Perinteentutkimuksen, erityisesti etnologisen naistutkimuksen dosentti Kaija Heikkinen Joensuun yliopistosta on toiminut kohta kolme vuotta eli yhden kauden Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan (jatkossa “KY-toimikunta”) jäsenenä. Sinikka Vakimo haastatteli Kaijaa eräänä marraskuun iltana Joensuussa kysellen Kaijan kokemuksia ja näkemyksiä toimikunnan työstä, tutkimusrahoituksen hankkimisesta ja tutkimuksesta vähän laajemminkin.
Kaija toimii päätöikseen erikoistutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella. Hänen keskeiset tutkimusintressinsä suuntautuvat Venäjän tutkimukseen, naistutkimukseen, etnisyyteen, naisten rituaaleihin ja käsi-ja taideteollisuuteen. Kaija on johtanut SA:n tutkimusohjelmaan Syreeniin (Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa) kuuluvaa projektia nimeltään Etnis-kulttuuriset toiseudet - voimavara ja rajoite. Siinä tutkijoina ovat väitöskirjan tekijät Olga Davydova ja Olukemi Oguntyi Joensuun yliopistosta. (Haastattelu taltioitiin nauhalle, josta puhe on referoitu ja toimitettu, ei suoraan litteroitu.)
Suomen Akatemian päätehtävänä on korkeatasoisen tieteen edistäminen Suomessa. Sen korkein päätöksentekoelin on 7-jäseninen hallitus, joka vastaa Suomen Akatemian tiedepoliittisesta linjasta ja tutkimusmäärärahojen jaosta tieteellisille toimikunnille. Hallituksen puheenjohtajana toimii Suomen Akatemian pääjohtaja. Hallituksen alaisia ovat 4 tieteellistä toimikuntaa: biotieteiden ja ympäristön tutkimuksen, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen, luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen ja terveyden tutkimuksen toimikunnat. Suomen Akatemialla (jatkossa “akatemia”) ja sen toimikunnilla on lisäksi oma virkamiehistönsä, joka valmistelee kaikkia akatemian asioita. Toimikuntien kausi on kolme vuotta. (Ks. www.aka.fi)
Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan alaan kuuluvat: filosofia, teologia, historiatieteet ja arkeologia, kulttuurien tutkimus, taiteiden tutkimus, kielitieteet, oikeustiede, psykologia, logopedia, kasvatustiede, sosiaalitieteet, taloustieteet, valtio-oppi ja viestintä- ja kirjastotieteet. (www.aka.fi).
Miten akatemian toimikunnat valitaan?
- Yliopistot, tiedekunnat ja muut tieteelliset organisaatiot esittävät akatemialle ehdokkaitaan, joista toimikuntaa aletaan koostamaan. Toimikunnan koostumusta suunnitellessa katsotaan sitä, että sen alaan kuuluvat tutkimusalat ja eri yliopistot olisivat mahdollisimman laajasti edustettuina ja että sukupuolten tasa-arvoisuusperiaate tulee täytetyksi. Lisäksi pyritään siihen, että toimikuntaan jää sopivasti vanhoja jäseniä, ja että sen vaihtuvuus myös toisaalta varmistuisi. Näitä periaatteita noudattaen toimikunta kootaan sitten tavallaan palapelimäisesti: akatemian hallitus päättää lopuksi toimikuntien koostumuksen.
- Toimikunnan kausi on aina kerrallaan kolme vuotta: nyt marras-joulukuussa uudet toimikunnat taas valitaan. Jäsenet eivät itse voi vaikuttaa siihen, tulevatko he uudelleen valituiksi, mutta aina voi tietysti kieltäytyä jatkosta. Itse ilmoitin suostumukseni jatkaa, mutta valinta ei nyt osunut kohdalleni toista kertaa, joten päätän urakkani toimikunnassa kuluvan vuoden lopussa.
Mitkä ovat toimikuntien päätehtävät?
- Tehtävät on kyllä ihan kirjattuna, mutta varmasti tutkijoita eniten kiinnostaa tutkimusrahoituksen jakaminen, toimikunnathan päättävät akatemian jakamasta, Opetusministeriön sille antamasta tutkimusrahoituksesta. Keskitynkin tässä haastattelussa enemmän tutkimuksen tekemiseen liittyviin kysymyksiin ja jätän tiedepoliittiset kysymykset tässä syrjään.
- Toimikunnat tekevät lisäksi erilaisia tiedepoliittisia linjauksia ja eritasoisia evaluaatioita, hiljattain tehtiin mm. naistutkimuksen evaluaatio Suomessa. Tiedepoliittisista linjauksista voisi mainita juuri julkaistun raportin Suomen tieteen tila ja taso (2003), joka tehdään kerran yhden toimikunnan aikana eli noin kolmen vuoden välein. Edelliset ovat siis julkaistu vuonna 1997 ja 2000. Raportti on eräänlainen yhteenveto Suomen tieteen tämänhetkisestä tilasta ja tutkimuspoliittisista kysymyksistä laajemminkin. Raportissa myös katsotaan lyhyesti, mihin suuntaan ollaan tieteessä menossa. Raportin työstämiseen uhrataan paljon voimavaroja, koska toivotaan, että sillä olisi vaikutusta tieteen kehitykseen. Keskeisiä arviointinäkökulmia oli nyt monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja kansainvälisyys; myös tutkimuksen vaikuttavuuteen, rahoitukseen ja inhimillisiin voimavaroihin kiinnitettiin paljon huomiota. Raportissa myös pohditaan sitä, miten on syntynyt uusia tieteenaloja, miten tieteenalanimitykset ovat suhteessa toisiinsa ja kuinka vanhat tieteenalarajat ovat muuttuneet. Raportista käy ilmi, että nämä - monitieteisyys ja kansainvälisyys - ovat aika pitkälti niitä suuntauksia, joita akatemia on viime vuosina ajanut. (Ks. myös Apropos 5/03.)
- Lisäksi toimikuntien jäsenet hoitavat kansainvälisiä yhteyksiä ja vuorovaikutusta EU:n eri tiede-organisaatioiden kanssa, Suomen Akatemiahan tekee monitasoista yhteistyötä vastaavien organisaatioiden kanssa eri maissa. Kehitteillä on myös EU:n oma tiedeorganisaatio, joka ei suinkaan ole vain yksi elin, vaan siinä on monia eri organisaatioita; tähän toimintaan myös toimikuntien jäsenet osallistuvat.
- Itse en juurikaan ole ollut mukana näissä kansainvälisissä tiedeorganisaatioissa; sen sijaan olen ollut valmistelemassa ja toimeenpanemassa akatemian tutkimusohjelmia, mikä on aikaa ja voimia vaativaa työtä, joka myös kuuluu toimikuntien jäsenille. Olen mukana kolmessa tutkimusohjelmassa: Muuttuvan Venäjän, Teollisen muotoilun sekä Terveydenhuoltotutkimuksen tutkimusohjelmassa. Tutkimusohjelmat ovat yleensä monitieteisiä ja useamman toimikunnan alaa: näistä toimikunnista tutkimusohjelmaa suunnittelemaan ja toteuttamaan valitaan yksi tai useampi edustaja muiden intressitahojen edustajien lisäksi. Tutkimusohjelmat ovat ikään kuin akatemian suuria tiedepoliittisia instrumentteja, joiden avulla tutkimusta ja tutkimusrahoitusta suunnataan tietyille aloille. Niistä näkee akatemian sen hetkiset painopisteet, joskin tutkimusohjelmien synnyttämisessä on myös monia muita intressitahoja mukana, kuten esimerkiksi eri ministeriöt tai teollisuus.
KY-toimikunta on varsin laaja-alainen - miten eri tieteenalojen yhteistyö toteutuu toimikunnan sisällä?
- Pidän itse 1990-luvulla toteutettua akatemian toimikuntien määrän vähentämistä ja niiden yhdistämistä hyvänä asiana. Tällöin mm. humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat sijoitettiin saman toimikunnan alaisuuteen. Suotuisa tämä muutos oli nähdäkseni siksi, että humanistisella ja erityisesti kulttuuria tutkivien tieteiden alalla on hyvin paljon yhteistyötä sosiaalitieteiden kanssa: teorioita ja metodologisia virikkeitä otetaan vilkkaasti toisiltaan. Näille aloille yhteisen toimikunnan perustaminen on vahvistanut kaiken sen painoarvoa, joka on näille aloille yhteistä. Se on tukenut niiden yhteistyötä ja vähentänyt tieteenalojen välisiä rajoja, mitä pidän tärkeänä asiana. Lisäksi tällaiseen toimikuntaan mahtuu paremmin monitieteiset tutkimusalat, kuten esimerkiksi naistutkimus ja laajasti ottaen kulttuurintutkimus, jotka vanhassa järjestelmässä olisivat jääneet toimikuntien väliin tai marginaaliin. Kulttuurintutkimuksen osalta em. tiederaportissa (Suomen tieteen tila ja taso, 2003) onkin maininta, että etnologisten tieteiden, johon perinteentutkimuskin kuuluu, osalta voidaan hyvin yleisesti puhua jo laajasta kulttuurintutkimuksesta; myös kirjallisuuden alalla tutkitaan runsaasti muutakin kulttuuria kuin kaunokirjallisuutta.
Miten monialaisuus vaikuttaa sitten tutkimusrahahakuprosessissa? Joutuvatko esimerkiksi perinteentutkijat kilpailemaan sosiologien kanssa tutkimusrahoista?
- Tieteenalojen erityispiirteet kyllä tunnistetaan toimikunnassa: jokaisella tieteenalalla on oma tapansa toimia ja harjoittaa tutkimusta. Kaikkien alojen suora kilpailu hakuprosessissa vältetään sillä, että hakemukset jaetaan alaryhmiin, joiden sisällä rahoituksesta päätetään. KY-toimikunta jakaantuu siis aloittain seuraavasti: filosofia, teologia, historiatieteet ja arkeologia, kulttuurien tutkimus, taiteiden tutkimus, kielitieteet, oikeustiede, psykologia, logopedia, kasvatustiede, sosiaalitieteet, taloustieteet, valtio-oppi ja viestintä- ja kirjastotieteet. Perinteentutkimus (folkloristiikka) kuuluu kulttuurien tutkimuksen osioon muiden ns. etnologisten tieteiden ohella; kirjallisuus taas kuuluu taiteiden tutkimuksen alaryhmään. Toisinaan hakijat sijoittavat myös muiden alojen hakemuksia kulttuurien tutkimuksen ryhmään: esimerkiksi sosiaali- ja kulttuuriantropologia tuntuu sijoittuvan välillä sosiaalitieteisiin, välillä kulttuurien tutkimukseen. Joka hakukerralla tavallaan jyvitetään tiettyjä aloja sen mukaisesti, kuinka paljon niiden alalta on hakemuksia jätetty.(Hakemuksiinhan tulee määrittää, mihin tieteenalaan se liittyy, joten tässä kohdin vanhat tieteenalarajat tulevat merkittäviksi: naistutkimusta ei esimerkiksi voi valita tieteenalanimikkeeksi hakemuksissa.) Niiltä aloilta, joilta haetaan paljon, myös myönnetään enemmän tutkimusrahoituksia. Tästä syystä hakeminen on tärkeää jo oman tieteenalan kannalta. - Tärkeää on kuitenkin huomata, etteivät rajat eri tieteiden välillä ole selvät; on erilaisia rajapintatutkimusta ja monitieteistä tutkimusta. Näiden arvioinnin kohdalla pyritään oikeudenmukaiseen kohteluun hankkeen monitieteisyyttä kunnioittaen.
Miten hakemusten käsittely ja päätöksenteko etenevät?
- Tärkeää on heti alkuun korostaa, että me - toimikunnan jäsenet - emme itse arvioi hakemuksia tai poimi sieltä meille mieluisia hakemuksia, vaan ne toimitetaan aina arvioitsijoille, jotka esittävät niistä käsityksensä. Kulttuurintutkimuksessa, johon etnologiset tieteetkin kuuluvat, hakemukset pyritään aina toimittamaan kansainvälisen paneelin arvioitavaksi. Paneelit ovat toimineet hyvin, koska niiden jäsenet edustavat suomalaisen tiedejärjestelmän ulkopuolisia tahoja, mutta toisaalta he ovat meidän tuntemiamme, arvostettuja asiantuntijoita. Jos arviointi perustuu pelkästään suomalaisten asiantuntijoiden lausuntoihin, saattaa varsinkin pienillä aloilla, jossa kaikki melkein tuntevat toisensa, vaarana olla se, että lausunnoista tulee puolueellisia. Lausunnon antaja voi joko kehua joitakin suosikkejaan tai hän saattaa toisaalta olla vihamielisessä suhteessa hakijaan. Näihin lausuntoihin on siten suhtauduttava kriittisemmin kuin kansainvälisen paneelin lausuntoihin, joissa panelistien keskinäisissä keskusteluissa hioutunevat pois panelistien (mahdollisille) suosikeilleen antamat ylisuuret pisteet. Lisäksi panelistit saavat ison joukon hakemuksia, joita he voivat verrata paitsi keskenään, myös pohtia niiden arvoa laajemmassa kansainvälisemmässä tutkimuskontekstissa.
-Minusta kansainväliset paneelit ovat toimineet suhteellisen oikeudenmukaisesti ja tieto niiden roolista hakuprosessissa on nostanut hakemusten tasoa. Entistä enemmän kiinnitetään huomiota hakemuksen napakkuuteen, tutkimussuunnitelman teoreettiseen selkeyteen ja metodologiseen otteeseen sekä hankkeen realistisuuteen, koska nämä ovat tavallaan yleisiä hyvän tieteen kriteereitä. Kun tunnemme toisemme, voivat lausunnonantajat esimerkiksi puolustella tai selitellä hyväksi tuntemansa hakijan sekavaa hakemusta; nyt hakemukset todellakin arvioidaan sellaisenaan.
Hakemusta ei siis voi kirjoittaa pienelle piirille, vaan ne täytyy todellakin tehdä niin selkeäksi, että ulkopuoliset ja hakijaa tuntemattomat asiantuntijat voivat sen ymmärtää?
Aivan, tämä on tärkeää: se ehkä panee ihmiset enemmän miettimään hakemuksiaan. Myös hakemuksen tieteelliset ja yhteiskunnalliset perustelut on eksplikoitava tarkemmin.
Mitä hyvältä tutkimusrahoitushakemukselta sitten vaaditaan?
- Haluan heti alkuun korostaa, että itse en varmaan koskaan ole osannut tehdä kunnollista hakemusta, että sen tunnustan kyllä heti. Mutta nyt olen lukenut kymmenittäin, hirveät määrät hakemuksia, kaikenlaisia, ja sen kokemuksen pohjalta nyt puhun. - Kaksi juttua on minusta erittäin tärkeää. Ensimmäinen on aiheen mielekkyys. Joku meidän mielestä kauhean kiinnostava aihe, jota on höylätty jo kymmeniä vuosia ja jolle tämä nykyinen hanke jatkoa tai eteenpäin kehittelyä, ei välttämättä ole kauhean valovoimainen idea tutkimukselle. Aiheiden pitäisi olla enemmänkin sellaisia, että niillä todella olisi jokin kulttuurinen tai yhteiskunnallinen relevanssi, jokin oma spesialiteetti, jota kaikki eivät tee ja jollaiseksi ei oikein riitä esimerkiksi jonkin idean suomalainen sovellus.
- Toinen vaatimus on, että hakemus on tehty sillä tavalla napakasti, että siinä olisi jokin kysymys, johon haetaan vastausta, ihan vanhanaikaisesti kysymyksen muodossa. Että sanotaan, mitä tutkitaan ja kysytään ja mikä on metodologia ja näkökulma ja aineisto. On aika yleistä kulttuurintutkimuksessa, että hakemuksessa kirjoitetaan sivukaupalla asian luonteesta hyvin yleisellä tasolla - sellaista ei oikeastaan kannata hakemukseen laittaa, vaan jättää tällaiset pohdinnat sen tutkimuksen tehtäviksi. Myöskään sellainen ei vakuuta, että jos ajatellaan, että otetaan jokin aineisto ja katsotaan, mitä sieltä irtoaa. Tutkimussuunnitelmassa on pyrittävä ennakoimaan sitä, mitä tutkimuksessa tulee tapahtumaan ja mitä siinä haluttaisiin tapahtuvan suhteessa johonkin. Ehkäpä tällaista vanhanaikaista esityötä pitäisi tehdä hakemuksiin aika paljon enemmän.
- Sitten on tietysti ihan muodollisia juttuja. Eli ei kannata revitellä 10-20 sivua tutkimussuunnitelmaa, jos ohjeissa sanotaan, että se saa olla maksimissaan vaikkapa 7 sivua - niitä ei kukaan jaksa lukea. Eli annettuja hakuohjeita on noudatettava. On tärkeää tuoda myös esiin omia vahvuusalueita ja varsinkin kansainvälisiä yhteyksiään; niitä ei välttämättä osata mainita. Hakemuksessa on syytä tuoda esiin kaikki kv. yhteydet ja mahdolliset verkostot, joiden osana toimii. Ja jos tämän teeman osalta on esimerkiksi kansainvälisiä verkostoja, on hyvä kertoa, missä mielessä tulee näitä hyödyntämään hankkeessaan, siten, että tutkimushankkeen työnjako on mahdollisimman pitkälle mietitty. Etenkin projektihakemuksissa on selvitettävä, kenelle haetaan rahaa, mikä on hankkeen tutkimusryhmä ja kuka tekee mitäkin, ja mitä mahdollisen kv. verkoston kanssa aiotaan tehdä. Mitä enemmän osoittaa, että kaikkia näitä asioita on mietitty, sen vakuuttavampi hakemus. - Näissä kulttuurintutkijat ovat välillä jotenkin onnettoman välinpitämättömiä tai anarkistisia, siis tässä tietynlaisessa organisatorisessa puolessa.
Ehkä joidenkin vanhempien tutkijasukupolvien on myös vaikeaa oppia kehumaan itseään ja päättämään, mikä on asiallista mainita, mitä ei?
- Totta kyllä, ja rajojen määrittäminen tässä onkin vaikeaa. Itse pidän hyvänä esimerkiksi asiallista CV:tä, jossa ei ole mainittu amerikkalaistyyppisesti kaikkea mahdollista harrastuksista, perheestä tai luonteenpiirteistä. Parempi on pysyä tutkimukselle relevanttien asioiden esittelyssä ja tuoda selvästi esiin se, että on jonkin asian asiantuntija ja jo tutkinut tätä aihetta aiemmin. - Kehottaisinkin kaikkia tutkijoita pitämään yllä kunnollista CV:tä, josta käy ilmi mitä on tehnyt ja minkälaisia kontakteja on ollut seminaareissa, kongresseissa jne.
- Kansainvälisyyden korostaminen on muutakin kuin vain muotijuttua: se yksinkertaisesti hyödyttää meitä suuresti. Meidän alathan kuuluvat “kansallisiin tieteisiin”, joiden itseisarvoa on pidetty ihan suomalaisena tutkimuksena tärkeänä. Mutta kyllä kansallisten tieteidenkin tulee olla kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa mukana: suomalainen Kalevala-tutkimus ja mytologian tutkimus on hyvä esimerkki tällaisesta tutkimuksesta. Lisäksi EU:ssä ollaan synnyttämässä uusia tieteellisiä organisaatioita, joihin Suomen tulee, tahtoi se sitä tai ei, osallistua yhteisön jäsenenä.
- Kansainvälistymisen haittapuoliksi voisi sitten nimetä yhdenmukaistumisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden vähenemisen. Kulttuurista diversiteettiä tulisi päinvastoin tukea myös tieteen keinoin. Lisäksi kansainvälistymisen myötä kehitetään helposti erilaisia mekanistisia mittareita ja indeksejä, jotka eivät esimerkiksi humanistisille aloille sovi. Tietyt kielet myös ottavat ylivallan tieteen vuorovaikutuksen välineenä. Itse näkisin ns. kaksoisstrategian tärkeäksi: tutkimusta julkaistaan sekä omalla että tieteen “kansainvälisellä kielellä”. Näin kotimainen yleisö ei jää tutkimuksen ulkopuolelle ja toisaalta pitää yllä kansainvälistä vuorovaikutusta.
Miten hyvän hakemuksen sitten oppii tekemään? Pitäisikö sitä opettaa yliopistoissa enemmän?
- Kyllä varmaan. Ja sitten voi katsoa mallia muista hakemuksista tai kysyä neuvoa asiaa tuntevilta, professoreilta ja yliopistojen omilta tutkimusasiahenkilöiltä. Olennaista on varata tarpeeksi aikaa hakemuksen tekoon; mitään huolimattomasti kyhättyjä hakemuksia ei kannata akatemiaan jättää. Kepillä jään kokeileminen on turhaa ajanhukkaa kaikille osapuolille: akatemiaan tulee niin paljon hyviä hakemuksia, että huonoilla ei missään tilanteessa ole mitään mahdollisuuksia mennä läpi.
- Sitten on vielä yksi asia. Olen huomannut, että kulttuurintutkijat ovat ehkä vähän turhan herkkänahkaisia, kun he luopuvat usein yhden tuloksettoman hakukerran jälkeen tutkimusrahoituksen hausta kokonaan. - Ilmeisesti olemme niin sydänverellä kiinni tutkimuksessamme, että tavallaan loukkaannumme ja peräännymme ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen. Sellaista ei kuitenkaan kannata tehdä: meillä on monia hakijoita, jotka hakevat usean kerran. Hyviä hakemuksia tulee niin paljon, että monet nyt hylätyt hakemukset olisivat hyvinkin ansainneet saada rahoitusta, jota ei kuitenkaan juuri nyt löydy. Erikoisen mukavaa on huomata joistakin useita kertoja hakeneista, kuinka hanke on kehittynyt hyvään suuntaan hakujen välillä: hakemusta kannattaakin parannella koko ajan uusiin hakuihin. Tämä on aina plussaa hakijalle. On myös hyvä muistaa, että kaikki hakijat ovat tavallaan samalla viivalla: samasta yliopistosta tai laitokselta voi hakea montakin hakijaa; professori ei tässä päätä hakumenettelystä. - Kaiken kaikkiaan on hyvä ajatella, että hakemuksen tekeminen on taitolaji, joka kehittyy harjoittelun myötä.
Onko tiedossasi joitain erityisiä ongelmia nykyisessä hakukäytännössä erityisesti humanistisella alalla?
- No erityisesti projektihakemusten kohdalla ollaan kyllä tietoisia siitä, että humanistisilla aloilla on lukuisa joukko erittäin päteviä dosenttitasoisia tutkijoita, joilla ei ole pysyvää virkaa tai kenties minkäänlaista rahoitusta. Akatemian periaatteena on, että projektin johtajalle ei yleensä anneta rahoitusta, mikä hankaloittaa näiden dosenttien ryhtymistä tutkimusprojektien johtajiksi. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että dosentti laatii hakemuksen ja tekee käytännössä kaiken projektiin liittyvän työn, mutta joutuu kuitenkin pyytämään jonkin professorin allekirjoittamaan hankkeen hakemuksen sen johtajana. Näin professori voi täysin aiheettomasti saada itselleen projektin vetäjän meriitin, dosentin jäädessä tämän varjoon. Käytäntöön voi liittyä myös monenlaisia valtasuhteiden neuvotteluita ja jopa alistamistakin, myös yliopistojen ja laitosten välinen kilpailu suorituspisteistä saattaa kiristyä, jos johtaja-professori onkin toisesta yliopistosta tai laitokselta kuin dosentti itse on. Tämä on hyvin monitahoinen ja vaikea ongelma, jota KY-toimikunnassa on toki mietitty, ja paikoin projektin johtajalle onkin myönnetty tutkimusrahoitusta.
- Professoreille tilanne näyttäytyy toisenlaiselta. Tutkimusprojektia johtavalla professorilla on virkatyönsä raskauden takia yleensä liian vähän aikaa tehdä omaa tutkimusosuuttaan projektissa. Sitä varten tarvittaisiin myös professoreille mahdollisuus edes lyhyeen virkavapauteen.
Miten näet monitieteisyyden merkitykset nykyajan tutkimuspolitiikassa?
- Itse pidän monitieteisyyttä hyvin tärkeänä periaatteena varsinkin kulttuurin tutkimuksessa. Usein tutkimamme ilmiöt ovat yksinkertaisesti sen luonteisia, että ne valottuvat meille hedelmällisesti uudella tavalla, kun niitä katsotaan eri tieteenalojen näkökulmista. Monitieteisyys voidaan ymmärtää myös siten, että yksi tutkija tai tutkimus pyrkii olemaan monen tieteenalan metodien hallitsija. Pidän tätä ensimmäistä - ilmiön valottamista eri tieteenalojen näkökulmista - realistisempana ja parempana vaihtoehtona.
- Monitieteisyydestä voi seurata tutkimuskäytännöissä myös ongelmia. Laitosten ja oppiaineiden välille syntyy kilpailua ja jännitteitä siitä, kenen taustaorganisaatioon monitieteinen hanke esimerkiksi sijoitetaan ja kuka saa siitä suorituspisteet eli minne menevät rahat ja maine. Tässä on minusta ehdoton ristiriita: laitoksia ja yliopistoja kannustetaan yhteistyöhön, mutta samanaikaisesti heidät on myös pantu kilpailemaan keskenään ja riitelemään suorituspisteistä. Tästä ristiriidasta ollaan kyllä tietoisia, mutta ihmettelen vähän, miksi kukaan ei suostu siihen tarttumaan ja nostamaa esiin pimennosta.
- Ideaalitilannehan on se, että tutkimusprojektiin kootaan tämän tutkimusteeman asiantuntijat, jotka voivat olla eri yliopistoista ja laitoksilta. Tutkimusprojekti kootaan tällöin sen lähtökohdista käsin. Aniharvoin näin kuitenkin menetellään, vaan joudutaan ottamaan huomioon monia muita tekijöitä, kuten esimerkiksi kollegojen työttömyystilanne. Siten hankkeet saattavat laajeta turhankin isoiksi sateenvarjohankkeiksi, joissa haetaan rahoitusta monelle tutkijalle, joiden yhteys itse tutkimusteemaan tai hankkeen tutkimuskysymykseen saattaa olla vähäinen. Tällöin hanke rakennetaan muiden kuin tieteen ehtojen mukaan.
Miten monitieteiset tutkimusprojektihakemukset käsitellään? Arvioidaanko hankkeiden monitieteisyyden onnistumista / toteutumista jotenkin?
- Tutkimushankehakemuksessa hakijan tulee määritellä, minkä toimikunnan alaan tutkimushanke sijoittuu. Yleensä tämä määräytyy hankkeen johtajan oman alan mukaan ja tämä toimikunta sitten arvioi hakemuksen. Monitieteisyys otetaan tällöin huomioon lähinnä plussana, mutta se ei välttämättä aiheuta arviokäytännöissä muutoksia. Tarvittaessa monitieteiset hankkeet laitetaan toki lausunnolle useampaan toimikuntaan. Projektihakemusten arviointia tulee kuitenkin koko ajan kehittää, sillä sitten kun alkaa tulla todella monitieteisiä - ei vain lähitieteenalojen yhteisiä - tutkimushankehakemuksia, käyttämämme arviointimenetelmät eivät välttämättä toimi oikeudenmukaisesti. Monitieteisten hankkeiden arvioinnissa on vieläkin ongelmia, joten sitä täytyy jatkuvasti kehittää.
- Tällä hetkellä akatemiassa on käynnissä monien toimikuntien ja toimijatahojen yhteisten tutkimusohjelmien arvio. Toisaalta tutkimusohjelmat ovat siinä määrin uusi asia akatemiassa, 90-luvulta peräisin, että niitä ei vielä olla kovin montaa ehditty toteuttaa, mutta niiden monitieteisyyden toteutumista nyt kyllä arvioidaan. Ja kyllä on aika skeptistäkin kritiikkiä monitieteisyyden toteutumisesta ja käytännöistä esitetty. On myös todettu, että monitieteisyydestä saattaa jopa olla haittaa.
Jos ajatellaan monitieteisyyttä ihan tutkimuksen teon käytännöistä käsin, miten sen korostaminen mahdollisesti vaikuttaa tutkimuksen laatuun?
- Minusta on päivänselvää, että monet ilmiöt kulttuurin tutkimuksessa tulevat paremmin ja kiinnostavammin selvitetyiksi ja tulkituiksi, kun niitä lähestytään monitieteisestä näkökulmasta. Tutkimuskäytännöissä tämä ei aina ole kuitenkaan mahdollista ajan tai rahan puutteen vuoksi tai oppiaineiden tai laitosten keskinäisen kilpailun vuoksi. Käytännössä yhteistyötä voi siis estää monenlaiset tiedepoliittiset kuviot. - Käsitykseni mukaan kulttuurin tutkimusta edustavat tieteet ovat varsin joustavia ja niiden on helppo toimia yhteistyössä muiden alojen kanssa. Toisaalta humanististen tieteiden sisälläkin on aloja, jonka tutkijat pitävät omaa tutkimuskohdettaan ja metodologiaansa niin erityisenä, että he eivät välttämättä ole niin innokkaita monitieteisyydestä ja yhteisistä monialaisista tutkimusprojekteista. - Joskus muiden alojen edustajat kokevat, että humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteet tuovat hankkeen näkökulmaan jotain “uutta” ja heidät otetaan vaikkapa projektiin mukaan vähän niin kuin koristeeksi, osoitukseksi monialaisuudesta: heidät saatetaan kuitenkin jättää rahoituksetta projektin talouden niin vaatiessa.
- Joudun itse miettimään omissa tutkimuskäytännöissäni monitieteistä yhteistyötä uudelleen ja uudelleen. Olen jotenkin tullut siihen tulokseen, että on tärkeää olla uskollinen omalle aineelle, että osaisi maksimaalisesti hyödyntää sen traditiota, miten tutkimusta tehdään ja mitä on käytetty hyväksi. On syytä miettiä missä asioissa me olemme vahvoja, missä on menty eteenpäin ja mikä on se meidän “oma juttu”, joka jokaisella tieteenalalla pitäisi olla. Näitä oman alan hyviä asioita, “omaa juttua” tulee sitten tarjota tieteidenväliseen vuorovaikutukseen kaikkien hyödynnettäväksi. Esimerkiksi kaikenlaista diskurssianalyysia on tehty jo parikymmentä vuotta monilla eri aloilla. Perinteentutkimus ei ole vahvan metodologinen tiede, vaan meidän vahvuutemme on enemmänkin tuntuma vanhoihin aineksiin, puheisiin, tapoihin, folkloreen ja Kalevalaan jne. Näistä meidän tulisi etsiä ja hyödyntää sitä erityistä, mitä meidän alallamme on tuotettu. Että ei saa halveksia tai väheksyä sitä, mitä omalla alalla on saatu aikaan, vaan yrittää ammentaa siitä uutta. Tämä ei tietystikään ole millään tavoin ristiriidassa monitieteisyyden kanssa: omaan nojautuen me päinvastoin kykenemme tuomaan tieteiden väliseen yhteistyöhön paljon uutta. Jotkin muut alat tekevät taas toisia asioita paljon paremmin.
- Etnologisten tieteiden tietynlainen historiallinen ulottuvuus - tietämys esimerkiksi agraarikulttuurista - on myös tällainen vaalittava ominaisuus. Olen joskus ajatellut esimerkiksi maantieteilijöiden tutkimushankkeita katsoessani, että hankkeen historiattomuus on joskus aikamoinen rasite ja tulee sellainen tunne, että nyt tässä aletaan taas keksiä pyörää uudestaan. - On siis hyvä tuntea sekä tutkittavan ilmiön historiaa että sitä selvittäneiden tutkimusten näkemyksiä.
- Kaikista masentavin asia minusta on, kun näkee, usein ns. uusilla tieteenaloilla, kuinka heillä on valtava tarve keksiä jotain “uutta” ja valitettavan usein juuri keksimällä se pyörä uudestaan. Ei siis vaivauduta katsomaan, kuinka jollain toisella tieteenalalla samaa asiaa on mietitty jo kaksikymmentä-kolmekymmentä vuotta. Tämä kehitys ei niinkään ole tieteensisäistä logiikkaa, vaan enemmänkin tiedepoliittista toimintaa: syntyy uusia oppiaineita ja laitoksia, joiden on kiivaasti näytettävä muille, että meillä on jotakin omaa. Tällöin ei ehkä niin halutakaan olla yhteistyössä toisten alojen kanssa. Minusta tällaista pitäisi varoa. - Kyllä hyvän tutkijan vaatimukset ovat minusta aika kovat: tutkijan pitäisi osata vähän katsoa ympärilleen ja muillekin aloille ja samalla osata suhteuttaa sitä omaan tekemiseensä. Se on kyllä hirveen vaikeata sellainen, että miten siinä pitäisi toimia sitten.
Miten paljon akatemian toimikunnan parissa keskustellaan tutkijoiden käytännön elämästä ja ongelmista? Akateemisen arjen vaikeuksista?
- Kyllä niistä keskustellaan koko ajan ja kyllä monet ongelmat ovat hyvin tiedossa; on tietysti ongelmia, joista ei tiedetäkään. Mutta varmasti nämä perusongelmat on hyvin tiedossa. Mutta akatemiahan ottaa kantaa vain tiettyihin asioihin, että siis työnjako yliopistojen ja akatemian välillä on aika selvä. Siinä lakiesityksessä ehdotettiin yliopistoille kolmatta lukukautta, ja itse vähän ihmettelin, että milloin ne professorit oikein ehtivät tekemään tutkimusta, jos heiltä viedään kesäaikakin. Tämä asia siis on akatemian intresseissä, koska se koskee suoraan tutkimusta. Mutta yliopistoissa ja tutkijain arjessa on paljon sellaisia työnjaollisia kysymyksiä ja järjestelyasioita, jotka ovat yliopiston hoidossa, eikä akatemia niihin puutu. Työllisyys- ja työttömyyskysymykset esimerkiksi tulevat akatemiaan vähän mutkan kautta, vaikkapa tutkijakoulujen ja kiihtyvän tohtorituotannon kautta. Tutkijakouluthan eivät ole varsinaisesti akatemian asia, vaikka ne menevätkin akatemian arvion läpi. Ne ovat akatemian intressissä siksi, että ne koskevat tutkimusta, mutta varsinaisena organisaationa ne ovat opetusministeriön hoitamia, eivätkä ne ole akatemian päätäntävallassa.
- Toimikunnat kyllä keskustelevat näistä asioista koko ajan, mutta niistä ei tehdä varsinaisia päätöksiä. Sitten on myös paljon asioita, joita akatemian hallitus ja virkamiehet valmistelevat ja päättävät, kuten suuret tiedepoliittiset linjaukset, joihin toimikunnan jäsenillä ei juuri ole sanomista. Että kun puhutaan “akatemiasta”, se viittaa isoon organisaatioon ja virkamiehistöön - yhden toimikunnan jäsenenä olen vain pieni tyyppi tässä järjestelmässä. Ylipäätään akatemian johto, yliopistojen johto ja opetusministeriö muodostavat jonkinlaisen kolmikanta-elimen, joka keskenään pohtii monia linjauksia.
- Toisaalta on akatemiakin ottanut kantaa ja esittänyt linjauksia joissakin tärkeissä asioissa. Esimerkiksi voin mainita vaikka ammattimaisen tutkijauran kehittämisen periaate, jossa kyllä on ajateltu lähinnä luonnontieteellistä tutkimusalaa. Akatemia on myös ollut aktiivinen tasa-arvokysymysten hoitamisessa ja naisten tutkijanuran kehittämisessä yhtä lailla kuin se on ottanut kantaa joihinkin palkkauskysymyksiin, kuten pyrkinyt edistämään poissiirtymistä stipendijärjestelmästä. Akatemiahan ei myöskään ole hyväksynyt ikäkriteereitä osaksi toimintaperiaatteitaan: EU:ssahan on monia tutkimusrahoituksia, joissa hakijan tulee olla alle 35-vuotias. Toisaalta on sanottava, että tämä ikäkysymys kyllä jollakin tavoin aina “kummittelee” siellä taustalla, kun tehdään tutkimusrahapäätöksiä, eli se on asia, jota vastaan aina joudutaan taistelemaan.
- Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että monet asiat ovat tavallaan siellä akatemian toiminnan ja päätösten taustalla, mutta tärkeä on muistaa, että toimikunnat eivät tee näistä itse päätöksiä.
Miten sitten humanistista tutkimuskäytäntöjä mielestäni riivaava individualistisen tutkijan ihanne? Meillä tehdään hyvin vähän sellaista “kimppatutkimusta” projekteissa, joka luonnontieteissä on aivan vakiintunut käytäntö. Meillä paineet ovat yksittäisellä tutkijalla yksinään. Onko tätä seikkaa mahdollisesti mietitty?
- Tuosta tulee mieleeni, että ainakin akatemian rahoitushakemusten arviointiosiossa on mm. yksi sellainen periaate, että pyritään arvioimaan jotenkin hankkeen tai tutkijan tutkimusympäristöä. Käytännössä pidetään hyvänä, jos hankkeen taustalla on jokin tutkijakollektiivi ja yhteistyö käynnissä. Näin menetellään myös vaikeasti saatavien akatemiatutkijapaikkojen tai jopa alansa huippuja edustavien akatemiaprofessuurien kohdalla. Vaikka ne ovat yksilöille jaettuja rahoituksia, niissäkin katsotaan, onko siinä verkostoa taustalla ja että hakijalla olisi ohjattavia ja muutakin läheistä yhteistyötä toisiin tutkijoihin ja yliopistojen laitoksiin. - Yksinäistä tutkijankammiossa puurtavaa tutkijaa ei enää pidetä humanistisellakaan alalla ideaalina ei niinkään siksi, että ajateltaisiin tutkijan mielenterveyttä tai muuta sellaista henkilökohtaista elämää, vaan siksi että katsotaan vuorovaikutuksen ja keskustelun kuuluvan olennaisena osana tieteen tuottamiseen myös humanistisella alalla. Tätä sovelletaan aivan kaikissa - Tiedenäkemys on tässä mielessä ehkä muuttunut viime vuosikymmeninä ja tutkijayhteisöllisyyttä ehkä pidetään hyvänä kaikille. Lisäksi mm. akatemiaprofessuurien kohdalla ollaan alettu antaa lisäpisteitä jopa yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta ja tieteen popularisoinnista. Huippututkijan tulisi siis myös välittää tietoaan tavalliselle kansalle, mitä pidän oikein hyvänä periaatteena. Ylipäätään yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vaikuttavuuden merkitystä painotetaan entistä enemmän.
Mitä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaminen sitten voivat tarkoittaa humanistisella alalla?
- Tavallisestihan yhteiskunnallista vaikuttavuus ymmärretään yksinkertaisesti tutkimustulosten suoraksi sovellettavuudeksi ja taloudellisen hyödyn tuottamiseksi; monet ajattelevatkin että se tarkoittaa yliopiston “kolmannen tehtävän” täyttämistä, maakunnan hyödyttämistä. Itse en näe sitä näin yksinkertaisesti. Uusinta Tieteen tila-raporttia valmistellessa KY-toimikunnan aloitteesta tehtiin pilottitutkimus, jossa kysyttiin alan ihmisiltä, miten he ymmärsivät yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vaikuttavuuden. Tutkimus toi mielenkiintoisia asioita esille. He mm. mainitsevat erityyppisiä tekijöitä, kuten että tutkijat voisivat olla mukana erilaisissa asiantuntijatehtävissä ja kansalaisjärjestöissä ja senkaltaisessa toiminnassa, jossa he voisivat hyödyntää osaamistaan. Myös tieteen popularisointi, esiintyminen mediassa ja erilaiset opetus- ja luennointitehtävät katsottiin tällaisiksi vaikuttaviksi toimiksi. - Humanististen tieteiden kulttuuriset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat hitaita ja pitkäkestoisia, niiden vaikutusta ei voi arvioida heti ja yhtä suoraviivaisesti kuin ehkä muilla aloilla pystytään. Näen vaarana, että yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vaikuttavuuden arviointi vulgarisoituu ja se aletaan ymmärtää liian yksinkertaisesti, ikään kuin kyseessä olisi jotakin, jota voidaan mitata.
Mitä voisit sanoa tutkimuseettisestä keskustelusta akatemiassa?
- Akatemiahan laati tutkimuksen eettiset pelisäännöt sen jälkeen kuin räikeitä rahojen ja myös tutkittavien väärinkäyttötapauksia oli ilmennyt useammassakin yliopistossa. Jos sanoisin ilkeästi, säännöt ovat sellaiset, joissa sanotaan, että muista että tutkimusrahoja ei saa laittaa omaan taskuun - eettiset kysymykset ymmärrettiin tästä suunnasta. Selvästi luonnontieteissä on suurempi ongelma rahavirtojen kulkeminen, joten eettiset ohjeistotkin ovat melko mekaanisia. Meillähän tutkimusetiikassa pohditaan enemmän tutkittavien ja tutkijan välistä suhdetta ja sen kaltaisia asioita, joten akatemian eettinen ohjeisto ei meitä paljoa auta.
- Varsinaisissa rahoitushakemuksissahan on sitten tutkimusetiikan kohta, joka pitää täyttää. Olen huomannut, että monet arvioitsijat ottavat tutkimuseettiset kysymykset hyvin vakavasti, joten on syytä pohtia näitäkin kysymyksiä tutkimussuunnitelmatekstissään. Kannattaa mm. mainita aineiston käyttöä ja säilytystä koskevia seikkoja ja myös tutkittavan ja tutkijan välisen suhteen kysymyksistä. Yleensä siitä tulee pitkä miinus, jos näitä seikkoja ei ole hakemuksessa mietitty. Eri tieteissä on tietysti hieman erilaiset eettiset käytännöt, mutta meidän aloiltahan löytyy eettiseen pohdintaan runsaasti materiaalia.
- Toinen kysymys, mitä hakemuksissa kannattaa oikein kunnolla miettiä, on tasa-arvokysymys. Ei projektihakemus, jossa on pelkkiä miehiä, välttämättä koeta kovin hyväksi; usein vinoutuma on näin päin paitsi ehkä meillä, jossa ala on hyvin naisvaltainen. Tasa-arvon edistäminen on akatemian pyrkimys ja se otetaan oikein vakavasti.
- Oma näkemykseni on, että tutkimustyö on aina rankkaa ja vaatii voimakkaan luottamuksen itseensä ja sopivaa luonnetta, vaikka kuinka tekisi tutkimusryhmässä työtään. Mutta ennen kaikkea se vaatii halua tehdä tutkimusta. Akatemiassa vallitseva tieteentekijän /tutkimuksen malli on edelleen pitkälti luonnontieteellinen, siis aika erilainen kuin mihin me törmäämme KY-toimikunnassa. Välillä on ällistyttävää, kun tulee sellaisia ohjeita, joissa tämä tietynlainen tieteen tekemisen malli on niin selvästi esillä ja jotenkin huono humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille. Joskus tuntuu, että joutuu käymään jotain viivytystaistelua, ikäänkuin jarrutella ja pehmentää tätä menoa... Esimerkiksi väitöskirjan paikka ja luonne on meillä aivan erilainen kuin luonnontieteissä. Heillä väitöskirjat tehdään tutkijaryhmissä hyvin nuorina ja väittelyn jälkeen aletaan saamaan - ja tarvitaan - runsaasti post doc -koulutusta. Meillähän väitöskirjan tekijät ovat tavattoman itsenäisiä ja väitelleitä pidetään kyllä jo ihan pätevinä tutkijoina.
- Luonnontieteitä arvostetaan edelleen ihan sellaisena yhteiskuntaa pystyssä pitävänä voimana, jota täytyy kehittää, jotta EU säilyisi kilpailukykyisinä Yhdysvaltain ja Japanin kanssa. Tällaiseen tiedepoliittiseen keskusteluun tottumattomana minusta oli yllättävää, kuinka vähän virallisissa yhteyksissä puhutaan tieteen tekemisestä, kilpailukyvystä sitäkin enemmän. Ja tässähän näkemyksessä kulttuurintutkimukselle ei juuri jää tilaa.
Apropos. Suomen Akatemian lehti 5/2003. Helsinki.
Suomen tieteen tila ja taso. Katsaus tutkimustoimintaan ja tutkimuksen vaikutuksiin 2000-luvun alussa. Toim. Timo Oksanen & Annamaija Lehvo & Anu Nuutinen. Suomen Akatemian julkaisuja 9/03. (On saatavailla myös pdf-tiedostona akatemian verkkosivuilta www.aka.fi sekä englanninkielisenä versiona.)
Haastattelija ja tekstin toimittaja:
Sinikka Vakimo
Tutkijatohtori
Joensuun yliopisto