Käsittelen esseessäni kertomisen kulttuurista merkitystä. Virikkeet olen saanut kahdesta mielenkiintoisesta teoksesta: Vilma Hännisen tutkimuksesta Sisäinen tarina, elämä ja muutos (1999) sekä Mika Aaltosen ja Titi Heikkilän kirjasta Tarinoiden voima. Miten yritykset hyödyntävät tarinoita (2003). Lisäksi kirjoitukseeni on vaikuttanut monien seminaarien ja muidenkin keskustelujen pohjalta kehittynyt näkemys tai ehkä pikemminkin aavistus, että folkloristiikassa kerronnan tutkimusta ei arvosteta riittävästi. Liian usein olen kohdannut kysymyksen tutkitko vain kertomuksia.
Matti Hyvärinen kirjoittaa artikkelissaan Lukemisen neljä käännettä, että elämäkertatutkimukseen, nimenomaan elämäkertojen lukutapoihin on vaikuttanut neljä erilaista käännettä: lingvistinen, narratiivinen, retorinen ja konstruktivistinen käänne. Näiden muutosten myötä tutkimuksen metodinen kenttä on laajentunut, mutta samalla tutkijoiden väliset näkemyserot ovat kasvaneet, koska kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole kääntyneet mihinkään. (Hyvärinen 1998.) Narratiivinen käänne alkoi vaikuttaa 1980-luvun kuluessa; silloin korostettiin, että kertomuksella on huomattava kulttuurinen merkitys ja että periaatteessa mitä tahansa tekstiä tai sen osaa voidaan tarkastella kertomuksena, jolla on oma rakenteensa. Folkloristiikassa käänteen kokeneiden tutkijoiden kirjoituksia pidettiin yhtäältä mielenkiintoisina, toisaalta menetelmiltään ja lähtökohdiltaan joko yksipuolisina tai epämääräisinä. Esimerkiksi kertomusten juonirakenteiden tarkastelua - proppilaisen struktuurianalyysin lähtökohdista - ei pidetty riittävänä kerronnan merkitysten tavoittamisessa. Lisäksi oltiin sitä mieltä, että mitä tahansa tekstiä ei voi tarkastella kertomuksena.
Narratiivinen käänne on vaikuttanut monella muullakin alalla kuin elämäkertatutkimuksessa, ja viime aikoina se on vaikuttanut eritäin paljon ja niin mielenkiintoisella tavalla, että folkloristienkin kannattaa suhtautua asiaan toisin kuin 1980-luvulla. Tanskalainen tulevaisuudentutkija Rolf Jensen (2000) on jopa sitä mieltä, että olemme siirtymässä informaatioyhteiskunnasta tarinayhteiskuntaan, jolle on tyypillistä korostaa elämysten, kokemusten ja tarinoiden kerronnan merkitystä. Tarkastelenkin seuraavaksi narratiivisen ajattelun - tai otteen tai näkökulman - perusteita ja sitä, millä tavoin narratiivisuus nykyisin vaikuttaa eri aloilla. Lisäksi pohdin vähän sitä, mikä voisi olla folkloristiikan paikka tässä monialaisessa kentässä.
Narratiivisen ajattelun ja tutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että kertominen on ihmiselle tyypillinen tapa tuottaa merkityksiä, tehdä maailma ymmärrettäväksi. Tämän vuoksi elämän ja kertomisen välillä on kiinteä suhde tai yhteys. Tätä suhdetta on tutkimusotteen sisällä luonnehdittu monin eri tavoin, esimerkiksi seuraavasti:
Ihminen elää elämäänsä aivan kuin se olisi kertomus, jonka päähenkilö hän itse on, ja tämän kertomuksen avulla hän jäsentää elämänsä tapahtumia ja moninaisuutta luoden niistä mielessään johdonmukaisen kokonaisuuden. Ihmiselämä rakentuu narratiivisista projekteista, joilla aina on tietty alku, käännekohta ja päätös; tällainen rakenne on tyypillistä elämälle itselleen ja elämästä kerrotut tarinat jäljittelevät tätä ihmiselämään itseensä sisältyvää rakennetta. Inhimillinen elämä on ontologisesti narratiivista; narratiivisuus ei siis ole pelkästään representationaalista siten, että kyse olisi vain kertomuksellisesta tavasta esittää ja siirtää tietoa, vaan sosiaalinen elämä on itsessään narratiivista. Tarinoita on kerrottu aina, niiden käyttö on luonnollisin tapa ymmärtää ja selittää jokaisen omaa elämää sekä niiden yhteisöjen elämää, jotka jollain tavoin koskettavat ihmistä.
Näitä elämän ja kertomisen välisen suhteen erilaisia pohdintoja yhdistää se, että kertomisen nähdään aina tulkitsevan tai tuottavan todellisuutta, ei pelkästään heijastavan tai kuvaavan sitä. Kertomus on osa todellisuutta, ei esimerkiksi ikkuna todellisuuteen. Sen kulttuurinen merkitys ja voima ei ole peräisin siitä, että se erottelisi faktat fiktiosta vaan siitä, että se tarjoaa vakuuttavan tulkinnan elämälle ja tapahtumille.
Narratiivisesti suuntautunut tutkimus on nykyisin hyvin monialaista, näkökulmaa on sovellettu mm. psykologiassa, kasvatus- ja sosiaalitieteissä, elämäkertatutkimuksessa sekä kulttuurin- ja historiantutkimuksessa. Näkökulman juuret ulottuvat Aristoteleen Runousoppiin, mutta nykytutkimuksen alkukoti löytyy strukturalistisesta kerronnan teoriasta eli narratologiasta, joka on vaikuttanut ennen kaikkea kirjallisuustieteessä, mutta myös esimerkiksi folkloristiikassa. Eri alojen narratiivista tutkimusta yhdistää pyrkimys irrottautua luonnontieteellisistä ja erityisesti kvantitatiivisista metodeista ja niiden korvaaminen erilaisilla laadullisilla menetelmillä. Tutkimuksen kohteena voivat olla hyvin monenlaiset ilmiöt (lapsuus, vanhemmuus, identiteetti, minä, etnisyys jne.), olennaista on, että ilmiöt nähdään muuttuvina kulttuurisina tai sosiaalisina prosesseina, ei pysyvinä tai olemuksellisina.
Narratiivinen näkökulma on vaikuttanut myös psykologiaan ja sitä kautta mm. työnohjaus- ja terapiatyöhön. Psykologiassa lähtökohtana on se, että todellisuus tai identiteetti tai minä rakennetaan kertomalla eli antamalla merkityksiä asioille, tapahtumille ja tilanteille. Tämä merkityksenanto on luonteeltaan sosiaalista ja yhteisöllistä, se tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vilma Hänninen kirjoittaa väitöskirjassaan (Hänninen 1999), että jokaisella ihmisellä on oma sisäinen tarinansa, joka on jatkuva ja luova, useista osa-tarinoista muodostuva prosessi. Sisäisen tarinansa avulla yksilö tulkitsee elämänsä tapahtumia ja situaationsa (elämäntilanteen kokonaisuus, johon kuuluu mm. työ, asuinpaikka ym. tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja. Tulkinnassa käytetään apuna sosiaalisesta tarinavarannosta omaksuttuja (eli kulttuurisesti ja yhteisöllisesti tuotettuja) tarinallisia malleja.
Narratiivisessa terapiassa pyritään ohjaamaan asiakasta irrottautumaan vanhasta, ongelmia tuottavasta tarinasta ja luomaan uusi, tyydyttävämpi ja toiveikkuutta herättävämpi sisäinen tarina. Esimerkiksi depressiota potevan sisäisessä tarinassa korostuvat kielteiset muistot ja kokemukset, ja samalla masentunut mieliala estää myönteisten asioiden mieleen tulemisen. Narratiivisessa terapiassa pyritään nostamaan esiin näitä katveeseen jääneitä myönteisiä kokemuksia ja muistoja, jotta niistä tulisi osa asiakkaan uutta, sisäistä tarinaa. Menneisyyttä sinänsä ei voi muuttaa, omaa tarinaansa ei myöskään voi muuttaa miten tahansa, mutta menneisyyden tapahtumat ovat kuitenkin niin moninaisia, että niistä voidaan esittää hyvin monenlaisia tulkintoja. Traagisen ongelmatarinan tai uhritarinan voi siis muuttaa toimijatarinaksi. Vilma Hänninen on väitöskirjassaan kirjoittanut siitä, miten työttömien omaelämäkerrallisissa kertomuksissa työssäkäyvän tarina muuttuu työttömän tarinaksi. Edellisessä korostuu mm. se, että työ on arvokasta, ahkeruus palkitaan ja työttömäksi joutuvat laiskat ja kyvyttömät ihmiset. Jälkimmäisessä puolestaan työttömyys nähdään yhteiskunnallisena ilmiönä ja työelämä kovana ja kylmänä, pelkkiin materiaalisiin arvoihin tukeutuvana maailmana. Työttömän tarinassa elämän mielekkyys löytyykin ihmissuhteista, luontokokemuksista ja tavanomaisista arjen askareista. Kertomalla sisäisen tarinansa uudelleen työnsä menettäneet ihmiset pystyvät luomaan arvokkuutta työttömänä olemiseen.
Narratiivisen käänteen kokeneet terapeutit ovat myös kirjoittaneet oppaita, joissa ohjataan ihmisiä sekä tutustumaan sisäiseen tarinaansa että kehittämään sitä. Lääkäriseura Duodecimin julkaisema Voimavarat käyttöön (Katajainen, Lipponen & Litovaara 2003) on hyvä esimerkki. Siinä tekijät kirjoittavat sisäisestä tarinasta ja sen uudelleen kirjoittamisesta seuraavasti: ”Sisäinen tarina ja kyky kertoa sitä omista lähtökohdistaan on ihmisen kykyä selviytyä. Se on koko ajan käynnissä oleva prosessi, jonka avulla ihminen tekee elämänsä itselleen ymmärrettäväksi. Tähän kirjaan on koottu hyödyllisiä keinoja ja tarkastelutapoja oman sisäisen tarinan langanpään löytämiseksi ja tarinan tutkimiseksi ja kehittämiseksi. Oman kokemukseni perusteella tiedän, että tarinaansa voi todellakin muuttaa.”
Mika Aaltonen on kauppatieteiden tohtori, joka vastaa visionäärisen ja strategisen johtamisen kehittämisestä Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Titi Heikkilä on filosofian tohtori sekä työn ja organisaatioiden erikoispsykologi, joka on työskennellyt monenlaisissa työyhteisöissä kehittäjänä ja konsulttina. Yhdessä Aaltonen ja Heikkilä ovat kirjoittaneet teoksen Tarinoiden voima. Miten yritykset hyödyntävät tarinoita, jossa he toteavat tarinoiden olevan sekä ikivanha väline kertoa merkityksellisistä asioista toisille ihmisille että uudelleen löydetty tapa kehittää organisaatioita. Tarinoiden avulla yritykset voivat lisätä tehokkuutta, tuottavuutta ja jopa henkilöstön hyvinvointia. Informaatiota tulvii niin paljon, että kukaan ei enää pysty sitä sisäistämään, puhumattakaan siitä, että pystyisi sitä toiminnassaan hyödyntämään. Mutta tarinoiden avulla pystytään nopeasti välittämään olennaista tietoa, saamaan aikaan oivalluksia ja toiminnan muutoksia ihmisissä ja organisaatioissa. Tarinat ovat helppoja ymmärtää, ja ne välittävät monimutkaisia ideoita yksinkertaisessa, hyvin muistettavassa muodossa. Kun johtaja esittelee henkilöstölle edellisen kuukauden tuloksia ja myyntikäyriä ja käyttää tukenaan Powerpoint-kalvoja, eivät työntekijät innostu ja ala toimia uudella tavalla, mutta kun johtaja kertoo asiansa hyvän tarinan muodossa, alaiset alkavatkin tehdä tulosta. Tämä on osoitettu sekä tutkimusten että käytännön kokemusten perusteella, ja niinpä maailman parhaat johtajat hyödyntävät tarinoita johtamisessaan. Faktat eivät vakuuta, raportit jäävät lukematta ja raskaat dialogit käymättä, mutta tarinoiden avulla pystytään hyödyntämään kertyneet kokemukset ja hiljainen tieto niin, että organisaatioissa saadaan aikaan todellista kehitystä. Aaltonen ja Heikkilä kertovat kirjassaan, millä tavoin tämä voi käytännössä tapahtua, he siis opettavat tarinan kerronnan menetelmiä sekä yritysjohtajille että kaikille muillekin, jotka haluavat saada aikaan erilaisia muutoksia.
Aaltosen ja Heikkilän esimerkit tarinoiden voimasta ovat aika vakuuttavia. He kertovat, miten Xeroxilla huomattiin, että kopiokoneiden korjaajat eivät opi työtään manuaaleista tai kursseilta vaan kuuntelemalla kahvihuoneessa toisten korjaajien tarinoita onnistumisista. Tämä tuli esille vasta sitten, kun toiminnan ja ajankäytön tehostamisen takia kopiokoneenkorjaajilta kiellettiin kahvihuoneen käyttö. Jonkin ajan päästä havaittiin, että korjaukset alkoivat kestää kauemmin ja korjaajien ammattitaito alkoi heiketä. Yrityksessä todettiin, että kahvihuoneessa istuessaan korjaajat kävivät yhdessä läpi onnistuneita korjausprosesseja ja opettivat koko ajan toisilleen uusia tapoja ratkaista työssä eteen tulevia ongelmia. Näitä tarinoita on nyt Xeroxilla kerätty yhteiseen tietokantaan, jonka avulla yritys on säästänyt huomattavia summia. (Aaltonen & Heikkilä 2003, 18.)
Toinen esimerkki: Jugoslavian sodan aikana Nato perusti asiantuntijaryhmän, jossa oli mukana monien eri alojen asiantuntijoita, strategeja, historioitsijoita, folkloristeja(!), kielitieteilijöitä ja kulttuuriantropologeja. ”Työryhmän tehtävänä oli seurata Jugoslavian sodan etenemistä, etsiä historiasta ja kirjallisuudesta vastaavanlaisia tilanteita ja kertoa, mihin ne olivat johtaneet. Tämä oli Naton sotilasjohdon mielestä tärkeää ennakoivaa, strategista työtä, joka antoi heille paremmat onnistumisen edellytykset sodanjohdossa.” (Aaltonen & Heikkilä 2003, 137.)
Tarinoiden voima on todella mielenkiintoinen kirja. Lukiessa alkaa tuntua siltä, että folkloristit eivät ole ymmärtäneet kertomisen kulttuurista merkitystä ja voimaa riittävän hyvin, vaikka pitävätkin itseään kerronnan ja kertomusperinteen tutkimuksen asiantuntijoina. Toisaalta alkaa tuntua siltä, että folkloristinen kerronnan tutkimus on kuitenkin tuottanut tietoa, joka hyödyttäisi kaikkia narratiivisen kääntymyksen kokeneita eli niitä, jotka ovat oivaltaneen kertomisen arvon ja pyrkivät työssään soveltamaan narratiivisen filosofian lähtökohtia. Ainakin itseäni häiritsee - vaikka olenkin kokenut narratiivisen kääntymyksen - edelleen se, että kertomuksen käsitettä ei Aaltosen ja Heikkilän teoksessa eikä monissa muissakaan narrattivisen näkökulman mukaisissa tutkimuksissa määritellä riittävän hyvin, ei myöskään pohdita tarinan ja kertomuksen keskinäistä suhdetta.
Suomalaisessa folkloristiikassa narratiivinen näkökulma on toistaiseksi vaikuttanut aika vähän. Se on havaittu, ja siitä saadut virikkeet ovat nähtävissä joissakin viime vuosien aikana ilmestyneissä väitöskirjoissa (esim. Aro 1996; Ukkonen 2000; Vakimo 2001), mutta se on herättänyt myös hämmennystä. Narratiivisen tutkimuksen lähestymistapa kerrontaan on kuitenkin erilainen kuin perinteisen folkloristisen tutkimuksen näkökulma, esimerkiksi tarina nähdään aivan eri tavalla kuin folkloristiikassa on ollut tapana (eli tarina määritellään samalla lailla kuin klassisessa narratologiassa, kertomuksen sisällön tasoksi ja tapahtumarakenteeksi). Lisäksi kertomuksen käsitettä voidaan narratiivisessa tutkimuksessa käyttää hyvin monenlaisista ilmiöistä, joiden ajatellaan esittävän liikettä, muutosta tai siirtymistä tilasta toiseen.
Nykyfolkloristiikassa narratiivisen näkökulman vaikutus näkyy mm. siinä, että kertominen on alettu nähdä tulkintana tai tapana tuottaa merkityksiä, tehdä maailmaa ymmärrettäväksi. Näkemys elämän ja kertomisen suhteesta on muuttunut siten, että kerronnan ei nähdä niinkään heijastavan tai kuvaavan tapahtumia vaan tulkitsevan niitä. Elämän ja kertomisen suhdetta ei kuitenkaan pohdita tai määritellä kovin tarkasti, folkloristien käsitykset siitä tulevat näkyviin vain epäsuorasti. Lisäksi kerrontaa on alettu tarkastella prosessina, jossa tuotetaan kertomuksia tiettyjen, kulttuurisesti määräytyneiden kerronnallisten mallien ja ilmaisukeinojen avulla, tilanteeseen sopivalla tavalla. Keskeisiä kysymyksiä nykyisessä tutkimuksessa ovat miten -kysymykset: miten kerrotaan tai muistellaan jotain ilmiötä tai tapahtumaa; miten kertomalla tulkitaan ja tuotetaan jotakin, esimerkiksi lapsuutta, identiteettiä tai omaa historiaa. Folkloristisen kerronnan tutkimuksen narratiivinen näkökulma on tosin vielä melko ohut ja yleisluontoinen, käytännössä ehkä pikemminkin perinteistä tutkimusotetta täydentävä kuin korvaava.
Folkloristinen kerronnan ja kertomusperinteen tutkimus on kuitenkin historiansa aikana tuottanut hyvin monenlaista tietoa kertomisen tehtävistä ja merkityksistä, kerronnallisista malleista, ilmaisukeinoista ja kertojista sekä kertomusten tyypillisistä rakennepiirteistä, juonista ja henkilöasetelmista. Tämä tieto pitäisi saada narratiivisuuden ja kertomisen voiman oivaltaneiden tutkijoiden, terapeuttien, opettajien ja konsulttien käyttöön. Osallistuminen Naton operaatioihin ei ehkä houkuttele, mutta Xeroxille voisi kertoa, että vielä suurempia säästöjä syntyisi, jos korjaajien annettaisiin pitää kahvitaukonsa. Kertominen on olemukseltaan vuorovaikutusta ja kokemusten jakamista, kertomukset taatusti menettävät osan voimastaan, kun ne kerätään ja arkistoidaan.
Aaltonen, Mika & Heikkilä, Titi 2003, Tarinoiden voima. Miten yritykset hyödyntävät tarinoita? Helsinki: Talentum.
Aro, Laura 1996, Minä kylässä. Identiteettikertomus haastattelututkimuksen folklorena. Helsinki: SKS.
Gergen, Kenneth J. 1998, Narrative, Moral Identity and Historical Consciousness: a Social Constructionist Account (URL: http://www.swarthmore.edu/SocSci/kgergen1)
Hyvärinen, Matti 1998, Lukemisen neljä käännettä. - Hyvärinen, Matti ym. (toim.), Liikkuvat erot. Sukupuoli elämäkertatutkimuksessa, 311-336. Tampere: Vastapaino
Hänninen, Vilma 1999, Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto.
Jensen, Rolf 2000, The Dream Society. New York: McGraw-Hill.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 2002, Kertova ihminen. - Laakso, Ville & Jan-Ola Östman (toim.), Postikortti suhteessa kulttuurisiin tapoihin. Hämeenlinna: Korttien talo.
Katajainen, Antero & Krisse Lipponen & Anneli Litovaara 2003, Voimavarat käyttöön. Hyvää oloa ja onnellisuutta. Helsinki: Duodecim.
MacIntyre, Alasdair 1981, After Virtue. A study in moral theory. Notre Dame, Indiana: University of Notre Dame Press.
Sintonen, Teppo 1999, Etninen identiteetti ja narratiivisuus. Kanadan suomalaiset miehet elämänsä kertojina. SoPhi 40, Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.
Ukkonen, Taina 2000, Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Helsinki: SKS.
Vakimo, Sinikka 2001. Paljon kokeva, vähän näkyvä. tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. Helsinki: SKS.
Taina Ukkonen, FT
Turun yliopisto
Folkloristiikka