Kun ihmiset tulevat kaikki kansakoulun käyneiksi, loppuu taiat ja entinen usko.
(Pielavesi. M. Tiitinen 19. 1936. – Matti Pulkkinen < isä, suntio Matti Pulkkinen, s. 1835.)
Sitten on kysymys: ’Ovatko ihmiset mielestäsi nykyaikana taikauskoisia? Mitä mieltä itse olet tällaisista asioista? Olivatko isovanhempasi taikauskoisia?’ Tässä kysymyksen tekijä näyttää omaksuneen opetuksen tuloksena käsityksen, että olisi ollut olemassa jotakin muutakin aikaa kuin nykyaikaa, ja että olisi olemassa uskoa nimeltä taikausko. En minä ainakaan tiedä, missä taikauskon ja uskon raja on. Ja noitia on poltettu roviolla satoja vuosia sitten. Kuitenkin ihmiset silloinkin elivät tätä samaa nykyaikaa. Ei aika ole miksikään nykyajaksi muuttunut isovanhempien ajoista. (Joutsa. Leea Virtanen 86. 1975.)
Edellä on kaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon päätynyttä kannanottoa taikaperinteen kohtalosta ja asemasta kulttuurissa. Kommenteissa hahmottuvat tutkimuksessakin käydyn keskustelun keskeiset vastakkaiset näkemykset. Ensimmäinen teksti, isä-Matin Matti-pojalleen esittämä arvio, edustaa uskoa vanhan taikaperinteen väistymiseen sivistyksen tieltä. Jälkimmäinen kannanotto on joutsalaisen muurarin tekstistä, jonka hän lähetti Leea Virtasen vuonna 1975 järjestämän taikaperinteen keruun kysymysten provosoimana. Muurari kiinnitti terävästi huomiota kyselyn taustaoletuksiin, jotka ovat säilyneet sitkeinä niin taikuuden kuin laajemminkin perinteen- ja historiantutkimuksessa viime aikoihin saakka.
Ellei suntio Matti Pulkkinen elänyt aivan eristyksissä Pielaveden arkisesta elämästä, hänen kommentissaan lienee suurempi osa toiveajattelua kuin vilpitöntä uskoa taikaperinteen pikaiseen haipumiseen. Pielavesi kuuluu alueeseen, jolla taikaperinne säilyi pitkään elinvoimaisena. Aapeli Kokkonen kokosi Pielavedellä 1900-luvun alussa entiseltä tietäjältä Juho Kakkoselta laajan ja monipuolisen taikarepertoaarin sekä kommentteja, joiden perusteella taikaperinteen spesialisti oli yhä olennainen, ei suinkaan marginaalinen osa seudun kulttuuria: "Tavallisesti tietäjä näyttää uskovan itekkin voimaasa. – Tavallisesti tietäjäks ruppeemisen syy on se kun on tarkkamuistinen että muistaa mitä kuuloo. Myös jos vanahemmat on ollu tietäjiä niin perillisistä tulloo myös tavallisesti tietäjä. Tietäjä taito kulukee suvuittain." Erityistä huomiota ansaitsee lause: "Muuten tietäjän tointa piettiin kunniallisena toimena että siihen oli ruppeevia jolla vaan oli tarpeeks kykyjä." (Pielavesi. Aapeli Kokkonen 142–143. 1917.) Toisaalta entinen tietäjä Kakkonen on esimerkki myös suntio Pulkkisen toivomasta kehityksestä. Keräelmän saatekirjeen mukaan "näiden taikain kertojakin oli itsekin aikoinaan harjoittanut taikurin ammattia vaan sittemmin muuttunut mieleltään ettei enää näitä kertoissaan luottanut itsekään, eikä uskonut taikomisiin". (Pielavesi. Aapeli Kokkonen, kirje, ei arkistonumeroa. 1917.)
Tarkastelen tekstissäni alustavasti suomalaisen taikaperinteen historiallista luonnetta, sen elämää ja muuttumista ajassa. Muodista jäänyttä evolutionistista otetta ja suomalaisen metodin painolastia vältellessään perinteentutkimus on samalla jättänyt vähemmälle huomiolle perinteen historiallisuuden. Seppo Knuuttila on erottanut perinteentutkimuksen lähestymistavoissa entisen ja nykyisen välistä katkosta korostavan presentismin sekä jatkuvuutta painottavan traditionalismin (Knuuttila 1994, 20). Kärjekkäimmät presentistit näkevät kansanperinteen suorastaan päättyneen. Traditionalistisestikin asennoituvat tutkijat, joista Knuuttila mainitsee Matti Kuusen ja Leea Virtasen, ovat kuitenkin keskittyneet etsimään yhtäläisyyksiä nykykulttuurin ja vanhan kulttuurin väliltä, murrosta edeltävän ja murroksenjälkeisen ajan väliltä. Suhteellisen äskettäin tapahtunut perustavanlaatuinen, kaikkia perinteen lajeja koskettanut murros näyttää yleisesti tunnustetulta tosiasialta.
Kansanrunousarkiston aineistoon perehtyessäni olen päätynyt siihen näkemykseen, että suhteessaan taikuuteen ihmiset eivät ole muuttuneet aivan niin paljon kuin on ajateltu; ainakaan ei ole perusteltua uskoa, että agraarin ja modernin kulttuurin välillä olisi tapahtunut jokin laadullinen hyppäys. Ennenkin monet ovat epäilleet taikoja ja nykyäänkin monet uskovat niihin. Vaikkei mutkikkaaseen kysymykseen taikojen tekemisestä ja niihin uskomisesta paneutuisikaan tarkemmin, voi ainakin todeta "vanhan perinteen" teemojen olevan yhä yllättävänkin tunnettuja.
Sisällöltään taikaperinne on niin monimuotoinen ilmiö, että sitä ei voi kokonaisuudessaan luonnehtia vain hitaasti muuttuvaksi ja sitkeinä jäänteinä säilyväksi kulttuurin elementiksi. Myös taikuudessa on omaksuttu nopeasti uusia innovaatioita ja muoti-ilmiöitä samalla kun vanhat käytänteet ovat heikentyneet, voimistuneet tai säilyneet ennallaan. Ensimmäisiin suomalaisiin taikuudentutkijoihin lukeutunut Eric Lencqvist totesi: "Ja kun vanhat taikauskoiset luulot hävisivät, niitten sijaan astui usein uusia, jotka eivät olleet sen parempia, varsinkin hyväätekevään taikuuteen kuuluvia, ja pahansuopainkin parissa syntyi uusia noitumisia ja kirouksia" (Lencqvist 1958, 38). Vaikka kannanottoa sävyttää luonnollisesti voimakas katolilaisuuden paheksuminen, se kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: uuden taikaperinteen syntyyn. Tähän ilmiöön ei ole uudemmissakaan kansanperinteen yleisesityksissä paneuduttu kovin huolellisesti. Esimerkiksi Leea Virtanen tuntui näkevän uuden taikuuden jonakin odottamattomana, yllättävänä poikkeuksena normaalina pidettävästä kehityslinjasta: "Nykyaikainen kaupunkikulttuuri sisältää runsaasti aineksia, jotka voidaan tulkita joko vanhan taikauskon jäänteiksi tai – mikä merkillisintä – aivan uusiksi taikuuden versoiksi" (Virtanen 1988, 256). Matti Sarmela on puolestaan nähnyt kristillisen valtakulttuurin heikentäneen ja kristillistäneen vanhempaa taikaperinnettä kiinnittämättä huomiota taikuuden omaehtoiseen muuntumiseen (Sarmela 1994, 33).
Joutsalaisen muurarin näkemys "tämän saman nykyajan" jatkumisesta on kuin suoraan ns. uuden kulttuurihistorian perusteiden esittelystä. Kulttuurihistorian peruskäsitteisiin olennaisesti kuuluva moniaikaisuuden käsite juontaa Fernand Braudeliin, joka erotti historiassa kolme ajallista kestoa, jotka kaikki ovat läsnä kulloisessakin nyt-hetkessä. Braudel erotti ensimmäiseksi jähmeimmän, lähes muuttumattoman pitkän keston (joka lienee osittain samastettavissa mentaliteetin käsitteeseen, Knuuttila 1994, 24), toiseksi konjunktuurin, jonka ajassa tapahtuvat esimerkiksi valtioiden ja taloudellisten järjestelmien nousut ja hiipumiset, sekä kolmanneksi lyhyen keston, joka on yksilön välittömästi tiedostama "kronikoitsijan ja sanomalehtimiehen aika" (Braudel 1980, 27 & passim). Nykytutkimuksessa ei pitäydytä Braudelin ideaan nimenomaan kolmesta kestosta, vaan häntä sovellettaessa kiinnitetään huomiota eritempoisten aikatasojen lukuisuuteen. "Oleellista on, että nämä tasot – – ovat kulloisessakin nykyajassa läsnä samanaikaisesti ja rinnakkain. Yhdessä ne muodostavat meneillään olevan, joka hetki omalla erityisellä tavallaan ainutlaatuisen kokonaisuuden, monikerroksisen nykyisyyden" (Immonen 2002, 21). Meidän aikamme nykyisyyksissä on elementtejä, jotka ovat yhteisiä menneiden nykyisyyksien kanssa.
Mikä oli muutoksen ja pysyvyyden suhde suomalaisessa taikaperinteessä? Selkeitä trendejä olisi vaikeaa löytää siinäkään tapauksessa, että kahlaisi läpi kansanuskokortiston satatuhatkunta tekstiä. Tässä aineistossa trendit piiloutuvat ja näennäistrendit korostuvat. Syitä on monia. Ensinnäkin muutosten hahmottamisen kannalta olennaisia käyttäjien itsensä antamia tulkintoja ja kannanottoja taian toimivuudesta on vähän ja ne painottuvat myöhään kerättyyn aineistoon. Harvassa ovat myös tiedot siitä, onko jokin maaginen menettelytapa tiettyyn kaavaan kangistunut, ulkoaopittu menettelytapa vai osa laajempaa, elävää osaamista.
Kysymykset ovat laajoja ja tässä on mahdollista vain viitata tiettyihin seikkoihin. Tutkimusotteeni aineistolähtöisyys tuottaa ongelmia etenkin lyhyessä ja samalla yleisluonteisessa esityksessä. Yleisesti tunnetut tekstit eivät välttämättä ole kiinnostavia, kun taas harvinainen ja jopa ainutlaatuinen teksti voi olla edustava siinä mielessä, että se avaa monien muiden tekstien merkityksiä (Stark-Arola 1998, 68). Aineiston vaihtelevuuden ja näennäisen ristiriitaisuuden sekä monien kerääjien suosiman fragmentoivan keruutavan vuoksi voisin poimia sieltä mitä tahansa väitettä tukevan tekstikokonaisuuden. Ihanteena voisi pitää, että esitän lukijalle ne keskeiset tekstit, joiden kautta olen itse päätynyt näkemyksiini. En kuitenkaan usko tällaisenkaan esitystavan olevan tiukasti noudatettuna valaiseva, koska johtopäätökset ovat usein syntyneet hyvinkin epämääräisiin teksteihin nojautuen, ja vasta myöhemmin ovat löytyneet niitä paremmin tukevat tekstit. Carlo Ginzburgin metaforaa lainatakseni lähteet eivät ole sen paremmin ikkunoita todellisuuteen kuin esteitä todellisuuden edessä vaan vääristäviä peilejä, joiden suhteen on pysyttävä liikkeessä (Holmberg 2003, 179). Loppujen lopuksi vaikeatulkintaisen aineiston kanssa joudutaan aina uskaltautumaan heikolle jäälle: " – – joko omaksutaan tieteellisesti heikko asenne ja saavutetaan merkittäviä tuloksia tai omaksutaan tieteellisesti vahva asenne ja saavutetaan vähäpätöisiä tuloksia" (Ginzburg 1996, 75).
Maantieteellis-historiallisen koulukunnan valtakaudella lyhytmuotoinen taikaperinne, joka lisäksi oli useimmiten täsmälliseen sanalliseen asuun kiteytymätöntä, ei houkutellut tutkijoita perinnehistoriallisiin selvittelyihin. Joitain yleisiä kehityslinjoja kuitenkin ehdotettiin. Koulukunnan intressien mukaisesti huomiota kiinnitettiin lähinnä taikojen tekstuaaliseen asuun. Kovin pitkää ja monipolvista kehityshistoriaa taioilla ei haluttu nähdä, vaan yksinkertaisten alkumuotojen uskottiin ja toivottiin olevan varsin helposti tavoitettavissa. Niinpä mytologista ainesta ei nähty kovin olennaisena osana taikuutta: "– – taikuuden alaan liittyvät henki- ja mytologiset käsitykset monesti ovat laadultaan myöhäisperäisiä" (Hämäläinen 1920, 138).
Vallitsevan käsityksen mukaan laajemmat taiat olivat kasautuneet suppeammista elementeistä. Kun Matti Varonen toimitti taika-antologiasarjan Suomen kansan muinaisia taikoja ensimmäisiä osia, hän ei kaihtanut pitkien taikakuvausten hajottamista oletettuihin alkutekijöihinsä: " – – toisin paikoin taas [on] yhdistetty eri tarkoituksiin käytettyjä yksinkertaisia taikoja yhdeksi, ainoastaan yhtä tarkoitusta varten käytetyksi tai'aksi. Silloin on näin yhdistetty taika, toisintoihin vertailtua, jaettu alkuosiinsa, mutta suurinta varovaisuutta noudattaen – – ." (Varonen 1891, III.) A. V. Rantasalo piti tärkeämpänä toimittaa karjataika-antologiansa muistiinpanoille uskollisesti, vaikka hän näki taikojen kehitystendenssin samanlaisena. "Alkuperäinen, kansalta kuultu asu on tarkoin säilytetty. Sen vuoksi ei ole taikoja koetettu hajoittamalla saada yksinkertaisempiin ja mahdollisesti alkuperäisempiin osiin" (Rantasalo 1912, I). Myös Albert Hämäläinen näki taioissa yksinkertaisen ytimen, joka voi saada "ympärilleen joukon vahvistavia lisätaikoja" (Hämäläinen 1920, 31). Nykyisten tutkimuskysymysten näkökulmasta taikojen tarkastelu tekstuaalisen suppeuden ja laajuuden asteikolla ei toki olekaan kovin keskeistä.
Monet "vanhan" uskomusperinteen elementit lienevät säilyneet nykyaikaan saakka sitkeämmin kuin esimerkiksi ainesjulkaisuiden perusteella näyttää. Esimerkiksi Olavi Räsäsen artikkelissa Muuttuva verenseisautusperinne (1983) kiinnittää huomiota artikkelin nimestä huolimatta se, kuinka vähän verenseisautukseen liittyvät uskomukset ja käytänteet ovat muuttuneet 1800-luvulta 1900-luvun lopulle tultaessa. Itse olen kuullut 2000-luvulle sijoittuvan kertomuksen, jossa vanhainkodin asukas joutui metsänpeittoon, sekä kuvauksen maalaistalon pihapiirissä yhä edelleen asuvista tontuista (Mantere 2004). Mainitessani Perhon taikaperinteestä 1980-luvulla syntyneelle opiskelijatoverilleni hän totesi, että Perhossahan ei ole käärmeitä juuri siksi, koska tietäjät ovat käyttäneet ne taikavälineikseen, ja kertoi kalliossa näkemistään tietäjän jalanjäljistä. Myös Turun yliopistossa väitöskirjaansa valmisteleva Kirsi Hänninen on maininnut kokoamansa aineiston paljastaneen perinteisen uskomusolennoston elinvoimaisuuden.
Leea Virtasen keräämiin ja keräyttämiin aineistoihin sisältyy kiinnostavasti uudelleenfokusoituneita mutta perinteentutkijalle tutulle jatkumolle sijoittuvia tekstejä, joissa uskomustarinaluokituksesta tuttu ydin on nähtävissä. Esimerkiksi sopii vaihdokaskertomus: "Eräs tuttavapariskuntani sai lapsen, joka ei kehity kuin puolivuotiaan tasolle, se on nyt noin 5-vuotias. Veljeni vaimo sanoi kuulleensa, että lapsi oli syntynyt ihan normaalina, mutta sitten sille vaihdettiin veri ja annettiin väärää verta ja siksi siitä tuli viallinen." (1975. Leea Virtanen 100.) Kuvaava on myös 1980-luvun versio tarinasta, jossa liian myöhään saunova saa hirveän rangaistuksen ja häntä etsimään tulevat löytävät saunojasta vain nahan. "Jengi oli dokaamassa. Illan aikana saunottiin. Sitten yks muija oli jäänyt viimeisenä saunaan ja sammui sinne. Sitten kun sen kaverit löysivät sen aamulla sieltä saunasta ja rupesivat kantamaan sitä muijaa pois sieltä, niin se muija tipahti niiden käsistä ja niille jäi käsiin vain sen nahat." (Virtanen 1993, 105.)
Muutamien havaintojen perusteella näyttää siltä, että yhtä lailla "nykyperinnettä", kuten ns. nykytarinoita, on löydettävissä "vanhan perinteen" seasta, jonne ne ovat hävinneet eri tavoin painottuneen luokittelujärjestelmän sekaan. Itse olen törmännyt 1930-luvun keräelmässä esimerkiksi Leea Virtasen Varastettu isoäiti -antologiasta tuttuun kertomuksiin kummista, joka seivästää lapsen erehdyksessä kattokruunun piikkiin sekä nykytarinamaiseen kertomukseen heikkonäköisestä äidistä, joka syöttää lapselleen hiirenraadon (Virtanen 1993, 145; Kärsämäki 1938. Anni Ryhänen 208, 209. - Hanna Kankaanpää).
Taikaperinteen osalta 1970-luvulla kerätyt tiedot ovat monin tavoin vielä lähempänä ennen toista maailmansotaa tallennettua perinnettä. Etenkin enneperinteessä tuntuu vallinneen selkeä jatkuvuus. "Minulla oli eräs työtoveri, joka oli aivan hysteerinen, jos lintu tuli ikkunalle, se tiesi kuolemaa. En tiedä, hänenkö takiaan, vai minkä vuoksi kuvittelen linnuilla olevan jotakin merkitystä. En tosin voi sanoa, että lintu koskaan mitään olisi tiennyt." (1975. Leea Virtanen 103.) – "Isälläni on mielestäni outoja ’taikauskoisia’ tapoja joita muu perhe ei ymmärrä. Esimerkiksi lähtiessämme varsinkin jollekin pidemmälle matkalle autolla, niin hän ei lähde liikkeelle tai pysäyttää auton jos huomaa että ensimmäinen vastaantulija on nainen." (1975. Leea Virtanen 130.)
On paikallaan huomauttaa, että uudessa aineistossa taikaperinteen kertojat mainitsevat usein suoraan, että he vain tuntevat perinteen uskomatta siihen aktiivisesti: "Hän ei itse usko tätä taikaa, sanoi, kun kysyin" (1975. Leea Virtanen 117). Silti sen arviointi, kuinka todellisesta muutoksesta on kyse, on erittäin vaikeaa. Voi olettaa, että aina vain osa tunnetusta taikaperinteestä on ollut aktiivisen uskon kohteena, ja altteimmin on kerrottu niitä taikoja, joihin itse ei ole uskottu. "Nuorempi sukupolvi enimmäkseen ei niitä [taikoja] näy uskovan eikä niitä tekevän, vaan niitä muistelevan ja vapaasti julkisesti juttelevan", totesi Sääksmäeltä taikoja kerännyt K. K. Aalto jo vuonna 1884 (1887. K. K. Aalto. Kirje, ei arkistonumeroa). Vanhemmassakin aineistossa todetaan harvakseltaan suoraan, että taikaa ei ole tehty tosissaan, kuten tulen räiskymistä rauhoittavassa taiassa: " – – kun kuusi oli kaadettu ja puut pantu päällekkäin, lyötiin siihen kolmasti ja sanottiin: ’Älä ritise, äläkä rätise, pala niinkuin muukin puu!’ Tehdään usein vieläkin leikin vuoksi." (Savukoski, Nousu. Lauri Koskinen b) 442. 1929.)
Näen ylimalkaan, että taikaperinteessäkin on voimakkaampaa jatkuvuutta kuin esimerkiksi kansanperinteen yleisesityksistä voi lukea. Kuitenkin perinteen muuttuminen kietoutuu juuri tähän jatkuvuuteen ja muuttumattomuuteen. Braudelin malli ajan kerroksellisuudesta auttaa hahmottamaan muutoksen luonnetta: tietyt, pitkiin kestoihin kuuluvat elementit pysyvät kyllä sinänsä lähes ennallaan, mutta lyhyempien kestojen ilmiöiden muuttuminen niiden ympärillä muuttaa niidenkin luonnetta ja roolia kokonaisuudessa.
Maanviljelysmenetelmiä tutkinut Janken Myrdal puhuu maatalouden "teknisistä kokonaisjärjestelmistä". Käsite on rinnastettavissa Kuhnin tuttuun ideaan tieteellisistä paradigmoista: yksittäisten elementtien on luonnuttava vallitsevan kokonaisuuden puitteisiin, muuten ne jäävät irrallisiksi anomalioiksi. Uusia ja tehokkaampia innovaatioita ei oteta käyttöön, ellei olemassa oleva kokonaisjärjestelmä pysty liittämään niitä itseensä. (Orrman 2003, 91.) Toisinaan uutuuksien vähittäinen lisääntyminen johtaa vähitellen uuden teknisen kokonaisjärjestelmän syntymiseen, toisinaan taas ei. Läntisellä peltoviljelyalueella omaksuttiin keskiajan mittaan pikkuhiljaa yhä uusia innovaatioita, kun taas itäinen kaskiviljely saapui valmiimpana pakettina, joka ei juuri muuttunut (Orrman 2003, 105).
Epäilemättä uskomusperinteessä on ollut kokonaisuuksia, jotka ovat olleet samalla tavoin eriasteisesti suljettuja. Esimerkiksi kansanomaiseen kansanlääkintään, kansanlääkinnän spesialistien perinteestä erotettuna, lienee omaksuttu varsin helposti uusia aineksia ja parannusmenetelmiä. Näin voi ainakin olettaa tarkasteltaessa kansanlääkinnässä käytettyjen aineiden laajaa kirjoa: huomattava osa aineksista on suomalaisessa kulttuurissa suhteellisen uusia tuontitavaroita.
Uskomuksellisten ja teknisten innovaatioiden suhdetta pohdittaessa on huomattava, kuinka epäluulo innovaatioita kohtaan on saanut usein uskomuksellisen perustelun, ja yleisluonteinen vanhassa pitäytyminen on rituaalistunut: "Jos pellon muokkaa puupiikkisellä äkeellä, kasvaa siinä vilja hyvin. Tähkiin ei myöskään tule ruostetta eikä nokea. – Pellon ojat on mullittava puulapiolla. Muuten kasvullisuus katoaa." (Karkku, Kiurala. Martti Mattila 7529 & 7531. 1938. – Mv. Juho Laine, s. 1858.) – "Kokonaan puusta tehdyt peltokalut ovat paraita. Jos puuauralla kyntää ja puuäkeellä hienontaa pellon kasvaa se paremmin kuin uudenaikaisilla välineillä muokatessa." (Viljakkala. Martti Mattila 1422. 1933. – Fiija Koivula, 80 v.)
Usein on kuitenkin vaikea sanoa, milloin on kyse yleisluonteisemmasta "vanhassa vara parempi" -ajattelusta, milloin taas vanhan toimintatavan paremmuudessa on maaginen vivahde. Esimerkkejä epäselvistä ja kertojien kannalta epäolennaisistakin rajatapauksista on runsaasti: "Pellavalanka on parempi ’kalastamaan’ kuin pumpulilanka. Itsekehrätty vielä parempi kuin tehtaalainen." (Viljakkala. Martti Mattila 1029. 1933. – Kustaa Lehtiniemi Särän kylästä, 61 v.) "Kun käytetään vanhoja tervahaudan paikkoja yhä uudelleen, saadaan terva parempaa kuin uusia hautoja käyttämällä" (Ikaalinen, Juhtimäki. Martti Mattila 7082. 1938. – Pienvilj. J. Niemi, s. 1858).
Vanhojen käytänteiden maagisen tehokkuuden voi tulkita kertovan siitä, että taian taustalla oleva ajattelutapa ei ole enää produktiivinen. Erityistä voimaa ei liitetä ilmiöön sinänsä, esimerkiksi tuleen, vaan aiemmin käytössä olleeseen tapaan tehdä tuli: kitkatuleen tai tuluksilla iskettyyn tuleen (Vuorela 1975, 425). Vastaava ilmiö on parantavan veden valmistaminen keinolla, joka aiemmin oli ollut ainoa tapa lämmittää vettä: "Sairauksia parantavaa saunavettä saadaan siten, että lämmitetään maakiviä saunan pesässä tulikuumaksi ja nostetaan sellaisia puupihdeillä saunavesisaaviin, jossa vesi sitten lämpiää" (Hako 1975, 202). Sen lisäksi, että aiempi arkinen toiminta on maagistunut, saatetaan uudempien tapojen noudattamisesta tietyissä tilanteissa erityisesti varoittaa: "Kala-onni pilaantuu, jos lusikalla syödään kalakeittoa. Sen vuoksi pitää syödä hyppysillä ja veitsellä" (Hankasalmi. J. G. Oksanen 64. 1892 < Anni Kannisto, 40 v.).
Taikaperinteeseen liittyvää konservatiivisuutta, joka ennakoi sen väistyvyyttä, ilmentää taikojen kiinnittyminen vanhoihin elinkeinoihin tai ylimalkaan vanhoihin toiminnan muotoihin. Uusien hyötykasvien viljelyksessä ei käytetty taikuutta läheskään niin paljon kuin samaan aikaan viljeltyjen vanhastaan tunnettujen kasvien kohdalla. Esimerkiksi nauriinviljelytaikuus on paljon arkaaisempaa ja monimuotoisempaa kuin perunanviljelytaikuus. Suuntaa-antavan kuvan saanee jo vilkaisemalla Suomen kansan muinaisten taikojen maanviljelystaikoja esittelevää osaa: nauriinviljelyyn liittyviä taikoja on yli kolmekymmentä sivua, perunanviljelytaikoja vain kolme ja puoli, ja ne ovat paljon suuremmalta osin yleisluonteista, viljelykasvista riippumatonta perinnettä, kuten vaarinottoa merkkipäivistä ja kuun vaiheista. Viitasaarella tietäjä Mikko Koljosen repertoaaria tallentanut O. H. Moisio pohti jälkeenpäin, miksei Koljonen ollut kertonut kauranviljelystaikoja, ja päätteli: "Se mitä on sanottu ohran viljelemisestä koskenee kaurankin viljelemistä, vaan kun kaura on myöhemmin tullut tunnetuksi ei sen viljelemisessä liene eri temppuja." (Viitasaari. O. H. Moisio 90. 1890.)
Taikaperinne on myös aktiivisesti omaksunut muuttuvan yhteiskunnan tuotteita ja ilmiöitä. Erityisen runsaasti käyttöä on löydetty ominaisuuksiltaan huomiota herättäville apteekkituotteille, kuten elohopealle ja hajupihkalle ("pirunpaska"). Aikana, jolloin taikaperinnettä kerättiin, näille aineksille ei ollut taikuuden merkitysjärjestelmissä valmiita lokeroita. Etenkin hajupihkaa on käytetty hyvin moniin ilmiöihin yleisesti tehoavana aineksena. Elohopeaa puolestaan on käytetty varsinkin suojaavissa taioissa: "Kartanoa kun rakennettiin, niin pantiin elävät hopeeta maahan, (navetassa seinään ensimäiseen hirsikertaan). Sitte ei nouse maa." (Pihtipudas. Kaarle Krohn 16474. 1885.) Niissä se on ottanut usein toisaalta metalliesineiden, toisaalta elävien eläinten roolin: "Kun huones timrataan, niin kuninkahan myntti (pannaan) viimesen hirren salvoon joka nurkan alle ja alustus hirteen elävä kärme." (Parkano. Teuvo Harvia 229. 1908.) Eläinrinnastusta vahvistavat maininnat siitä, että elohopea elää talon rakenteissa aikansa, esimerkiksi kolme vuotta (Väinö Nyberg ja Yrjö Ylänne b) 143. 1915).
Kiinnostava esimerkki uutuuksien soveltamisesta liittyy teräaseen käyttöön taioissa. Vieras ulkopuolinen on taikuudessa usein häiritsevä tekijä, joka tuo taikaan arvaamattoman elementin; niinpä käytettäessä taikomiseen ihmisen valmistamia esineitä onkin valittava sellaiset, jotka eivät kanna mukanaan tietyn yksilön henkilökohtaisia ominaisuuksia – tai, kenties, joiden kautta ei tule erehdyksessä vaikuttaneeksi esineen tekijään. Tämän idean tyypillinen ilmentymä taikaperinteessä ympäri Suomen on "puukko, jonka tekijää ei tiedetä". Tuntemattoman tekemää puukkoa käytetään usein taioissa, joissa taian tekijälle kuuluva kohde suojataan ulkopuolisilta pahoilta voimilta tai tällaisen voiman aiheuttama vahinko pyritään poistamaan: "Pellon pilauksesta päästäminen: Sirpillä eli puukolla, jonka tekiää ei tiedetä, yleten ympäri vainio käydään leikkelemässä, niin menee pois pahennus pellosta." (Pihtipudas. J. Gummerus ja G. Ranni 470. 1890.)
Etenkin taikaperinteen spesialistit ovat osanneet käyttää uutuustuotetta vanhan puukon sijasta: ellei tuntemattoman valmistamaa puukkoa löydy, voi käyttää myös tehdastekoista teräasetta, joka on vastaavalla, taian edellyttämällä tavalla anonyymi. Kärsämäkeläisen tietäjän mukaan karjan suojaamiseksi navetan oven päälle piirrettävät viisikannat "piti tehtämän semmoisella visapäisellä veitsellä, jonka tekiää ei tiedetty tai linkkuveitsellä senlaisella, jonka terän pinnalla oli tehtaan nimikirjoitus." (Kärsämäki. E. Keränen 111. 1883.) Mäntyharjulaisen tiedon mukaan "Jos varsasta tahtoo äkäistä toisille hevosille, pitää antaa elävä heinäsirkka leivän sisässä ja sanoa maakiven päässä: ’ja puoles piä puremalla, pois poista luontos potkimalla’, sanoessa pitää olla suussa aivan uusi ruuvipää kaupungin veitsi" (Mäntyharju. A. H. Rakolainen b) 119.1890).
Taikuuden väheneminen kaupungistumisen myötä on osittain näennäistä: varhainen perinteenkeruu ei ollut kiinnostunut kaupunkikulttuurista, eikä urbaania uskomusperinnettä käytännössä kerätty ennen 1970-lukua. Vanhakantaisen kansantaikuuden hiipumisen näen johtuvan pikemmin siihen niveltyneiden elinkeinojen ja työtapojen häviämisestä kuin kansanvalistusprojektin onnistumisesta. Taikaperinteen heikkeneminen tätä kautta heijastui kuitenkin myös kansan mentaliteettiin. Pielisjärveläinen tietäjä Lauri Kettunen totesikin vuonna 1936: "Nykyinen kansa ei usko mittää, eikä velhous tee mittää. Jos ei usko, ei ne vaikuta." (Pielisjärvi. Jorma Partanen 631. 1936. – Lauri Kettunen, 74 v.)
Esiteltyään "nykytaikuuden" tunnetuimpia muotoja, kuten puun koputtamista ja sirpaleet tuovat onnea -tyyppisiä uskomuksia, Leea Virtanen totesi: "Juuri kukaan tuskin myöntäisi, että edellä olevassa luettelossa olisi keskeisiä, tärkeitä ja merkitseviä kulttuurin piirteitä. Silti ne elävät ja säilyvät koulutusta korostavassa yhteiskunnassamme." (Virtanen 1988, 258.) Uskon, että 1800-luvun talollinen, olipa hän tietäjä tai ei, olisi todennut samoin lueskellessaan Kansanrunousarkiston kansanuskokortistoa. Taikakokoelmien saatteissa ja keruukertomuksissa on lukuisia viitteitä siihen, että helppoa saalista ovat luonnollisesti olleet nimenomaan "vähäpätöisemmät taiat" (1895. Iivar Fri. Kirje, ei arkistonumeroa). Edellä mainittu tietäjä Koljonenkin kertoi "vähempi arvoisia – – saaneensa isältäänkin ja vaariltaan" (1890. O. H. Moisio. Kirje, ei arkistonumeroa).
Vähäpätöisemmät taiat ovat kuitenkin muokanneet huomattavasti tutkimuksen taikuuskuvaa. Nähdäkseni taikaperinteen luonteen hahmottamisessa onkin tärkeää kiinnittää huomiota mikrohistorioitsijan tavoin epätyypillisen merkittävyyteen. Tutkittaessa niinkin vaikeasti lähestyttävää aihetta kuin taikaperinteen elämää historiassa on luotettava Ginzburgin ohjenuoraan: Jos todellisuus on epäselvä, on olemassa etuoikeutettuja tekijöitä – johtolankoja, aihetodisteita – joiden ansiosta sitä voidaan tulkita." (1996, 74).
Braudel, Fernand 1980, On History. Chicago: University of Chicago Press.
Ginzburg, Carlo 1996, Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Helsinki: Gaudeamus.
Hako, Matti (toim.) 1975, Kansanomainen lääkintätietous. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Holmberg, Eva Johanna 2003, Carlo Ginzburg todistamisen ja tulkinnan välimaastossa – Johtolankametodi Piero della Francescan jäljillä. – Sakari Ollitervo, Jussi Parikka & Timo Väntsi (toim.), Kohtaamisia ajassa. Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria. Turku: Kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 164–185.
Hämäläinen, Albert 1920, Ihmisruumiin substanssi suomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa. Taikapsykologinen tutkimus. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia XLVII. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura.
Immonen, Kari 2002, Uusi kulttuurihistoria. – Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki (toim.), Kulttuurihistoria – Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 11–25.
Knuuttila, Seppo 1994, Tyhmän kansan teoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lencqvist, Eric 1958 (1782), Teoksesta De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica (Vanhojen suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta). – Jouko Hautala & Matti Kuusi (toim.), Tutkijain perintö. Suomalaista kansanrunoustiedettä viideltä vuosisadalta. Tietolipas 14. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 37–39.
Orrman, Eljas 2003, Keskiajan maatalous. – Viljo Rasila, Eino Jutikkala, Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.), Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 87–114.
Rantasalo, A. V. (toim.) 1912, Suomen kansan muinaisia taikoja III. Maanviljelystaikoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Räsänen, Olavi 1983, Muuttuva verenseisautusperinne. – Kansa parantaa. Kalevalaseuran vuosikirja 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 153–162.
Sarmela, Matti 1994, Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Stark-Arola, Laura 1998, Magic, Body and Social Order. The Construction of Gender Through Women’s Private Rituals in Traditional Finland. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Varonen, Matti (toim.) 1891, Suomen kansan muinaisia taikoja I. Metsästys-taikoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Virtanen, Leea 1988, Suomalainen kansanperinne. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Virtanen, Leea 1993, Varastettu isoäiti. Vanhoja ja uusia kaupunkitarinoita. Helsinki: Tammi.
Vuorela, Toivo 1975, Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: WSOY.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat.
Mantere, Henna 2004, sähköpostiviesti.
Touko Issakainen, FM
Turun yliopisto
Folkloristiikka