Anna-Leena Siikala (ed.): Myth and Mentality. Studies in Folklore and Popular Thought. Studia Fennica Folkloristica 8. Helsinki: FLS. 2002.
Anna-Leena Siikalan toimittama Myth and Mentality koostuu yhteensä 16 artikkelista, joiden kirjoittajista kolme on unkarilaisia, yksi virolainen ja muut joukko suomalaisen nykyfolkloristiikan tunnetuimpia nimiä. Kuten teoksen alaotsikko kertoo, läpikäyvänä teemana on kansanomainen ajattelu, jota artikkeleissa lähestytään erilaisista tutkimuksellisista ja historiallisista perspektiiveistä. Artikkelikokoelman perustana on suomalaisessa folkloristiikassa erityisesti 1990-luvulta lähtien vallinnut suuntaus, jossa huomio on siirtynyt perinteen sisällöistä ("mitä folklore sanoo?") sen välittämiin merkityksiin ("mistä se kertoo?"). Tutkimus on laajentunut kansanomaisten ajattelutapojen, kokemisen ja tunteiden alueille. Useimpia artikkeleita yhdistää myös pohjautuminen vanhaan arkistoaineistoon, joiden arvoa uudet tutkimusnäkökulmat entisestään korostavat.
Tämä julkaisu kiinnostanee erityisesti kansanuskontutkimukseen kallellaan olevia lukijoita, sillä yli puolet kirjan runsaasta 300 sivusta on omistettu kansanuskon aihepiireille. Artikkelit on ryhmitelty neljään osioon, joista ensimmäiseen kuuluvia yhdistää suuntautuminen myyttiseen ajatteluun ja maailmankuviin. Toisen osion kaikki neljä artikkelia käsittelevät paholaista, ja näiden jälkeen siirrytään kollektiivisesti jaettujen tunteiden ja arvojen kautta rakkauden ja seksuaalisuuden ilmentymiin folkloressa.
Anna-Leena Siikalan lähtökohtina sekä teoksen johdannossa että omassa artikkelissaan What Myths Tell about Past Fenno-Ugric Modes of Thinking ovat mentaliteetin käsite ja kognitiivinen näkökulma. Mentaliteetit voidaan ymmärtää kognitiivisina, emotionaalisina ja toimintaa määräävinä malleina maailman hahmottamisessa. Myyttien keskeinen asema maailmankuvan rakentajina ja niiden kyky välittää menneisyyden ajattelun malleja puolestaan tekee niistä erityisen kiinnostavia tutkimuskohteita. Myyttisten traditioiden ominaispiirre, muutoksen hitaus, mahdollistaa ammoisten suomalais-ugrilaisten ajattelun mallien jäljittämisen nykypäiviin säilyneen ja arkistoihin taltioidun perinteen kautta. Vaikka nykynäkökulmasta sukukansojemme traditioissa löytyy enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, viestivät lukuisat löydettävissä olevat yhtäläisyydet yhteisestä, aina kivikauteen palautettavissa olevasta alkuperästä. Myytit kantavat mukanaan jälkiä pyyntikulttuurin mentaliteetista, sen kosmologiasta, sielukäsityksistä, ihmiselämää säätelevistä olennoista, eläinseremonialismista ja šamanismista.
Lauri Harvilahti tarkastelee altalaisessa epiikassa erästä poikkeuksellista naispuolista sankarihahmoa, Očy Balaa. Analyysiesimerkkinä toimivat Harvilahden omissa kenttätöissään vuonna 1996 taltioimat katkelmat, jotka esitti Aleksej Kalkin, yksi tradition viimeisistä ylläpitäjistä. Myytin jokainen esitys on tulkittavissa sillan luomiseksi nykyhetkestä myyttiseen - "absoluuttiseen" - menneisyyteen ja maisemaan. Sijoittaminen altailaisen epiikan kerrostumiin ja vertailu muihin myyttitraditioihin ja näiden keskinäisiin lainautumisperiaatteisiin paljastaa, että Očy Balan edustaa vanhinta, tärkeimmät vaikutteensa šamanistisesta pyyntikulttuurista saanutta kerrostumaa.
Vilmos Voigtin artikkelin näkökulma on semioottinen. Hän tarkastelee 1500-1600 -lukujen kosmografisia kontellaatioita (tähdistöjen sijaintia kuvaavia taivaanpalloja) ja karttoja, ja esittelee pienessä tilassa lähes hengästyttävän määrän tutkimusajankohdan keskeisiä lähteitä. 1500-luvun puoliväliin sijoittui merkittävä murros: kopernikaaninen, aurinkoa planeettajärjestelmän keskipisteenä pitävä järjestelmä syrjäytti ptolemaiolaisen, geosentrisen maailmankuvan, joka oli ollut myös kristillisen kirkon näkemys. Voigt osoittaa, miten ajan kosmografisissa kartoissa yhdistyvät esikristilliset, kristilliset ja (maan)tieteelliset ainekset, ja miten ihmisen kannalta sinänsä merkityksettömät tähdet nähtiin erilaisina myyttisinä kuvioina. Tähtikarttoja voidaankin lähestyä kulttuurisesti tuotettuina merkkijärjestelminä. - Aiheesta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti hankkia käsiinsä Voigtin samaa aihetta käsittelevä, mutta runsaasti kuvitettu artikkeli (2002).
Mihály Hoppál on useissa aiemmissa julkaisuissaan (esim. 1979, 1981, 1995) käsitellyt yhteisöllisesti jaettuja uskomuksia funktionaalisina järjestelminä, joiden näennäisen kaaoksen takaa paljastuu sisäinen logiikka. Näin myös tämänkertaisessa artikkelissa. Voigtin tapaan hänenkin lähtökohtansa on semioottinen: uskomukset toimivat yhteisössä samalla tavoin kuin merkit ja symbolit. Yhteisölliset uskomusjärjestelmät ovat sekundaarisia merkkijärjestelmiä, joilla on kiinteä yhteys luonnolliseen kieleen ja jotka myös artikuloidaan kielen kautta. Laajasti ymmärrettynä uskomusjärjestelmä on yksilön kuva häntä ympäröivästä maailmasta ja samalla arkitietoa siitä, miten tuossa maailmassa toimitaan oikein. Hoppál korostaakin uskomuksen ja toiminnan erottamatonta yhteyttä. Uskomukset pakottavat yksilön toimintaan (joko verbaaliseen tai fyysiseen) ilman ensikäden tietoa kulloisenkin uskomuksen totuudellisuudesta; tietyissä tilanteissa uskomuksen mukainen toimintamalli vain on soveliain. Hoppál ei suinkaan ole ensimmäinen, joka rinnastaa uskomusjärjestelmät puhutun kielen järjestelmiin, mutta hänen tapansa kuvata yhteisölliset uskomukset verkostoksi, jossa vain tietyt merkkiyksiköiden yhdistelmät ovat mahdollisia - siis pyrkimys eräänlaisen uskomusjärjestelmän "kieliopin" rakentamiseen - on todella kiinnostava.
Palkitsevaa luettavaa on myös Laura Stark-Arolan artikkeli The Dynamistic Body in Finnish-Karelian Thought. Hän soveltaa dynamismin käsitettä sen klassisesta määritelmästä poikkeavasti, rajaten sen tässä tarkoittamaan ihmiskehoon yhteydessä olevaan voimaan. Tarkastelun kohteina ovat suomalais-karjalaisessa perinteessä keskeiset väki ja luonto sekä erilaisten sairauksien aiheuttajina tunnetut nenä ja vihat. Tarkastelukulma on tässäkin kognitiivinen, mikä - myönnettäköön se tässä - toisinaan aiheuttaa päänvaivaa lukijalle, jolle opiskeluaikojen alusta saakka on iskostettu mieleen ajan, paikan ja sosiaalisen sidonnaisuuden huomioon ottamisen tärkeyttä kaikessa kulttuurintutkimuksessa. Kun tavoitteena on yleisten ajattelun mallien abstrahointi, on alueellisen variaation ohittaminen toki ymmärrettävää. Metodologisesti kiinnostava on Stark-Arolan tapa käyttää aineistoa valikoivasti, poimien sieltä esiin tiedonantajien eksplisiittisiä selityksiä sisältävät "avaintekstit", jotka erityisesti valottavat tutkimusongelmaa. Väki osoittautuu ympäristön elottomissa ja myös elollisissa objekteissa piileväksi, luonto taas ihmisen sisäiseksi dynamistiseksi voimaksi, jonka avulla ympäristöä ja sen väkiä voidaan käsitellä. Nenä ja vihat poikkeavat tartunnan dynamististen mekanismien kannalta merkittävästi toisistaan: nenä on seurausta yliluonnollisen aiheuttajan vihastuttamisesta tai vastustamisesta, pelästymisestä, kaatumisesta tai jopa tartunnan ajattelemisesta (erilaisista luonnon heikkenemiseen johtavista tiloista), vihat taas ihmisenkehon ulkopintaan syntyneistä aukoista, kuten haavoista, puremista ja palovammoista. Ihmiskehoon liittyvien uskomusten ja käytänteiden merkityksiä selvitettäessä avainkäsitteitä ovat kovuuden ja pehmeyden vastakohtaisuus sekä vihan ja pelon tunteet.
Paholaisartikkeleista ensimmäinen on Éva Pócsin analyysi unkarilaisista noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoista. Näistä 1500-1700-lukujen historiallisista lähteistä hän on poiminut syyttäjien, syytettyjen ja todistajien lausuntoja, jotka erilaisten tekstielementtien yhdistelminä muodostavat erilaisia kertomustyyppejä. Noitasyytösten taustalla olevien konfliktien vaihtelu näkyy eri tyyppejä edustavissa kertomuksista. Oikeudenkäynnin lopputulos, "tunnustus", on itse asiassa prosessin edetessä rakennettu "konsensuskertomus" , jossa osapuolten lähtökohdiltaan erilaiset näkökannat ja ymmärrys yhdistyvät kaikkien hyväksyttävissä olevaksi kokonaisuudeksi.
Paholaisen hahmoa tarkastelevat teksteissään sekä Ülo Valk että Pasi Klemettinen. Virolaisen kuratin taustalta on löydettävissä joukko esikristillisiä olentoja, joiden ominaisuuksia aina nimeä myöten on periytynyt kristinuskon pääpahalle. Nämä käsitykset ovat kytköksissä muinaiseen etniseen uskontoon, mutta osin myös Idän korkeauskontoihin. Klemettinen puolestaan keskittyy Paholaisen erilaisiin ilmenemismuotoihin karjalaisten poltergeist-tapausten valossa. Hän tulkitsee tapauksia kansanomaisen ongelmanratkaisun näkökulmasta, jossa keskeistä on levottomuuksien aiheuttajan tunnistaminen. Paholainen ei koskaan näytä todellisia kasvojaan, vaan muodonmuutoksiin kykenevänä toimii eläimen, ihmisen tai esineen hahmossa, tai näkymättömänä. Luonteenomaisten tunnusmerkkien avulla yliluonnollinen pahantekijä voidaan kuitenkin tunnistaa.
Ulrika Wolf-Knuts käsittelee paholaista Vöyrissä muistiin merkityn ruotsinkielisen arkistoaineksen valossa. Paholainen näyttäytyy kahden näennäisesti vastakkaisen diskurssin keskushahmona: kirkollisessa teologiassa paholainen on yksiselitteisesti negatiivinen, mutta kansanomaisessa ajattelussa ambivalentti ja monia keskenään ristiriitaisiakin ominaisuuksia saava olento. Kyky sovittaa yhteen nämä kaksi diskurssia on ollut välttämätön ehto eheän yksilöllisen maailmankuvan rakentamiselle.
Kansanusko-osion jälkeen teoksen artikkelit hajaantuvat temaattisesti eri suuntiin, mutta yhteisenä nimittäjänä säilyy kytkeytyminen mentaliteetteihin ja niiden muutoksiin. Satu Apon artikkeli Alcohol and Cultural Emotions on kiintoisa sekä sisällöllisesti että metodologisesti. Apo on onnistunut luomaan mallin, jonka avulla agraarisista, pitkän aikavälin alkoholia koskevasta ajattelusta on mahdollista luoda kokonaiskuva käyttäen useita erityyppisiä aineistoja. Kansanomainen ajattelu pitää sisällään sekä pitkäkestoisia rakenteita että hyvinkin nopeasti muuttuvia elementtejä, ja Apo keskittyy tässä ensin mainittuihin. Erilaisiin lähdeaineistoihin kohdistuvan tekstianalyysin ohella tulkinnallisena työkaluna toimii tutkijan oma persoona: hänen kulttuurinen ja kielellinen kompetenssinsa ja intuitionsa. Analyysin tulokset, kansanomaisen alkoholiajattelun mallit, esitetään heti artikkelin alussa joukkona kielellisiksi propositioiksi abstrahoituja uskomuksia, jotka kirjoittaja sitten konkretisoi sujuvasti etenevän artikkelinsa luvuissa. Aiheen käsittelyssä edetään rituaalisen oluenjuonnin pyhyydestä juomisen ja humaltumisen sosiaalisiin merkityksiin ja lopulta yhteiskunnan harjoittamaan alkoholinkäytön kontrolliin. Lukijalle piirtyy varsin selkeä kuva alkoholia koskevan ajattelun yksilöllisistä, yhteisöllisistä ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. "Suomalainen viinapää" osoittautuu vähintäänkin moniselitteiseksi käsitteeksi.
Henni Ilomäen aiheena on karjalaisten sotatarinoiden välittämä viholliskuva, jota hän tarkastelee etnisen tietoisuuden ja identiteetin rakentamisen näkökulmasta. Aiheiltaan usein kansainväliset tarinat ovat ainesta, joissa "meidät" on erotettu "toisista" korostamalla mm. kielen, uskonnon, elämäntapojen, luonteen ja moraalin erilaisuutta. Tarinoissa kuvataan vihollisen tekemiä epäinhimillisiä julmuuksia, mutta periaatteessa samat teot "meidän" tekeminämme tulkitaan osoituksiksi rohkeudesta ja neuvokkuudesta. Sotatarinoissa ei olekaan kysymys historiallisesta todellisuudesta, vaan oman etnisen yhteenkuuluvuuden vahvistamisesta asettamalla vastakkain tutunomainen ja vieras.
Sananparsien käyttökelpoisuutta mentaliteettitutkimuksen aineistona puntaroi Pekka Hakamies artikkelissaan. Ongelmallista on jo mentaliteetin tai "kansanluonteen" käsitteen määrittely, eikä aina ole ollut selvää, kohdistuuko tutkimus itse sananparsiin vai niiden välittämiin ajattelutapoihin. Entä miten tulisi suhtautua sananparsien kirjaimellisuuteen vs. metaforisuuteen? Hakamiehen näkemys on, että sananparsien käyttö mentaliteettien jäljittämisessä on mahdollista, kun tukeudutaan laajoihin aiheistoihin ja otetaan huomioon frekvenssikriteeri kaikkine virhetekijöineen. Toisaalta yksittäisetkin sananparret voivat herättää kiintoisia kysymyksiä. Miksi vain Suomessa "mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta"?
Inhimillisistä tunteista ehkä tärkeintä, rakkautta, käsitellään kolmessa artikkelissa lauluperinteen kautta. Anneli Asplundin teksti on läpileikkaus rakkauden ilmenemisestä eeppisissä kansanlauluissa aina kalavalamitan vanhimmista kerrostumista 1800-luvun lopun viihteellisiin arkkiballadeihin. Pitkässä historiallisessa kehityksessä on havaittavissa vähittäinen siirtyminen sukukeskeisestä, henkilökohtaiset tunteet ohittavasta asennoitumisesta sosiaaliseen protestiin ja romanttisen, henkilökohtaista valintaa korostaviin rakkauden ilmauksiin. Lauluperinteessä on erotettavissa historiallisia kerrostumia, jotka Asplund havainnollisesti esittää taulukon muodossa. Parhaiten artikkeli luonnollisesti avautuu lukijalle, joka jo tuntee nyt enimmäkseen vain nimeltä mainitut laulut, tai tutustuu niihin Suomen Kansan Vanhojen Runojen (SKVR 1908-1997) ja Asplundin mainion Balladeja ja arkkiveisuja -teoksen (1994) kautta.
Jos mun tuttuni tulisi on epäilemättä tunnetuin suomalainen lyyrinen kansanruno. Se on käännetty sadoille kielille, siitä ovat esittäneet tulkintansa monet arvovaltaiset tutkijat, ja siihen ovat uudenlaisin kysymyksin nyt tarttuneet myös Seppo Knuuttila ja Senni Timonen. Runon aiemmasta tulkintatraditiosta poiketen he eivät pidä sitä yksiselitteisesti nuoren naisen lauluna kaipaamalleen rakastetulle. Analysoituaan olemassa olevat runotoisinnot ja ottaen huomioon alueellisen ja esittäjäkohtaisen variaation (huomattava osa teksteistä on merkitty muistiin miesten esittäminä) he onnistuvat osoittamaan runon moniäänisyyden ja monitulkintaisuuden. "Mun tuttuni" ei välttämättä ole rakastettu henkilö, vaan vaikkapa viinapullo, ja rakastettuaan kaipaava voi yhtä hyvin olla iäkäs leski kuin nuori tyttökin. Samalla kun artikkeli on analyysi runosta on se myös uudelleenarvio tutkimustraditiosta, jossa runonsäkeiden emotionaaliset ilmaukset on tavallisesti etäännytetty runon fyysisesti tuntevasta subjektista.
Ei rakkaus sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan sisarusten välinen sukupuolisuhde on aiheena Tarja Kupiaisen tekstissä The Forbidden Love of Sister and Brother. Kupiainen lähtee liikkeelle antropologian insestiä koskevista teorioista, luo katsauksen suomalais-karjalaisiin sukulaisuus- ja avioliittojärjestelmiin ja siirtyy sitten tarkastelemaan sisaren ja veljen kielletyn suhteen ilmenemistä karjalaisessa runoepiikassa. Runojen välittämä kuva on, että (tietämättäkin tehty) sisaren "pilaus" on ollut vakava uhka yhteiskuntajärjestykselle, mutta teon vakavista seurauksista huolimatta ymmärrys ja myötätunto kohdistuu veljeen, kun taas sisaren kohtalosta runot vaikenevat. "Perinne antaa anteeksi erehtyväiselle miehelle, mutta unohtaa erehtyväiset naiset."
Kokoelman päättää Annikki Kaivola-Bregenhøjn aineistopohjaltaan noin sadan vuoden ajalle ulottuva, sekä aikuisten että lasten sanallisia ja kuvallisia seksuaaliarvoituksia käsittelevä artikkeli. Hän käy läpi arvuutteluperinteen konteksteja, käyttäjiä ja yhteisöllisiä tehtäviä agraarikulttuurin ajoista nykyajan kaupunkiympäristöön. Tradition tämänhetkistä elinvoimaisuutta osoittavat mm. suositut eroottiset kuva-arvoitukset ja tehtävältään arvuuttelua lähellä olevat (kuulujan oivallusta vaativat) sananmuunnokset - useimmathan meistä ovat joskus nähneet lokin kivellä tai kuulleet Lillille tarjotun kuhaa!
Kokonaisuutena Myth and Mentality palvelee parhaiten ulkomaista lukijaa, jolle välittyy monipuolinen kuva suomalaisen folkloristiikan viimeaikaisista suuntauksista ja kiinnostuksen kohteista. Lukuvaivaa välttävä suomalainen löytää osan teksteistä julkaistuna jokseenkin vastaavassa muodossa äidinkielellään, esimerkiksi Kaivola-Bregenhøjn artikkelin Amor, genus & familiasta (1998), ja Knuuttilan ja Timosen artikkelin Sari Näreen toimittamasta kokoelmasta Tunteiden sosiologiaa (1999). Samasta teoksesta löytyy myös Apon teksti, ja perusteellisemmin hänen ajatuksiinsa voi tutustua maistelemalla Viinan voimaa (2001). Väitöskirjoja lehteilemällä taas pääsee käsiksi Wolf-Knutsin (1991) ja Klemettisen (1997) näkemyksiin. Nyt puheena oleva kirja sisältää kuitenkin niin paljon muualla julkaisematontakin ainesta, että siihen tarttuminen on ehdottomasti suositeltavaa kaikille maailmankuvista ja kansanomaisesta ajattelusta kiinnostuneille. Tämä artikkelikokoelma on osoitus siitä, että kuuluisalla "punaisella langalla" on mahdollista sitoa kauniiseen pakettiin vuosituhansien aikajatkumo ja laaja perinnelajien kirjo.
Apo, Satu 1999, Alkoholi ja kulttuuriset tunteet. - Näre, Sari (toim.), Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. Tietolipas 157. Helsinki: SKS, 101-144.
Apo, Satu 2001, Viinan voima. Helsinki: SKS.
Asplund, Anneli 1994, Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja. SKST 563. Helsinki: SKS.
Hoppál, Mihály 1979, On Belief Systems. - Hölker, K. & Burghardt, W. (eds.), Text Processing - Textverarbeitung. Berlin - New York: de Gruyter, 236-253.
Hoppál, Mihály 1981, Belief-System, Worldview and Mythology. - Ortutay, Gyula (red.), Congressus Quartus Internationalis Fenno-Ugristarum. Budapestini habitus 9.-15. Septembris 1975. Pars IV. Budapest: Akadémiai Kiadó, 129-133.
Hoppál, Mihály 1995, Symbolic Healing in Hungarian Ethnomedicine. - Kõiva, Mare & Vassiljeva, Kai (eds.), Folk Belief Today. Tartu: Institute of the Estonian Language & Estonian Museum of Literature, 138-149.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1998, Pilako vai eroottinen viesti? - seksuaaliarvoitus on testi kuulijalle. - Pöysä, Jyrki & Siikala, Anna-Leena (toim), Amor, genus & familia. Tietolipas 158. Helsinki: SKS, 193-215.
Klemettinen, Pasi 1997, Mellastavat pirut. Tutkimus kansanomaisista paholais- ja noituuskäsityksistä Karjalan kannaksen ja laatokan Karjalan tarinaperinteessä. SKST 687. Helsinki: SKS.
Knuuttila, Seppo & Timonen, Senni 1999, Jos mun tuttuni tulisi -kansanrunon modaaliset kontekstit ja ruumiilliset tunteet. - Näre, Sari (toim.), Tunteiden sosiologiaa I. Elämyksiä ja läheisyyttä. Tietolipas 156. Helsinki: SKS, 195-228.
SKVR 1908-1997, Suomen Kansan Vanhat Runot I-XV. Helsinki: SKS.
Voigt, Vilmos 2002, Sky maps as world maps. On the history of world view concepts. - Bartha, Elek & Anttonen, Veikko (eds.), Mental Spaces and Ritual Traditions. An International Festschrift to commemorate the 60th birthday of Mihály Hoppál. Ethnographica et Folkloristica Carpathica 12-13. Debrecen - Turku: Department of Ethnography, University of Debrecen & Department of Cultural Studies of Turku, 365-385.
Wolf-Knuts, Ulrika 1991, Människan och djävulen. En studie kring form, motiv och funktion i folklig tradition. Åbo: Åbo Akademis förlag.
Pasi Enges, FM
Turun yliopisto
Folkloristiikka