Tuija Saarinen: Poikkeusyksilö ja kyläyhteisö. Tutkimus Heikan Jussin (Juho Mäkäräisen) elämästä ja huumorista. Helsinki: SKS. 2003. 273 s.
Tuija Saarisen folkloristiikan väitöskirjatutkimus kyläsuutari Heikan Jussista tuo pienen hämäläisen Herralan kyläyhteisön ja sen ihmiset tutkimuksen kohteeksi. Heikan Jussi eli Juho Mäkäräinen (1892-1967) oli varsin omaleimainen yksilö: hän oli kyläfilosofi, humoristi ja kotiseutuaktivisti, joka testamenttasi omaisuutensa Herralan kotiseutuyhdistykselle ja varmensi näin muistonsa tallentumisen jälkipolville. Saarisen tutkimus noudattelee folkloristisen ja osin antropologisen yksilö- ja yhteisötutkimuksen linjoja. Hän luo paitsi mikrohistoriallista muotokuvaa poikkeusyksilöstä, myös tutkii ympäröivää yhteisöä ja erityisesti yhteisön tapaa vastaanottaa poikkeusyksilönsä.
Saarinen jäljittää tutkimuksessaan yhtä lailla Heikan Jussin elämänvaiheita ja persoonallisuutta kuin hänen kulttuuriaan, perinnettään ja ympäröivää yhteisöäänkin. Kyläyhteisön Saarinen on määritellyt varsin sosiaaliseksi siten, että se ottaa huomioon "sekä kylän fyysiset piirteet ja kyläläisten keskinäisen vuorovaikutuksen että yhteisössä syntyneen perinteen" (s. 25). Tutkimuksessa herralalaista kyläyhteisöä ja sen arvoja, normeja ja rajoja tarkastellaankin lähinnä Heikan Jussista kertovan perinteen kautta.
Tutkimuksen aineisto on runsas ja monipuolinen. Saarisella on käytettävissään erilaisia suullisia, kirjallisia, kuvallisia ja esineellisiä lähdeaineistoja, mm. Heikan Jussin kirjeitä, päiväkirjoja, valokuvia ja omaelämäkerta sekä haastatteluin tuotettua kyläläisten muistitietoa Heikan Jussista ja erityisesti hänen huumoristaan. Eri lähteiden avulla Saarisen tavoitteena on rakentaa monipuolista ja monisyistä kuvaa menneisyydestä.
Erilaisten lähteiden tutkimuksen kautta Heikan Jussista muodostuukin varsin originelli muotokuva, mutta kukin lähde tuo esiin myös eri puolia Heikan Jussista. Esimerkiksi Heikan Jussin kirjoittamista päiväkirjoista, kirjeistä ja omaelämäkerrasta voi lukea paitsi selostuksia Herralan kylän tapahtumista ja jokapäiväisestä elämästä, myös yksinäisen ja sairaan miehen kaipuuta ja huolta toimeentulosta. Heikan Jussi toimi isänsä tavoin Herralassa suutarina ja hän piti myös nurkkakauppaa, minkä puitteissa hänellä oli mahdollisuus tavata kyläläisiä. Ammattien harjoittaminen toikin Heikan Jussille mukanaan sosiaalisia kontakteja, mutta ne eivät silti taanneet riittävää toimeentuloa. Heikan Jussin elämässä myös hänen sairastamallaan tuberkuloosilla oli merkittävä sija. Se heijastui paitsi hänen henkilökohtaiseen hyvinvointiinsa myös hänen asemaansa yhteisön elämässä, agraariyhteisö kun on perinteisesti korostanut työntekoa ja työsuorituksia ja sitä kautta saatavaa arvostusta ja menestystä. Kun Heikan Jussi ei työtä tekemällä, siis normaalilla tavalla saanut/kyennyt asemaa yhteisössä saavuttamaan, jäi hänen keinokseen poikkeuksellisen huomiota herättävän taidon - huumorin - hyödyntäminen.
Saarisen pääosin Herralasta keräämä haastatteluaineisto tuokin esiin Heikan Jussin huumorin. Huumori toimii Saarisen tutkimuksessa myös johtolankana, jonka kautta hän kartoittaa tietoa sekä Heikan Jussin persoonallisuudesta että Herralan sosiaalisesta menneisyydestä. Heikan Jussi viljeli verbaalikkona sutkauksia ja harjoitti kielellä leikittelyä, mutta hänen huumorinsa oli myös toiminnallista. Heikan Jussi mm. koristi omaa kehoaan, asuinympäristöään ja arkisia askareitaan. Hän harjoitti pilantekoja ja kiusaamisia - jopa ruokottomuuksia, ja oli myös itse pilan kohteena. Saarinen etsii syitä Heikan Jussin humoristiselle käyttäytymiselle ja omituisuuksille lähinnä hänen älykkyydestään, jota taas luovuuden käsitteellä lisättynä voidaan pitää tyypillisenä kyläoriginellin ominaisuutena. Mutta mitä Heikan Jussista kerrotaan ja miksi, entä mikä on ollut hänen merkityksensä Herralassa - tyyliset pohdinnat ovat tutkimuksen kannalta kuitenkin hedelmällisempiä kysymyksiä. Saarinen osoittaakin, miten herralalaiset Heikan Jussista ja hänen huumoristaan kertoessaan tulkitsevat samalla yhteisöään, siinä vallitsevia sosiaalisia rajoja ja erotteluja: Heikan Jussin avulla voitiin käsitellä menneisyyden suuria kulttuurisia muutoksia, mm. sosiaalista eriarvoisuutta tai seksuaali- ja hygienianormien vaateita.
Saarinen tuo haastattelu- ja kenttätyövaiheita kuvatessaan kiehtovasti esiin omaa sisäryhmäisyyttään, sen antia aineiston keruuseen sekä myöhemmin tutkimuksen tekoon. Tutkimuksen kuluessa hän hyödyntää omaa herralalaista taustaansa, aikaisempia kokemuksiaan ja miksei myös sukulaisiaan. Yhtenä tutkimuksenteon positiivisena seurauksena onkin Saarisen mukaan ollut lähentyminen omiin sukulaisiin. Jo esipuheessaan Saarinen määrittelee tutkimusprosessin olleen hänen elämäntyönsä ja intohimonsa, sillä Heikan Jussi tutkimuskohteena liittyy läheisesti Saarisen omaan sukuun ja elämään. Saarinen itse on elänyt lapsuutensa Heikan Jussista kertovien kertomusten parissa. Mielenkiinnolla jäikin odottamaan, mikä on hänen oma näkemyksensä Heikan Jussista.
Oman yhteisön tutkimus ei ollut täysin särötöntä. Haastateltavien odotukset olivat joskus ristiriidassa tutkijan omien odotusten sekä statusten kanssa. Kitkaa aiheutui myös Heikan Jussin, kyläoriginellin, valitsemisesta tutkimuskohteeksi. Mutta ennen kaikkea oman yhteisön tutkiminen toi Saarisen mukaan metodisia ongelmia: "Liiallinen läheisyys tutkimusyhteisöön saattaa vaikeuttaa objektiivisen tutkimuksen tekoa" (s. 51). Hieman hämmentävää on hänen oletuksensa objektiivisen tutkimuksenteon saavuttamisesta. Saarinen viljelee lisäksi käsitettä "varmentaa tieto" korostaessaan eri lähteiden antamien tietojen keskinäistä vertailua. Onko siis lähimenneisyyden ja tutun yksilön tutkiminen johtanut siihen, että uskomme voivamme saavuttaa varman tiedon siitä, mitä todella menneisyydessä on tapahtunut? Kuitenkin haastatteluin tuotettu muistitietoaineisto on kaiketi aina yksilöllistä, se ei tuota objektiivista eikä "totena pidettyä" tietoa. Saarisen ongelma onkin lähinnä lähdekriittinen: tutkiiko hän lähteitään hedelmällistä ja monipuolista, joskin subjektiivista tietoa antavina vai korostaako hän luotettavuuden ja pätevyyden vaateita. Tutkijan tehtävänä kuitenkin on tulkita muistitietoaineistoon sisältyviä näkemyksiä, mitä kerrotaan ja miksi kenties vaietaan.
Mikrohistoriallinen tutkimus luo aina historian mahdollisuuksia. Näin on Saarinen (s. 36) siteerannut Natalie Zemon Davisin (Martin Guerren paluu 2001, 8) sanoja ja tällaista kertomusta hän myös Heikan Jussista kirjoittaa. Ratkaisuna em. kaltaisiin ongelmiin on oman suhteen problematisointi tutkittavaan yhteisöön, jonka Saarinen mielestäni myös onnistuneesti tekeekin. Yhteisön marginaalijäsenen tutkimus ja sitä kautta tulkintojen tekeminen yhteisöstä ei suinkaan ole ongelmatonta, ja sen Saarinenkin on saanut tutkimusprosessin aikana kokea.
Erilaisten ja eri tarkoituksiin tuotettujen runsaiden aineistojen yhteensovittamisessa on myös omat ongelmansa. Saarinen mainitseekin tutkimustavan olleen "aikaa, vaivaa ja rahaa vievän" (s. 44). Mutta ennen kaikkea jäi kiinnostamaan, miten Saarinen on prosessoinut tutkimusaineistonsa parissa, miten hän on teemoitellut tutkimusaineistonsa, millaisia kysymyksiä hän on esittänyt eri lähteille sekä miten hän on tuottanut runsaan tietomäärän tutkimukseksi - ja viime kädessä tuloksiksi. Suuren tutkimusaineiston parissa työskentelyn ongelmana yleensä on välttää se, ettei tyydy vain kuvailemaan aineiston avulla tutkimuskohdetta.
Saarinen rakentaa tutkimuskohteestaan oivaa mikrohistoriallista muotokuvaa, ja kirjoittaa erilaisten lähteiden avulla yhden kertomuksen Heikan Jussista. Hiljalleen tieteen kentällä paikkaansa ja arvostusta etsivän mikrohistorian tutkimuskohteina ovat yleisesti olleet pienet ja tavalliset, ns. kansanihmiset, joiden kautta on esiin nostettu myös yhteiskunnallisia rakenteita ja poliittisten valtajärjestelmien analysointia. Myös Saarinen tarkastelee kiinnostavasti niitä rakenteellisia muutoksia, jotka vaikuttivat agraariyhteisön elämään, mm. köyhyyttä ja köyhäinhoidon kehitystä sekä elintason muutosta, maaseudun maaltapakoa, ikärakenteen muutoksia ja sähköisten viestinten vaikutuksia.
Entisajan agraarikylät (jollaiseksi Saarinen luokittelee myös Herralan kuuluneen) olivat taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia keskuksia. Ne vaativat ihmisiä jokapäiväisessä elämässään ottamaan huomioon naapurinsa. Kylissä ihmisten keskinäinen ja kiinteä kanssakäyminen oli merkittävää, ja myös poikkeusyksilöihin kohdistuva huomio oli sosiaalisesti määräytyvää: yhteisö määritti, kuka sai olla originelli kylähullu, kenen elämäntapa sai poiketa yhteisistä tavoista. Poikkeavuutta siedettiin hyvinkin, mutta poikkeavalle nauramista tai pilkantekoa se ei silti välttämättä estänyt. Heikan Jussin erilaisuus oli hänen ulkonäössään puolipartoineen ja kyttyräselkineen, sairaudessaan, köyhyyden ja poikamiesvuosien muovaamassa elämäntavassaan sekä ennen kaikkea hänen ajattelussaan, jota sävytti huumori, sutkaukset, kepposet ja pilailut. Erilaisuudestaan huolimatta ja ehkäpä juuri sen vuoksi Heikan Jussi onnistui kuitenkin luomaan yhteisössään itselleen arvostetun ja monipuolisen sosiaalisten suhteiden verkoston.
Saarisen tutkimus etenee johdonmukaisesti, ja tutkimus on parhaimmillaan (etenkin luvut 4, 5 ja 6) mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa - joskin tekstin tasolta löytyy myös turhaa toistoa. Tämä taas johtunee nykytekniikan suomista mahdollisuuksista kirjoittaa tutkimuksen kappaleita epäjohdonmukaisessa järjestyksessä. Sujuvaa lukemista haittaavat ainoastaan kielioppi- ja kirjoitusvirheet, joita löytyy sekä itse tutkimustekstistä että lopun viitteistä. Tekstin systemaattisella oikoluvulla olisikin vältytty moiselta harmilta. Tutkimuksen sivuilla näkyy myös runsas ja näyttävä kuvitus: osa on Heikan Jussin ottamia valokuvia ja osa muista kokoelmista. Kauniista ja kertovista valokuvista lukija voi suorastaan haistaa herralalaisen yhteisön elämän.
Saarisen tutkimuksesta käy ilmi, että Heikan Jussi oli varsin tietoinen yhteisössään herättämästään huomiosta. Hän rakensi itsestään kyläoriginellin hahmoa. Saarinen osoittaa mm. temppuja ja kepposia, joita Heikan Jussi perinnettä tuntevana ja lukevana ihmisenä liitti huumorirepertoaarinsa lisäksi. Heikan Jussi ei yhteisössään kuitenkaan leimautunut negatiivisesti, vaikka kyläoriginellin hahmon ylläpitäminen saattoikin olla yhteisön pakkosanelemaa. Agraarinen kyläyhteisö on sietänyt kaikenlaista, ja varsinkin omiltaan, ja juuri Heikan Jussin sosiaalinen merkitys näyttää olleen suuri Herralassa. Ainakin hänestä kertova perinne on siellä yhä rikasta.
Riina Haanpää, FM
Turun yliopisto
Folkloristiikka