Sakari Karjalainen & Veikko Launis & Risto Pelkonen & Juhani Pietarinen: Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus. 2002. 399s.
Tutkimuseettinen neuvottelukunta julkisti 3. huhtikuuta 2002 uudistetut ohjeet kirjassa nimeltä Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausten käsitteleminen. Suomen yliopistojen rehtorit ja merkittävien tutkimuslaitosten johtajat sitoutuivat noudattamaan toiminnassaan näitä sääntöjä. Samoihin aikoihin ilmestyi kirja Tutkijan eettisen valinnat herättämään ja ylläpitämään keskustelua tieteen etiikasta ja hyvän tieteellisen käytännön ideasta. Veikko Launis, yksi kirjan toimittajista, kirjoitti (Yliopistotiedote 5/2002), että kirja syntyi tutkimuseettisen toimikunnan ryhdyttyä toimiin laajan, tieteen kentän kattavan ja tutkimusetiikan ongelmia käsittelevän kirjan julkaisemiseksi. Ensisijaisesti kirja on suunniteltu oppikirjaksi ja hakuteokseksi perus- ja jatko-opintoja tekeville - mielestäni se on tarpeellinen kaikille tieteentekijöille ja muillekin tieteenteon eettisistä pelisäännöistä kiinnostuneille lukijoille, sillä kirjan tarkoituksena on herättää keskustelua. Kirjoittajakunta koostuu joukosta eri alojen asiantuntijoita ja aktiivisisia keskustelijoita
Kokoelman alussa Paavo Löppönen, Pirjo H. Mäkelä ja Keijo Paunio - kukin tutkimuseettisen toimikunnan jäseniä - selvittävät tutkimusetiikan eri puolia niin yliopistojen ja tutkijoiden kuin toimikunnan sisäisestä näkökulmasta. Merkittävää on, että tutkimusetiikka on vakiinnuttanut paikkansa tiedeyhteisössä ja -politiikassa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suomessa eettisten pelisääntöjen tarpeellisuus nähtiin jo paljon ennen 1990-2000-luvuilla ilmi tulleita väärinkäytöksiä. Kansainvälinen vakiintuminen näkyy Euroopan unionin komission ja parlamentin kuudennen puiteohjelman painotuksissa, missä tutkimusetiikka on ollut alusta asti mukana. Kirjan lopusta löytyvät tutkimuseettisen neuvottelukunnan vahvistamat eettiset ohjeet hyvälle tieteelliselle käytännölle ja loukkausten käsittelemiseksi sekä Jaana Hallamaan ja Salla Lötjösen aiheeseen tekemä pohjustus otsikolla Suomalainen tiedeyhteisö ja tutkimusetiikka.
Kokoelma jakaantuu neljään temaattiseen kokonaisuuteen. Ensimmäisessä osassa pohditaan kahdeksan artikkelin verran tutkimuksentekoon ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Ilkka Niiniluoto käy alkajaisiksi läpi joitakin tieteen tunnuspiirteitä pohtiessaan tieteellisen tiedon, ongelmanratkaisun ja itsensä korjaavuuden sekä tieteellisten metodien ja instituution luonnetta. Yhtä oikeaa tunnussanaa tai lauselmaa Niiniluoto ei tieteelle anna, sen sijaan hän käy keskustelua tieteen mahdollisuuksista ja rajoista ottaen vertailukohteeksi erilaisia teemoja, kuten pseudotieteen ja kaupallisiin intresseihin sitoutuneen sale-tutkimuksen. Niiniluoto on jo aiemmissa kirjoituksissaan antanut tieteenteolle neljä tunnusmerkkiä, joiden voi katsoa liittyvään kaikkeen tutkimukseen: objektiivisuuden, kriittisyyden, autonomisuuden ja edistyvyyden.
Juhani Pietarisen ja Veikko Launiksen teksti Etiikan luonne ja alueet tarjoaa näkökulman etiikan ja moraalin ymmärtämiselle tieteellisestä lähtökohdasta - tieteenalanahan etiikka on toisen tason moraalifilosofiaa. Kirjoittajat etenevät filosofisen etiikan keskeiskysymyksistä soveltavan etiikan alueelle, mistä löytyvät kaikkia tutkimuksentekijöitä koskettavat etiikan osa-alueet: tieteen etiikka, bioetiikka, ympäristöetiikka ja ammattietiikka. Eettisille ongelmille tekijät eivät anna yhtäpitävää ratkaisua vaan korostavat tapauskohtaista ja harkintaan perustuvaa valintaa - aivan kuten tieteenteossa yleensä on tapana tehdä jo tutkimuskohdetta, sopivaa epistemologiaa ja metodeja valitessa. Juhani Pietarinen, Heta Aleksandra Gylling, Juha Räikkä ja Kristina Rodin jatkavat tästä kirjoittaessaan artikkeleissaan ammattimaiseen tutkimustyöhön liittyvistä eettisistä perusvaatimuksista arvojen, hyödyn ja tehokkuusvaatimusten, metodologian sekä informaation tuottamisen, välittämisen ja ylläpidon näkökulmista. Kulttuurien tutkijoiden kannalta mielenkiintoisia ovat pohdinnat tutkimukseen liittyvien arvojen, taloudellisten kannustimien ja hyötynäkökulmien suhteesta. Harmi vain, että kirjoittajien esimerkit nousevat joko lääketieteestä, kovista biotieteistä, taloudesta ja insinööritieteistä tai vaihtoehtoisesti filosofien pohdinnoista.
Ensimmäisen osan päättää Marja Simonsuuri-Sorsan teksti Tutkimusetiikka tutkijakoulutuksessa, jossa eritellään tutkimusympäristöön, ammattietiikkaan, hyvään tieteelliseen käytäntöön ja talousrikkomuksiin liittyviä kysymyksiä. Edellä esitetyn perusteella lyhyt teksti ei tarjoa mitään oleellisesti uutta, mikä on valitettavaa, sillä tieteellisen tutkimuksen parissa toimii tällä hetkellä eri rahoituksella olevia tutkijoita enemmän kun koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi folkloristiikan ja uskontotieteen alojen uuden Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulun jäsenille perusteellisempi teksti olisi parhaimmillaan voinut tarjota paljonkin yhteistä pohdittavaa. Nyt tutkijoiden jokapäiväisessä arjessa kohtaamat ongelmat jäävät kokonaan huomiotta - siitä huolimatta, että uraansa aloittelevat tutkijat kohtaavat eettisesti merkittäviä kysymyksiä toimiessaan tehokkuusvaatimuksien, ohjauskysymyksen, suosituimmuusjärjestelmien ja työpaikalla viihtymisen sekä yksityiselämän muodostamassa verkostossa. Tutkijan on opittava tunnistamaan ongelmat, jos hän joutuu perustelemaan oikeutustaan jäädä äitiyslomalle, saada apuraha tietyn ikäisenä tai viettää tutkimusvapaita kesälomia ja koti-iltoja. Eettisen poreilun keskeisalueelle kuuluvat edellisten lisäksi tiedeyhteisössä vallitseva kollegiaalisuus - se kun voi toimia sekä kannustimena että työnteon rajoitteena. Eettisyys onkin arjen tieteenteossa pitkälti omantunnon kysymys.
Kokoelman toinen osa Tutkimuksen kohde alkaa kirjan yleisen linjan mukaisesti lääke- ja biotieteellisillä pohdinnoilla. Risto Pelkonen ja Pekka Louhiala kirjoittavat ensin ihmisestä lääketieteellisen tutkimuksen kohteena, Juha Kere jatkaa geenitutkimuksella ja Elisa Aaltoja ja Markku Oksanen erittelevät eläinten käyttöön liittyviä eettisiä näkökohtia. Tämän jälkeen seuraa kaksi kulttuurintutkijaa lämmittävää tekstiä: Markku Heikkilän Eettisiä ongelmia yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ja Jorma Kalelan Tutkijan vapaus historiantutkimuksessa. Myös Mikko Viitasalon Sotilaallisen tutkimuksen eettisiä kysymyksiä on tärkeä teema tämän tyyppisessä esityksessä. Heikkilä esittelee kolme Stakesin rahoittamaa tutkimusprojektia, joissa yhteiskuntatieteilijät ovat paitsi tutkineet, miten "väki voi", myös joutuneet ottamaan kantaa suomalaisten hyvinvointiin ja sosiaalisiin ongelmiin sekä hyvinvointivaltioon ja julkisiin palveluihin. Tutkittavina kohteina olivat lama, nälkä ja sosiaaliturvan väärinkäytökset: kysymykset, joista keskusteltiin paljon ja jotka olivat 1990-luvun alun vaikeassa taloustilanteessa poliittisesti arkoja. Tutkijoilla oli ulkopuolelta asetetussa paineessa vaikeita eettisiä ongelmia ratkottavanaan. Heikkilä kuitenkin korostaa, että tutkijoilla täytyy olla mahdollisuus tehdä rohkeita ja päättäjiä ärsyttäviä hypoteeseja: "Tulosten tulkinta on siis tutkijan etuoikeus ja velvollisuus. Tästä moraalisesta vaatimuksesta on pidettävä kiinni." Tällöin pitää tietenkin miettiä, mitä tutkija voi tutkimuskohteestaan sanoa ja esittää.
Jorma Kalela on pitkän linjan teoreetikko historiantutkimuksen alalla. Hänen tekstinsä on analyyttisessa käytännönläheisyydessään ehdottomasti kokoelman parhaita. Hän ensinnäkin korostaa, että tutkijalla on velvollisuuksia sekä tutkimuskohdettaan että yleisöään kohtaan. Tutkija toimii retorisessa kontekstissa ja käyttää kieltä argumentoinnin välineenä kirjoittaessaan eli välittäessään viestiä. Huomio on kentällä toimivien kulttuurintutkijoiden kannalta merkittävä. Antropologia on kokenut 1960-luvun jälkeen niin paradigman muutokset kuin kohdannut feminististen, marxilaisten, geetziläisten ja postmodernien tutkijoiden asettaman kritiikin. Nauhureiden ja kameroiden sijasta kirjoittamisen prosessista on tullut antropologisten pohdintojen keskeisaluetta. Samalla tutkimuksen positionaalisuutta on ruvettu pitämään metodologisena ongelmana. Tietoteoreettiset vaatimukset - tiedon kestävyys, vakuuttavuus ja uskottavuus - sen sijaan toimivat eettisten valintojen tieteellisenä reunaehtona. Kalela esittääkin, että historiantutkijan eettisenä peruslähtökohtana on oikeuden tekeminen tutkimuksen kohteena oleville asioille ja ihmisille. Sana konstruktio ei riitä kuvaamaan tutkijan luomusta vaan kyseessä pitää olla tutkijan työn oikeutta ja velvollisuuksia korostava rekonstruktio, jolla on kolme ulottuvuutta: se on tutkimustulos, vakuuttamisen väline ja esteettinen luomus. Sallitun raja ylittyy silloin, kun tutkijan esittämä kuvaus ei tee oikeutta tutkimuksen kohteena oleville yhteisölle tai rekonstruktio uhkaa jäädä tutkijan oman argumentoinnin jalkoihin. Kalela siis esittää kulttuurien tutkimuksen näkökulmasta kelpo tulkintaa eettisistä näkökohdista.
Kirjan kolmannessa luvussa Tutkimuksen suorittaminen keskitytään nimestä poiketen tieteellisen vilppiin eri näkökulmista. Matti Kamppinen ja Petri Raivola aloittavat luvun määrittelemällä riskin käsitteen ja esittelemällä riskien ulottuvuuksia muiden muassa arvojen filosofian, (tilastollisen) todennäköisyyden, haittojen ja ajallisuuden näkökulmista. Kamppista ja Raivolaa seuraa kolme tieteelliseen vilppiin keskittyvää artikkelia, joiden kirjoittajina ovat Sakari Karjalainen ja Lauri Saxén (Vilppi tieteellisessä tutkimuksessa), Veikko Launis ja Matti Sarvas (Epärehellisyys tutkimuksessa: tilanne Suomessa) sekä Jorma Palo (Ilmiantaja tutkijayhteisössä). Kahdessa ensin mainitussa tekstissä eritellään tieteellisen vilpin tunnusmerkkejä runsaan esimerkkiaineiston turvin. Tekstit myös selventävät, mitä vilpin ilmennyttyä on tehtävissä ja mitä siitä voi seurata. Esimerkit ovat mielenkiintoista luettavaa. Ne osoittavat, miten vakavasta ongelmasta vilpissä pahimmillaan voi olla kysymys. Jorma Palon artikkeli on hyvä täydennys edellisiin, sillä se pohtii varsin ihmisläheisestä lähtökohdasta vilpin ilmiantajan tilannetta työyhteisön hänelle asettamissa paineissa. Ilmiantajan rooli ei ole koskaan kiitollinen, ja se saattaa johtaa työpaikkakiusaamiseen ja virantäyttöön liittyvään syrjintään - pahimmillaan jopa vakaviin mielenterveysongelmiin ja itsemurhaan. Palon esittämä ohjeistus on tarpeellinen, sillä hän korostaa kollegiaalisen yksituumaisuuden merkitystä: ilmiantaja jätetään valitettavan usein tiedeyhteisössä kokonaan yksin.
Kolmannen luvun lopussa on kaksi tuiki tärkeää tekstiä: Lauri Saxénin Tieteellinen julkaisu ja sen tekijät sekä Petri Kovasen ja Osmo Saarelman Tiedejulkaisun toimittajan moraalinen vastuu. Tieteellinen julkaisutoiminta on keskeisin areena, jossa väärinkäytöksiä viljellään ja jossa tarvitaan eettisiä pelisääntöjä. Molemmat tekstit ovat perusteellisia, niissä esitetään julkaisutyypit, vertaisarvioinnin perusteet, kilpailutilanteen vaarat, vilpin ilmenemismuodot, toimittajan vastuualueet, tekijänoikeuskysymykset ja julkaisemisen sidonnaisuudet tiedeyhteisössä. Artikkelien lukeminen onkin vähintään suositeltavaa jokaiselle opiskelijalle ja tutkijanalulle.
Kirjan viimeinen luku keskittyy tutkijan ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen tematiikkaan. Erik Allardtin artikkeli Tiedeyhteisö ja vallankäyttö sisältää katsauksen tiedeyhteisön sisäisiin toimintamekanismeihin. Allardtin mukaan 1900-luvun suomalaisten yliopistojen laitokset ja oppiaineet voidaan jakaa vallankäytön näkökulmassa perinteisiin aristokraattisiin, keskustelevaa johtajuuskulttuuria edustaviin liberaalisiin sekä johtajuutta välttäviin anarkistisiin laitosyhteisöihin. Kyseisen jaottelun avaava historiallinen katsaus on mielenkiintoinen. Artikkelin vastinpariksi sopii Matti Kamppisen Tutkijan uudet riskit: tiedon kasvu ja muuttuvat ajalliset rakenteet, jossa luodataan tulevaisuuteen tutkijan tietointensiivisessä maailmassa kohtaamien riskimaisemien muodossa.
Ilkka Niiniluoto viittasi teoksen alkupuolella sale-tutkimukseen, tarkoittaen sillä tutkimusta, joka ei täytä tieteen julkisuuden kriteerejä vaan sitoutuu kaupallisiin intresseihin ja salaamiseen. Panu Raatikainen ja Leila Riskali ovat kirjoittaneet kelpo tekstit tilaustutkimuksen ja ulkopuolisen rahoituksen kysymyksistä. Kummassakin tekstissä hahmotellaan rajaa sale-tutkimukseen. Esimerkiksi hyöty on suhteellinen käsite, jos se ei asetu tieteen pelisääntöjen sisään; myöskään kiireen muotoon vedetty nopeus ei ole pätevän tutkimuksen teossa valttia. Kaupallisuudelle ei silti pidä kääntää selkää, sillä norsunluutornit on todettu vaarallisiksi aikoja sitten. Tilaus- ja perustutkimuksen välille ei kuitenkaan pidä asettaa köyttä kilpailun välineeksi, sillä se uhkaa sivistysyliopistoa. Raatikaisen mukaan suomalainen tiedeyhteisö on selvinnyt kaupallisuuden ristipaineessa varsin kunniakkaasti, mutta vaara tieteen eetoksen rappeutumisesta on olemassa. Tästä syystä olisikin tärkeä saada yhteiset ja yleiset säännöt tilaustutkimukselle, sillä - kuten Riskali kirjoittaa - kysymys tutkimuksen arvosta ei ole vähäpätöinen maailmassa, jossa tutkimuksen arvoa pyritään toistuvasti mittaamaan: "Usein näissä tilanteissa käytettävät arvostelukriteerit on ilmaistu huonosti (jos lainkaan), ja ne jättävät runsaasti tilaa arvioijina toimivien kollegojen henkilökohtaisille mieltymyksille."
Tiedettä ei tehdä vakuumipakkauksessa. Jan Rydman konkretisoi tekstissään Tiede julkisuus ja media, millaisia haasteita, jopa riskejä, tämä kenttä sisältää. Julkisuus on ongelmallista etenkin silloin, kun media ei kykene asiantuntevaan lukutapaan ja yleisö tekee tulkintojaan median välittämistä viesteistä. Hyvänä esimerkkinä Rydman mainitsee geenimuunnellusta rapsinsiemenistä toukokuussa 2000 nousseen kohun: Yleisradio kertoi television pääuutislähetyksessä, että alkuperältään kanadalaisia rapsinsiemeniä on käytetty eurooppalaisilla maatiloilla ja toisti pariin otteeseen, kuinka paljon maata oli jo "saastunut" geeneistä. Kommenttipuheenvuoron esitti Maan ystävät -järjestön edustaja. Lopputulos kaikesta oli se, että totuus geenimuunnellun rapsilajikkeen käytöstä jäi hämärän peittoon; alkuperäisenä tarkoituksena oli estää luonnollisten ja geenimuunneltujen lajikkeiden risteytyminen. Mediajulkisuuden kannalta omaa luokkaansa on ollut hullun lehmän taudista nostettu kohu. Tuoreimpana esimerkkinä voinee pitää sars-epidemian saamaa, suorastaan globaalia julkisuutta.
Kirja on pätevä esitys ja jäntevä kokonaisuus sisältäen monipuolisia keskusteluja tutkijuuteen liittyvistä eettisistä valinnoista. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan: kättä pidempi ohjeistus, kun toimitaan kulttuurisella kentällä ihmisten parissa. Mukana on toki uskontotieteilijä Matti Kamppisen tekstit riskeistä sekä Allardtin, Heikkilän ja Kalelan yhteiskunta- ja historiatieteelliset artikkelit, mutta missä ovat antropologien, kenttätutkijoiden ja naistutkimuksen äänet. Myös Lauri Honko teki kansainvälisesti merkittävää työtä niin kentällä kuin kenttämetodologian parissa, tutkimuseettisistä kysymyksistä hän oli aina kiinnostunut. Tekijänoikeudellisten kysymysten parissa hän työskenteli jo 1970-luvulla Pohjoismaisessa kansanrunousinstituutissa (NIF). Lisäksi Honko toimi Suomen edustajana Unescon ja WIPOn (World Intellectual Property Organisation) perinneaineistojen tekijänoikeuksia käsittelevässä kokousprosessissa. Prosessin tuloksena syntyi Unescon yleiskokouksen vuonna 1989 hyväksymä suositus Recommendation for the Safeguarding of Traditional Culture and Folklore perinnekulttuurin ja folkloren suojelusta.
Edellinen huomioon ottaen tutkijan eettiset valinnat onkin merkittävä kokonaisuus valitettavilla puutteilla. Kulttuurien tutkijoiden on syytä lukea kirjaa rinnan FF Network -lehden vuoden 2000 numeron 20 ja vuoden 2001 numeron 21 sekä Elore 2/2002 teemanumeron Arkistoaineiston elinkaari Kulttuurientutkimuksen juridisia ja eettisiä kysymyksiä kanssa.
Outi Fingerroos, FM
Turun yliopisto
Uskontotiede