Laura Stark: Peasants, Pilgrims and Sacred Promises. Ritual and the Supernatural in Orthodox Karelian Folk Religion. Studia Fennica Folkloristica 11. Helsinki: FLS. 2002. 229 s.
Laura Starkin uusin tutkimus Peasants, Pilgrims and Sacred Promises käsittelee tarkoin rajatuista näkökulmista rituaalisia suhteita yliluonnolliseen ortodoksikarjalaisessa kansanuskonnossa. Starkin käyttämä termi folk religion sisältää sekä kansanuskon että kansanomaisen kristillisyyden. Teoksessa näiden molempien tarkastelussa on lähtökohtana Maussin (1990/1950) näkemys vaihdon ja vastavuoroisuuden etiikasta suhteessa tuonpuoleiseen. Kansanuskonnon kummallakin osa-alueella toteutuu myös pyrkimys pikemminkin kehon, maatilan ja yhteisön yhtenäisyyden säilymiseen kuin sielun pelastamiseen. Tuonpuoleiset olennot jakavat ihmisyhteisön kanssa saman moraalisen järjestelmän, johon keskinäiset suhteet perustuvat.
Stark on valinnut aineistonsa siten, että hän käsittelee vain tuonpuoleisten suhteiden vastavuoroisuutta ilmentäviä tekstejä, jolloin ulkopuolelle ovat rajautuneet esimerkiksi kummittelu ja rukoukset. Abstraktiotaso on korkea, jotta kohteeksi valitut ajattelutavat saadaan selkeästi esille. Tutkimus ei siis pyri koko totuuteen karjalaisten suhteesta yliluonnolliseen, vaan se esittelee siitä vain yhden siivun, mutta tekee sen perusteellisesti ja taitavasti. Käsittelyssä oleva uskomuskompleksi rakentuu selkeäksi kokonaisuudeksi, jonka eri osaset saavat järkeenkäyvän selityksen. Tulkinnat asettuvat välillä jopa epäilyttävän siististi ja loogisesti osaksi hahmoteltua kompleksia. Kuitenkin juuri se, mikä tuntuu kaikkein uskomattomimmalta, löytyy aineistositaateista selvin sanoin (esimerkiksi karhun ristiminen, s. 126).
Tarkastelun kohteena ovat rituaalit, joissa kommunikoidaan luonnonhenkien, näihin osittain samastuvien pyhimysten sekä vainajien kanssa: parannusriittejä, metsänpeitosta päästämisiä, muistajaisriittejä sekä karjan suojelemiseksi pidettyjä uhrijuhlia. Näiden lisäksi Stark esittelee kansanomaista pyhiinvaellusta ortodoksiluostareihin. Pyhiinvaelluksen luulisi kuuluvan aivan eri yhteyteen kuin kyläyhteisön riittien. Kahden erilaisen rituaalisen toiminnan tarkasteleminen samanlaisessa kehyksessä on kuitenkin oikea ratkaisu ja havainnollistaa hyvin Starkin löytämiä uskomuskomplekseja ja merkityksiä sekä niiden välisiä suhteita. Näin on ensinnäkin mahdollista esittää pyhiinvaelluksen kansanomaisia merkityksiä ja motiiveja sekä osoittaa ilmiön yhtäläisyydet maanviljelijöiden paikallisiin uskonnollisiin käytänteisiin: pyrkimys taloudelliseen ja sosiaaliseen tasapainoon. Toisaalta päästään esittelemään kahden erilaisen uskomuskompleksin välisiä eroja ja niiden välisiä suhteita. Luostarit, "pyhät keskukset", edustavat absoluuttista puhtautta, jolla on parantava voima. Tuonpuoleiset toimijat kyläyhteisöjen arkielämän marginaalissa "pyhillä rajoilla" taas ovat pyhyydeltään kaksijakoisia. Tällöin pyhä on, Veikko Anttosen (1996,77-78, 95) näkemystä seuraten, toisaalta kasvua ja hyvinvointia tuottavaa, toisaalta järjestystä uhkaavaa ja mahoa. Kotipiirin riitit kiinnittyvät kamppailuun resursseista ja hyvinvoinnista, kun luostarit rikkauksineen ovat sellaisen yläpuolella.
Tutkimuksen pääpaino on kotipiirin riiteissä, "pyhillä rajoilla". Starkin mukaan jako tämän- ja tuonpuoleiseen perustuu karjalaisessa kulttuurissa pitkälti ihmisen ja luonnon väliseen vastakkainasetteluun. Myös kuolema, toinen merkittävä vastapuoli, rinnastuu metsäkalmistojen myötä luontoon. Metsä on tärkeä resurssien lähde, mutta pedot, metsänpeitto ja metsän aiheuttamat nenä-tartunnat ilmentävät sen uhkaavaa puolta. Metsä näyttäytyy tuonpuoleisena ihmisyhteisöjä ja kulttuuria, "ristikansaa", vastaan. Tuonpuoleisen uhkaavuus kohdistuu sekä ihmisruumiin että yhteisön eheyteen ja pysyvyyteen. (Ruumiillisuus sekä kulttuurisen järjestyksen rituaalinen vaaliminen olivat tärkeitä teemoja myös tekijän aiemmassa tutkimuksessa - Stark-Arola 1998 - tuolloin sukupuolen näkökulmasta.) Rauhanomainen rinnakkainelo tämän- ja tuonpuoleisen välillä perustuu kirjoittamattomiin sopimuksiin, joita kummakin osapuolen on tahollaan noudatettava. Niistä poikkeaminen johtaa edellä mainittuihin häiriötiloihin, aivan kuten kaikki varomattomuus tuonpuoleisen äärellä.
Vastavuoroisen vaihdon kehyksessä metsän resurssit on jaettava oikeudenmukaisesti sitä asuttavien tuonpuoleisten olentojen kanssa. Niiden niukkuus merkitsee ratkaisematonta ristiriitaa tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Riitein voidaan, Catherine Belliin (1992,106) viitaten, solmia aselepo tai lykätä uhkaavaa kriisiä, mutta ei tehdä lopullista ratkaisua. Stark erittelee tuonpuoleiseen nähden erilaisia strategioita ilmentävät riitit järjestelmällisesti niiden toimintamekanismin mukaan. Esimerkiksi pominoiminen yhdistää rituaalin tekijät tuonpuoleisessa oleviin toimijoihin yhteisen aterian kautta. Kohteena ovat suvun vainajat tai tuonpuoleisen alueelle metsänpeittoon joutuneet lapset tai eläimet, joiden toivotaan palaavan yhteisöön. Nenä-tartunnoiksi diagnosoituja oireita taas hoidetaan valinnan mukaan joko manaus- tai proškenjariiteillä, jotka edustavat keskenään täysin vastakkaista ideaa. Manaukset tähtäävät hyökkäyksen tehneen toimijan poistamiseen ilman kyselyitä siitä, miksi tartunta on tapahtunut. Lähtökohtana on, ettei tuonpuoleisella toimijalla ollut oikeutta hyökätä ja että se saadaan poistumaan tietäjän auktoriteetilla. Proškenjassa taas potilas tunnustaa mahdollisen rikkeensä tartunnan lähdettä kohtaan ja pyytää anteeksi. Tavoitteena on tuonpuoleisen kanssa vallinneen sopimuksen ja tasapainon palauttaminen, ja ylimpänä auktoriteettina ovat yhteisesti tunnustetut säännöt ja moraalikoodit. Nöyrtymiseen perustuva proškenja on tietoinen valinta, kun halutaan aggressiivisen reaktion sijaan säilyttää tasapainoiset välit tuonpuoleiseen.
Stark selvittää hyvin järjestelmällisesti myös nenä-tartunnan mekanismeja. Ensinnäkin loukkauksen aiheuttama suuttumus voi terävöittää tuonpuoleisen väkeä niin, että se pystyy tunkeutumaan ihmiseen. Toiseksi tartunnan uhri voi olla hetkellisesti heikkouden tilassa niin, että hänen fyysinen tai henkinen "rajansa" on avoinna tartunnalle. Tällaisessa heikkouden tilassa ihminen on säikähtäessään, kaatuessaan tai sortuessaan ajattelemaan tartunnan mahdollisuutta. Säikähdys on jo varhaisemmista tutkimuksista melko tuttu ilmiö. Kaatuminen, makaaminen maassa ilman maalta pyydettyä lupaa, on vastakohta pystyssä seisomiselle kunnon ihmisten tapaan ja suoraselkäisyydelle, joka symboloi sopimuksen pitämistä ja reiluutta myös muissa kulttuureissa. Se on tahaton lipeäminen kunnon ihmisten joukosta ja normirikkomus tuonpuoleista edustavaa maaelementtiä kohtaan. Tartunnan ajatus taas - usein säikähdyksen saattelema huomio siitä, että tartunta on voinut tapahtua juuri nyt - tekee särön mielikuvaan oman ruumiin eheydestä. Samalla se on merkinnyt säröä myös fyysisessä minässä eli käytänössä tartunnan tapahtumista. Stark toteaa, että rituaalin tarkoituksena onkin tällöin palauttaa mielikuva ruumiillisesta eheydestä.
Huolimatta keskittymisestään vain tiettyihin aspekteihin tämä tutkimus esittelee aiempaa perusteellisemmin useita karjalaisen kansanuskonnon peruselementtejä. Tutkimustyön huolellisuus näkyy myös tavassa, jolla esille nouseviin kysymyksiin vastataan. Stark rakentaa kokonaisuutta, johon ei juuri jää aukkoja. Miksi esimerkiksi kyläkappelien ikoneista sai tartunnan, mutta ei luostarien? Miksi metsän olentoja puhuteltiin kristittyinä? Miksi köyhät ja vainajat rinnastettiin toisiinsa? Kaikki vastaukset kiertyvät pyhien keskusten ja pyhien rajojen, vastavuoroisten suhteiden, resurssien tasapainon sekä ruumiillisen ja yhteisöllisen eheyden ympärille: palaset loksahtelevat paikoilleen.
Maailmankuvaa ja tiedon käsittelyä koskevissa tutkimuksissa korostuu toisinaan se, ettei kansanomainen tieto muodosta tällaisia siistejä kokonaisuuksia. Stark tuo esille kansanomaisten käsitteiden sumearajaisuuden sekä sen, että suuri osa tässä teoksessa esitellystä tuonpuoleisia suhteita koskevasta tiedosta onkin kuulunut vain tietäjien erityistaitoihin (kaavio sivulla 44). Käsillä on siis rekonstruktio rituaalien taustalla olevasta teoriasta, josta riitteihin osallistunut yhteisö itsekään ei suurimmaksi osaksi ole ollut tietoinen. Tällainen abstrakti rekonstruktio jo alun perin pitkälti salatusta tiedosta on ollut luultavasti ainoa tapa, jolla erilaisten rituaalisten käytäntöjen idea on voitu selvittää ja esittää näin selkeästi.
Laura Starkin tutkimus on epäilemättä merkittävä teos. Se tarjoaa oivaltavan ja huomionarvoisen näkökulman ortodoksikarjalaisen kansanuskonnon mekanismeihin. Stark onnistuu esittämään monimutkaisetkin ilmiöt selkeästi ja järjestelmällisesti ja vastaamaan perustellusti hankaliinkin kysymyksiin. Hahmotellut uskomuskompleksit ovat uskottavia kunhan muistamme, että ne ovat käytännössä kilpailleet muidenkin ajattelutapojen ja tulkintamallien kanssa. Hienoa työtä.
Anttonen, Veikko 1996: Ihmisen ja maan rajat: 'pyhä' kulttuurisena kategoriana. SKS. Helsinki.
Bell, Catherine 1992: Ritual Theory, Ritual Practice. Oxford University Press. New York and Oxford.
Mauss, Marcel 1990/1950: The Gift: The Form and Functions of Exchange in Archaic Societies. Routledge. London.
Stark-Arola, Laura 1998: Magic, Body, and Social Order. The Construction of Gender Through Women's Private Rituals in Traditional Finland. Studia Fennica Folkloristica 5. FLS. Helsinki.
Kaarina Koski, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka