Henni Ilomäki & Outi Lauhakangas (toim.): Eläin ihmisen mielenmaisemassa. SKST 885. Helsinki: SKS. 2002.
Eläimiin, kuten niitä edustavaan luontoon yleensä, liittyy voimakkaita tunteita ja asenteita. Pedot ja muut luonnonvaraiset eläimet edustavat luontoa, kesytetyt lemmikit ja kotieläimet jo enemmän kulttuuria. Mielensisäinen maailmamme vilisee villejä, puolivillejä, kesyjä ja fiktiivisiä eläimiä. Suhteemme niihin on tunteiden, mielikuvien ja tietämyksen sekamelska, jossa eläimet näyttäytyvät omasta näkökulmastamme, ihmiskeskeisesti.
Nykytietämyksemme asettaa meidät eettisten kysymysten äärelle: mikä erottaa ihmisen eläimestä? Mihin ja miten ihminen asettuu suhteessa eläimiin? Mikä on ihmisen oikeus ja velvollisuus eläimiä kohtaan? Eläin ihmisen mielenmaisemassa -kirja on saanut alkunsa samannimisestä, vuonna 2000 pidetystä seminaarista, jossa ihmisen ja eläimen suhdetta kokoontuivat tarkastelemaan kulttuuri- ja luonnontieteen edustajat. Kirja tuo antoisan lisän aiemmin maassamme ilmestyneisiin ihmisen ja eläimen suhdetta käsitteleviin monitieteisiin teoksiin. Aiemmissa teoksissa kiihkeimpänä ja ensiarvoisimpana tavoitteena on ollut tuoda esiin eläinten suojelu. Vuonna 1989 ilmestynyt, eläinten oikeudet esiin nostava Häyryn, Tengvallin ja Vilkan toimittama Eläin ihmisten maailmassa on sävyltään kantaaottava ja poleeminen, samaa linjaa edustaa vuonna 1991 ilmestynyt Matti Sarmelan toimittama ETYK, eläinten tulevaisuus ihmisen kulttuurissa. Uudempi, moniulotteisempi ja hillitympi on vuonna 2000 ilmestynyt Antero Järvisen kirjoittama Ihmiset ja eläimet, joka on tieteen ja taiteen näkökulmat yhdistävä laaja-alainen katsaus suhteeseemme eläimiin eri aikakausina.
Tällä kertaa suhdettamme eläimiin lähestytään varsin maltillisesti, vaikka modernia nykyihmistä ja luontoa tarkastelevissa tutkimuksissa luonnonvaroja, eläimet mukaan lukien, hyödyntävä ihminen kovin usein saakin pahan leiman. Teoksen luonne on pohdiskeleva, kiinnostavasti eri tieteenalojen näkymiä aiheeseen avaava kirja, jossa pyritään ymmärtämään eläinsuhteessamme tapahtuneita muutoksia ja tutkimaan millainen jatkumo tälle suhteelle on hahmoteltavissa kulttuurista ja ajasta toiseen siirryttäessä. Jonkin verran kirjassa on aiemmin ilmestyneiden, vastaavaa tematiikkaa lähestyvien kirjojen toistoa, mutta ei häiritsevästi. Seminaarin järjestäjät jakoivat kirjoittajille, esitelmöitsijöille ja alustusten pitäjille evästykseksi Topeliuksen kirjoituksen Den stora klyftan (1889), mutta eri artikkeleissa ei siihen toistuvasti viitata, vaikka johdanto tällaisesta mahdollisuudesta antaakin aavistuksia. Topeliuksen teksti on toiminut seminaariin osallistujille eräänlaisena ajatusten herättäjänä ja teemaan johdattelijana. Kirjan lukijalta tähän kirjoitukseen tutustumista ei vaadita.
Kaisa Häkkisen hieman luettelonomainen, mutta siitä huolimatta mielenkiintoinen eläinten nimien etymologiaa tarkasteleva artikkeli on osuva valinta kirjan aloitukseksi. Se herättää huomamaan eläinkuvien runsauden käyttämässämme kielessä ja kulttuurissa. Eläinten nimityksiin kiinnittyvät semanttiset merkitykset paljastavat jännittäviä, pitkälle menneisyyteen ulottuvia jälkiä. Näiden jälkien seuraaminen tuo näkyviin alkulähteitä, jotka ovat jo aikaa kadonneet arkisesta tietoisuudestamme, mutta jääneet vankasti elämään kieleemme.
Seuraavissa artikkeleissa pohditaan uskontoa ja eläintä. Veikko Anttonen tarkastelee uskonnon merkitystä eläimiä koskevan tiedon organisoijina, Tom Sjöblom eläinten mahdollista uskonnollisuutta. Artikkelit tuovat esiin ihmisen ajattelun ja kulttuurin kategorisoivan luonteen sekä sen, mikä on meistä mahdollista ja mahdotonta. Eläimillä on vahva symbolinen merkitys uskonnoissa, mutta onko eläimillä itsellään uskontoa? Näiden artikkeleiden luontevaksi jatkoksi olisivat ehkä paremmin sopineet eläinten tietoisuutta, henkistä kapasiteettia ja estetiikan tajua lähestyvät Kari Lagerspetzin, Leena Krohnin, Erika Ruonakosken sekä Dario Martinellin artikkelit. Seuraavina artikkeleina ovat kuitenkin Juha Ylimaunun, Pasi Klemettisen ja Matti Sarmelan hieman toisentyyppistä näkökulmaa edustavat kirjoitukset, joissa tarkastellaan yksittäisiin eläinlajeihin liittyviä elinkeinoja, eläinten hyödyntämistä ja niiden aseman kulttuurihistoriallista jatkumoa. Hylkeen ja karhun aseman monipolviset vaihtelut kulttuurissamme ovat valaisevia esimerkkejä eläinsuhteessamme tapahtuneista muutoksista. Olemme kulkeneet rinnakkainelosta ja välttämättömästä hyödyntämisestä aina äärimmäiseen vihaan, lähes sukupuuttoon tappamiseen ja suojeluun. Nykyisessä teknillistyvässä yhteiskunnassamme sekoittuvat merkillisellä tavalla perinteet, luonnon hyötykäyttö ja siitä vieraantuminen. Matti Sarmela ravistelee eettistä omaatuntoamme osoittamalla synkin esimerkein nykypäivän eläinsuhteessamme tapahtuneet muutokset, jotka ovat pelottavasti havaittavissa yhteiskunnassamme. Näiden kolmen artikkelin yhteyteen olisi sopinut nyt aivan kirjan loppuun asetettu Leena Vilkan suden ja ihmisen välistä suhdetta käsittelevä kirjoitus. Suhteemme suteen on kokenut vähintäänkin yhtä suuria muutoksia yhteiskunnassamme kuin suhde hylkeeseen ja karhuun, niinpä suden esiin nostavan artikkelin tuominen muiden yksittäisiin eläinlajeihin keskittyvien kirjoitusten rinnalle, olisi tuntunut mielekkäämmältä kuin sen irrallinen loppuun jättäminen. Vaikkakin Vilkka esittää asiat omintakeisella tyylillään, on hänen kirjoituksessaan myös tietyllä tavalla samanlaista uhmaa ja kantaaottavuutta kuin Sarmelalla.
Seuraavissa artikkeleissa palataan jälleen eläinten mahdolliseen sisäiseen maailmaan, pohdintoihin siitä miten tietoisia muut kuin ihmislajin eläimet ovat, mitä ne mahdollisesti tuntevat ja ajattelevat, miten ihminen eroaa eläimistä. Näiden kirjoitusten myötä tulee tietoiseksi siitä, kuinka vähän lopultakaan kykenemme ymmärtämään eläinten ajatusmaailmaa, miten vaikea on päästä sisälle sellaiseen todellisuuteen, jonka välittämää kieltä ei ymmärrä. Tekemämme havainnot eläinten käyttäytymisestä, niiden eleistä ja elämisen malleista, jättävät meidät auttamatta ulkopuolisiksi havainnoitsijoiksi. Paljon helpompaa kuin yrittää ymmärtää eläimen sielunelämää, on tyytyä toteamaan eläin joksikin aivan muuksi kuin ihminen, yleensä arvoltaan vähäisemmäksi. Ihminen on kuitenkin kautta aikojen yrittänyt, ja jossain määrin onnistunutkin, kommunikoida eläinten kanssa. Esimerkeillään valaiden ja ihmisten välisestä kommunikoinnista Rauno ja Outi Lauhakangas tuovat ilmi, etteivät ihmisen mielen ja kulttuurin tulkintamallit päde eläimiin. Musiikillinen seurustelu on yksi vanha, uudelleen käyttöön otettu kiehtova tapa luoda kontakti eläimiin.
Kirjan artikkeleiden jakaminen kahteen tai kolmeen osaan vaikkapa teemoittain, olisi voinut muodostaa artikkelikokoelmasta eheämmän ja lukijaystävällisemmän kokonaisuuden. Kirjan yleisasu on hieman karu, joskin eloa tuovat tekstien yhteyteen liitetyt kuvat. Etenkin piirroskuvat sopivat kirjan mustavalkoiseen ulkoasuun mainiosti. Sisällöltä jää kaipaamaan koti- ja lemmikkieläinten yhä suurenevan joukon näkyväksi tekemistä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka esimerkiksi ihmisen rinnalla jo vuosisatoja eläneet hevonen, koira ja kissa ovat asettuneet mielenmaisemiimme. Ainakin hevosen ja ihmisen suhteesta on olemassa arkistoitua tietoa, jonka tutkiminen olisi paikallaan.(1) Eksotiikkaa ja elämyksiä janoavan nykypäivän kaupunkilaisen asunnossa pitävät majaansa myös monenlaiset jyrsijät, kalat, eksoottiset liskot, matelijat ja hyönteiset - mikä on niiden asema mielessämme? Myös erilaiset kaupunkiympäristöjemme linnuista ja jyrsijöistä koostuvat yhdyskunnat muodostanevat kuvansa mielenmaisemissamme.
Mielenkiintoista olisi myös käydä enemmältikin keskustelua symbolisesta suhteestamme eläimiin. Hurjaa luontoaan todistaakseen mies valitsee hampaitaan näyttävän tiikerin tatuoinniksi käsivarteensa ja nainen raidoiksi päiväpeitteeseensä tai ihoa myötäileviin housuihinsa. Eläimellisen seksikästä? Minkä itsessämme koemme enemmän tai vähemmän eläimelliseksi? Milloin haluamme tuoda esiin eläimen itsessämme, milloin taas peitämme sen huolella? Missä yhteydessä pidämme itseämme ns. toislajisena (mitä termiä kirjassa käytetään) eläimenä muiden eläinten joukossa, ja milloin taas teemme selkeän eron ihmisen ja eläimen välillä? Eläinten ympäriltä löytyy lukuisia kiinnostavia teemoja, jotka tulevat mieleen käsillä olevaa kirjaa lukiessa.
Eläin ihmisen mielenmaisemassa tuo esiin mielenkiintoisen kuvan suhteestamme eläimiin aina pyyntikulttuureista nykyaikaan. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille ylipäänsä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta kiinnostuneille. Vain vilkaisu päivän lehti- ja tv-uutisiin vakuuttaa tematiikan alati vallitsevasta ajankohtaisuudesta. Petorikkaassa Pohjois-Karjalassa käydään kiivasta keskustelua susien ja ihmisten oikeuksista: kuka, miten ja millä oikeudella voidaan puuttua karjaa raatelevien susien puuhiin? Vain vähän aikaa sitten tehtiin Keski-Pohjanmaalla maamme kaikkien aikojen suurin turkistarhaisku. Eläinperäisen ravinnon ympärillä käydään eettisiä, voimakkaita tunteita herättäviä keskusteluja. Koirien jätökset katujen varsilla kiihdyttävät lukuisat ihmiset raivon partaalle ja niistä on muodostunut lehtien yleisönosastokirjoitusten jokakeväinen suosikkiaihe. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Häyry, Heta & Tengvall, Helena & Vilkka. Leena 1989 (toim.): Eläin ihmisen maailmassa. Preesens-sarja. Gaudeamus. Helsinki.
Järvinen, Antero 2000: Ihmiset ja eläimet. "Humanistin eläinkirja". WSOY. Helsinki.
Sarmela, Matti 1991 (toim.): Eläinten ETYK, eläinten tulevaisuus ihmisen kulttuurissa. Aquarian Publications. Vihreä Elämänsuojelun Liitto. Helsinki.
http://www.finlit.fi/kra/kra_yleisluettelo.htm#hevos
http://www.finlit.fi/kra/kra_yleisluettelo.htm#hevostarinat
http://www.finlit.fi/kra/keruut/hevoset.htm
Kirsi Laurén, FM
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus