Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKST 894. Helsinki: SKS. 2003.
Miten suomalaiset jatkavat elämäänsä vuoden 1918 traagisen sisällissodan jälkeen? Miten tapahtumista kerrotaan ja miten muistoja käsiteltiin? Ulla-Maija Peltosen tutkimus Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta on kirjoitettu vastaukseksi muiden muassa näihin kysymyksiin. Tutkimus on Peltosen toinen sisällissodan muistoihin keskittyvä monografia. Väitöskirja Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen ilmestyi vuonna 1996. Punakapinan muistot sai poikkeuksellisen paljon julkisuutta, sillä sekä aihevalinta että tulkinnan tapa (muistitietohistoria) herättivät arvostelijoissa monenlaisia emootioita. Punakapinan muistoissa keskityttiin punaisen puolen muistojen lähilukuun, Muistin paikoissa metodi kohdistuu Pierre Noran lanseeraaman termin lieux de memoire mukaisesti kuolemaan liittyviin muistin paikkoihin ja monimuotoiseen kerrontaan. Kyse on myös muistin politiikasta, sillä unohtamisen halu sekä menneen muuttaminen nykyhetken vaatimusten mukaiseksi ovat Peltosen mukaan muistin politiikan ilmentymiä: "Toisiinsa kietoutuneet yksilöllinen historiallinen kokemus ja kollektiivinen historiallinen tietoisuus välitetään jälkipolville kertomalla ja vaikenemalla. Kertojalla on syynsä unohtaa, muuttaa tai parannella omaa menneisyyttään. Tutkijan tehtävä on pohtia mitä tästä voidaan päätellä."
Tutkimuksen lähteistö on monipuolinen. Pohjana ovat vuotta 1918 käsittelevä folklore ja muistitieto, jota on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon, Työväen Arkistoon ja Kansan Arkistoon. Lisäksi Peltonen käyttää lähteenä kirjeitä, esineitä, haastatteluja, käsin kirjoitettua lehteä nimeltä Penni, tyttökoululaisten aineita ja "muistipiirustuksia", punaleskien eläkeanomuksia, kuolinilmoituksia, lehdissä julkaistuja keskusteluja, muistojulkaisuja ja valokuvia. Näiden avulla Peltonen katsoo valottavansa kriisiajan poikkeuksellisuutta yksilöiden ja yhteisöjen elämän kannalta. Tutkimuksen keskeisenä tehtävänä voikin pitää monien aineistotyyppien lähilukua erilaisin menetelmin - lukutapojaan Peltonen tosin ei esittele niin perusteellisesti kuin esimerkiksi Satu Apo Viinan voima -kirjassa (2002). Lähiluvussa pyritään tiheään vuoropuheluun muistitiedon kanssa. Peltonen jopa viittaa antropologi Clifford Geertzin sijasta Alessandro Portellin The Battle of Valle Giuliassa (1997, 9-13) käyttämään thick dialogue -käsitteeseen ja pysyy näin uskollisena muistitietohistorian (Oral History) lähtökohdille.
Sisältönsä puolesta tutkimus jakautuu johdannon Kuolema sisällissodassa ja päätelmäluvun Muistin politiikka lisäksi kahteen teemakokonaisuuteen: kuolemaan ja muistin maisemiin. Kuolemaa käsittelevissä luvuissa Ennen kuolemaa ja Kuoleman kulku Peltonen kirjoittaa sisällissodan yksityisistä ja julkisista kuolemista ja kysyy, mitä sisällissodan kuolema merkitsi sosiaalisesti ja millaisia tapoja kuoleman käsittelyyn liittyi eri vaiheissa. Peltosen mukaan kuolemantraditioiden hallinta oli kriisitilanteessa "olennaisen tärkeää", hallintaa ohjasivat sekä viralliset ohjeet ja määräykset että traditionaalit ja paikalliset tavat. Samalla hän viittaa "hyvän" ja "normaalin" kuoleman tematiikkaan erottaen sotakuolemat tästä kulttuurisesta jäsennyksestä omaksi ryhmäkseen: "On selviä osoituksia siitä, että ihmiset kykenivät kehittelemään sosiaalisesti vaikeassa tilanteessa vaihtoehtoisia tapoja käsitellä kuolemaa." Punaisten omaisille väkivaltainen kuolema aiheutti muistamisen tarpeen, joka on näkyvillä käytetyissä lähdeaineistoissa. Muistamisen prosessin Peltonen jakaa jo tutkimuksen johdantoluvussa neljään vaiheeseen: kuoleman pelkoon, fyysiseen kuolemaan, hautaamiseen (tai ruumiin peittämiseen) ja sosiaaliseen kuolemaan. Jaottelua voi pitää yhteen poikkeavaan kriisitilanteeseen liittyvänä täydennyksenä Aili Nenolan tekemään kolmijakoon (fyysinen kuolema, ruumiin hävittäminen ja sosiaalinen kuolema). Nenolan jaon voi katsoa liittyvän normaaleihin, arvokkaisiin ja julkisesti rituaalistettuihin kuolemiin.
Edellisiin lukuihin sisältyy pieni kritiikin mahdollisuus, sillä kuolemaa käsitteleviä kirjoituksia ja tutkimuksia olisi ollut mahdollista hyödyntää huomattavasti laajemmin. Pelkästään Suomessa kuolemasta on kirjoitettu valtavasti, kuten Salme Korhosen vuoteen 1989 ulottuva bibliografia Kuolema suomalaisessa perinnetieteellisessä kirjallisuudessa ja uusimmat väitöskirjat (Jetsu 2001; Utriainen 1999) osoittavat. Myös hyvän ja pahan tematiikasta, kuten Peltonen nimeää yhden tutkimuksensa alaluvun, ovat kirjoittaneet Aili Nenolan lisäksi Martti Haavio ja erityisesti Lauri Honko ja Juha Pentikäinen - kumpikin nimen omaan kuolemanrituaaleihin liittyvän kulttuurisen käsitteellistämisen ja merkityksenannon näkökulmista. Peltosen tutkimukselliset tavoitteet ovat kuitenkin toisaalla, kuolemaan liittyvän lähdeaineiston lähiluvussa ja tulkinnassa. Kuolemaa käsittelevien klassikkotekstien poissaolo onkin kokonaisuuden kannalta kosmeettinen puute. Merkittävämpää tässäkin on se, että Peltonen pysyy uskollisena muistitiedolle. Hän pyrki ymmärtämään muistitiedon luonnetta sisällissodasta kertovana lähdeaineistona: "Vuonna 1918 sanonta 'nappi otsaan', sai 'leipäkortin' tai 'vietiin mäkeen', kuvasi lyhyesti ja metaforisesti kuolemantuomiota. Elämäänsä jatkaville asianosaisille ei tarvitse muistuttaa läheisen väkivaltaisesta kuolemasta, koska se muistuttaa ilman sitäkin."
Peltosen lähtökohtaisena ideana oli tehdä tutkimus sisällissodan muistomerkeistä ja hautapaikoista, mutta hän luopui kattavasta kartoitustyöstä resurssien puutteen vuoksi. Kolmas käsittelyluku Muistin maisemat rakentuu Peltosen eri tahojen kanssa käymän yhteistyön tuloksena koostamasta aineistosta. Luvun kysymyksenasettelu keskittyy huomioon, että hautapaikat ja haudat ovat kuolemien ohella toistuvia aiheita sisällissotaa käsittelevässä kerronnassa. Tulkinnan analyyttiset välineet nousevat muistitietohistorian lisäksi kulttuurimaantieteestä, sillä "[k]erronta ei läheskään aina fokusoidu aikaan tai historialliseen tapahtumaan, vaan paikkaan ja juuri kerronta antaa merkityksen paikalle. Kertomukset voivat näin muuttaa paikat merkityksellisiksi". Muistin paikkoina Peltonen esittelee ja analysoi joukon suomalaisesta maisemasta löytyviä epävirallisia hautapaikkoja ja vainajien karsikoita sekä julkiseen tilaan myöhemmin pystytettyjä muistolaattoja ja muistomerkkejä. Kirjan kokonaisuuden kannalta luku olisi voinut olla paljon laajempikin, siksi kiinnostava aihe on lukijan näkökulmasta.
Kuolematutkijana pidän kiinnostavana Peltosen tulkintaa vuoden 1918 kuolemien karsikoista. Kyseessä on jopa merkittävä avaus karsikoiden aineistolähtöiselle uustulkinnalle. Kansanuskossa karsikon veistolla on ollut moniakin tarkoitusperiä. Esimerkiksi Uno Harvan (1942) mukaan karsikkopuu on saattanut kertoa jotain siitä henkilöstä, jonka kunniaksi se on pystytetty. Janne Vilkuna (1992) puolestaan arvelee, että keskeisin syy karsikon pystyttämiselle on ollut vainajan kotiinpaluun estäminen, jolloin karsikon veistämisen voi nähdä liittyvän vanhoihin sielu-uskomuksiin ja esikristillisiin tai synkretistisiin kansanuskon kategorioihin. Peltonen esittelee kertomuksia ja valokuvia vuoden 1918 ristipuista ja kivistä, joita on olemassa eri puolilta Suomea. "Kaikista kertomuksista käy ilmi, että puuhun veistettiin risti sille paikalle, jossa vuonna 1918 ammuttiin punaisia ja jonka juurelle kuolleet haudattiin." Erityisen tärkeä on Peltosen tekemä huomio: "Kertojien mukaan puu kantaa vainajien muistoa." Pidemmälle viety analysointi olisi ollut tässä kohdassa mahdollista ja tarpeen, sillä kertojien muistoissaan kannattama tulkinta vuoden 1918 karsikoista poikkeaa oleellisesti Harvan, Vilkunan ja myös Lauri Hongon tekemistä tulkinnoista, joissa karsikko symboloi elämän ja kuoleman välisen siirtymän rajaa. Vuoden 1918 poikkeavien kuolemien muistoa kannattava paikka liittyy toisenlaiseen rituaaliseen aikaan ja merkityksenantoon kuin normaaleihin kuolemiin ja elämän ja kuoleman väliseen rituaaliseen rajankäyntiin liittyvät merkit.
Peltosta voi täydellä syyllä pitää muiden "Muistitieto ja historian tulkinnat" -hankkeessa mukana olleiden tutkijoiden kanssa kotimaisen Oral History -lähestymistavan pioneerina perinteen- ja kulttuurien tutkimuksen alalla. Uskontotieteilijänä ja rituaalientutkijana olen itse kiinnostunut muistitiedon tarjoamista haasteista ja mahdollisuudesta, sillä se on jätetty etenkin kuolemanrituaalien tulkinnassa lähes tyystin huomiotta. Sarah C. Williams tosin kirjoitti Oral History -lehden teemanumerossa Religion & Belief vuonna 1996, että muistitietohistoria voi toimia merkittävän väylänä pyrittäessä uskonnollisen käyttäytymisen symbolisten ulottuvuuksien äärelle. Kysymys on ennen kaikkea teoreettisesta ja metodologisesta mahdollisuudesta lähestyä niitä ongelmia, jotka liittyvät muiden muassa institutionalisoidun uskonnollisuuden ulkopuolisten (populaari)kulttuuristen ilmiöiden ymmärrykseen tai pyrittäessä esittämään vaihtoehtoisia tulkintoja vaikkapa sosiaaliseen luokkaan tai yksityiseen elämään liittyville (uskonnollisille)ilmiöille. Kaikkiaan muistitiedon voi siis nähdä tarjoavan merkittäviä haasteita muillekin kulttuurien tutkijoille kuin folkloristeille. Esimerkiksi uskontotieteessä ja kansatieteessä Oral History -näkökulma on ohitettu (meillä) lähes tyystin, vaikka esimerkiksi ajan trendiksi luokiteltava kriittis-emansipatorinen kulttuurintutkimus (Cultural Studies) ammentaa sanottavaa samoista lähtökohdista (vahva kontekstualismi; tutkimuksen poliittisuus ja positionaalisuus) kuin Oral Historyn sisällä vaikuttanut Birminghamin kriittinen Popular Memory Group - mikseivät myös italialaiset Alessandro Portelli ja Louisa Passerini.
Jotkut tutkimukset jäävät lukijan mieleen pysyvästi - minuun vaikutti Ulla-Maija Peltosen vuonna 1996 ilmestynyt väitöskirja Punakapinan muistot. Toisia tutkimuksia odotetaan melkein kuin kuuta nousevaa - kohdallani tällainen oli Muistin paikat. Henkilökohtaisesti jaan Peltosen kanssa paljon, sillä tutkin kannakselaisia kuolemia siirtokarjalaisten kokemana ja muistitiedon kattamana aikana eli vuosina 1917-1939. Vuosi 1918 oli Kannaksellakin merkittävä muistin paikka ja erityisesti 1960-luvulla toteutettujen muistitiedon keruiden lähde. Kuolemanrituaalien sisäisen organisoitumisen tavoista onkin näkemykseni mukaan luettavissa poikkeuksellista aikaa yksityiskohtaisemmin ja vivahteikkaammin kuin Suomen historian julkiset tulkinnat ovat toistaiseksi pystyneet esittämään. Peltosen tekemät tulkinnat ovat paikoin identtisiä oman työpöytäni äärellä ja toisesta lähtökohdasta syntyneiden huomioiden kanssa - jopa niin, että koin Muistin paikkoja lukiessa useaan otteeseen tuttuutta. Tätä pidän rikkautena, sillä olen kokenut tutkimuksen kirjoittamisen tärkeäksi - uskoakseni samaan tapaan kuin Peltonen. Tai kuten muistelijamme toistuvasti ilmaisevat: "Ettei totuus unohtuisi."
Harva, Uno 1942. Karsikkopuu. - Kotiseutu 33: 93-99.
Jetsu, Laura 2001. Kahden maailman välillä. Etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. SKST 853. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Portelli, Alessandro 1997. The Battle of Valle Giulia. The Oral History and the Art of Dialogue. Wisconsin: The University of Wisconsin Press.
Utriainen, Terhi 1999. Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. SKST 751. Helsinki: SKS.
Vilkuna, Janne 1992. Suomalaisten vainajien karsikot ja ristipuut. Kansatieteellinen arkisto 39. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
Williams, Sarah C. 1996. The Problem of Belief: The Place of Oral History in the Study of Popular Religion. - Oral History 24(2): 27-34. (Teemanumero Religion & Belief.)
Outi Fingerroos, FM
Turun yliopisto
Uskontotiede