Nefa-Turku ry. myönsi Annikille 25.2.2004 yhdistyksen ikuisen kunniajäsenyyden. Luovuttajina folkloristiikan opiskelijat Kukka Halme ja Tuomas Hovi. Valokuva: Mikko Kamula.
Vuonna 1994 Turun yliopiston folkloristiikan apulaisprofessoriksi valittu Annikki Kaivola-Bregenhøj jäi eläkkeelle helmikuun lopulla 2004. Apulaisprofessuuri muutettiin varsinaiseksi professuuriksi vuonna 1998. Tutkimuksen ja hallinnollisten tehtävien ohella Annikki panosti professorikautenaan erityisesti opetukseen, opinnäytetöiden ohjaukseen ja opiskelijoiden aktiiviseen kannustamiseen – näkyvin tuloksin. Panostus näkyi mm. valmistuneiden maisterien ja jatko-opiskelijoiden määrän kasvuna hänen virkakautenaan (ks. www.utu.fi/hum/folk). Näistä Annikin aikaansaannoksista folkloristiikan oppiaine saa nauttia vielä tulevinakin vuosina nykyisten jatko-opiskelijoiden väitöskirjojen valmistuttua.
Annikki kuuluu siihen sukupolveen suomalaisia folkloristeja, joille Nefa ry:n Vöyrissä vuonna 1965 järjestämä kenttätyöseminaari muodostui käänteen tekeväksi (ks. Laaksonen ym. 2003, 8). Vuosien mittaan Annikin kenttä on löytynyt milloin Sysmästä, milloin Inkeristä, milloin eri maiden arkistoista (Kaivola-Bregenhøj 2003; Siikala 2000). Annikki Kaivola-Bregenhøj’n mittavaan bibliografiaan (http://www.finlit.fi/kirjasto/julkaisu/kaivola.htm) kuuluu kymmenien artikkelien lisäksi useita monografioita, joista tunnetuimpia lienee Kertomus ja kerronta (1987) ja sen englanninkielinen laitos Narrative and narrating: Variation in Juho Oksanen's storytelling (1996). Molempia teoksia on luettu laajalti niin kotimaassa kuin ulkomailla. Vuonna 2001 julkaistu Riddles. Perspectives on the use, function and change in a folklore genre on jatkoa hänen väitöskirjalleen The nominativus absolutus formula – one syntactic-semantic structural scheme of the Finnish riddle genre (1973). Arvoitusten ja kerronnan ohella kansanomainen unentulkinta ja kertojan tunteet kuuluvat Annikin keskeisiin kiinnostuksen kohteisiin (Kaivola-Bregenhøj 1986; 1992; 1993; 2000).
Haastattelu toteutettiin teemakirjoittamalla maaliskuussa 2004. Esimerkillisen kirjoittavan kertojan tavoin Annikki vastasi ajatuksella Anne Heimon etukäteen laatimiin kysymyksiin kotikaupungistaan Vaasasta käsin.
Missä opiskelit? Miten ja miksi päädyit opiskelemaan juuri folkloristiikkaa?
- Opiskelin Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. Minusta piti tulla äidinkielen opettaja. Pian ohjauduin hieman sattumalta kuuntelemaan professori Matti Kuusen suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen peruskurssia (oppiaineen nimi vaihtui folkloristiikaksi 1989). Matti Kuusi oli säkenöivä luennoitsija: innostava, sumeilematon, pureva ja välillä ivallinenkin. Moni omasta ikäpolvestani jäi koukkuun, niin minäkin. Pääainetta vaihdoin kuitenkin vasta muutaman vuoden kuluttua. Tein silti pitkät opinnot niin suomen kielessä kuin kirjallisuudessakin ja maistelin appron verran kansatiedettä.
Mikä sai sinut jatkamaan alalla?
- Opettajani olisi ollut valmis hyväksymään arvoitusten rakenne-analyysia käsittelevän pro gradu -tutkielmani lisensiaatin työnä. Tuntui selvältä jatkaa, joten aloin työstää gradusta lisuria – en siis mennyt yli siitä, mistä aita oli matalin. Sain assistentuurin sijaisuuden vuodeksi. Matti Kuusi vei minut Kansanrunousarkistossa (tein siellä tuntitöitä) "kaikkein pyhimpään", istui musta takki päällään isoon puiseen nojatuoliin ja kertoi tulleensa kosimaan minua. Minä seisoin ja kuuntelin. Muistan miten kirkas valo tunkeutui kadulta hämyisään huoneeseen, ja Kuusi istui niin, etten nähnyt vastavalossa hänen kasvojaan. Tajusin tietysti, että kosinta liittyi assistentuuriin. Mutta se oli minulle "ansiotyökosinta", sillä minun piti luvata, että lisuri valmistuisi sen vuoden aikana.
Kerro tiestäsi vastavalmistuneesta maisterista folkloristiikan professoriksi?
- Oppiaineeni Helsingin yliopistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto veivät minut tielle, jolta ei ollut paluuta. Kohtasin niin mielenkiintoisia haasteita, että aikeeni valmistua äidinkielen opettajaksi unohtui.
- Tieni maisterista professoriksi oli pitkä – kuten se on useimmille tänäänkin. Hyvin monet ihmiset ovat kulkeneet kanssani joko samoja polkuja tai olemme kohdanneet polkujen risteyksissä ja veräjillä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ollut täynnä samoihin aikoihin opiskelleita, ja yliopistossa Anna-Leena Siikala ja minä olimme assareina samaan aikaan. Vuodet 1975–1983 asuin mieheni Carsten Bregenhøjn kotimaassa Tanskassa ja työskentelin suomen kielen ulkomaalaislehtorina Kööpenhaminan yliopistossa. Olin kuitenkin folkloristi ja yritin istua kahdella pallilla kokonaan putoamatta niiden väliin. Ei ihme, että väitöskirjastani tuli ohut (mutta ovathan arvoituksetkin lyhyitä)! Itse asiassa ne vuodet olivat sillä tavoin vaikeita, että en ollut minkään tiedeyhteisön jäsen, koska Tanskassa olin suomalainen, Suomessa minun luultiin juurtuneen Tanskaan.
- Mitään tutkijankoulutusta ei vielä silloin ollut Suomessa, vielä vähemmän Tanskassa. Helsingin ja Turun yhteiset tutkijaseminaarit 1970-luvulla olivat availleet silmiämme. Muistan Lauri Hongon jyrisseen, että jos emme nyt lue kansainvälistä kirjallisuutta, meistä ei kukaan tiedä tulevaisuudessa mitään. Matti Kuusi oli jo peruskurssilla opastanut että aloitekykyisimmät ja rohkeimmat meistä uskaltautuvat seikkailemaan koti- ja ulkomaisten aikakauskirjojen lehdille. Varmaan näissä sanoissa oli eväitä.
- Kööpenhaminassa asuessamme hain ja sain Suomen Akatemian tutkijan paikan. Niiltä vuosilta ovat peräisin teokset Kertomus ja kerronta sekä Riddles, jonka viimeistelin julkaistavaksi vasta 2001. Muutimme Suomeen 1983, kun mieheni sai työpaikan ensin Nordic Institute of Folklore’sta (NIF) ja myöhemmin Svenska Litteratursällskapetin Vaasan arkistosta. Siihen saumaan hoidin myös yhden syksyn Leea Virtasen professorin virkaa Helsingin yliopistossa. Tanskasta palattuani tuntui, että Suomi on vehreä keidas, jos se ei nyt aivan paratiisiksi osoittautunutkaan! Täällä folkloristit ovat aina keskustelleet, osallistuneet ja järjestäneet tapaamisia. Kööpenhaminassa yliopiston laitos ja sen tutkijayhteisöt lukkiutuivat ainakin silloin ulkopuoliselta, joka pahimmassa tapauksessa koettiin kilpailijaksi. Kummallista kyllä, siellä ei järjestetty mitään seminaareja, joihin olisi voinut osallistua. Dansk Folkemindesamling puolestaan tarjosi minulle kokoelmansa ja työpöytänsä ja sain siellä kannustusta tutkimuksiini.
- Suomen Akatemian tutkijana toimiessani hain kaikkia avoimia virkoja, sillä eihän kukaan voi elää Suomessa tutkijana, ei ainakaan humanisti. 1988 Anna-Leena Siikala valittiin Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen professoriksi, ja Aili Nenola ja minut julistettiin päteviksi professorin virkaan. Se tuntui upealta, vaikka eipä asiaa muiden viranhakujen yhteydessä edes mainittu. Sain Turun yliopistosta viran 1994 ja itkin ilosta, kun nimitys vihdoin tuli. Silloinkin oli puutetta rahasta, ja virkaa pidettiin jonkin aikaa jäissä. Vakituinen virka ja toivomani työ olivat kaikkia mahdollisia lottovoittoja suurempi voitto.
Olet toiminut aktiivisesti monissa tieteellisissä yhteisöissä. Kertoisitko näistä.
- Pääsin opiskeluaikoina Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon töihin. Olin ensin puolipäiväinen konekirjoittaja, ja naputtelin korteille uskomuksia. Tunsin, että minulle oli tapahtunut jotakin ainutlaatuisen suurta: olinhan unelmieni työpaikassa. Aika pian sain korotuksen, sillä Urpo Vento antoi tehtäväkseni järjestellä uskomuskortistoa. Jyrin päivän karjataiat ovat yhä mielessäni siitä työtehtävästä. Vähitellen kiinnityksestäni tuli 4-tuntinen, sitten joskus täyspäiväinen. Työtehtäviä tuli lisää, niiden mukana useampana kesänä toistuneet haastattelumatkat. Kun avaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oven ja nuuhkaisen rappukäytävän ilmaa, tunnen yhä olevani lähellä maailman napaa.
- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran luottamuselimiin minut valittiin 1990, ja ehdin toimia ensin valtuuskunnan, sittemmin hallituksen ja kansanperinteen valiokunnan jäsenenä. Pidin tätä toimintaa hyvin tärkeänä ja antoisana, ja tunsin usein olevani suomalaisen kulttuurielämän näköalapaikalla. Mutta pitää lähteä niin kauan kuin ymmärtää että pitää lähteä! Kuka näin nyt sanoikaan?
- Muissa tieteellisissä yhteisöissä olen rivijäsen, esim. Kalevalaseurassa, Suomen kielen seurassa tai Porthan-seurassa. Ensimmäinen tieteellinen seurani oli kuitenkin Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, jonka professori Matti Kuusi herätti henkiin 1970-luvulla. Taisin olla rahastonhoitaja, ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni, ja yritin selvitä pienen siniruudullisen vihkon avulla. Muistan Matti Sarmelan hieman kritisoineen tilipäätösyritystäni. Seura vietti kuitenkin hiljaiseloa, kunnes se koki uuden heräämisen Joensuussa. Olenkin nyt seuran kunniajäsen, samoin kuin muuten Nefa-Turku ry:n. Ilahduttavaa! – Koen hyvin merkittäväksi Suomen Tiedeakatemian jäsenyyden, koska kutsun sen jäsenyyteen saa tieteellisistä ansioista.
Entä kansainvälinen toimintasi?
- Tanskassa asuessani olin Föreningen Danmarks Folkeminder -seuran hallituksen jäsen. Seura julkaisi myös Dansk Bondebryllup -kirjani (1983), jonka aineistoja kokosin Dansk Folkemindessamlingin käsikirjoituksista. Opin kummasti ymmärtämään niin outoja käsialoja kuin erilaisia tanskan murteitakin, ja talonpoikaishäiden vietto tuli tutuksi. Ilokseni sitä kirjaa on kauan käytetty opetuksessa Tanskassa.
- Vuosi 1988–89 Jerusalemin Heprealaisen yliopiston vieraana vei minut useiden kansainvälisten ja eri puolilta maailmaan kutsuttujen kollegoiden seuraan. The Institute for Advanced Studies rahoittaa kutsumiensa tutkijoiden matkat, järjestää asumisen ja antaa työtilat käyttöön. Olin mukana monitieteisessä projektissa, joka tutki folkloren ja kirjallisuuden enigmaattisia kuvia. Projektimme julkaisu Untying the Knot ilmestyi USA:ssa 1996. Tyttäremme kävi Jerusalemissa anglikaanista koulua, ja oppi kymmenvuotiaana niin englannin kuin työskentelyn monikansallisessa luokassa. Mieheni liittyi projektiimme ja edisti omaa kiertue- ja naamioitumisperinteiden tutkimustaan. Lähin kollegamme Galit Hasan-Rokem aloitti jo silloin sen tiiviin yhteistyön palestiinalaisten kanssa, jota hän jatkanut vuosia yrittäen omalta osaltaan rauhaprosessin edistämistä. Kollegamme poliittiset näkemykset helpottivat oloamme kulttuurissa, jonka synkimmät puolet alkoivat nousta esille jo silloin.
- NIFin hallituksessa työskentelin vuodet 1990–1995 ja sain lähikontaktin moneen pohjoismaiseen kollegaan. NIFin lakkauttaminen oli todella paha isku pohjoismaiselle yhteistyölle.
- NOS-H:n rahoittamaa pohjoismaista projektia Berätta, göra, erfara, uppleva johdin vuosina 1999–2002. Seitsenhenkinen tutkijaryhmämme keskusteli siitä, miten ihmiset kertovat omista kokemuksistaan, liittyivätpä ne sitten esim. sotaan, yliluonnollisen kohtaamiseen AIDSiin tai ihmisten välisiin suhteisiin. Toivon, että julkaisumme näkisi pian päivänvalon.
- Kansainvälisistä tieteellisistä seuroista minulle on läheisin International Society for Folk Narrative Research, jonka kongresseihin olen Carstenin kanssa osallistunut monesti. Ruotsin tiedeakatemia Kunglig Gustav Adolfs Akademien kutsui minut työjäsenekseen 2000. Kollegani Ulf Palmenfelt kehotuksesta tämä kutsu on kehystettynä seinälläni – Ulf puolestaan pitää seinällään SKS:n kirjeenvaihtajajäsenkutsua.
Mitkä ovat keskeiset tutkimuskohteesi? Mikä sai sinut innostumaan juuri näistä kyseisistä aiheista?
- Tutkimusaiheitteni valintaan liittyy paljon sattumaa ja eteeni tulleita tehtäviä. Ensimmäinen -arvoitukset – valikoitui pro gradu -tutkielmani aiheeksi siksi, että prof. Kuusen ehdottelemat tutkielman aiheet, kuten sanskritinkielisten sananparsien tai swahili-arvoitusten tutkimus ei minua houkutellut. Sen, etten osannut sanskritia tai swahilia ei opettajani mukaan pitänyt olla este, sillä nehän voisi oppia! Kuusi totesi aiheista kieltäytyessäni, ettei minulla kai sitten ole kunnianhimoa, ja että opettajaksihan kuitenkin päätyisin. Tämä harmitti ja sisuunnutti. Joku oli puhunut formuloiden tutkimuksesta, ja heitin hätäpäissäni aiheen professori Kuuselle. Hän taisi hieman pelästyä, sillä aihe ei ole helppo (kuten huomasin myöhemmin).
- Koska ajan henkeen kuului nk. spesialistien kasvattaminen, arvoitukset ja minä kuuluimme hyvin kauan yhteen. Luulen nyt sulkeneeni sen oven, mutta yhtä kaikki: arvoitukset ovat yhä hyvin kiinnostava ja haastava tutkimusaihe. Ehkäpä palaan nk. Hymylän matkaan, mutta uudesta näkökulmasta.
- Kansanomaisen unentulkinnan traditioihin törmäsin Kööpenhaminassa, kun kollegani Iørn Piø pyysi minua kirjoittamaan tästä aiheesta kirjan. Niin Folkmindesamlingin kuin Kuninkaallisen kirjastonkin aineistot ja runsaat unikirjakokoelmat kävivät tutuiksi. Drømme gennem tusinde år julkaistiin Tanskassa 1986, ja olen jatkanut aiheen käsittelyä monissa artikkeleissa. Nyt haluan palata aiheeseen ja lukea laajaa aihepiiriä perin pohjin ennen kuin kirjoitan lisää.
- Kertomusten ja kerronnan tutkimus – rakkain aihepiirini, jota olen hieman laajentanut elämästä kertomisen puolelle – on aivan oma löytöni. Tai voikohan näin keskeistä aihepiiriä edes löydöksi kutsua! Aineistoni ovat olleet peräisin monista kenttätutkimus- ja haastattelutapaamisista. Kerronnan variaation tutkimusta pidin jonkin aikaa omana suurena löytönäni, kunnes taas kerran lukemisen myötä tajusin, että kaikki ideat on jo keksitty. Jossakin muodossa jo Kaarle Krohn sivusi variaatiota, vaikka ei nimennyt sitä näin eikä asia häntä suuremmin kiinnostanut. Kertomus ja kerronta ja erityisesti kirjan englanninkielinen laitos ovat saaneet vastakaikua. Oikeastaan meidän pitäisikin Krohnien, Antti Aarnen ja muiden klassikoiden tapaan voida julkaista tutkimuksemme tulokset niin suomeksi kuin jollakin maailmankielellä.
- Nämä keskeisaiheet, joista olen muita enemmän kirjoittanut ovat kaikki haasteellisia ja kiinnostavia ja poikivat lisäkysymyksiä, joihin voisi tarttua.
Mitkä ovat olleet tärkeimmät tapahtumat/vaiheet/käännekohdat urasi aikana?
- Lyhyesti sanottuna käännekohtia ovat olleet varhaiset vuodet Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja Helsingin yliopistossa, lähtö Tanskaan – joka oli hyppy kylmään veteen, koska jouduin opettamaan suomea ulkomaalaisille – paluu sieltä, aika Suomen Akatemian tutkijana, sekä lopulta professorin virka Turun yliopistossa.
Entä suurimmat muutokset folkloristiikassa tänä aikana?
- Jos laskemme urani alkaneen 60-luvun puolivälissä, jolloin sain hum.kandina jalkani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oven väliin, niin folkloristiikka on muuttunut paljon. Silloin monet meistä keskittyivät ajan trendin mukaan johonkin perinnelajiin, esim. Pirkko-Liisa Rausmaa satuihin, samoin kuin myöhemmin Satu Apo, Marjatta Jauhiainen uskomustarinoihin, Pentti Leino sananparsiin samoin kuin Pekka Hakamies, Leea Virtanen lastenperinteeseen, Aili Nenola itkuvirsiin tai Päivikki Suojanen saarnoihin, vain joitakin mainitakseni. Joku löysi suuren, yhtä genreta antoisamman traditiotihentymän, kuten Anna-Leena Siikala shamanismin. Kenttätutkimusvaltaisuus leimaa seuraavan sukupolven väitöskirjoja, vaikkapa Laura Aron tai Lassi Saressalon, jotka molemmat purkavat identiteetteihin liittyviä kysymyksiä. Joku meistä on uskaltautunut teoreettiseen pohdiskeluun, kuten Seppo Knuuttila. Epiikan tutkijoita suorastaan kadehdin, koska nuoruudessani se oli vain professorin aihepiiri. Lauri Harvilahti on yhdistänyt epiikan analyysiin myös oman kenttätutkimuksensa kaukaisten kulttuurien parissa.
Onko folkloristiikan asema mielestäsi vahvistunut vai heikentynyt tieteen kentällä urasi aikana? Mikä erityisesti ilahduttaa? Entä onko huolen aiheita?
- Tämän päivän nuoret tutkijat, joita on ilahduttavan runsaasti, suuntaavat yhteiskunnallisesti tärkeiden kysymysten keskiöön, kuten vaikkapa turkulaisessa Suomen Akatemian projektissa Muistitieto ja historian tulkinnat (1999–2001) työskennelleet Ulla-Maija Peltonen, Taina Ukkonen ja Anne Heimo. Perhe, instituutiot ja koko yhteiskunta ovat nyt tutkimuksen keskiössä. Folkloristit ovat tulleet agraarimiljööstä urbaaneihin ympyröihin, ja folklorea tarkastellaan laajemmissa yhteiskunnallisissa puitteissa kuin ennen. Moni on päässyt mukaan projekteihin ja tutkijakouluihin, joita ei nuoruudessani ollut. Nuoret tutkijat eri yliopistoista verkostoituvat esim. Eloren välityksellä, keskustelevat ja rikastuttavat toinen toistaan aivan toisin kuin ennen. – Minulla olisikin ikuinen haave tulla kutsutuksi jonkin projektin tutkijaksi, sillä olen mm. Tanskan vuosieni takia joutunut kulkemaan melko yksinäisen tien.
- Folkloristiikka on yhteiskunnallisesti tärkeämpi kuin ennen – tosin en tiedä, tajuavatko ulkopuoliset sitä. Samaan aikaan moni muukin tieteenala työstää samoja kysymyksiä kuin folkloristit. Meidän pitäisi osata verkostoitua ja tarjota rohkeasti omaa osaamistamme. Minua ilahduttaa se, että niin moni on saanut folklore-kärpäsen pureman! Monasti ne, jotka löytävät folkloristiikan muita aineita opiskeltuaan, ovat erityisen innostuneita. Kutsun heitä joskus "lahjoiksi folkloristiikalle". Totta kai minua huolettaa se, mistä kaikki nuoret tutkijamme löytävät vihreän oksansa. Yliopistojen asenne kulttuurien tutkimusta kohtaan on kiristynyt, ja meillä on sekä Suomesta että muista Euroopan maista esimerkkejä siitä, miten oppiaineita halutaan jopa salakavalasti lakkauttaa. Uraputkeen vievät leipäaineet ovat nyt suosiossa, vaikka samaan aikaan yhä useammat nuoret ovat kiinnostuneita niin folkloristiikan kuin sen lähiaineidenkin tarjoamista mielenkiintoisista haasteista.
Millä mielin katsot taaksepäin/eteenpäin?
- Olen sekä haikea että helpottunut!
Mitä antaisit "eväiksi" tuleville folkloristipolville?
- Kaikki turkulaiset tuntevat sloganini: folkloristi ei ole koskaan valmis!
Minkälaiset ovat tulevaisuuden suunnitelmasi?
Olen tehnyt tätä antoisaa, mutta vaativaa ja kuluttavaa työtä lähes kymmenen vuotta putkeen ilman ainoatakaan tutkimusvapaata. On omaa syytäni, etten hakenut Suomen Akatemian "virttyneen" tutkijan apurahoja, mutta töitteni takia se ei tuntunut mahdolliselta, koska minut valittiin kahdeksi kaudeksi Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen johtajaksi. Nyt on tankattava akkuja, sivistettävä itseään, etsittävä uusia impulsseja, luettava paneutuen ja sitten kirjoitettava. Ehkä lyhyt jakso yliopistossa toisella puolen maailmaa olisi sekin mahdollista!
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1986, Drømme gennem tusinde år. Københaven: Hernov.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1992, Våra viktiga drömmar. - Kaivola-Bregenhøj, Annikki & Palmenfelt, Ulf (red.), Drömmar och kultur: drömböcker och drömtolkning. Stockholm: Carlsson, 19-44.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1993, Dreams as folklore. – Fabula 34(3–4), 211–224.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 2000, Narrating Dreams – Dreams as the Key to the Future. – Hovi, Tuija & Puuronen, Anne (eds.), Traditions of Belief in Everyday Life. Religionsvetenskapliga skrifter 51. Åbo: Åbo Akademi, 33–43.
Kaivola-Bregenhøj, Annikki 2003, Kentällä Kansanrunousarkistossa. – Laaksonen, Pekka & Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.), Tutkijat kentällä. Kalevalaseuran vuosikirja 82. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 291–303.
Laaksonen, Pekka, Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla 2003, Saatteeksi. – Laaksonen, Pekka & Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla (toim.), Tutkijat kentällä. Kalevalaseuran vuosikirja 82. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 7–9.
Siikala, Anna-Leena 2000, In honour of Annikki Kaivola-Bregenhøj’s birthday: Looking back on a scholars path. – Vasenkari Maria et al. (eds.), Telling, Remembering, Interpreting, Guessing. A Festschrift for Prof. Annikki Kaivola-Bregenhøj on her 60th Birthday 1st February 1999. Kultaneito III. Scripta Aboensia, Studies in Folkloristics. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 10–15.
Teemakirjoituksen toimittaja:
Anne Heimo
Folkloristiikan assistentti
Turun yliopisto