Arjen tutkimuksen problematiikka nousee aika ajoin yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimusalan kiinnostuksen kohteeksi, aina hieman eri näkökulmasta kohdetta lähestyen. Korostan sanaa lähestyen: arjen tutkimukselle on luonteenomaista erilaisten lähestymistapojen kehittely ja pohtiminen, mikä perustuu tutkijain kokemukseen arjesta ilmiönä, joka herkästi pakenee lähestyjäänsä. Arjen dokumentointi osoittautuu sekin ongelmalliseksi: mm. suullisia muisteluaineistoja tutkineet ovat usein todenneet, kuinka vaikea ihmisten on verbaalistaa ja muistaa arkea ja sitä ihan tavallista jokapäiväistä rutiiniluonteista elämää ja niitä arkisia toimintoja, ajatuksia ja kokemuksia, jotka rakentavat arjesta sellaista kuin se kullekin meistä on. Arkea voisikin kuvata paradoksien sfääriksi: sen on yhdessä jaettua ja säädeltyä, mutta persoonallisesti tuotettua ja koettua; se on puuduttavaa, mutta toistuvaisuudessaan välttämätön turvallisen elämän ehto; merkityksetöntä ja samalla niin merkityksiä tuottavaa.
Suomessa arjen tutkimuksessa lienee nyt näkyvillä eräänlainen keskustelun tiivistymän vaihe. Eeva Jokinen julkaisi vuoden alussa Naistutkimus-lehden numerossa (2/2003) varsin kiinnostavan puheenvuoron arjen uudesta lähestymistavasta, ensimmäisten kulttuurintutkimuksen päivien suurin työryhmä keskittyy arjen tutkimuksen metodologiaan ja myös eri yliopistoissa on useampia arjen tutkimusta sivuavia tutkimusprojekteja käynnissä: mm. Arkinen kumous -kirjan toimittajat vetävät kukin tahollaan arjen problematiikkaa sivuavaa tutkimusprojektia. Arkinen kumous -kirjassa kolme eri alan tutkijamiestä - sosiaalihistorioitsija, kulutustutkija ja etnomusikologi - ovat siis tarttuneet arjen haasteeseen toimittamalla varsin kiinnostavan ja laajan artikkelikokoelman. Kirjan kirjoittajat ovat pääosin näitä kolmea alaa edustavia tai niitä sivuavan alan tutkijoita; teoksessa on peräti 17 kirjoitusta.
Kirjan tarkoituksena on selvittää 1960-luvun kulttuurisia ilmiöitä “tavallisen kadunmiehen tai naisen” näkökulmasta (s. 398). Kirjan alaotsikkona on Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. “Toinen” saa kirjan esipuheessa toimittajilta seuraavan perustelun: “ Teoksessamme tarkastellaan usein voimakkaasti poliittiseksi ja kumoukselliseksi leimautunutta 1960-lukua arjen kulttuurin näkökulmasta. Vuosikymmen näyttäytyy toisesta näkökulmasta, siitä piirtyy toinen kuva. Silloin ihmisten arkipäivään vahvasti kytkeytyvät kulutuksen ja mainonnan sekä joukkoviestinnän kaltaiset asiat korostuvat.” (s. 9, kurs. alkuperäistekstissä.) Vastaavasti kirjan pääotsikossa esiintyvä “kumous”-sana viitannee tähän samaiseen media- ja kulutuskulttuurin esiinmarssiin ja arkisen elämän muutokseen niiden myötä erityisesti 1960-luvulla. Pääotsikon kumous-sana johdattaa kuitenkin kirjan katsojan tuohon tavallisempaan konnotaatioon 60-luvusta poliittisen kuohunnan aikana, sen korvaaminen jollakin toisella sanalla olisi ollut lukijalle informatiivisempaa. Nyt kirjaa joutuu lukemaan kohtuullisen pitkään, ennen kuin sanan sisältö lukijalle aukeaa.
Hieman metodisempi aspekti kumous-sanaan tuottaa kysymyksen, miksi halutaan korostaa 60-luvun arkista elämää näin voimakkaalla ilmaisulla? Historian tutkijat kun tuntuvat niin helposti määrittävän tutkimuskohteensa “murroskaudeksi” tai “harppaukseksi” tai joksikin muuten mullistavaksi, mutta kenen näkökulmasta? En kiellä sitä, että 1960-luku määritetään usein näin jälkikäteisarvioituna mullistusten vuosikymmeneksi. Vesa Kurkela kuitenkin viittaa artikkelinsa alussa, kuinka ainakin musiikkikulttuurin “muutoksen” tai “murroksen” hahmottaminen on pitkälti näkökulmakysymys: (musiikki)kulttuuria rakentavat aina monenlaiset traditiot ja käytänteet: 60-luvun musiikissa voidaankin hahmottaa sekä muuttumattomia että uudistuvaa musiikillista ilmausta (Kurkela s. 220). Kumoukselliseksi vuosikymmenen määrittävät tutkijat historiantutkimuksen perspektiivistä, ja on aivan eri asia, miten 1960-luvulla lapsuuttaan, keski-ikäänsä tai vanhuuttaan elänyt tuon arjen “kumouksellisuuden” on kokenut. Sitä ei tässä kirjassa pääkysymyksenä pohdita, vaan kirjan tärkein lähtökohta on oikeastaan arjen kulttuuristen puitteiden ja sen kulttuuristen ja osittain sosiaalistenkin ehtojen tarkastelu. Siten kirjassa kartoitetaan ja tulkitaan mediakulttuuria, sen tuottamia kulttuurisia representaatioita, utopioita ja kollektiivisia mielikuvia, kuten myös ajalle ominaisia kulttuurisia diskursseja. Voidaan tietysti olla montaa mieltä siitä, onko tämänkaltaista tarkastelua syytä ympätä arki-käsitteen kenttään: itse ainakin odotin kirjan otsikointiin ja sen hyvään johdantoartikkeliin perehdyttyäni, että myös artikkeleissa problematisoitaisiin arjen tutkimusta ja sen käsitteistöä. Tätä ei juuri kuitenkaan tehty.
Kirjan sisältöluvut on jaettu neljään jaksoon, joista ensimmäisessä tarkastellaan, minkälaisia mahdollisuuksien maailmoja ja kenties myös haaveita paremmasta maailmasta 60-luvulla tuotettiin. Pohdinta fokusoituu Marimekkoon ihannetulevaisuuden airueena, puhuttelutapojen muutoksiin ja sinuttelun yleistymiseen, ATK:n ja samalla “tiedon lisääntymisen” haaveen hivuttautumiseen arkielämään sekä huumeiden käytön lisääntymiseen.
Toisessa osiossa perehdytään erityisesti kulutuskulttuurin ja nuorisokulttuurin muodostamisen vuorovaikutukseen. Osiossa pohditaan mm. sitä, miten nuorisokulttuurin rakentui osaltaan niissä prosesseissa, joissa heidät vedettiin uudenlaisen kulutuksen piiriin: mainoksilla tuotettiin ja myös paikoin säädeltiin nuorisokulttuurien muokkautumista. Alkoholipoliittisen keskustelun muutoksia peilaa kirjoitus olutmainonnan vaiheista ja tematisoitumisista mm. naisille sopivaksi drinkiksi tai sitten tasa-arvoiseksi ruokajuomaksi. Myös television tupakkamainonnan analyysi kertoo samantapaisista uudelleen tematisoinneista eri ryhmille sopivaksi tuotteeksi. Mainonnan luonteeseenhan kuulu jatkuva uusien kohderyhmien etsiminen ja niiden mielikuvallisen suhteen rakentaminen mainostettuun tuotteeseen.
Kolmannessa jaksossa siirrytään kokonaan musiikkikulttuurin pariin: sen otsikkona on Muuttuvat sävelmaailmat. Siinä tarkastellaan 60-luvun musiikkimaailmaa näennäisesti muuttumattoman ja tosiaalta uusiutuvan ristivalossa, uuden populaarimusiikin säröisyyttä ja hälyisyyttä, rautalankamusiikkia “vaarallisen” ilmaisijana elokuvassa ja ylipäätään elokuvan ja musiikin muuttuvaa suhdetta. Osion päättää ihmiskäsityksen murrosta tutkaileva kirjoitus Olavi Virran julkisuuskuvan muutoksista. Neljännessä jaksossa astutaan kukonaskeleen verran abstraktimpaan tarkasteluun korkean ja matalan kulttuuridiskurssien pariin; tämä jakso oli ainakin minulle ehkä kaikkein innostavin ja uusimman tuntuinen. Tarja Rautiaisen tulkinta populaarimusiikin kokemuksellisuuden merkitysten muutoksista ja niihin kytkeytyvistä moraalisista kannanotoista, on varsin kiintoisaa luettavaa. Muita kirjoituksia jaksossa ovat Hymy-lehden roolia ajan seksikeskustelun ja “vähävaraisten veronmaksajien rahoilla”- diskurssin muovaajana tarkasteleva kirjoitus, vapaan ja vähemmän vapaan taiteen välistä dynamiikkaa analysoiva artikkeli, Työmiehen päiväkirja -elokuvaa luokan, sukupolven ja menneisyyden taakan näkökulmasta tarkasteleva kirjoitus sekä viimeisenä aika jännittävä katsaus runouden arkistumisesta.
Kaikki kirjan artikkelit ovat hyvin jäsenneltyjä ja huolellisesti toteutettuja; ne etsivät tulkinnan aineksensa monelta eri taholta, kuten nykyajan kulttuurintutkimuksessa on tapana tehdä. Kirjaa voisikin pitää eräänlaisena pienoistietokirjana tai hakuteoksena 60-luvun kulttuurin joistakin ilmiöistä; se on myös huolellisesti toimitettu ja hyvin kuvitettu, lisäksi kirja on varustettu henkilöhakemistolla. Arkinen kumous -kirja soveltuu siis mainiosti perinteentutkijankin apuvälineeksi, kun halutaan muistuttaa mieleen 60-luvun arkisia käytäntöjä mediassa, kulutuskulttuurissa tai musiikkimaailmassa. Itse jäin kuitenkin miettimään kirjan näkökulman sukupuolittuneisuutta, arkista kulttuuria kun katsotaan useimmissa kirjoituksissa hyvin miehisenä maailmana. Vaikka joissakin kirjoituksissa vilahteli gender-tutkimuksen ideoita ja käsitteistöäkin, olisi kenties hedelmällistä tarkastella arjen kulttuurisia puitteita selkeämmin gender-näkökulmasta. Myös kirjan ikäperspektiivi on osittain vinoutunut tai ainakin hieman kallellaan painottuen nuorisoon ja nuorisokulttuuriin. Voisi jopa vihjata, että kirjaa on hallinnut “implisiittinen ikäparadigma”, jonka mukaan uutta luovaa kulttuurista muutosta tuottaa ja rakentaa vain nuori sukupolvi - keski-ikäisten ja vanhojen ihmisten elämismaailman edustaessa sitä pysähtynyttä, stabiilia, jota muutoksen tutkijat eivät tarkastele. Toki kaikki 1960-lukua eläneet ovat katselleet kirjassa analysoituja mainoksia, lukeneet siinä tarkasteltuja lehtiä tai kuunnelleet - jopa joutuneet kuuntelemaan - tulkittua musiikkia. Heidän näkökulmansa jää kuitenkin varsin syrjään nuorisorynnistyksen alle.
Arjen lähihistorian tulkinta on tietysti niin laaja tutkimuskenttä, että valintoja on pakko tehdä; tässä teoksessa valinnoista on selvitty kohtuullisen hyvin siten, että Arkinen kumous rakentuu monessa mielessä melko koherentiksi kokonaisuudeksi. Arjen kumouksellisuus jäi kirjassa hieman avoimeksi, mikä ehkä onkin hyvä: 1960-lukuun jää vielä tulkitsemattomia alueita.
Sinikka Vakimo, FT
tutkijatohtori
perinteentutkimus
Joensuun yliopisto