Tässä kirjoituksessa tarkastelen arkiuskomuksen käsitettä, jota Leea Virtanen (esim. 1994, 255–257) on hahmotellut suomalaiseksi vastineeksi amerikkalaisten käyttämälle credolle. Arkiuskomusten piiriin kuuluu erilaisia ajattelutapoja ja asenteita sekä usein kuultuja väittämiä ja sanontoja. Tällaisista aineistoista folkloristien tutkimuskohteiksi ovat perinteisesti päässeet vain modernista poikkeavat uskomukset ja arvot; esimerkiksi Matti Kuusi on hahmotellut sananlaskujen pohjalta esivanhempiemme talonpoikaista etiikkaa (Kuusi 1956, 78–85). Leea Virtanen kuitenkin nosti perinteentutkimuksen kohteeksi ensisijaisesti oman aikamme arkiset uskomukset. Niiden epäkoherentti luonne ei enää ole kuitattavissa kulttuurisella toiseudella, joka suojaisi tutkijaa – tai lukijaa – omalta osallisuudeltaan uskomusten taustalla oleviin arkisiin ajattelutapoihin. Monet Virtasen arkiuskomuksen määritelmiin sisällyttämät seikat ovat kaikelle arkiselle tiedonkäsittelylle tyypillisiä piirteitä. Tässä tarkennan huomioni eräisiin kognitiivisiin tekijöihin näiden arkiajattelun piirteiden taustalla ja pohdin suhtautumista arkiseen tiedonkäsittelyyn. Esimerkiksi filosofian ja psykologian tutkimuskohteena arkiajattelu on ollut jo kauan; siinä valossa arvioin arkiuskomus-käsitteen tarpeellisuutta ja käyttökelpoisuutta.
Folkloristiikankin piirissä useat tutkijat ovat jo aiemmin kiinnittäneet huomiota yleisiin ajattelutapoihin tai arkipuheessa toistuviin lauseisiin, jotka eivät varsinaisesti edusta mitään määriteltyä perinnelajia. Tällaisia arkikeskustelujen aineksia on lähestytty erilaisista näkökulmista: toisinaan on etsitty niiden kautta yhteisesti jaettuja asenteita ja maailmankuvaa, toisinaan korostettu tällaisten kansanomaisten uskomusten virheellisyyttä ja niihin turvautumisen typeryyttä. (Virtanen 2003, 314–316.) Tällaisten aineistojen hyöty tutkijalle ja niiden rajaus riippuu kulloisestakin tutkimusasetelmasta. Virtasen intressinä oli nähdäkseni tutkia moninaisia arkiajattelun ja kollektiivisten mallien ilmenemismuotoja – ajattelutapoja, mielipiteitä, uskomuksia ja sanontoja – ja niiden käyttötilanteita jokapäiväisessä elämässä. Hänen ratkaisuaan käsitellä niitä kaikkia yhtenäisenä genrenä, arkiuskomuksena, ei kuitenkaan voi pitää onnistuneena, sillä näin muodostunut käsite on liian epämääräinen tieteelliseen käyttöön.
Perinnelajien ulkopuolisia aineksia on ajoittain pyritty määrittelemään tai rajaamaan, jotta niitä saataisiin selkeämmin folkloristisen tutkimuksen piiriin. Näkökulmasta riippuen määritelmä on voinut sisältää vain verbaalisia ilmaisuja tai vaihtoehtoisesti ajatuksia ja asenteita, jotka eivät saa kiinteää verbaalista muotoa lainkaan. Verbaalisia ilmaisuja tarkasteli viime vuosisadan alkupuolella C.W. von Sydow ehdottaessaan perinnelajitermiksi diittiä ei-narratiivisille, sisällöltään perinteisille lausumille. Hän sisällytti diitteihin sekä toteavia että ohjeellisia lausuntoja riippumatta niiden oletetusta totuusarvosta tai sisällöstä, joiden mukaan hän jakoi ne edelleen alalajeihin. (von Sydow 1948, 107–126.) Diitti ei ole perinnelajiterminä jäänyt käyttöön; suurta osaa sen piiriin kaavaillusta aineistosta käsitellään sananparsina tai uskomuksina. 1970-luvulla Alan Dundes lähestyi folkloristisen terminologian ulkopuolelle jääneitä aineksia toisesta näkökulmasta kiinnittäessään huomionsa kansanomaisiin käsityksiin (folk ideas). Dundesin mukaan tällaiset jaetut perusolettamukset ihmisestä ja maailmasta saavat usein epäsuorasti ilmauksensa tunnetuissa perinteenlajeissa, kuten sananparsissa tai tarinoissa, mutta eivät yleensä verbalisoidu sellaisinaan. Dundes erotti niistä perinnäisiksi lausumiksi kiteytyneet, esimerkiksi stereotyyppiset käsitykset, jotka ovat tiedostettuja ja yleensä erheellisiä (folk fallacies). Tällaiseen jakoon on huomautettava, ettei voida olettaa käsityksen paikkansapitävyyden korreloivan sen tiedostamisen tai verbalisoinnin kanssa. Dundesin ajatuksena oli kuitenkin tarkastella kansanomaisia käsityksiä maailmankuvallisina aineksina, kokonaisuuden hahmottamisen apuna toimivina pienempinä yksiköinä. Tehdyistä jaotteluista huolimatta argumenttina oli merkityksellisten yksiköiden löytäminen genrerajojen yli ja ohi. (Dundes 1972, 94–103.) Seppo Knuuttila on nähnyt von Sydowin ja Dundesin lähestymistavat toisilleen vastakkaisina argumentteina perinnelajiluokitukseen: päin vastoin kuin von Sydow, jonka tavoitteena oli diitin käsitteellä täydentää perinnelajiluokitusta, Dundes kyseenalaisti folkloristien tavan tutkia vain perinnelajeiksi luokiteltua aineistoa (Knuuttila 1992, 50–51).
Tämän päivän folkloristiikassa Dundesin kanta on von Sydowista voitolla. Folkloristisen aineiston ei välttämättä edes oleteta edustavan selkeitä perinnelajeja. 1960-luvulle juurensa juontava ja 80-luvulla kiivaanakin käyty debatti perinnelajeista (esim. Ben-Amos 1992) on laantunut ja toisaalta muuttanut muotoaan. Lajit nähdään viestintäkanavina, dynaamisina perinteen tuottamisen ja tulkinnan kehyksinä, eikä niiden typologisointi ole erityisen ajankohtaista. (Siikala 2000, 217–220.) Arkiuskomuksenkin kaltaisia aineksia siis voisi tarkastella folkloristisesti määrittelemättä niille paikkaa perinnelajiluokituksessa.
Leea Virtanen ryhtyi 1990-luvulla kokoamaan "suomalaisen arkikeskustelun yleisimpiä kiteytymiä". Yhtenä tavoitteena oli tunnistaa folkloreksi arkipuheen lomasta sellaisia yleisiä väittämiä, joiden suhde todellisuuteen on usein ongelmallinen. Kokoelmassaan Punatukkaiset ovat intohimoisia (1994) Virtanen esittelee arkiuskomusten lajeina sananparret, arkikliseet ja fraasit, yleiset mielipiteet, stereotypiat, maagiset uskomukset ja arkipäivän myytit. Ne ovat aineksia, joita voi löytää toisinaan SKS:n uskomus- tai sananparsikortistosta, mutta usein ne ovat jääneet kokonaan tallentamatta, koska eivät kuulu selkeästi minkään perinnelajin piiriin tai niitä ei ole pidetty lainkaan perinteenä vaan tosina asiaintiloina. (Virtanen 1994, 20–22, 258.) Tunnistamalla ja tallentamalla näitä arjen uskomuksia – vaikka käsite onkin epämääräinen ja "etsii vielä muotoaan" – luotaisiin pohja mahdolliselle myöhemmälle tutkimukselle (Virtanen 1994, 10–11, 19).
Heterogeenisen aineiston kokoamista saman nimikkeen alla Virtanen perusteli sillä, että yhdestä perusteesta lähtevä luokitus ei toisi aineiston luonteenomaisia piirteitä esiin (Virtanen 1994, 21). Näillä piirteillä Virtanen ilmeisesti viittaa arkiajattelulle tyypilliseen epäkriittisyyteen, tilannesidonnaiseen käyttöön ja yhteisöllisiin, stereotyyppisiin asenteisiin. Arkiuskomuksiin sisältyy sosiaalisin perustein omaksuttua, totuusarvoltaan evaluoimatonta tietoa, kestämättömään logiikkaan perustuvia ajattelutapoja sekä tyypittynyttä ja kiteytynyttä ainesta, jota käytetään niiden yleisyyden vuoksi tarkemmin ajattelematta tai kollektiiviseen auktoriteettiin nojautuen.
Arkiuskomuksista voi erottaa yhteisiä piirteitä, mutta mikään niistä ei päde koko aineistoon: 1) ne ovat uskomuksia, ts. ne väittävät jotakin, mihin voi uskoa tai olla uskomatta, 2) sellaisina ne ovat usein virheellisiä ja 3) ne ovat kiteytyneitä, yleisesti tunnettuja ja usein toisteltuja. Osa aineistosta täyttää kaikki nämä kriteerit, mutta suuri osa ei. Esimerkiksi ns. maaginen ajattelu (Virtanen 1994, 42–49), joka perustaa uskomukset loogisesti kestämättömiin syy- ja seuraussuhteisiin, ei läheskään aina ole sosiaalisesti välittynyttä tai ainakaan kiteytynyttä ja toisteltua. Vastaavasti monet arkikliseet ja sutkaukset ovat ainoastaan kiteytyneitä, tunnettuja ja toisteltuja, mutta muodoltaan ne eivät ole uskomuksia, sillä ne eivät sisällä mitään väitettä, johon voisi uskoa tai olla uskomatta.
Väitelauseiden, fraasien ja idiomien käsittelyä yhtenäisenä ryhmänä voisi puolustaa sillä, että erilaisten kielenainesten käyttö ylipäätään voi eri konteksteissa olla moninaista. Väitemuotoiset lauseet voivat olla käyttötavaltaan jotakin muuta kuin väitteitä: ne voivat toimia kommentteina tai sutkauksina. Vastaavasti ei-väitemuotoinen lausunto tai pelkkä kielellisen ilmaisun valinta voi toimia argumenttina, eräänlaisena värin tunnustamisena. (1) Juuri tämä tekee ongelmalliseksi edellä kuvatun, muotoon perustuvan jaon totuusarvoltaan evaluoitavissa olevien uskomusten ja argumenttia sisältämättömien sanontojen välillä. Käyttötapa ja muoto ovat kaksi erilaista arkipuheen ainesten luokittelukriteeriä, ja arkiuskomus-käsitteen epäselvyys johtuu paljolti niiden päällekkäisestä soveltamisesta.
Sananparret mainitaan yhdeksi arkiuskomusten lajiksi juuri käyttöyhteyden mukaan: arkiuskomuksiin kuuluviksi on luettu käyttötapansa perusteella sananlaskut, jotka lajille tyypillisen symbolisuuden sijaan tulkitaan kirjaimellisesti (Virtanen 2003, 318). Ne eivät ole kansanviisautta, kuten sananparsia on luonnehdittu, vaan kritiikitöntä toistelua ja todesta ottamista. Varsinaisesti sananparsiin katsotaan kuuluvan sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti ymmärrettyjä sanontoja. Niiden määrittely ei perustu tulkintaan, joka voikin olla voimakkaasti tilannesidonnainen, vaan muotoon. (Kuusi 1989, 216.) Tulkintojen ja käyttötapojen vivahteikkuus merkitsee käytännössä tarkan määrittämisen mahdottomuutta. Virtanen viittaa arkiuskomusten tunnistamiseen intuitiivisin kriteerein, joita ei voi ilmaista (Virtanen 2003, 317). Muotoon viitaten hän toteaa, etteivät kaikki arkiuskomuksen lajeina esitellyt esimerkit ole varsinaisia uskomuksia, vaan osa aineistosta kuuluu samaan ryhmään muunlaisin perusteluin (Virtanen 1994, 31). Tässä suhteessa Virtanen on seurannut amerikkalaisia esikuviaan: credo-kokoelmia, jotka ovat sisältäneet uskomusten lisäksi esimerkiksi yleisiä mielipiteitä, myyttejä ja huhuja ja joissa aineisto on jaoteltu lähinnä sisällöllisin perustein (ks. Virtanen 2003, 315).
Arkipuheessa ja luonnollisissa kielissä ylipäätään abstraktit käsitteet ovat usein epämääräisiä: samat kriteerit eivät päde kaikkiin kategorian jäseniin. Tällainen ilmiö perustuu Ludwig Wittgensteinin mukaan perheyhtäläisyyksiin; käsitteen piiriin kuuluvat jäsenet liittyvät toisiinsa monin, vain osalle jäsenistä kuuluvin yhtäläisyyksin. Tällaisessa samankaltaisuuksien verkostona jäsentyvässä kategoriassa osalle jäsenistä on yhteistä vain se, että niillä on jotakin yhteistä muiden saman kategorian jäsenten kanssa. (Wittgenstein 1999, 64–65.) Perheyhtäläisyysmallin yhteydessä on hyvä ottaa huomioon Wittgensteinin näkemys tällä tavoin epämääräisinä rakentuvista abstrakteista käsitteistä: ne eivät ole todellisia samalla tavalla kuin jäsenensä, vaan ne ovat vain kehyksiä ja vihjeitä siitä, missä valossa kyseisiä olioita tulisi tarkastella (Wittgenstein 1999, 68).
Näin ollen arkiuskomuksenkin käsite, mikäli se määritellään epämääräisesti Virtasen tapaan, voidaan ymmärtää näkökulmaksi. Tällöin varsin monenlaisia kielellisiä ilmaisuja ja myös verbaalisesti kiteytymättömiä ajatuksia voi tarkastella arkiuskomuksina – ilman että niiden kuvitellaan muodostavan yhtenäistä ryhmää. Mahdollinen tällaista näkökulmaa hyödyntävä tieteellinen tutkimus kuitenkin edellyttäisi täsmällisempää rajausta ja tieteellistä käsitteistöä. Mutta millainen tutkimusintressi voisi ottaa aineistokseen arkiuskomukset?
Arkiuskomusten kaltaista aineistoa on hyödynnetty etenkin Yhdysvalloissa Alan Dundesin tapaan maailmankuvan ja yleisen mielipiteen ilmentäjinä. Ensimmäinen tällä tavoin uskomusten sisältöön keskittyvä teos oli George Jean Nathanin ja H.L. Menckenin jo vuonna 1920 julkaisema kokoelma The American Credo, jossa kootun aineiston avulla pyrittiin selvittämään amerikkalaista mielenlaatua. Kaikkein varhaisimmat arkiuskomusten kokoelmat eivät kuitenkaan olleet tavoitteeltaan tieteellisiä, vaan ne keskittyivät etupäässä sisältämänsä aineiston tyhmyyden ällistelyyn. (Virtanen 2003, 314–315.) Ranskalainen kirjailija Gustave Flaubert esimerkiksi tallensi 1800-luvulla usein toisteltuja lauseita ja asenteita typeryyden osoituksina; kokoelma on ilmestynyt suomeksi nimellä Valmiiden ajatusten sanakirja (1997). Flaubertin kokoelmaan kuului sekä sanontoja että uskomuksia ja asenteita. Hänen kritiikkinsä kohdistui ennen kaikkea niiden sosiaaliseen aspektiin; siihen, että niiden avulla tehdään oikeanlainen vaikutus oikeassa seurassa. Terä kohdistui porvaristoon eikä rahvaaseen. (Flaubert 1997, 171, 174.) Sittemmin tutkijoidenkin huomio on kiinnittynyt kuluneisiin idiomeihin ja niiden stereotyyppisiin piirteisiin. Toisaalta arkiuskomusten sisältöä koskeva intressi on kohdistunut käsitysten virheellisyyteen. Kansan omaksumien virheellisten käsitysten oikaisemiseksi on kehkeytynyt jo 1700-luvulta lähtien oma kirjallisuuden lajinsa, joka luettelee vääriä käsityksiä tai esimerkkejä pettävästä logiikasta. (Virtanen 2003, 314–315.) Suuntaus jatkuu nykyajassa: Philip Wardin The Dictionary of Common Fallacies ilmestyi vuonna 1978, ja vastaavaa aineistoa löytyy paljon myös internetistä, mutta sillä lienee pitkälti viihteellinen funktio. Lehdistö pyrkii myös aktiivisesti oikomaan vääriä käsityksiä, vaikka osaltaan myös levittää niitä (Järv 1996, 230).
Leea Virtanenkin näki vaivaa selvittäessään tallentamiensa käsitysten paikkansapitävyyttä. Hänelle käsityksen paljastuminen virheelliseksi ja pelkäksi uskomukseksi oli genreanalyyttinen kysymys. Asian voi nähdä myös toisin. Paikkansapitävyyteen perustuva rajaaminen on triviaalia, jos käsitys välittyy samalla tavoin ja on käyttäjilleen yhtä merkityksellinen riippumatta sen mahdollisesta asiantuntijoilta saamasta tuomiosta. Tällöin kiinnostuksen kohteena on pikemminkin tiedonluontoisten käsitysten käytön ja välittymisen mekanismi kuin yksittäisten käsitysten punnitseminen.
Leea Virtanen on tarkastellut arkiuskomuksia lähinnä arkipsykologian näkökulmasta: mihin ihmiset pyrkivät käyttäessään niitä? Vaikka Virtasen kirjoitukset tuovat esiin myös näkemyksen arkiuskomusten tyhmyydestä, ne toimivat osaltaan argumentteina kyseistä leimaa vastaan. Ne puolustavat arkiajattelun toimivuutta ja sen sosiaalisen luonteen tarkoituksenmukaisuutta arkielämässä. Virtanen tuo esiin arkiuskomusten erilaisia funktioita käyttötilanteissa: yleisesti tunnettujen sanontojen ja käsitysten käyttö puheessa on palvellut yhteishengen luomista sosiaalisissa tilanteissa tai niiden avulla on voitu manipuloida muita, oikeuttaa omia tekemisiä tai provosoida. Niitä voi käyttää keskustelussa yleisinä mielipiteinä, joiden taakse latautuu "vanhojen viisaus, kokemus ja perinteen voima". Virtanen huomauttaa, että arkiuskomuksia ei silti voi tutkimuksessa pitää yleisinä mielipiteinä, koska ne saavat erilaisissa tilanteissa erilaisia merkityksiä. (Virtanen 1994, 64–77; 2003, 323–327.)
Risto Järv (1996) työryhmineen sovelsi Virtasen kyselykaavakkeita virolaisten opiskelijoiden keskuudessa tavoitteenaan credojen sosiaalisen perustan osoittaminen. Tutkimus antoi empiirisen tukensa hypoteesille, että ammattiala ja sukupuoli vaikuttavat suhtautumiseen näihin muuttujiin liittyviä uskomuksia kohtaan. Esimerkiksi lääketieteen opiskelijat suhtautuivat muita kriittisemmin terveyttä ja sairautta koskeviin uskomuksiin. Järv kuitenkin kritisoi kaavakkeen pohjalta toteutettua keruutapaa: kunkin uskomuksen yhteydessä esitettyyn "oletko samaa mieltä" -kysymykseen on voitu saada melko mielivaltaisia vastauksia, kun vaihtoehtoina oli vain kyllä tai ei. Haastatteluina toteutetuissa kyselyissä myös haastattelijan persoona on saattanut vaikuttaa vastauksiin, esimerkiksi tämän hiusten väri kysyttäessä, ovatko blondit tyhmiä. (Järv 1996, 216–217.) Toisin sanoen keruutapa on jättänyt huomiotta paitsi uskomisen asteittaisen luonteen, myös sosiaaliset ja tilannesidonnaiset tekijät, joiden merkitys on suuri arkiuskomusten käytössä ja välittymisessä.
Mikäli arkiuskomukset määritellään käyttötavan perusteella, niiden keruu kaavakkeiden avulla ja irrallaan käyttötilanteista on ongelmallista. Olisi ehkä hyvä erottaa arkiuskomusten tarkastelusta kaksi erilaista intressiä: kaavakkeiden avulla on tallennettu väitemuotoisia uskomuksia, joita voisi hyvinkin tarkastella muotonsa puolesta yhtenäisenä perinnelajina. Toinen intressi on ollut tarkastella arkiuskomuksia arkipuheen kiteytyneinä aineksina sekä samalla muitakin arkiajattelua kuvastavia keskustelun aineksia, niiden käyttöä ja todesta ottamista. Vaikka sekä uskomuksia että muita kielenaineksia voidaan tarkastella tästä näkökulmasta, se ei missään nimessä edellytä niiden niputtamista samaan lajikategoriaan.
Mitä uskomusten tarkastelu arkiajatteluna käytännössä merkitsee? Tieteellinen tieto ihmismielen toiminnasta on kehittynyt 1900-luvun aikana voimakkaasti, ja arkiajattelua on tarkasteltu eri näkökulmista useilla eri tieteenaloilla. Esittelen seuraavassa joitakin arkiajattelun tutkimuslinjauksia, uskomisen tilannesidonnaista luonnetta arkitilanteissa sekä tilannesidonnaisuuden kognitiivisia mekanismeja.
Arkiajattelun tutkimus alkoi filosofiassa modernin fenomenologian piiristä, eritoten Edmund Husserlin (1859–1938) ajatuksista, joita hänen oppilaansa Alfred Schütz (1899–1959) välitti eteenpäin. Schütz kehitti Husserlin elämismaailman käsitettä: sosiaalisesti rakentunutta ja itsestäänselväksi hyväksyttyä kokemista ja toimintaa konkreettisessa arkiympäristössä, joka jäsentyy karkeiden tyypittelyiden kautta. Tyypit ovat paitsi stereotyyppisiä kuvia myös skeemoja, joiden avulla voidaan helposti tunnistaa erilaiset tilanteet ja toimia niissä asianmukaisesti. (2) Tyypit ovat sidoksissa tilannekontekstiin ja kokijan tarkoitusperiä palveleviin henkilökohtaisiin relevansseihin. (Bäck-Wiklund 2003, 75–77; Schutz 1967, 7–10.) 1960-luvulta lähtien nämä ajatukset saivat vankan jalansijan sosiologiassa: Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin 1966 ilmestynyt The social Construction of Reality (Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, 1994) edustaa näkemystä todellisuuden hahmottumisesta arkiajattelun, sen sosiaalisen luonteen ja tilannesidonnaisuuden pohjalta. (Bäck-Wiklund 2003, 70.)
Schützin ratkaisu nostaa arkiajattelu omaksi tutkimuskohteekseen oli yksi alkusysäys etnometodologisen tutkimussuuntauksen synnylle. Etnometodologian tavoitteena on selvittää niitä strategioita, joiden avulla ihmiset tekevät päätöksiään ja suoriutuvat jokapäiväisestä elämästään. (Bäck-Wiklund 2003, 77, 82; suuntauksesta ja sen kritiikistä myös Knuuttila 1994, 68–76.) Arkiajattelun tarkastelulla on ollut keskeinen asema myös eri tieteenalojen kuten antropologian, uskontotieteen, kielitieteen ja psykologian kognitiivisissa suuntauksissa. Kognitiivisen tutkimusotteen tärkeä läpimurto tapahtui 1960–1970-luvuilla, kun behavioristinen tutkimus korvautui psykologian piirissä neurologisiin prosesseihin kytkettyjä sisäisiä kognitiivisia tiloja kartoittavalla tutkimuksella (Kamppinen 1988, 141–142). Karkeasti voidaan erottaa toisistaan varsinainen kognitiivinen tutkimus, joka pyrkii ensisijaisesti ihmismielen toimintamekanismien selvittämiseen, ja sellaiset kognitivistiset suuntaukset, jotka soveltavat näitä tietoja alan erityiskysymyksiin.
Kognitiivisen tutkimuksen mukaan arkiajattelu perustuu tieteellistä ajattelua välittömämmin ihmismielen rakenteellisiin mekanismeihin ja edustaa mahdollisimman tarkoituksenmukaista ja ekonomista ajattelutapaa. Arkisessa ongelmanratkaisussa kaikkia mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja ei käydä läpi, vaan on erotettava olennainen epäolennaisesta ja rajattava karkeasti valintamahdollisuuksien kirjoa. Tällä tavoin muistin kapasiteetti ei kuormitu liikaa eikä ajatteluprosessi hidastu tarpeettomasti. (Saariluoma 1988, 45, 58.) Ajattelu, joka tähtää korkeampiin kulttuurisiin tai tieteellisiin päämääriin, käyttää aivojen resursseja toisenlaisiin tehtäviin kuin niihin, joita varten ne ovat kehittyneet, ja hyödyntää jo olemassa olevia, kulttuurisesti välittyneitä symbolijärjestelmiä. Tieteellinen ajattelu on siinä mielessä "luonnotonta", että sen harjoittamiselle ei ole voitu osoittaa välitöntä toiminnallista vastinetta aivoissa. (Kohonen 1988, 107–108.)
Arkiajattelua on tarkasteltu usein nimenomaan suhteessa tieteelliseen ajatteluun. Vaikka jotkut tutkijat – erityisesti ns. kovien tieteiden harjoittajat – ovat luonnehtineet tieteellistä ajattelua arkijärjen kaltaiseksi eli samastaneet nämä ajattelutavat, sosiaalitieteissä on esitetty säännönmukaisia eroja niiden välillä. Arkiajatteluun kuuluvat käsitykset ovat usein epätäsmällisiä, monitulkintaisia, hajanaisia ja ristiriitaisia. Toisin kuin tieteellinen ajattelu, arkiajattelu ei pyri väitteiden ja teorioiden muodolliseen eksplikointiin tai aukottomaan testaamiseen ja tyytyy siihen, että ne ovat riittävän yhteensopivia tilannekohtaisesti käsillä olevien todisteiden kanssa. (Furnham 1988, 3–4, 27–28.) Tutkijat ovat erotelleet ajattelun erilaisia elementtejä, esimerkiksi käsitteiden ja kategorioiden rakentumista eri tavoin asiantuntijakäyttöön (klassiset) ja arkikäyttöön (prototyyppiset käsitteet) (esim. Taylor 1989, 72) tai päättelyprosessin kulkua joko muodollisesti tai epämuodollisesti. Formaalia logiikkaa pidetään ihanteena päättelytehtävien suorittamiselle, vaikkei päättely käytännössä useinkaan noudata sitä (Saariluoma 1988, 50). Epämuodolliseen, eri argumenttien välillä maalaisjärjen pohjalta punnitsevaan päättelyyn on usein katsottu turvauduttavan siksi, ettei tietoa tehokkaista formaaleista päättelystrategioista ole tai että lyhytkestoisen työmuistin kapasiteetti ei riitä niiden toteuttamiseen. Arkiajattelua ei silti voi pitää yksinomaan inkompetenttina, sillä se on tositilanteissa joustavaa ja kekseliästä ja se mukautuu haluttuihin päämääriin tilannesidonnaisesti ja ekonomisesti. Joissakin tapauksissa esimerkiksi koulussa opittujen matemaattisten ongelmanratkaisutapojen soveltaminen on pikemminkin häirinnyt kuin nopeuttanut käytännöllisten ongelmien ratkaisemista. (Garnham & Oakhill 2001, 256–271.)
Ajattelun elementtien kuten päättelyprosessien tai käsitteellistämisen rakenteellinen määrittely ei tyhjentävästi ratkaise kysymystä tieteellisen ja arkiajattelun suhteesta käytännössä. Esimerkiksi arkiajattelulle ominainen prototyyppinen käsitteellistämisen ja luokittelun tapa limittyy käytännössä tieteelle tyypillisen järjestelmällisen luokitustavan kanssa (Neisser 1987, 20–21; Coleman & Kay 1981, 27–28). Harold Garfinkel on tarkastellut arkipäiväistä ja tieteellis-teoreettista kahtena erilaisena asennoitumisena, jotka johtavat erilaisen rationaliteetin soveltamiseen: jälkimmäinen edellyttää kysymyksenasetteluilta selkeyttä ja olettamuksilta täyttä yhteensopivuutta tieteellisen tiedon kanssa. Arkiasenteen vallitessa riittää, että ottaa järkevässä määrin huomioon erilaisia vaihtoehtoja: arjessa rationaalisuus on asteittainen ominaisuus. Schütziä seuraten Garfinkel pitää näitä asennoitumistapoja yhteensulautumattomina: vain yksi on käytössä kerrallaan. (Garfinkel 1994, 269–270).
Tieteellisyyden vaatimus sinänsä edellyttää realistisesti vain arkisen ja tieteellis-teoreettisen asenteen välisen työnjaon tiedostamista ja noudattamista. Tieteellisen tiedon tuottaminen ei johda siihen, että tutkijat luopuisivat arkisista käsityksistään tutkimusalueensa ulkopuolella – tai että tuotettu tieteellinen tieto horjuttaisi suuren yleisön käsityksiä. Ratkaisematon kysymys arkitiedon ja tieteellisen tiedon suhteesta tutkijankin toiminnassa johtaa etnometodologien esittämän kritiikin mukaan siihen, ettei voida yksiselitteisesti väittää tutkijoiden olevan maallikkoa parempia asiantuntijoita (Bäck-Wiklund 2003, 82; Knuuttila 1994, 70). Tutkijakin voi kohdistaa tieteellis-teoreettisen huomionsa normaalilla työmuistin kapasiteetilla vain rajalliselle alueelle kerrallaan. Kriittisen huomion kohdistaminen esimerkiksi yleisiin harhaluuloihin voi edustaa tieteellistä näkemystä vaikkapa biologian tai lääketieteen näkökulmasta, jos väärät käsitykset ovat näiltä aloilta. Niiden oikomisen lähtökohta – että epätarkkojen peukalosääntöjen maailmaa voitaisiin valistamalla jotenkin muuttaa tai että ne johtuvat esimerkiksi tyhmyydestä – on puolestaan ihmismielen tutkimuksen valossa virheellinen ja epätieteellinen. Voimme siis joko liittyä hyväuskoisen kansan ja epätarkan arkitiedon paheksujiin tai päin vastoin paheksua heidän asenteellisuuttaan ja ymmärtää ekonomista, arkista ongelmanratkaisua ja sen elinvoimaisuutta.
Pohdittaessa arkikeskusteluissa välittyvien käsitysten todesta ottamista ei ole niinkään kysymys vakaumuksellisesta uskosta niihin kuin niiden käyttökelpoisuudesta kulttuurisen kontekstin, kulloisenkin tilanteen ja yksilön senhetkisten intressien valossa (Koski & Enges 2003, 90). Uskomusten uskottavuus, toisin sanoen niiden käyttökelpoisuus, on voimakkaasti tilannesidonnaista ja siihen vaikuttavat monet tekijät.
Psykologit ovat todenneet, että yksilön tapa valikoida maailmankuvansa aineksia perustuu hänen omaan minäkuvaansa suhteessa ympäristöön. Yksilö omaksuu käsityksiä, joiden valossa hänen oma asemansa ja toimintansa näyttävät mielekkäiltä. Totuusarvon kriteeriksi nousee yksilön tarve olla aidosti tyytyväinen itseensä. (Rauste-von Wright 1997, 31, 35–37; Nurmi 1997, 68). Myös sosiaaliset tekijät ovat tärkeitä: ihmisten on kokeellisesti osoitettu seuraavan huomaamattaankin muiden esimerkkiä muovatessaan mielipiteitään (esim. Boyer 2001, 300). Yksilön tärkeimpien viiteryhmien ja kumppanien mielipiteet vaikuttavat eniten, ja vieraiden ihmisten lausumat säestävät niitä. Kontakti samanmielisiin vahvistaa näkemyksiä, samoin niiden ilmaiseminen ääneen. (Berger & Luckmann 1994, 170–175.) Sosiaalisen paineen vaikutusta on selitetty sillä, että yksilö omaksuu sosialisaatiossa taipumuksen kokea yhteisön asettamien toiveiden täyttämisen henkilökohtaisesti palkitsevaksi (D’Andrade 1984, 97–98; Spiro 1961, 104–105). Toisin sanoen samanmielisyys rakentaa positiivista minäkuvaa. On kuitenkin muistettava, että yksilöillä on muitakin tavoitteita ja että he valitsevat samastumisensa kohteet eri tavoin: samastuminen marginaaliryhmään voi edellyttää erimielisyyttä valtakulttuuriin nähden.
Kaikkea tietoa ei evaluoida samalla tavalla. Osa omaksumastamme tiedosta joutuu arvioitavaksi, osaa taas pidämme itsestään selvänä. Dan Sperber on erottanut tältä pohjalta toisistaan ns. reflektiiviset ja intuitiiviset uskomukset. Reflektiiviset uskomukset ovat yleensä kommunikaatiossa välittyneitä ja niiden uskottavuus yksilön kannalta voi vaihdella eri tilanteissa. Reflektiivisten uskomusten totuusarvo perustuu yhteensopivuuteen muiden yksilön omaksumien uskomusten kanssa sekä tietolähteen luotettavuuteen. Jos yksilöllä on järkiperusteet uskoa uskomuksen esittänyttä auktoriteettia, sen omaksumista voidaan pitää rationaalisena tekona. (Sperber 1996, 89, 92.)
Intuitiiviset uskomukset taas ovat niitä itsestäänselvyyksiä, joita yksilö ei välttämättä tiedosta omaksuneensa eikä myöskään kyseenalaista. Ne muodostavat ikään kuin latentin järjestelmän, jonka läpi maailmaa ja sen ilmiöitä jäsennetään ja tulkitaan. Intuitiiviset uskomukset toimivat tiedostamatta tapahtuvien päättelyketjujen premisseinä: toisin sanoen ne ovat vuorovaikutuksessa kaikkeen havainnon ja kommunikaation kautta omaksuttuun tietoon. Pascal Boyer on nimittänyt luonnollisiksi ontologioiksi tällaisia spontaaneja oletuksia ja tiedollisia skeemoja, jotka liitetään automaattisesti ajattelun kohteena oleviin objekteihin. Luonnolliset ontologiat ovat ennen kaikkea universaaleja fysikaalisia lainalaisuuksia ja erilaisten olioluokkien odotuksenmukaisia ominaisuuksia. Sperberin mukaan kuitenkin myös kulttuurisesti välittyneestä tiedosta, reflektiivisestä uskomuksesta, voi tulla itsestäänselvyys, kun se niveltyy saumattomasti tiedostamattomiin päättelyketjuihin ja kun ympäristö säännönmukaisesti vahvistaa sen. (Sperber 1996, 86–94; Boyer 1994, 74, 91.)
Kulttuurisen käsityksen jatkuva toistuminen erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa siis voi rakentaa käsitykselle aseman, jossa sitä ei kyseenalaisteta. Samanlainen vaikutus on varhaisella omaksumisella: lapsi oppii kielen tapaan kyseenalaistamatta myös kulttuurisen symbolijärjestelmän (Hoppál 2002, 51). Risto Järv on kiinnittänyt huomiota sosiaalisen itsestäänselvyyden kehään: ihmiset pitävät käsitystä uskottavana, koska kaikki sanovat niin, ja kaikki taas sanovat niin, koska pitävät sitä uskottavana (Järv 1996, 219). Kommunikaatiossa välittyneet arkiuskomukset ovat kuitenkin ennen kaikkea reflektiivisiä uskomuksia, joiden yleisyys on johtanut siihen, että niihin on helppo turvautua, ja joiden käyttökelpoisuus määrittyy tilanteen mukaan.
Tulkintojen ja näkemysten tilannesidonnaisuus merkitsee sitä, että ihmiset kantavat mielessään samanaikaisesti eri yhteyksissä aktivoituvia, joskus keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä. Ihmiset sietävät huomattavia tiedollisia ristiriitoja, eivätkä käänteentekevätkään tieteelliset innovaatiot näin ollen johda kansanomaista maailmankuvaa kriisiin (ks. Knuuttila 1992, 60). Kognitiivinen tutkimus pyrkii selittämään tällaista inhimillistä ominaisuutta ihmismielen rakenteella: mekanismilla, joka pitää eri tilanteissa aktivoituvat tiedot ja käsitykset toisistaan erillään.
Leda Cosmides ja John Tooby pitävät tilannesidonnaisuutta tärkeänä luonnollisten ajattelumekanismien osana, jonka avulla ihminen pystyy käsittelemään erillisenä erilaisissa tilanteissa pätevää tietoa, improvisoida muuttuvissa oloissa ja käsitellä erilaisia todellisuuksia, joissa pätevät erilaiset ehdot. Tämä merkitsee mahdollisuutta esimerkiksi hyödyntää ajallisesti tai paikallisesti rajattuja resursseja, hahmottaa tulevaisuus tästä hetkestä erillisenä todellisuutena sekä tehdä suunnitelmia ja varasuunnitelmia, eläytyä muiden asemaan, teeskennellä ja hämätä sekä luoda fiktiota. (Cosmides & Tooby 2000, 54–55, 64–67.)
Jotta eri todellisuudet eivät sekoittuisi keskenään, on oltava mekanismeja, joilla eri olosuhteissa pätevä tieto pidetään erillään toisistaan. Erityisen tärkeää on pitää erillään vain rajallisesti pätevä tieto ja intuitiivisten päättelyiden perustana oleva, kaikkialla pätevä tieto. Jos väärää tietoa pääsee päättelymekanismiin premisseiksi, se leviää ja "saastuttaa" koko systeemin vinouttaen kuvan todellisuudesta. Tarvitaan siis mekanismi, jolla totuusarvoltaan evaluoimaton tai vain rajallisesti todeksi evaluoitu tieto pidetään erillään muusta tietoaineksesta. (Cosmides & Tooby 2000, 58–59.)
Yksinkertaisin ja ekonomisin tapa tiedon lajitteluun on se, että todeksi evaluoitu tieto on merkitsemätöntä, kun taas käytettävyydeltään rajoituksenalainen tieto on merkittyä. Cosmides ja Tooby nimittävät rakenteellisesti todeksi (architectural truth) sellaista tietoa, jota mielen rakenne käsittelee totena ja sallii sille vapaan liikkuvuuden koko systeemissä ja pääsyn interaktioon minkä tahansa muun tiedon kanssa. Tämä tieto – semanttiseen muistiin varastoitu informaatio tai Sperberin intuitiivisiksi uskomuksiksi nimittämä tieto – on merkitsemätöntä. (Cosmides & Tooby 2000, 60–61.)
Sellaiset reflektiiviset uskomukset, jotka pätevät vain rajallisissa olosuhteissa tai joiden totuusarvosta tai merkityksestä ihminen ei ole varma, voidaan tallettaa muistiin metarepresentoituina eli kehystettyinä niitä koskevalla varauksella tai kommentilla. Kehystys voi olla väliaikainen, jos yksilö tallettaa myöhempää evaluaatiota varten sellaista tietoa, jota ei heti ole ymmärtänyt. (Sperber 1996,88–90.) Kehystys voi olla lähteeseen perustuva evaluointi ("äitini väittää, että..."), se voi rajata tiedon pätemään vain tietyssä reaalisessa ympäristössä ("trooppisessa sademetsässä...") tai merkitä sen fiktioksi ("Aku Ankassa..."). Metarepresentointi määrää eri tietoyksiköiden välisiä suhteita ja liikkumavapautta eri tasoilla: kehystys kuuluu ylemmälle tasolle ja on vapaasti liikkuvaa informaatiota. Liikkuvuudeltaan rajoitettu, kehystetty tieto on sille alisteista. Metarepresentointi toimii tiedon irtikytkentänä automaattisesti toimivista, tiedostamattomista päättelyketjuista. (Cosmides & Tooby 2000, 61–63.)
Leda Cosmides ja John Tooby ovat tarkastelleet metarepresentaatioiden etuja evoluutiossa ravinnonhankinnan ja hengissäpysymisen kannalta. Tässä yhteydessä taas kiinnostavaa on saman mekanismin toiminta sosiaalisessa kanssakäymisessä: erilaiset säännöt pätevät paitsi eri luonnonympäristöissä, myös eri seurueissa, sosiaaliryhmissä ja kulttuureissa. Se selittää, kuinka yksilöt voivat miellyttää kanssaihmisiään eri seurueissa aivan erilaisilla mielipiteillä ja miksi he eivät välitä erilaisissa yhteyksissä omaksumiensa tietojen välisestä ristiriidasta. Tällainen tilannesidonnaisuus läpäisee suuren osan ihmisten arkipäiväistä toimintaa eikä siis ole tyypillistä pelkästään arkiuskomuksille.
Arkiuskomuksia tallentaessaan Virtanen katsoi olevansa tekemisissä vanhan perinnelajin kanssa, joka on vielä nykypäivänäkin voimissaan. (3) Arkiuskomuksia voidaan perinteisten määritelmien valossa pitää folklorena: ne välittyvät suullisesti, ovat anonyymeja, yhteisöllisiä kansanomaisia ja usein myös kaavamaisia. (ks. Perinnetieteen terminologia, s.v. folklore.) Virtanen tunnisti aineistosta yhteisiä piirteitä, joiden nojalla hän tarkasteli niitä yhtenäisenä lajina. Näkökulma genreen perustui luokittelevaan intressiin, mutta aineiston laajentaminen varsinaisista uskomuksista muihin kielenaineksiin vei luokittelusta logiikan.
Perinnelajeista käydyn keskustelun edetessä näkemys siitä, mitä genret ovat, on muuttunut. Luokittelevan intressin sijaan genrejä on alettu tarkastella ennen kaikkea Bakhtinin vaikutuksesta myös sanoman muotoilun ja tulkinnan kehyksenä. Genren valinta puheessa kertoo siitä asenteesta, jonka puhuja haluaa välittää kuulijoilleen. (Siikala 2000, 217–219.)
Pieni osa arkiuskomuksista on voitu erottaa omaksi ryhmäkseen asenteen perusteella, kun niiden eroa sananlaskuihin on perusteltu sananmukaisella tulkinnalla: uskomus on kirjaimellisesti tulkittu metafora (Virtanen 2003, 318). Laajasti määriteltynä arkiuskomus perustuukin paremminkin jaettuun asenteeseen kuin loogiseen luokitukseen. Arkiuskomusten voidaan sanoa edustavan arkipäiväistä, epäanalyyttista asennoitumista, jossa ihminen tyypittelyihin ja peukalosääntöihin nojaten sekä sosiaalisesti välittyneeseen tietoon luottaen hahmottaa ympäristöään ja reagoi siihen tilannekohtaisesti sopivalla tavalla. Mutta hyvin samantapainen luonnehdinta pätee myös Garfinkelin (1994, 269–270) määrittelemään arkipäiväiseen asennoitumiseen, johon edellä on viitattu tieteelliselle asenteelle vastakkaisena. Asenne, joka olisi voinut tehdä arkiuskomuksista omaleimaisen genrensä, on siis koko arkiajattelulle tyypillinen.
Arkiuskomuksen soveltumattomuus perinnelajiksi ei merkitse sitä, etteikö erilaisten arkisten ajattelutapojen ja arkipuheen kiteymien tarkastelu yhdessä olisi näkökulmana hedelmällinen. Mukana on useita sellaisia vanhoja perinnelajeja, joiden tunnistaminen ja löytäminen nykypäivänkin arjesta on ollut merkillepantava huomio. Arjen tutkimuksessa jo tutkimuskohteen tunnistamisen ja lisäksi sen määrittelyn ja kuvaamisen ongelmat ovat tuttuja joka tapauksessa.
Arki ei koostu vain tiedollisesti kuvattavissa olevista yksiköistä, vaan myös tunnelmista ja aistimuksista, joita eksplisiittinen teksti-ilmaisu ei pysty välittämään – saati sitten, että arkikokemusta pystyttäisiin aukottomasti luokittelemaan. Tällaisen ongelman ei kuitenkaan tarvitse merkitä kieltoa tutkia ja kuvata aihetta. Ben Highmore peräänkuuluttaa arjen tutkimuksen metodiksi estetiikkaa, joka mahdollistaisi niin mentaalisen kuin aistillisenkin elämyksen havaitsemisen ja kuvaamisen. (Highmore 2002, 19, 21.) Jokapäiväisten ilmiöiden tunnistamiseksi surrealistinen metodi taas irrottaa ne omista asiayhteyksistään tarkastelun valokeilaan, joka paljastaa niiden oudon luonteen (mts. 46–47). Leea Virtanen on tehnyt juuri saman arkisille ajattelutavoille ja sanonnoille. Hän on ollut täysin tietoinen siitä närkästyksestä ja vastustuksesta, jonka mielivaltaisessa järjestyksessä listatut arkiuskomukset herättivät lukijoissaan (Karimäki 2003).
Arki on moniulotteista ja ambivalenttia: jokapäiväisyyteen kuuluu toisaalta kuluneisuus ja latteus, toisaalta käytännön elämässä hyviksi havaitut arvot ja laatu. Arkipäivän dynaamisessa prosessissa oudosta tehdään tuttua ja uutuuksista perinteitä. Vaikka arkea pidetään toisinaan vain olemassa olevien käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden uusintamisena, siihen kuuluu myös vastarintaa, vallankumouksellisuutta ja muutosta. (Highmore 2002, 1–2, 17.) Virtasen pyrkimys tallentaa ja havainnoida arkiuskomusten erilaisia käyttöyhteyksiä ja merkityksiä ennakoi mahdollisuutta myös näiden arjen aspektien tarkasteluun. Virtasen omin sanoin:
Usein juuri itsestäänselvän arkiperinteen havaitseminen on vaikeaa. On sanottu, ettei kala havainnut elävänsä vedessä. Perinteen olemassaolo täytyy kuitenkin havaita, jotta sitä voitaisiin systemaattisesti kerätä, eikä perinnettä voida tutkia, ellei sitä ole riittävästi kerätty. (Virtanen 1994, 10–11.)
Arkiuskomusaineistot eivät ehkä parhaiten avaudu perinteisellä folkloristisella työkalupakilla, jonka keskeisimpiä välineitä on perinnelajianalyysi. Arkiuskomusten elinvoimaisuus kuitenkin kertoo jotakin arkisista ajattelutavoistamme – ja arjestamme.
(1) Sanavalinnalla puhuja voi identifioida itsensä sitä käyttävään ihmisryhmään tai rakentaa haluamaansa imagoa. Populaarissa kokoelmassaan Näissä merkeissä. Suomen kansan latteimmat sanonnat Pasi Heikura arvioi fraasin "Sama vika Rahikaisella" käyttöyhteyksiä: "Sanonnalla sanoja asettuu itse Rahikaiseksi ja ilmaisee näin mutkatonta kansanihmisyyttään." (Heikura 2003, 111.)
(3) Virtanen esitteli Eljas Raussin vuonna 1840-luvulla Virolahdelta tallentamia ihmisten ulkonäköä koskevia stereotypioita ja kirjoitti omasta kokemuksestaan vastaavanlaisten uskomusten tallennuksessa: "During the collecting process we discovered a complex traditional genre, which is still very much alive today." (Virtanen 2003, 317.)
Berger, Peter & Luckmann, Thomas 1994, Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.
Coleman, Linda & Kay, Paul 1981, Prototype Semantics: The English Word LIE. – Language 57: 26–44.
Heikura, Pasi 2003, Näissä merkeissä. Suoman kansan latteimmat sanonnat. Helsinki: Otava.
Highmore, Ben 2002, Everyday Life and Cultural Theory. London and New York: Routledge.
Koski, Kaarina & Enges, Pasi 2003, Uskomusperinne, yksilö ja yhteisö – Sananjalka 45, 79–96.
Sperber, Dan 1996, Explaining Culture. A Naturalistic Approach. Oxford: Blackwell Publishers.
Ward, Philip 1980, A Dictionary of Common Fallacies I–II. Second edition. Cambridge: Oleander Press.
Virtanen, Leea 1994, Punatukkaiset ovat intohimoisia. Arjen uskomuksia. Helsinki: WSOY.