Olemme nyt tilanteessa, jossa kysytään missä on etninen, kuka on meidän etnisemme. Asia on aktualisoitunut toisaalta EU:n politiikan ja toisaalta globalisaation vanavedessä. Hyvänä esimerkkinä tästä etnisyysproblematiikan uudelleen muotoutumisesta on EU:n direktiivien pohjalta Suomessa vuonna 2004 hyväksytty yhdenvertaisuuslaki. Sen seurauksena "etnisyys"-käsite siirtyy osaksi lainsäädännön ja oikeustoimen kieltä.
Laissa todetaan, "– – ettei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muuhun henkilöön liittyvän syyn perusteella". Myöhemmin keskusteluissa on selvinnyt, että "kansalaisuus" tarkoittaa tässä EU:n kansalaisia. Sukupuoleen perustuvasta syrjinnän kiellosta on säädetty naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetussa laissa. "Etnisyys" on vaikeammin määriteltävä syrjinnän peruste, vaikka lain tavoitteena on edesauttaa juuri siihen liittyvien – siis rasististen, nationalististen, kansallisten ja etnisten – konfliktien kontrollia EU:ssa.
On totuttu sanomaan, että Suomi on ollut kansallisesti suhteellisen homogeeninen maa. Tämä pätee viime vuosikymmeniin asti, mutta vain siihen asti: ulkomaalaisten määrä maassamme on kasvanut huimaa vauhtia. Kun esimerkiksi kun 1980-luvun alussa ulkomaalaisia oli Suomessa noin 12 000, oli lukumäärä 1990-luvun lopussa jo 85 000. Luku on nykyään luonnollisesti korkeampi, mutta olennaista on, että Suomikin on joutunut uudenlaisen muuttoliikkeen kohteeksi globalisaation etenemisen myötä. Suomessa on pakolaisia, työhön, opiskelemaan ja avioitumisen kautta Suomeen tulleita, on ns. paluumuuttajia ja muista syistä Suomeen tulleita. Osa näistä jää Suomeen asumaan ja osa oleskelee Suomessa lyhyen ajan. Entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen suuntautunut maahanmuutto on 1990- ja 2000 -luvulla ollut suurimmaksi osaksi ns. paluumuuttoa: sieltä on tullut arviolta noin 30 000 paluumuuttajaa ja heidän perheenjäsentään maahamme.
On selvää, että maahanmuuttajien joukkoon mahtuu monenlaista etnistä. Prosessin myötä on Suomessakin alettu tottua sellaisiin käsitteisiin kuin "etniset suhteet", "ETMU", "Etnica", "etniset tutkimuskeskukset", "etnisten asioiden neuvottelukunta" yms. Etninen tarkoittaa näissä yhteyksissä ennen kaikkea maahanmuuttajaa, joten suomalainen ole etninen. Kun lainsäädännössä ja virallisissa käytännöissä ryhdyttiin luokittelemaan maahanmuuttajia, muistettiin kuitenkin, että Suomessa on myös vanhastaan kansallisia vähemmistöjä: ruotsinkielisiä, romaneja, saamelaisia, venäläisiä ja tataareja. Näitä ryhmiä alettiin uudessa tilanteessa kutsua vanhoiksi etnisiksi (vähemmistöiksi). Tässä kontekstissa etnisyys määrittyy jotenkin suomalaisesta kulttuurista poikkeavaksi. Tehdäkseen eroa, vanhojen "poikkeavuuksien" ja maahan muuttaneiden "poikkeavuuksien" välille, media alkoi pyörittää puhetta uusista ja vanhoista venäläisistä.
Sana etninen tuntuu tarkoittavan jotakin seuraavaa: etninen on Suomeen muusta valtiosta (maasta) tullut, tai on toisen kuin Suomen kansalaisuuden omaava. Tässä on ongelmana kaksoiskansalaisuus, jonka Suomikin on hyväksynyt. Usein etnisenä pidetään jotakin ulkomuodoltaan keskivertosuomalaisesta poikkeavaa eli erilaista, mistä sitten päätellään ihmisen ulkomaalaisuus. Ulkomaalainen on jotakin ei-suomalaista, mutta onko ei-suomalainen sellainen, joka ei puhu suomea vaiko sellainen, joka on syntynyt muualla kuin Suomessa vaiko ns. ulkomaalaistaustainen suomea puhuva? Onko Suomessa somalivanhemmista syntynyt suomea puhuva, Suomen kansalainen suomalainen, suomalainen somali vai ulkomaalainen? – Ovatko maahanmuuttajat todella etnisiä?
Olisiko etnologiassa käytetyllä käsitteellä etninen suomalainen käyttöä tässä yhteydessä? Voidaanko sanoa, että Suomessa asuvat ja täällä syntyneet ovat suomalaisia, kun taas suomalaiset jakaantuvat etnisiin suomalaisiin (suomenkieliset), ruotsinkielisiin, tataareihin jne.? Miten romanius ja romanina oleminen määritellään? Onko tyydyttävä siihen, miten romanien yhdistykset luokittelevat itseään? – Kuka ja mikä sitten voi edustaa ketäkin?
Yhdenvertaisuuslaissa oleva etninen alkuperä viittaa ihmisen kotimaahan eli ei Suomeen, sillä muuten etnistä alkuperää ei voida määritellä. Monikansallisissa ja monietnisissä maissa ihmisellä on vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta monenlaista etnisyyttä. On toisaalta rekisteröinti- ja toisaalta identiteettikysymys, mitä etnistä alkuperää ihminen on. Juridiikan kaipaaman yksiselitteisen määrittelyn mahdottomuus on tullut selvästi esille ns. inkeriläisten paluumuuttajien yhteydessä. Suomen viranomaisten kaipaamaa suomalaista identiteettiä, kielitaitoa, luterilaista uskonnollisuutta ei muuttajista ole löytynyt. Sen sijaan kahden isovanhemman biologista asiakirjoin todistettua suomalaisuutta kyllä.
YK:n hyväksymässä ihmisoikeuksien julistuksessa, joka annettiin toisen maailmansodan jälkeen, sanotaan, ettei saa syrjiä mm. ihonvärin, uskonnon, iän tai sukupuolen perusteella. Tällöin puhuttiin vielä ihonväristä, jolla viitattiin rotuihin. Nykyään näin ei enää puhuta, koska rotuja ei katsota olevan olemassa. Onko siten etninen tausta jotakin samaa kuin ihonväri, hiusten laatu, silmien muoto vai jotakin kulttuurista kuten hunnun käyttö, pitkät hameet, pään peittäminen, äänen käyttö tai kävelytapa? Nämä ovat arkipäivän merkkejä, joihin nojautuen luokittelemme ihmisiä.
Edellä mainittu olkoon yleisenä havaintona yhdenvertaisuuslain tulkinnan ongelmista. Jos käsitteiden esittely tuntuu turhanpäiväiseltä, teoreettiselta hiuksenhalkomiselta, vakuutan, ettei se sitä ole. Veikkaan, että jatkossa arki- ja oikeuskäytännöissä joudutaan sellaisiin tilanteisiin, joissa pohditaan, onko jonkin henkilön syrjinnäksi kokema asia ollut todella seurausta etnisestä alkuperästä vai jostakin muusta. Kiinnostavaa on nähdä, miten syyttäjät pystyvät tuolloin määrittelemään "etnisestä alkuperästä" johtuvat tekijät.
Huolimatta edellä esitetystä kritiikistä, en vastusta yhdenvertaisuuslakia, päinvastoin. Vertaisin sitä sukupuolten tasa-arvolakiin, joka on pystynyt edistämään naisten ja miesten tasa-arvoa.
Suomen maahanmuuttajista on jo tuotettu tutkimustietoa. Yleensä maahanmuuttajat on nähty sosiaaliseksi ongelmaksi, kuten tapahtui Suomen Akatemian Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet -tutkimusohjelmassa. Etniset suhteet -termi on tässä maahanmuuttajien synonyymi. "Ongelma" on ymmärrettävästi se näkökulma, joka yhteiskunnalla on maahanmuuttoon. Jos maahanmuuttajat (etniset) nähdään positiivisesti, heistä puhutaan potentiaalisena työvoimana, millä argumentilla yritetään kumota median vihjailut heidän yhteyksistään mafiaan, huumeisiin ja prostituutioon.
Ongelmanäkökulman yleisyydestä seuraa, että on tutkittu lähinnä asenteita, syrjintä- ja rasismikokemuksia ja ryhmien identiteettiä. Tätä kautta on päädytty mm. suvaitsevaisuuskasvatuksen edistämiseen. Sen sijaan Suomen (ja koko EU:n) piirissä vaikuttavia syrjinnän, rasismin ja epätasa-arvon rakenteellisia tekijöitä ei ole tutkittu.
Etnisyyden tutkimus on vakuuttavasti osoittanut, että etnisyys hajoaa sitä vähänkin yksityiskohtaisemmin tarkasteltaessa. Etnisyys kietoutuu tiiviisti sellaisiin identiteettitekijöihin kuin sukupuoleen, kieleen, uskontoon, ikään ja vakaumukseen yms. seikkoihin. Ihmiset pyrkivät itse määrittelemään itseään kansallisesti ja etnisesti, eikä tämä välttämättä noudata tiukkoja, yhteiskunnalta ylhäältä annettuja ryhmäkategorisointeja. Etnisyyttä ei ole hedelmällistä redusoida viittaamaan suoraan maahanmuuttajiin – "etniset" eivät pysy lokerossaan muualla kuin juridisessa kielenkäytössä ja viranomaistoimissa.
Mutta, mutta: yhteiskunnallinen toiminta noudattaa käytännössä yksinkertaisempia määritelmiä. Aina kun jokin ryhmä (olkoon se etninen, seksuaalinen tai jokin muu ryhmä) pyrkii ajamaan etujaan, sen on luotava yhteistä identiteettiä, löydettävä edes se minimiyhteinen. Näin yhteiset tekijät absolutisoidaan ja luonnollistetaan. Tuloksena on lähinnä kuviteltu yhteisö, joka ei kuitenkaan voi olla jotakin täysin mielivaltaista. Etnologisessa kirjallisuudessa puhutaan paljon primordiaalisuutta vastaan, mutta arjen käytännöissä juuri sen pohjalta toimitaan: asioille annetaan ikiaikaisuuden sävy. Tätä ikiaikaisuutta kuuli paljon vapun aikana, kun uudet EU-maat ilmoittivat palaavansa "tuhatvuotisiin eurooppalaisiin arvoihin".
Harmi vaan, että ikiaikaisuus tuottaa yleensä staattisuutta, vankkaa kritiikitöntä nationalismia, ja kielen, kulttuurin ja biologian ylistystä, johon implisiittisesti sujahtaa myös heteroseksuaalisuuden vaatimus. Mitään muita vaihtoehtoja ei ole, eikä etninen liike itsessään ole yleensä heterogeeninen. Silloin kysymys "kuka ei mahdu joukkoon" on todella tärkeä. Joukkoon mahtumattomista tulee heti mieleen ainakin kirjailija Arvi Perttu, joka on liian lahjakas ollakseen sen paremmin Venäjällä kuin Suomessakaan kunnolla karjalainen tai inkeriläinen kirjailija. Kiba Lumberg on puolestaan liiaksi taiteilija ja feministi ollakseen "hyvä" romani. Näiden määrittelyiden seurauksena on – ainakin niiltä tahoilta, jotka sanovat edistävänsä inkeriläiskarjalaista tai romanikulttuuria – mahdollisesti saatavan taloudellisen tuen epääminen.
Kaija Heikkinen
Dos., erikoistutkija
Joensuun yliopisto
Karjalan tutkimuslaitos