohteen kuvailua, vaan se voi olla myös antropologinen tutkimusmenetelmä tai tutkimusteksti. Etnografinen tutkimus on näin ymmärrettynä kokemalla oppimista, kuvailemista ja kirjoittamista, jolloin siihen usein sisältyy kulttuurin sisäpuolisuutta korostava näkökulma ja ymmärtämään pyrkivä tutkimusote. Etnografin tavoitteena on selvittää erilaisia toiminnallisia käytäntöjä ja esittää havainnoista tiheitä kuvauksia samaan tapaan kuin geertziläisessä antropologiassa. Onnistuneena pidetään sellaista etnografiaa, jossa kohteen kuvaaminen toteutuu kulttuurin sisäisistä lähtökohdista käsin. Kohteena on perinteisesti ollut jokin kaukainen, "lännen" ulkopuolella sijaitseva maa tai "natiivien" ryhmä. Tästä syystä etnografeja on helpoin kuvitella löytyvän pitkien lentomatkojen, tiettömien taipaleiden ja hankalakulkuisen vetisten maastojen takaa, toisin sanoen "sieltä". Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana etnografin kenttä on laajentunut "kotiin" ja etnografian tekemisestä on tullut prosessi, johon myös tutkimustekstin kirjoittaminen kuuluu oleellisena osana. Etnografisen kirjoittamisen problematisoinnin myötä on pohdittu, mitä merkitystä esimerkiksi tekstuaalisuudella ja narratiivisuudella on etnografian tekemiselle. (Ks. Barnard 2000; Opas [painossa]; Sakaranaho & Sjöblom & Utriainen 2002, 4-5; Spickard & Landres 2002, 3; Suojanen 2000, 108.)
Alan Barnard (2000, 199, 208; ks. myös Davies 1999) määrittelee sanan refleksiivinen itsen eli etnografin paikaksi etnografiaa tehtäessä. Etnografia merkitsee hänen määrittelemänään ihmisistä kirjoittamista ja antropologista kenttätyötä. Tähän ajatukseen on viitannut myös Laura Aro (1996, 28-29) mainitessaan, että refleksiivisen otteen tulee kulkea mukana kautta koko etnografian, kaikessa analyysissa: "Tarkoitan tällä ennen kaikkea sitä, että tutkija pysyy tulkinnoissaan avoimena ja uskaltaa ottaa myös erehtymisen riskin." Näin laaja näkökulma lähentääkin etnografiaa sisällöllisesti refleksiivisyyteen ja paikantamiseen sekä postmoderniin antropologiaan. Lähtökohtana etnografian määrittelylle voi pitää sitä, että etnografi kohdistaa kiinnostuksensa erilaisiin yhteisöihin ja yksilöihin, pyrkii laadullisten tutkimusotteiden keinoin ymmärrykseen ja tekee sen kulttuurin sisäisistä lähtökohdista käsin. Etnografian tekeminen on ymmärrettävä myös prosessiksi, johon tutkimustekstin kirjoittaminen, tutkijan oma persoona ja prosessin aikana tehtävät valinnat ja rajaukset kuuluvat olennaisina osina. Nämä lähtökohdat on kirjoitettava tutkimuksessa auki, mikä on refleksiivisen paikantamisen keskeisin ja samalla vaativin tehtävä.
Keskustelu tutkijan paikan eli position merkityksestä linkittyy keskeisesti antropologian kehitykseen, etenkin 1980-luvulla tapahtuneeseen paradigmanmuutokseen ja kielelliseen käänteeseen. Taustoja kehitykselle on mahdollista löytää jo 1960-luvulta, jolloin esimerkiksi Bronislaw Malinowskin postuumina julkaistut Trobriantin kenttämuistiinpanot (1967) saivat aikaan hämmennystä ja huolta siitä, miten kentällä persoonansa nimissä toimiva tutkija voi olla samalla sekä uskottava että oikeutettu tunnustamaan omakohtaisia huomioitaan. Kysymys kuului: "Pitäisikö omakohtaiset huomiot, tuntemukset ja ennakkoluulot sisällyttää itse tutkimusteksteihin?" 1960-luvulla käynnistyneiden pohdintojen seurauksena antropologien kirjoittamia tekstejä punnittiin uudella tavalla ja etnografian tekeminen määriteltiin kokonaisvaltaisemmin prosessiksi, jonka vaikuttimia pitää problematisoida (Sakaranaho & Sjöblom & Utriainen 2002, 5). 1970-1980-luvuilla antropologia sai virikkeitä laajemmalti, muiden muassa kirjallisuuden tutkimuksesta, kriittisestä kulttuurintutkimuksesta ja emansipatorisilta naistutkijoilta (1). Lisäksi antropologit pohtivat länsimaiseen näkökulmaan sitoutuneen tutkimuksen oikeutusta ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi James Cliffordin ja George E. Marcusin toimittama artikkelikokoelma Writing Culture (1986), James Cliffordin The Predicament of Culture (1988), Clifford Geertzin The Interpretation of Culture (1978) ja Works and Lives (1988) sekä Renato Rosaldon Culture and Truth (1989) - vain muutamia keskeisimpiä teoksia mainitakseni - avasivat merkittäviä horisontteja kentän, tutkijan, tiheiden kuvausten, eläytyvän kenttämetodin ja antropologisen kirjoittamisen alueille. Adam Kuper (2000, 208-220; ks. lisäksi Geertz 1988; Marcus & Fisher 1986) onkin kirjoittanut, että muuttuva maailma esitti antropologeille vaateen kehittää uusia, tuoreita perspektiivejä vastineeksi 1960-luvulta lähtien esitetyille haasteille. Merkittävimmiksi metodologisiksi kysymyksiksi nousivat: "Kuinka voin kirjoittaa pätevää tulkintaa?" ja "Miten tutkija voi luoda onnistuneen konstruktion toisista kulttuureista?" Parinkymmenen vuoden aikana käydyt pohdinnat tuottivat tulosta, sillä 1980-luvulle tultaessa kulttuuri oli käsitteenä demokratisoituitunut, pluralisoitunut, relativisoitunut ja politisoituitunut. Antropologisen tutkimuksen ja kirjoittamisen - doing anthropology - fokus laajeni kentältä itse prosessin kuvailuun, ja etnografista tuli persoonansa nimissä toimiva ja valtaa käyttävä subjekti.
Antropologinen vallankäyttö nousi pohdintojen keskiöön viimeistään 1970-luvulla, kun antropologien perinteisen "toisen" eli ei-länsimaisen ja "siellä" olevan kentän oma ääni alkoi kuulua. Tästä asetelmasta juontuu nimitys "kolonialismin krapula", joka aiheutui siitä, että länsimaisen antropologian oikeutusta alettiin kyseenalaistaa kentän omista intresseistä käsin. Voimakas kritiikki löi pysyvän leiman antropologien itsetutkiskeluille, joten postkolonialistiset keskustelut olivat oleellinen osa tieteenalan kehitystä ja itseymmärrystä siirryttäessä kohti 1980-lukua ja postmodernia antropologiaa. Keskeisenä merkkiteoksena voi pitää äskettäin kuolleen Edvard Saidin antropologiseen itään sijoittuvaa tutkimusta Orientalism (1978), jossa länsimaisen, kolonialistisen antropologian kiinnostuksen kohteet jaetaan karkeasti kahdeksi arkkityypiksi: "meihin" ja eksoottisen leimaa kantaviin "heihin". Länsimaista antropologiaa kriittisesti punnitsevia teoksia on sittemmin ilmestynyt erityisesti native ja indigenous anthropology -suuntausten piirissä toimineilta tutkijoilta, mutta myös postmodernin antropologian laajan sateenvarjon alle sijoittuvia klassikkoteoksia on useita (2).
Meillä kolonisaatioon liittyvää keskustelua on käyty lähinnä saamelaiskentällä. Keskustelu on pitkään jatkuttuaan myös vahvasti politisoitunutta, mistä juontuu, että etelän "lantalaisilla" tutkijoilla ei enää ole menemistä saamelaiskentälle kylmiltään eli ilman tietoa saamelaisuuteen liittyvien keskustelujen luonteesta. Vastaavasti omalta kentältä kotoisin olevat tutkijat argumentoivat voimakkaasti oman tutkimuksensa - anthropology at home - oikeutuksen puolesta ja kritisoivat edelleen antropologiaa kolonisaatiosta (ks. Jackson 1987). Tuoreimpina esimerkkeinä tälle kentälle sijoittuvista tutkimuksista voi mainita Marjut Anttosen väitöskirjan Etnopolitiikkaa Ruijassa (1999) ja Helena Ruotsalan väitöskirjan Muuttuvat palkiset (2002). Anttosen tutkimassa Pohjois-Norjassa saamelaistutkimuksen oikeutuksesta on käyty keskusteluja runsaasti ja osapuolina ovat olleet saamelaisintellektuellit ja ei-saamelaiset norjalaiset tutkijat. Oman tutkimuksensa oikeutuksen Anttonen, ei-norjalainen intellektuelli, löytää "kveeniyden" määrittelyn ytimestä, vaikka tunnustaakin epävarmuutensa:
On totta, että pohdin välillä vakavasti sitä, että jättäisin sittenkin tämän tutkimuksen tekemättä siitä syystä, etten ollut varma haluanko tehdä tutkimusta sellaisella kentällä, jossa kansalaisuuteni voidaan katsoa haittaavaksi tekijäksi. Kveenitutkimuksessa ja -politiikassa on jo tarpeeksi suomalaisia, joten soisin osaltani ymmärtää jättäytyä ulkopuolelle, oli välillä ajatuksenani. (M. Anttonen 1998, 66.)
Ruotsala puolestaan toimi väitöskirjaa kirjoittaessaan lapsuudenkodissaan Suomen Lapissa, joka on hänelle kaikkien toisaalla vietettyjen vuosikymmenien jälkeen edelleen ainoa oikea koti. Hän identifioituu poronhoitajan tyttären rooliin eikä koe epävarmuutta siitä, että on toisaalla asuva, akateemisesti koulutettu nainen ja lappilainen lomalainen. Pikemminkin hän korostaa positionsa mukanaan tuomia etuja: "Koska tunnen itse elinkeinon sisältäpäin, uskoakseni minua ei ole missään vaiheessa voitu johdattaa harhaan. Erilaisiin painotuksiin suhteutumiseeni vaikuttaa se, että tunnen entuudestaan myös sosiaaliset verkostot ja sukulaissuhteet." (Ruotsala 2002, 57.) Kotona tehtävä tutkimus näyttäytyy Ruotsalalle kuitenkin puolustusta vaativana positiona, sillä hän käyttää vertailukohteenaan toista ääripäätä, kulttuurista ulkopuolisuutta ja siitä johtuvaa ymmärtämättömyyttä:
Omien kokemusteni perusteella pidän sisäisen näkökulman etuja haittoja suurempina, sillä esimerkiksi poronhoitoalueen ulkopuolella kasvaneelle poronhoito monine eri variaatioineen on yleensä aluksi melko tuntematonta, ja tästä voi aiheutua virheitä, väärinymmärryksiä ja harhaanjohtavia yleistyksiä jo haastatteluissa. (Ruotsala 2002, 57; ks. myös Ruotsala 1998.)
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana etnografiaa tekevät antropologit ovat vähin erin toipuneet krapulastaan ja löytäneet länsimaisen, postmodernin kulttuurin erityispiirteet ja vieraissa kulttuureissa tehtävän antropologisen tutkimuksen oikeutuksen. Marjut Anttosen väitöskirja on lähestymistapansa vuoksi tästä oiva esimerkki. Tämänkin keskustelun juuret löytyvät 1960-1970-luvuilta, jolloin antropologiaan sisällytettiin kokonaan uudenlaisia teoreettisia ja metodologisia sisältöjä. Etenkin feministisen ja marxilaisen antropologian suuntaukset ja brittiläinen kulttuurintutkimus (Cultural Studies) ovat postuloineet kriittis-emansipatorista ohjelmaa, jossa korostetaan toiseuden olevan myös osa "meitä" muiden muassa etuliitteiden "sukupuoli", "hetero", "valkoinen", "anglo" ja "keski-luokkainen" sisällöissä. (3) Nämä avaukset ovat tuoneet etnografien kentän kotiin ja avartaneet samalla näkemyksiä meistä itsestämme. Äänen ovat saaneet pienyhteisöt, yhteiskunnan syrjäytyneet ja vaietut. James V. Spickard onkin luonnehtinut, että antropologiassa ja sosiologiassa on vaikuttanut kaksi "toista": antropologien "kaukana olevat toiset", jotka eivät kuulu "meihin", ja sosiologien tutkimat "toisenlaiset" omasta naapurustosta ja ystäväpiiristä (Spickard 2002, 238). Postkolonialistisen ja postmodernin kehityksen voi nähdä integroivan piiriinsä nämä molemmat.
Länsimaisen antropologian kritiikin kannalta erityisen mielenkiintoinen on James G. Carrierin tekemä keskustelunavaus kirjassa Occidentalism (1996), jossa hän esittää, että myös länttä ja länsimaista antropologiaa jatkuvasti stereotypisoidaan orientin tai muiden ei-länsimaisten kulttuurien taholta. Edvard Saidin Orientalismia onkin syytä lukea rinnan James G. Carrierin Occidentalismin kanssa. Samalla on hyväksyttävä Jukka Siikalan terävä huomautus siitä, että yksinkertaisesta valtafunktionalismista meitä ei pelasta mikään - edes Edvard Said tai Michel Foucault:
He tosin kietovat meidät purkamattomaan kulttuurin kudelmaan, jonka ikuisesti muotoa ja sisältöä muuttavien diskursiivisten käytäntöjen vankeja me yksilöpoloiset olemme. Joku kiristää lankoja jossakin ja me yritämme tehdä itsellemme tilaa lisääntyvässä puristuksessa tuottaaksemme kuitenkin vain uuden ahdistuksen toisaalla. Rautahäkki on rautahäkki, vaikka sinä olisi pehmusteet ja pyöristetyt kulmat. Monenlaiset oopiumit ovat tehneet kansat riippuvaisiksi. (Siikala 1997, 23.)
Siikalan väitteen taustalla vaikuttavat vallankäyttöön liittyvät ylilyönnit, muiden muassa se, että etnografia ehdotettiin korvattavaksi Michel Foucaultin diskurssin käsitteellä, kulttuuri uhkasi käsitteenä hämärtyä ja itsereflektiota pidettiin ratkaisuna kaikelle "aina oksettavuuteen saakka", kuten Bruce Kapferer ilmaisi asian eräässä seminaarissa. Kriittisimmistä kulttuuriseen vallankäyttöön ja kolonialismiin liittyvistä paljastuksista tuli myös hyvin myyvää populismia. Siikala toteaakin aiheesta, että "[t]ämän kaltaisen valtateoreettisen diskurssin puitteissa etnografia ei tietenkään ole mahdollista eikä edes suotavaa." (Siikala 1997, 22-23.)
Suomessa yhteiskunnan pieniin ja näkymättömiin liittyvää emansipatorista keskustelua on käyty vilkkaimmin naistutkimuksessa, mutta merkkejä pienistä ja kulttuurin uudenlaisesta määrittelystä löytyy niin historian tutkimuksen uusien suuntien edustajien, kriittis-emansipatoristen yhteiskuntatieteilijöiden kuin kulttuurin- ja kulttuurien tutkijoiden aihevalikoimasta. Mielenkiintoisena esimerkkinä tästä voi mainita muistitietohistorian piirissä toimineet ja työläisten oman historian tuottamisesta kiinnostuneet tutkijat. Laajin ja varhaisin aiheen tiimoilta toteutettu hanke oli Jorma Kalelan paperiliiton historiantutkimus, joka toteutettiin vuosina 1980-1985 Paperiliiton valistusprojektin alla. Kalelalta ilmestyi projektin puitteissa kaksi teosta: Taistojen taipaleelta. Paperityöläiset ja heidän liittonsa (1981) sekä Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944-1986 (1986). Kumpikaan ei ollut tavanomainen ja sovinnainen ammattiliittohistoria, sillä Kalela pyrki saamaan tutkimuskohteensa oman äänen kuuluville. Myös itse projektissa oli keskeistä, että ihmisten omalle historian tutkimukselle annettiin menetelmällisiä valmiuksia akateemisesta tutkimuksesta käsin. Kimmoke hankkeen toteuttamiselle nousi alhaalta. (Kettunen 2000, 22-26.) Kalelan tavoin Taina Ukkonen on ollut kiinnostunut työväen omasta historiasta ja löysi näin muistitiedon lähteille. Ukkonen teki vuonna 1987 haastatteluja Turussa tehdyn työväenliikkeen historiahankkeen puitteissa ja sai soveltaa muistitietohistorian periaatteita käytäntöön. Silloin haastatellut työläiset kuitenkin vastasivat haastattelijan ennakolta laadittuihin kysymyksiin eikä haastateltavia päästetty "omin nokkinensa" selostamaan ja selittämään omaa historianäkemystään. Lähtökohtana näytti sittenkin olevan asiantuntijahistoria, ei informanttien omat elämänvaiheet tai kokemukset. Edellä mainituista oppineena Taina Ukkonen päätyi väitöskirjassaan Menneisyyden tulkinta kertomalla (2000) siihen tulokseen ja tutkimukselliseen reunaehtoon, että haastattelujen teemojen on liityttävä ensisijassa haastateltavien arkielämään ja kokemuspiiriin ja vasta toissijaisesti tutkijoiden ennakkohypoteeseihin. (Ks. tarkemmin Ukkonen 2000, 67-80, 236-241.)
Tieteen historian kannalta refleksiivisyyden ja paikantamisen tulemista osaksi etnografiaa ja antropologiaa voi siis pitää varsin monisyisen kehityksen tuloksena. Nykyisellään etnografit työskentelevät merkitysjärjestelmien parissa ja löytävät tutkimuskysymyksensä sivilisaatioiden, kulttuurien, luokkien, erilaisten ryhmien ja sukupuolisuuden rajojen sisä- ja ulkopuolelta, eroista, erotteluista ja yhdenmukaisuuksista (Clifford 1986, 2). Tieteensisäisen itsearvioinnin tarve on kulminoitunut niin antropologian ja representaation kriisin kuin paradigman vaihtumiseen ja siirtymiseen postkolonialismiin ja postmodernismiin. Tuloksena tästä kaikesta on ollut se, että etnografit kirjoittavat nykyään mieluummin teksteistä, diskursseista ja narratiiveista kuin kulttuurisista faktoista ja tosiasioista. Lisäksi he sisällyttävät tutkimuksiinsa sellaisia käsitteitä kuin refleksiivisyys, pluralismi ja dialogisuus. (Hufford 1999, 294, 302-303; Ruotsala 2002, 48; Spickard 2002, 239.) Refleksiivinen paikantaminen ymmärretäänkin postmodernina, erilaisten kriisien ja käänteiden jälkeisenä aikana paitsi tutkijan subjektiviteettiin kiinnittyväksi itsereflektioksi myös metodologisten ja epistemologisten valintojen auki kirjoittamiseksi. Paikantaminen liittyy koko tutkimusprosessiin, ja orkesterin kapellimestariksi tunnustautuu tutkija itse.
Suomalaisista kulttuurien tutkijoista Päivikki Suojanen ja Rene Gothóni ovat kirjoittaneet tutkijan eläytymisen ja sitä kautta saavutettavan ymmärryksen merkityksestä kenttätyötä tehtäessä. Heidän tarkastelukulmansa kuitenkin poikkeavat paljon toisistaan. Päivikki Suojasen länsisuomalaiseen rukoilevaisyhteisöön sijoittuva väitöskirja Saarna, saarnaaja, tilanne (1978) on ensimmäisiä meillä tehtyjä oman yhteisönsä tutkimuksia mutta myös onnistunut esimerkki eläytyvästä, ymmärtävään pyrkivästä tutkimusotteesta. Parikymmentä vuotta tämän jälkeen julkaistussa artikkelissa Työkaluna tutkijan persoona (1997) Suojanen toteaa olleensa vielä 1960-1970-luvuilla "outo lintu" omaa kulttuuriaan tutkivana kulttuuriantropologina. Hän koki tehneensä tutkimusta "länsimaisessa arkipäivässä, jota mikään alan kenttätyöopas tai metodikirja ei tuntenut". Vaikka antropologiassa ja kulttuurien tutkimuksessa on tapahtunut paljon sitten 1970-luvun ja metodioppaita on ilmestynyt enemmän kuin niitä ehtii kohtuullisella tahdilla lukea, Suojasen tarjoilemat näkökulmat ovat edelleen ajankohtaisia. Ensinnäkin hän näkee, että tutkijan persoona on eläytyvässä tutkimuksessa tärkein "työkalupakki", mikä ei saa merkitä, että itsereflektiossa päädytään itseruoskintaan, itseironiaan tai naiiviin vikojen kaiveluun. (Suojanen 1997, 149, 157.) Toiseksi hän kehottaa nykykulttuurin tutkijoita vakavaan itsetutkiskeluun ja omien rajojensa etsintään:
Nykykulttuurin ilmiöiden tutkija painiskelee erityisesti ilmiökentän läheisyydestä johtuvan perspektiiviongelman kanssa. Oman kulttuurin tutkija kohtaa ilmiökentän itsestäänselvyyden: olettaa annettuina ajattelutapoja, sääntöjä, normeja, pystymättä kysymään niiden syy-yhteyksien perään. Enemmän ja tietoisesti tulisi niin antropologin, etnologin, folkloristin kuin uskontotieteilijänkin tutkimustyössään pohtia, paljonko hänen elämänkokemuksensa, sen runsaus tai niukkuus vaikuttavat tutkimuksen ennakko-oletuksiin, motivaatioon, tulkintaan, merkitysten antamiseen. Oman, läheisen kulttuuri-ilmiön tutkiminen edellyttäisi ulkopuolisen perspektiivin hankintaa ja hallintaa ainakin hetkeksi: tutun kulttuurin etäännyttämistä, kokonaan toisenlaisten, uusien kysymysten tekemistä, kyseenalaistamista.(Suojanen 1997, 155.)
Rene Gothóni reflektoi artikkelissaan Eläytyminen ja etääntyminen (1997) kokemuksiaan Kreikan Athosvuorelle tekemänsä pyhiinvaellusmatkan jälkeen. Artikkeli on esimerkki eläytyvästä tutkimuksesta, kun tutkittava kenttä löytyy "sieltä" eli poissa kotoa ja omasta yhteisöstä. Tästä huolimatta hän koki olleensa matkan aikana pyhiinvaeltajan roolissa menettämättä kokonaan tutkijan identiteettiään: "Kyse on asioiden väliaikaisesta näkemisestä pyhiinvaeltajan näkökulmasta." Gothóni uskoo tutkijan loputtomaan muuntautumiskykyyn, sillä "kenttätutkija on oma tutkimusinstrumenttinsa", jolloin hän voi väliaikaisesti elää ja kokea kuin tutkittavat. Juuri näin Gothónille kävi Athosvuorella: "Minusta tuli se pyhiinvaeltaja, jota minun piti tutkia." (Gothóni 1997, 136, 141, 146; ks. aiheesta lisää Caplan 1997; Hastrup 1995.) Gothónin eläytyvästä tutkimuksesta esittämät tulkinnat (1997) ovat saaneet osakseen kritiikkiä (esim. Taira 2001), sillä hänen voi tulkita väittävän, että hermeneuttinen kehä voi sulkeutua ymmärryksen osalta. Tämä taas ei ole eläytymisen eikä varsinkaan refleksiivisen paikantamisen tavoite, tarkoitus ja päämäärä, sillä reflektoivan paikantamisen avulla selvitetään, mitkä ovat tutkijan käyttämien työkalujen - esimerkiksi persoonan, menetelmien, valittujen teorioiden ja lähestymistapojen - vaikutukset tutkimukseen. Toisin sanoen tutkimuksessa ei pitäisi arvioida, mitkä ovat työkalujen vaikutukset tutkijaan - ellei se ole nimenomaan ennalta asetettu tehtävä. (4)
Se, että ymmärrystä ei faktisesti koskaan saavuteta, ei silti merkitse, että sitä ei pidä tutkimuksen aiherajauksen puitteissa ideana tavoitella. Ymmärrystä kohti on vain edettävä loogisesti, omat rajat tiedostaen - aivan kuten Päivikki Suojanen korostaa. Reflektoivassa paikantamisessa ei näin ollen irtaannuta tiedon eikä tietäjän paikoista eikä se ole pois tieteellisestä uskottavuudesta. Sen sijaan sinnä kiinnitytään johonkin, mikä on tunnustamista. Se jättää tilaa tietämisen osittaisuudelle eli sille, että tutkija uskaltaa asettua välitiloihin, altistua epävarmuudelle ja tunnustaa, ettei mahdollisesti tiedä. (Ronkainen 1999, 110, 117.) James Clifford onkin kirjoittanut Writing Culture -kirjan johdantoluvussa Partial Truths (1986, 7), että etnografiset totuudet ovat aina ja luonnostaan osittaisia - näkökulmiin sitoutuneita, epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Tästä tulee mahdollisuus siinnä vaiheessa, kun tutkija hyväksyy, että etnografia tekeminen on kuin hallittua taidetta. Tällöin "osittaisuuden ankea tunne voi olla lähde tahdikkaalle esitysmuodolle".
Edellä esittämäni keskustelut eläytyvästä tutkimuksesta ja ymmärrykseen pyrkivien lähestymistapojen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista todentavat sen, että tiedon ja tietäjän positiot vaativat huolellista ja perusteisiin menevää auki kirjoittamista. Etnografisen tiedon tuottaminen on mitä suurimmassa määrin "liikkuvaa paikantamista" (Koivunen & Liljeström 1996, 289) - jatkuvaa tunnustelua, eläytymistä, mahdollisuuksien etsintää ja kokeilua. Tämän auki kirjoittamisessa valitettavasti on havaittu puutteita. Lauri Honko esimerkiksi kirjoitti Kaukaa haettua -kokoelmassa (1997) julkaistussa artikkelissaan, että olisi eduksi, jos kenttätyön fenomenologiasta tiedettäisiin enemmän. Hän valittelee, että tutkijat raportoivat harvoin keruutilanteiden yksityiskohdista ja taustoista. Lisäksi tiedon rakennusaineisiin ei palata purkamisen eli tutkimusprosessin jälkeen, vaan ne jäävät unohduksiin "valmista aikaansaannosta ihasteltaessa". Näin tapahtuu Hongon mukaan siitä huolimatta, "että replikoitavuus tarkoittaa kulttuurintutkimuksessa tutkimusprosessin toistuvuutta tavalla, jossa toinen tutkija voi tutustua käytettyyn aineistoon ja kriittisesti kerrata päättelyketjun". (Honko 1997, 249-250; ks. Vasenkari 1996; 1999; Vasenkari & Pekkala 2000.) Itse näen, että tämäkään ei riitä, sillä menetelmät ovat viime kädessä alisteisia valitulle epistemologialle ja ontologialle. Toisin sanoen tutkijan on tunnistettava omat epistemologiset sitoumuksensa ja selvitettävä lähtökohtansa omien kenttätyökokemusten arviointia ja kuvaamista paljon laajemmin. Tällainen tiedollista pohjaa valaiseva paikantaminen on aina tarpeen, jotta tiedetään, mistä ja kuinka tiedetään niin kuin tiedetään. Vasta sen jälkeen valikoituvat ja rajautuvat tutkimuksen teoreettiset, metodologiset ja menetelmälliset mahdollisuudet.
Paikantamisen epistemologinen aspekti on jäänyt meillä lapsipuolen asemaan itsereflektion ja antropologisten kentällemenokertomusten rinnalla. Etenkin kentällä toimivat kulttuurien tutkijat ovat tiedostaneet itsereflektion ja antropologian paradigmanmuutoksen merkitykset mutta unohtaneet paikantamisen laajemman, metodologiaan ja ennen kaikkea epistemologiaan ulottuvan sisällön. Sara Heinämaan on kirjoittanut, että sellaisten muodikkaiden termien kuin "paradigma" tai "näkökulma" omaksuminen ei riitä, sillä tutkijan olisi pohdittava ja tutkittava myös termien taustalla vaikuttavia tietoja ja tiedettä koskevia kysymyksiä (Heinämaa 1993, 24). Näin ollen metodologinen osaaminen edellyttää tieteellisen tutkimuksen perustoihin ulottuvaa reflektiota eli itseymmärrystä, sillä epistemologia on se pohja, jolle metodologia, menetelmät ja sitä kautta tutkimuksessa esitetyt tulkinnat ja tulokset rakentuvat. Vastaavasti tutkimustyön aikana tehtyjen metodisten ratkaisujen on palauduttava epistemologisiin lähtökohtiin (ks. Raunio 1999, 13). Tutkimuksen paikanmäärityksen pitäisikin hahmottelemani laajan määritelmän perusteella merkitä, että tutkija tunnistaa ensin tietoteoreettiset lähtökohtansa ja sitoumuksensa ja kontekstualisoi väitteitään eli pohtii kysymyksenasettelunsa, käsitteidensä ja menetelmiensä rajoja sen jälkeen (ks. tästä myös Honkasalo 1994, 15-16). Termin sisällön määrittelyssä korostuu tutkimusta ja erilaisia valintoja tekevän subjektin merkitys koko tutkimusprosessin ajalta. Esimerkiksi englanninkielisessä feministisessä keskustelussa sanat situated, positioned ja located viittaavat omista lähtökohdistaan sekä tutkijan että tiedon sosiaaliseen paikantumiseen. (Ks. tarkemmin Ronkainen 1999, 118-119.) Meillä on kirjoitettu paikantamisen vaateen yhteydessä myös subjektipositiosta ja tutkijan asennosta. Ylipäätään keskustelu subjektiudesta on eräs merkittävimmistä 1900-luvun ihmistieteellisistä puheenaiheista, sillä se kietoutuu inhimilliseen toimijuuteen, tiedon tuottamisen prosesseihin ja valtapositioihin liittyviin kysymyksiin. (Ks. esim. Kosonen 1996; Pesonen 1997; Utriainen 1999.)
Matti Kamppinen (2000, 120) on kirjoittanut kulttuurien tutkimuksen tulevaisuudesta ja väittää kovasanaisesti, että ei hyvältä näytä. Väitteet Kamppinen esittää hyvinkin poleemiseen sävyyn, mikä lienee tarkoitushakuista: hän haluaa herättää asian tiimoilta keskustelua. Kamppinen viittaa kritiikissään tutkimuksen tekoon liittyviin keskeiskysymyksiin: siihen, miten tutkimusongelma hahmotetaan ja miten se kiinnittyy systematiikkaan ja järkeviin metodologisiin ratkaisuihin. Hän näkee, että kulttuurien tutkimuksessa ei olla oltu riittävän kiinnostuneita tutkijan subjektiuden ja toimijuuden laajemmista merkityksistä. Käsitteitä ei esimerkiksi ole erityisemmin tai järjestelmällisesti määritelty suhteessa aineiston keruuseen, etnografiaan, ja metodeihin. Kamppisen mukaan:
Systemaattisen näkökulman puuttuminen on monesti korvattu näkökulmien runsaudella, mikä strategiana on suunnilleen yhtä hyvä kuin se, että jos ei osaa leipoa leipää, niin hankkii monenlaisia jauhoja, peltejä ja taikinalastoja. Monitieteisyys on käytännössä tullut tarkoittamaan sitä, ettei oikeastaan osaa mitään kunnolla: ei muodostaa teoreettista tutkimusongelmaa, kerätä aineistoa, arvioida tulkinnan hypoteeseja tai kirjoittaa tieteellistä raporttia jostain reaalimaailman ilmiöstä. (Kamppinen 2000, 120.)
Toisaalta Kamppisen näkökulma yhdistyy joidenkin, lähinnä kognitiivista näkökulmaa edustavien suomalaisten uskontotieteilijöiden esittämään kritiikkiin, jonka kohteeksi ovat joutuneet erityisesti naistutkimus, jotkut postmodernin antropologian suuntaukset ja tietyt fenomenologiset lähestymistavat. Kriitikoita on äärimmillään ohjannut ajatus puhtaasta tieteestä ja reduktion mahdollisuudesta (ks. Kamppinen 2000, 120, 125-129; Pyysiäinen 2001). Mielenkiintoisia ovat myös Tieteessä tapahtuu -lehdessä vuosina 2001-2002 käydyt uskontotieteelliset kädenväännöt, joiden keskiössä on hyvin yhteismitattomia teemoja, muiden muassa metodologinen ateismi, tieteen ideologiset sitoumukset ja reduktionismi. Käytännössä keskustelu kilpistyy kiistaan siitä, onko uskontotiedettä mahdollista pitää kausaalisuhteisiin palautuvana tieteenä. Kysymys tutkimusten subjektisidonnaisuudesta (ja reflektoivasta paikannuksesta) onkin saanut ajoittain kummallisia sävyjä, sillä tutkimuksen pätevyyden pitäisi määrittyä ennemmin tiedon tuottamiseen liittyvien sitoumusten tunnistamisen ja eksplikoinnin kautta kuin väheksymällä tiettyjen tutkimuksellisten lähtökohtien merkitystä osana tieteellistä argumentaatiota. Tiedon ja tietäjän positiot vaativat tutkimuksilta reflektoivaa paikantamista, kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan. Suvi Ronkainen on jopa liittänyt ilmaisun epäpuhdas tutkimuksenteon monikerroksellisuuteen. Hänen mukaansa tietynlainen subjektiivisten tekijöiden aiheuttama epäpuhtaus liittyy koko tutkimusprosessiin, jolloin epäpuhtaus on myös epistemologiasta juontuva tekijä. Ronkainen kumoaa väitteen kausaalisuhteisiin palautuvasta puhtaasta tieteestä ja tekee tärkeän johtopäätöksen: "Teorian ja empirian puhtauden häviäminen ei merkitse teorian ja empirian erilaisuuden katoamista, vaan juuri niiden erilaisuus mahdollistaa dialektisen suhteen: tulkinnan. Samalla se merkitsee, että tutkijalle avautuu toimijuus ja ihmisen kokoinen vastuu tulkinnastaan." (5) (Ronkainen 1999, 111, 115-116.)
Kiivaimmat eri tutkimustraditioiden väliset keskustelut menettäisivät osan terästään tai saattaisivat osoittautua kokonaan tarpeettomiksi, jos edelliset näkökulmat hyväksyttäisiin ja reflektoiva paikantaminen ulotettaisiin systemaattisesti myös tutkijoiden tieto-orientaation julkituontiin. Esimerkiksi subjektiivisen ja objektiivisen tai selittävän ja ymmärtävän tutkimuksen välinen vastakkainasettelu osoittautuisi turhaksi, jos todettaisiin avoimesti, että myös selittävä tutkimus pyrkii lisäämään ymmärrystämme maailman ilmiöistä ja ymmärtävä tutkimus pyrkii selittämään niitä - ja että kumpikin tutkimustraditio tuottaa itsensä näköisiä kuvauksia tutkimuskohteesta (Talvinen 2002, 40). Refleksiivisen paikantamisvaateen jälkeen erilaisille tutkimustraditioille on edelleenkin (ja pitää olla!) sijansa, sillä kohteet ja tiedonintressit ovat erilaisia, samaten lähestymistavat ja tutkijoiden kiinnostukset. Ensimmäinen askel tutkimuksen tekemisen projektissa on oman epistemologisen (ja tietenkin myös ontologisen) sitoumuksensa tunnistaminen, jossa kättä pidempänä apukeinona voi toimia vaikkapa Ilkka Niiniluodon (1980, 70-73) tekemä jako tekniseen, hermeneuttiseen, emansipatoriseen ja teoreettiseen tiedonintressiin (6). Se, mitä näistä valinnoista seuraa, on luonnollisesti tutkimusongelmasta käsin määrittyvä kysymys. Monipuolinen reflektointi ja paikannus eivät olekaan tutkimusten sivuilla turhaa tai epätiedettä niin kuin tieteellisten keskustelujen yhteydessä on joskus annettu ymmärtää. Sen sijaan kyseessä on nykyaikaisen kulttuurien tutkimuksen, ylipäätään hyvän tutkimuksen tunnusmerkki. Se osoittaa, että tutkija todella ymmärtää, kuka hän on, mitä hän on tekemässä ja mitä hänen tutkimuksensa edustaa. Samalla hän hahmottaa oman tutkimuksensa rajat.
Maria Vasenkari (1996, 84-85; ks. myös Vasenkari & Pekkala 2000, 244; Vasenkari 1999) katsoo kenttäaineistoon perustuvan tutkimuksen sisältävän kolme tasoa, joihin myös refleksiivisyyden voi olettaa yhdistyvän: epistemologisen, metodologisen ja metodisen tason. Epistemologisella tasolla hän viittaa tietoteoriaan eli siihen, millaista tieto on luonteeltaan, miten se syntyy ja mitä se on ja edustaa. Kulttuurien tutkimuksessa varsinkin käsitys kulttuurista sisältyy tähän tasoon. Metodologinen taso sen sijaan liittyy tutkimuksen käytäntöihin: tekemisen periaatteisiin, etenemiseen sekä teorian ja käytännön väliseen suhteeseen. Metodinen puoli keskittyy aineiston hankinnan menetelmien kuvaamiseen. Kaikki kolme tasoa ovat tutkimuksessa luonnostaan toisistaan riippuvaisia.
Myös tutkimukseen liittyvää reflektoivaa paikantamista on mahdollista pitää edellä esitetyn kaltaisena kokonaisuutena, joskin pienin tarkennuksin. Ensinnäkin paikantamisen kenttään sisältyy tutkijan henkilökohtaisiin sitoumuksiin liittyvä itsereflektio, johon kuuluu tutkijan henkilökohtaisten sitoumusten ja persoonan eli Päivikki Suojasen kuvaaman työkalupakin sisällön selvittäminen - vieläpä niin, että se palvelee tutkimustehtävää. Esimerkiksi kotona ja vieraalla kentällä tehtävä kenttätyö edellyttävät tutkijalta kykyä arvioida omaa rooliaan joko osana tutkittavaa yhteisöä tai sen ulkopuolisena. Näin myös tutkimuksen lukijalle tulee ymmärrettäväksi, mitä haittoja ja etuja tutkijan positioista on tutkimukselle tai mitkä ovat tutkijan ymmärryksen rajat. Metodologisen aukipurkamisen piiriin kuuluvat käytetyt menetelmät, teoriat ja käsitteet. Metodologia yhdistää nämä elementit tutkimuksessa loogisella tavalla toisiinsa, ja päättelyketjun valaiseminen on läpinäkyvän tutkimuksen tunnusmerkki. Epistemologisen sitoumuksen tunnistaminen liittyy tietoteoriaan ja tiedonintressiin sekä näin valikoituvien kulttuuristen näkökulmien julkituontiin. Epistemologia luonnollisesti on seurausta realistisesta tai nominalistisesta ontologiasta.
Lisäksi tutkijan on arvioitava tutkimuksensa poliittisia sitoumuksia ja vaikutuksia niin tutkittaviin kuin vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja vallankäytön käytäntöihin. Tutkijan työ on vastuullista, ja jokaiseen työhön liittyy vallankäyttöä, sillä aineistot eivät sellaisenaan "puhu" tai anna tutkijalle tai tulkitsijalle lukuohjeita (Koivunen & Liljeström 1996, 289-290). Esimerkiksi kulttuuri-käsitteen kapealla tai huolimattomalla määrittelyllä voi olla kauaskantoisia ja poliittisiakin seurauksia, jos kulttuuri määritetään staattiseksi käsitteeksi ja sitä - esimerkiksi perinnettä, kulttuurimaisemia, museoita, taidetta ja korkeakulttuuria - halutaan estää sekoittumasta johonkin "epäaitoon" tai varjellaan nykyajalta, paikallisilta elinkeinoilta, kaupallisuudelta, tekniikan kehittymiseltä ja folklorismilta apriori. Kirjallisuudentutkija Terry Eagleton (1997, 256-257) on muotoillut väitteen poliittisuudesta jopa niin, että ajatus ei-poliittisista tutkimuksen muodoista on yksinkertaisesti myytti: "Ero poliittisen ja ei-poliittisen tutkimuksen välillä on kuin pääministerin ja monarkin välinen ero: monarkki ajaa tiettyjä poliittisia päämääriä teeskentelemällä olevansa epäpoliittinen, kun taas pääministeri voi olla häpeämättömän poliittinen." Kolmen ensimmäisen refleksiivisen tason perään on siis lisättävä vielä neljäs, tutkimuksen sitoumuksia kuvaava taso, mikä liittyy kriittis-emansipatoriseen näkökulmaan tiedon tuottamisesta ja rakentumisesta. Näin ollen tutkimuksen paikantamisen kenttä on tulkintani mukaan nelitasoinen:
Esittämäni nelikenttä vaatisi täydennykseksi tieteenteon etiikan. Tässä artikkelissa en paneudu eettisiin kysymyksiin tarkemmin vaan kehotan lukijoitani tutustumaan Sakari Karjalaisen, Veikko Launiksen, Risto Pelkosen ja Juhani Pietarisen toimittamaan artikkelikokoelmaan Tutkijan eettiset valinnat (2002) ja siitä tekemääni kirja-arvioon Tieteenteon eettiset pelisäännöt, joka löytyy tästä Eloren numerosta.
Reflektoivan paikantamisen määrälle ei ole olemassa ennalta annettua mittaa tai sääntöä. Se ei myöskään ole teesi tai sisällä pelastussanomaa. Tutkijoiden pitää itse arvioida kirjoitusprosessin yhteydessä tutkimuksen läpinäkyvyyden mittapuu, arvioitava valittujen teorioiden ja menetelmien metodologista kosketuspintaa ja muistaa ennen kaikkea pysyä omalle tutkimusongelmalleen uskollisena. Refleksiivisyyden suhteen on syytä myös varovaisuuteen, sillä ylitulkintoihin houkutteleva itsereflektio on vain neljäsosa refleksiivisyyden koko kentästä, ei sen synonyymi. Laura Aro (1996, 29) on huomauttanut, että Suomeen(kin) on syntynyt kokonainen itsen genre, jossa tutkija kirjoittaa näennäisen vapaasti omasta urastaan ja kokemuksistaan muka paradigmaattisesti, mutta lopputuloksesta on tullut ennemmin populaari, viihteellinen ja hauska kuin todellinen "siellä olemisen" ja "täällä olemisen" reflektio. Tutkimuksen sivuilla ei pidäkään esittää, mitä omalle elämälle on tapahtunut sitten ensimmäisen apurahan, lapsen, asuntolainen tai kollegojen kanssa käytyjen riitojen ja tympääntymisten. Kuvaukset illanvietoista jälkiseurauksineen eivät saa toimia ylimääräisinä kurkistuksina kentälle. Myöskään se, että tutkija toimii ihmisenä, oman persoonansa nimissä, ei merkitse, että empatiaa pitää jakaa kentällä tai tutkimuksen sivuilla loputtomiin. Tutkijan ei tarvitse olla terapeutti tai vastaanottaa tutkittavilta mitä vain. Hän saa olla kokeva ja mielipiteitä omaava ihminen. Paikantava kirjoittaminen on kovin yksipuolista, jos sitä ei aseteta kohtuuden ja tutkimuksen muodostaman kokonaisuuden rajoihin. Mitkään henkilökohtaisuudet eivät saa olla tutkimuksen sivuilla itseisarvo. (Ks. onnistuneesta itsereflektiosta Jetsu 2001; lisäksi Fingerroos 2002.)
Kapea-alaisella refleksiivisyydellä on aina metodologisia seurauksia, jopa vaaroja. Pertti J. Anttonen (2002) on kritisoinut Marjut Anttosen muuten erinomaista väitöskirjaa Etnopolitiikkaa Ruijassa (1999) tästä. Ensinnäkin hän puuttuu siihen, että kollega ymmärtää refleksiivisyyden tutkijan henkilökohtaisten vaikuttimien ja kokemusten esittelemiseksi tunnustuksellisesti. Toisin sanoen refleksiivinen paikannus on väitöskirjassa pitkälti synonyymi itsereflektiolle. Pertti J. Anttonen huomauttaa, että omakohtaista kerronnallisuutta voidaan toki pitää refleksiivisyytenä, mutta se jättää helpolla huomioimatta, mikä tutkijan rooli on kulttuuristen representaatioiden tuottajana: "Tämän mainitsemisella en tarkoita, että tutkijan pitäisi olla tutkittaviensa äänitorvi vaan sitä, että omakohtaisuuden korostamisella on metodologisia seurauksia."
Hallittu reflektoiva kirjoittaminen onkin vaikeaa ja tutkimuksentekijän tieteellistä kypsyyttä punnitseva koetinkivi. Meillä on julkaistu useita tutkimuksia, joissa paikantamisen koko kentästä ei ole kirjoitettu - saati sitä kunnolla hahmotettu. Huolestuttavinta on, ettei asiasta välttämättä ole keskusteltu väitöstilaisuuksissa tai kirjoitettu tieteellisissä kirja-arvioissa. Onkin tarpeen laajemmin keskustella, mitä esimerkiksi henkilökohtaisuuksiin menevän refleksiivisyyden metodologiset seuraukset tarkoittavat tai miten refleksiivisyys vaikuttaa tutkimuksen rakentumiseen, tulkinnan muotoon ja itse tutkimustekstiin.
(1) Merkittävimpiä aiheeseen liittyviä teoksia ovat: Guha, Rajinat & Spivak, Gayatri Chakravorty (eds.) 1988, Selected Subaltern Studies. New York: Oxford University Press; Moore, Henrietta L. 1988, Feminism and Anthropology. Cambridge: Polity Press; Okely, Judith 1996, Own and Other Culture. London: Routledge; Okely, Judith & Callaway, Helen (eds.) 1992, Anthropology and Autobiography. London: Routledge.
(2) Esimerkiksi Talad Asad (1973) ja Eric Wolf (1982) keskittyivät Saidin tavoin antropologian ja kolonialismin suhteeseen, Edvin Ardener (1972) toi keskusteluun sukupuolinäkökulman yhdessä Michelle Rosaldon ja Louise Lampheren (1974) kanssa, Clifford Geertz (1988) osoitti retoriikan merkityksen, Renato Rosaldo (1989) kyseenalaisti kulttuurin idean ja Akhil Gupta ja James Ferguson (1997) laajensivat keskusteluja vallankäytön ja politiikan suuntaan. (Ks. tarkemmin Spickard & Landres 2002, 8.) Lisää aiheeseen liittyviä keskusteluja: Abu-Lughod 1986; Bennet 1998; Fox 1991; Obeysekere 1992; Penn 1997.
(3) Ks. kehityksestä Geertz 1988; Knauft 1996; Leacock 1978; Lechte 1994; Milner 1994; Milton 1979; Moore 1994; Ortner 1984; 1995; Smart 1993.
(4) Kulttuurintutkimuksen näkökulmaan sitoutunut uskontotieteilijä Teemu Taira (2001, 53) esittää Gothónille haasteen: "Merkityksettömän tasapäistämisen sijaan meidän tulee kysyä ja vastata miten mikäkin lähtökohta vaikuttaa (jos vaikuttaa) kunkin tutkimuksen teorioiden, menetelmien, tutkimusaiheen ja käsittelytavan valintaan sekä millaisille yleisöille julkaisut suunnataan ja millaisia sosiaalista todellisuutta tuottavia vaikutuksia näillä sitoumuksilla ja ratkaisumalleilla mahdollisesti tulee olemaan."
(5) Epäpuhtauden sijaan on kuitenkin järkevämpää kirjoittaa esimerkiksi metodologisesti pätevästä tai läpinäkyvästä tutkimuksesta, sillä tutkimus saa sanasta epäpuhdas negatiivisen konnotaation, koska sillä viitataan suomen kielessä sekä puhdistamattomaan, törkyiseen, likaiseen, siivottomaan, epähygieeniseen, muihin aineisiin sekoittuneeseen, huonoon, sopimattomaan ja katalaan että kuvainnollisesti väärin muodostettuun ja virheelliseen.
(6) Tekninen tiedonintressi kuvaa näkemystä tieteellisen tiedon välinearvosta, jolloin tieteellisen käytäntöjen pohjalla on objektiivinen rationaalisuusperiaate. Hermeneuttinen eli praktinen tiedonintressi liittyy tavallisimmin kulttuuri-ilmiöiden merkitysten ymmärtämiseen ja ihmisten itseymmärryksen lisäämiseen kommunikaation ja traditionvälityksen kautta. Emansipatorinen tiedonintressi liittyy kriittisen yhteiskuntatieteen ideologiakritiikkiin: esineellistyneiden yhteiskunnallisten suhteiden paljastamiseen ja väärästä tiedosta vapautumiseen. Teoreettisen tiedonintressin pohjana on selittäminen, jossa käytetään välineenä sellaisia tieteellisiä teorioita, jotka palvelevat systemaattisen ja kokonaisvaltaisen maailmankuvan rakentamisen päämäärää. Niiniluodon jako pohjautuu hermeneuttisena filosofina tunnetun Jürgen Habermasin (1976, 130-133) hahmottelemaan kolmikenttään, jonka avulla hän on pyrkinyt selvittämään ja selittämään tietoteorian tasolla erilaisia tiedonintressejä. Habermasin jaottelussa empiiris-analyyttisten tieteiden lähestymistapaan liittyy tekninen tiedonintressi. Historiallis-hermeneuttisten tieteiden lähestymistapaa sen sijaan luonnehtii praktinen ja kriittisesti orientoituvia tieteitä emansipatorinen tiedonitressi. Ks. lisäksi Fornäs 1998, 22; Barnard 2000, 7-10.
Abu-Lughod, Lila 1986, Veiled Sentiments. Honour and Poetry in a Bedouin Society. Berkeley: University California Press.
Anttonen, Marjut 1999. Etnopolitiikkaa Ruijassa. Suomalaislähtöisen väestön identiteetin politisoituminen 1990-luvulla. SKST 764. Helsinki: SKS.
Anttonen, Pertti J. 2002, Etnopolitiikka, Pohjois-Norja ja suomalainen kulttuurintutkimus. Kaksi väitöskirjaa kveenikysymyksestä. - Elore 9(2). (URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_02/ant102.html)
Ardener, Edvin 1972, Belief and the Problem of Women. - LaFontaine, J.S. (ed.), The Interpretation of Ritual. Essays in Honour of A.I. Richards. London: Tavistock.
Aro, Laura 1996, Minä kylässä. Identiteettikertomus haastattelututkimuksen folklorena. SKST 650. Helsinki: SKS.
Asad, Talad (ed.) 1973, Anthropology and the Colonial Encounter. London: Ithaca Press.
Barnard, Alan 2000, History and Theory in Anthropology. Cambridge: Cambridge University Press.
Bennett, David (ed.) 1998, Multicultural States. Rethinking Difference and Identity. London: Routledge.
Caplan, Pat 1997, American Voices, American Lives. Personal Narratives from a Swahili Village. London: Routledge.
Clifford, James 1986, Introduction: Partial Truths. - Clifford, James & Marcus, George E. (eds.), Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography, 1-26. Berkeley: University of California Press.
Clifford, James 1988, The Predicament of Culture. Twentieth-Century Ethnography, Literature and Art. Cambridge: Harvard University Press.
Davies, Charlotte 1999, Reflexive Ethnography. A Guide to the Researching Selves and Others. London: Routledge.
Eagleton, Terry 1997, Kirjallisuusteoria. Johdatus. Tampere: Vastapaino. (1983)
Fingerroos, Outi 2002, Liikettä tämän- ja tuonilmasen välillä. Jetsu Laura: Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. SKST 853, Helsinki. 2001. 292 s. - Elore 9(1). (URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_02/fin102a.html)
Fornäs, Johan 1998, Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia. Tampere: Vastapaino.
Fox, Richard (ed.) 1997, Recapturing Anthropology. Working in the Present. Santa Fe: School of American Research Press.
Geertz, Clifford 1988, Works and Lives. The Anthropologist as Author. Stanford: Standford University Press.
Gothóni, René 1997, Eläytyminen ja etääntyminen kenttätutkimuksessa. - Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 136-148. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Gupta, Akhil & Ferguson (eds.) 1997, Culture, Power, Place. Explorations in Critical Anthropology. Chape Hill: Duke University Press.
Habermas, Jürgen 1976, Tieto ja intressi. - Tuomela, Raimo & Patoluoto, Ilkka (toim.), Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet. Osa I, 123-141. Helsinki: Gaudeamus.
Hastrup, Kirsten 1995, A Passage to Anthropology. Between Experience and Theory. London: Routledge.
Heinämaa, Sara 1993, Paikka tutkimuksessa - henkilökohtaisen paikanmäärityksen vaatimus naistutkimuksessa. - Naistutkimus 6(1), 22-35.
Honkasalo, Marja-Liisa 1994, Etnografia ja tutkiva subjekti - kertomuksia tiedonkeruumatkalta ja kenttätyöstä. - Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 31(1), 15-23.
Honko, Lauri 1997, Pakenevan tekstin metsästys. - Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 248-267. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Hufford, David J. 1999, The Scholarly Voice and the Personal Voice: Reflexivity and Belief Studies. - McCurtheon, Russel T. (ed.), The Insider/Outsider Problem in the Study of Religion, 294-310. London: Cassel.
Jackson, Anthony (ed.) 1987, Anthropology at Home. London: Tavistock Publications.
Jetsu, Laura 2001, Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. SKST 853. Helsinki: SKS.
Kamppinen, Matti 2000, Ajat muuttuvat. Esseitä ajasta, riskeistä ja tieteellisestä maailmankuvasta. Tietolipas 165. Helsinki: SKS.
Kettunen, Pauli 2000, Poliittisen ja historiallisen kyseenalaistaja. - Kettunen, Pauli & Kultanen, Auli & Soikkanen, Timo (toim.), Jäljillä. Kirjoituksia historian ongelmista. Osa 1, 15-33. Turku: Department of Political History, Kirja-Aurora.
Knauft, Bruce M. 1996, Genealogies for the Present in Cultural Anthropology. New York: Routledge.
Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne 1996, Paikantuminen. - Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.), Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen, 271-292. Tampere: Vastapaino.
Kosonen, Päivi 1996, Subjekti. - Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.), Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen, 179-205. Tampere: Vastapaino.
Kuper, Adam 2000, Culture. The Anthropologits' Account. Cambridge: Harvard University Press.
Leacock, Eleanor 1978, Women's Status in Egalitarian Society. Implications for Social Evolution. - Current Anthropology 32, 592-601.
Lechte, John 1994, Fifty Key Comtemporary Thinkers. From Structuralism to Post-modernity. London: Routledge.
Malinowski, Bronislaw 1967, A Diary in the Strict Sense of the Term. London: Routledge & Kegan Paul.
Marcus, George & Fisher, Michael M.J. 1986, Anthropology as Cultural Critigue. An Experimental Moment in the Human Sciences. Chicago: University of Chicago Press.
Milner, Andrew 1994, Contemporary Cultural Theory. An Introduction. London: UCL Press.
Milton, Kay 1979, Male Bias in Anthropology. - Man 14, 40-54.
Moore, Henrietta L. 1994, A Passion for Difference. Essays in Anthropology and Gender. Cambridge: Polity Press.
Niiniluoto, Ilkka 1980, Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava.
Obeysekere, Ganath 1992, The Apothesis of Captain Cook. European Myth-making in the Pasific. Princeton: Princeton University Press.
Opas, Minna [painossa], Mitä on uskontoetnografia. - Fingerroos, Outi & Opas, Minna & Taira, Teemu (toim.), Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Tietolipas. Helsinki: SKS.
Ortner, Sherry 1984, Theory in Anthropology since the Sixties. - Comparative Studies in Society and History 26, 126-166.
Ortner, Sherry 1995, Resistance and the Problem of Ethnographic Refusal. - Comparative Studies in Society and History 37, 173-193.
Penn, William S. 1997, As We Are Now. Mixblood Essays on Race and Identity. Berkeley: University of California Press.
Pesonen, Heikki 1997, Mikä on tutkijasubjekti? - Pesonen, Heikki (toim.), Uskontotieteen ikuisuuskysymyksiä, 114-131. Uskontotiede 1. Helsinki: Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos.
Pyysiäinen, Ilkka 2001, Reduktio kielletty! Sortumisvaara! - Tieteessä Tapahtuu 19(5), 11-17.
Raunio, Kyösti 1999, Positivismi ja ihmistiede. Sosiaalitutkimuksen perustat ja käytännöt. Helsinki: Gaudeamus.
Ronkainen, Suvi 1999, Ajan ja paikan merkitsemät. Subjektiviteetti, tieto ja toimijuus. Helsinki: Gaudeamus.
Rosaldo, Michelle & Lamphere, Louise (eds.) 1974, Woman, Culture and Society. Standford: Standford University Press.
Rosaldo, Renato 1989, Culture and Truth. The Remaking of Social Analysis. Boston: Beacon Press.
Ruotsala, Helena 1998. Mie kotona kentällä ja kentällä kotona. - Mäkikalli, Maija & Oinonen, Paavo (toim.), Integraatio, identiteetti, etnisyys. Tarkastelukulmia kulttuuriseen vuorovaikutukseen, 88-117. Turku: Kulttuurisen vuorovaikutuksen ja integraation tutkijakoulun julkaisuja.
Ruotsala, Helena 2002. Muuttuvat palkiset. Elo, työ ja ympäristö Kittilän Kyrön paliskunnassa ja Kuolan Luujärven poronhoitokollektiiveissa vuosina 1930-1995. Kansatieteellinen arkisto 49. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Sakaranaho, Tuula & Sjöblom, Tom & Utriainen, Terhi 2002, Introduction. Doing and Writing Ethnography. - Pesonen, Heikki & Sakaranaho, Tuula & Sjöblom, Tom & Utriainen, Terhi (eds.), Styles and Positions. Ethnographic Perspectives in Comparative Religion, 4-17. Comparative Religion 8. Helsinki: Helsinki University, Department of Comparative Religion.
Siikala, Jukka 1997, Kulttuurin käsite ja etnografian ongelma. - Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 20-34. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Smart, Barry 1993, Postmodernism. London: Routledge.
Spickard, James V. 2002, On the Epistemology of Post-Colonial Ethnography. - Spickard, James V. & Landres, J. Shawn (eds.), Personal Knowledge and Beyond. Reshaping the Ethnography of Religion, 237-252. New York: New York University Press.
Spickard, James V. & Landres, J. Shawn 2002, Itroduction. Whither Ethnography? Transforming the Social-Scientific Study of Religion. - Spickard,James V. & Landres, J. Shawn (eds.), Personal Knowledge and Beyond. Reshaping the Ethnography of Religion, 1-14. New York: New York University Press.
Suojanen, Päivikki 1997, Työkaluna tutkijan persoona. - Viljanen, Anna Maria & Lahti, Minna (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 149-157. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
Suojanen, Päivikki 2000, Uskontotieteen portailla. Historiaa ja tutkimussuuntia. Tietolipas 163. Helsinki: SKS.
Taira, Teemu 2001, Ymmärtävän uskontotieteen välttämätön täydennys. - Tieteessä tapahtuu 19(7), 50-54.
Talvinen, Krister 2002, Uskonto tieteiden taistelukenttänä. - Tieteessä Tapahtuu 20(1).
Ukkonen, Taina 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. SKST 797. Helsinki: SKS.
Utriainen, Terhi 1999, Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. SKST 751. Helsinki: SKS.
Vasenkari, Maria 1996, Mitä se sanoo? Mistä se kertoo? Dialoginen näkökulma kenttätutkimusaineiston tuottamiseen. - Hovi, Tuija & Tarkka, Lotte 1996 (toim.), Uskontotiede - folkloristiikka. Kirjoituksia opinnäytteistä, 84-109.
Etiäinen 1. Turku: Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun Yliopisto.Vasenkari, Maria 1999, A Dialogical Notion of Field Research. - Arv. Nordic Yearbook of Folklore 55, 51-72.
Vasenkari, Maria & Pekkala, Armi 2000, Dialogic Methodology. - Honko, Lauri (ed.), Thick Corpus, Organic Variation and Textuality in Oral Tradition, 243-254. Studia Fennica Folkloristica 7. Helsinki: FLS.
Wolf, Eric R. 1982, Europe and the People Without History. Berkeley: University of California Press.
Outi Fingerroos, FM
Turun yliopisto
Uskontotiede