Folkloristista akateemista kenttää, kuten yliopisto- ja tutkimusmaailmaa laajemminkin myllertävät monet, välillä pyörremyrkyltäkin tuntuvat muutokset. Yksi kohtuullisen säännöllisesti toistuva murros – keski-ikäisen ja sitä vanhemman sukupolven muistamana jo toinen – on laaja-alainen tutkinnonuudistus, jota suunnitellaan parhaillaan kiivaasti. Sen tarkoituksena on yhtenäistää suomalaisia yliopistotutkintoja eurooppalaisten tutkintojen kanssa, keventää tutkintoja ja samalla tietenkin myös lyhentää opiskeluaikoja. Suurin muutos – tai pitäisikö sanoa paluu aiempaan, aikaan ennen 1980-lukua – lienee nykyisen kandidaatin tutkinnon muuttaminen takaisin yliopiston perustutkinnoksi. Uutena piirteenä on maisteriopintojen valinnan mahdollisuuksien laajentaminen monenlaisia oppiaineita tai opintojaksojen yhdistelmiä sisältäviksi tai teemoittain eteneviksi maisteriohjelmiksi. Vain mielikuvitus tai sen puute tuntuu olevan esteenä maisteriohjelmia suunnitellessa, kun oppiaineiden rajat madaltuvat ja uudenlaiset artikulaatiot rakentavat akateemisten oppialojen kenttää tässä myllerryksessä.
Yliopistoilta vaaditaan nyt yhä suurempaa joustavuutta, muutoskykyä ja luovuutta uudistusten toteuttamiseksi. Laitokset pohtivatkin omia "ydinosaamisalueitaan", kehittävät "kansainvälistä vuorovaikutustaan", arvioivat itseään ja toisiaan kiihtyvällä tahdilla ja keskenään kilpaillen. Laitosten odotetaan myös tuottavan "tulosta" eli tutkinnon suorittaneita yhä enemmän ja entistä nopeammin. Tavoitteet pakotetaan asettamaan korkealle tulossopimusneuvotteluissa, jotta laitokselle saataisiin palkka- ja toimintavaroja edes jonkinlaisen toiminnan ylläpitämiseksi. Resursseja näiden kaikkien muutosten suunnitteluun ja toteuttamiseen ei laitoksilla kuitenkaan ole näkynyt, vaan päinvastoin: yhä useammassa alamme laitoksessa joudutaan laskemaan palkkarahojen riittävyyttä, kyniä ja kopioita tuskallisen tarkkaan. Laitosten henkilökunnan matkat tai jatko-opiskelijoille maksetut koulutusmatkat ovat jo suullista historiaa ja sellaisena siis tulkinnallista ja kyseenalaistettavaa, sellaista jota vanhempi polvi joskus muistelee kaihoisasti. Markkinatalouden kieli ja ajattelu rakentavat siis valtadiskurssia myös yliopistoissa. – Ihmetyttää vain kuinka kauan yliopistoduunarit oikein jaksavat toimia (akateemisella puheella) ylistämällä alistettuina, korkeakouluorjina työolosuhteiden jatkuvasti heikentyessä ja vaatimusten sen sijaan kasvaessa.
Myös pienempiä, alakohtaisia murroskausia eletään jonkinmoisen sukupolvisiirtymän muodossa. Turun yliopiston folkloristiikan professori Annikki Kaivola-Bregenhhøj ja Kansanrunousarkiston johtaja, professori Pekka Laaksonen ovat siirtymässä eläkkeelle. Jyväskylän yliopiston professori Päivikki Suojanen ja monet Kansanrunousarkiston asiantuntijat, erikoistutkijat ovat myös siirtyneet työelämästä pois. – Eloressa julkaistaan nyt yhden eläkkeelle siirtyvän alan tekijän, Annikki Kaivola-Bregenhøjn haastattelu, jossa hän muistelee omaa uraansa ja sen taitekohtia ja muistuttaa kannustavasti elinikäiseen oppimiseen viitaten, että "folkloristi ei ole koskaan valmis".
Toivottavasti akateeminen maailma ei noudata tässä sukupolvimurroksessa työmarkkinoilla tavallista mallia, jonka mukaan eläkkeelle jääneen ja työpaikan välinen seinä on lähes murtumaton. Olisi toivottavaa, että houkuttelisimme vanhemmat tutkijasukupolvet rikastuttamaan edelleen akateemista kenttää heidän saavuttamallaan tietotaidolla ja akateemisellakin elämänviisaudella. Sellaista tietoa tarvitaan erityisesti nyt, kun yliopistot kamppailevat monien vastusten edessä. Näistä pienin ei suinkaan ole tyhjenevien virkojen säilyttäminen oppialalla edelleen.
Nyt ilmestyvä Elore paikantuu sekin menneen ja tulevan murroskohtiin teemanumerollaan nimeltä Kirjoituksia perinteen välistä. Nimi viittaa edesmenneen folkloristiikan professori emerita Leea Virtasen tutkijanuraa ja siitä virikkeitä saaneita tutkimussuuntia kartoittaneeseen seminaariin, joka pidettiin Joensuussa 21.–22. marraskuuta viime vuonna. Seminaarin järjesti Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura yhdessä Joensuun yliopiston suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitoksen ja Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulun kanssa. Seminaarissa kuultiin 13 puheenvuoroa. Ne käsittelivät Leea Virtasta tutkijana, naistutkijana ja lastenperinteen tutkijana sekä Leea Virtasen harjoittamia tutkimusaloja, kuten taikuutta, arkiuskomuksia, nykytarinoita ja lastenperinteen tutkimusta. Seminaarin alkupuheenvuorossa professori Seppo Knuuttila totesi Leea Virtasen toimineen tutkijana tavallaan perinteen välissä. Hän otti osaa vanhan perinteen katoamisdiskurssiin yhtenä sen äänenä, mutta toisaalta hän tarkkasilmäisesti konstruoi näkyviin uusia perinneilmiöitä ja kiinnostavia tutkimuskohteita. Jotakin tästä välitilaisuudesta, menneisyyteen ja tulevaisuuteen katsomisesta toisistaan käsin välittynee myös tässä teemanumerossa, jonka kirjoitukset perustuvat pääosin seminaarissa pidettyihin alustuksiin. Katsotaan välistä näin.
Sinikka Vakimo
FT, päätoimittaja
Joensuun yliopisto