Tytöt ja pojat ja Virtanen

Lääkevaraston oven edessä seisoi valkoista valoa hohtava hahmo, josta selvästi erottuivat pää, hartiat, sekä epämääräisen muotoinen, hiljaa värähtelevä viitta. Tätini pysähtyi, hieraisi silmiään, mutta näky ei kadonnut. Se alkoi päinvastoin hitaasti hivuttautua ylöspäin. Aina noustessaan yhden askelman olennon viitta värisi ylhäältä alas hyvin nopein aaltomaisin liikkein. Tätini säikähti luonnollisesti moista ilmiötä, ja alkoi kavuta portaita ylös. Portaikon ovelle päästyään hän katsahti vielä kerran haamua, joka nyt oli jo kerennyt portaikon puoliväliin, ja huudahti: "Mene Jeesuksen Kristuksen nimeen." Tämän jälkeen hän lukitsi oven huolellisesti jälkeensä, ja juoksi sisälle apteekkiin. Päivystyshuoneeseen päästyään hän lukitsi senkin oven, ja paneutui pitkäkseen sohvalle vetäen peiton korviinsa. Jonkin ajan kuluttua tätini kuitenkin rohkaistui ja päätti mennä uudestaan tutkimaan ilmiötä. Porraskäytävässä ei kuitenkaan ollut enää mitään haamua, eikä se sinne enää palannutkaan.
Tätini suhtautui tapaukseen hyvin vakavasti. Apteekki sijaitsi entisen hautausmaan päällä ja tätini oli täysin vakuuttunut, että kyseessä oli jokin rauhaton sielu. Hautausmaahan oli haudattu "mustan surman" uhreja.
SKS KRA. Virtanen, L. 1245.1974. Selittämättömät kokemukset. Peruskurssi 1974, miesopiskelija.

Maailmassa on paljon sellaista, mitä tiede ei pysty selittämään. Tämä Pertti Jotunin asiantuntijalausunto jäi elämään ironisena sanontana Uri Gellerin vierailtua näyttämässä yliluonnollisia kykyjään Suomen televisiossa 1970-luvun alussa. Jo tuolloin oli dosentti Leea Virtaselle selvinnyt, ettei maailmassa ole paljonkaan sellaista, mitä kansanrunoustiede ei pystyisi tutkimaan. Hänen oppilailleen selvisi pian, että maailmassa on paljon sellaista, jonka tutkimiseen he pystyisivät itse hankkimaan arvokasta aineistoa. Omina opiskeluvuosinani 1980-luvulla tulivat tutuiksi yliluonnolliset kokemukset, magia, pihaperinne, leikit, graffitit, aggressiivisuus ja nykytarinat. Piti havainnoida, taltioida ja raportoida.

Opiskelija pantiin alusta lähtien "Lönnrotin jalanjäljille" – kuten kiusallisen usein sai informanteilta kuulla – etsimään ja merkitsemään muistiin perinnettä. Kohteina olivat perheenjäsenet, sukulaiset, naapurit ja ystävät sekä koti- että opiskelupaikkakunnalla. Nämä joutuivat kohtaamaan tutun ihmisen uudessa roolissa, joka oli luonteeltaan jotenkin akateeminen ja ammatillinen mutta vaikeammin hahmottuva kuin hammaslääkärin tai merkonomin rooli.

Aloitteleva kerääjä-haastattelija oli kysymyslistansa kanssa hämmentynyt, kentän edustajat puolestaan innostuneita, huvittuneita tai molempia. Tehtävä oli puolin ja toisin pystyttävä ottamaan tosissaan, muttei niin vakavasti, että tilanteen luontevuus kärsisi. Evästykseksi oli professorilta saatu osuvat sanat: "Älkää tehkö tästä ongelmaa, ellei elämänne muuten ole kovin ongelmatonta."

Paitsi vastauksia kysymyksiin, informantit esittivät myös kysymyksiä, joista kolme yleisintä tietenkin olivat: Tätäkö sinä nyt opiskelet? Miksi siitä oikein tulee? Milloin valmistut? Kokemukset osoittivat, että "suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus" leimasi armotta Kalevalan tutkijaksi, "folkloristiikka" oli hieno mutta käsittämätön, "perinne" taas toi liiaksi mieleen esineet ja juhlat. Lähimmäs oikeaa osui, jos ilmoitti koulutusohjelman nimen mukaan opiskelevansa kulttuurintutkimusta ja valmistuvansa ehkä joskus tutkijaksi. Varsinaisten harjoitustehtävien suorittamisen lisäksi kerääjä harjaantui näyttäytymään opiskelijana ja perinnealan ihmisenä, kykeni perustelemaan olemassaolonsa kerta kerralta sujuvammin sekä itselleen että muille.

Ehkä tärkeintä oli tajuta, että tutkija itse on tutkimusväline, joka ei kulu vaan paranee runsaasta käytöstä. Oma arkinen elinympäristö osoittautui havainnoimisen arvoiseksi ja omat vaatimattomat elämänvaiheet muistelemisen arvoisiksi, milloin minkäkin aihepiirin kannalta. Opiskelijan suoraan informanttina laatimat kirjoitelmat ovatkin jälkeenpäin yleensä kiinnostavampaa luettavaa kuin toista haastattelemalla syntyneet muistiinpanot. Ensimmäinen persoona voittaa kolmannen, elävä tunnerekisteri pyrkii selättämään vahvankin tietoarsenaalin.

Kun olin itse saanut Leea Virtaselta kirjapalkinnon (Kertomusperinne, kirjoituksia proosaperinteen lajeista) peruskurssilla 1982 kuvaamistani lapsuuden leikeistä, löysin itsestäni ominaisuuden, jota aloin siitä pitäen tarkkailla myös muilla: vaikka kerroinkin totuudenmukaisesti sekä muiden kokemuksista että omista havainnoistani, pyrin silti painottamaan sellaisia yksityiskohtia ja käyttämään sellaisia sanakäänteitä, joista arvelin vastaanottajan pitävän. Kuin ainakin viihdekirjailija, perinneopiskelija huomasi pohtivansa, millainen tavara menisi parhaiten kaupaksi. Tämän piirteen lähdekriittinen tunnistaminen – ja tunnustaminen – on tärkeää Kansanrunousarkiston kaikkien aineistojen parissa. .

Voimme havainnoida elävää elämää, mutta voimme lukea tai kuunnella vain kuvauksia siitä. Kaikkein ilmaisukykyisimmät ja -haluisimmat poikkeusyksilöt palkitaan yleensä "parhaina". Vaikka palkintoja jaettaessa sinänsä aiheellisesti toistellaan, miten vaikeaa on asettaa vastauksia paremmuusjärjestykseen, arvioijilla on itse asiassa varsin selvät käsitykset siitä, millaisia ovat hyvät perinteentaitajat ja hyvät perinneraportit. Nämä saavat myös tutkimuksissa vääjäämättä eniten huomiota.

Palkintohakuisuuden ohella ja siihen läheisesti liittyen perinteenkirjaajien ajatuksia ohjaa tarve saada tekstejään julkaistuksi; monelle juuri julkaisukynnyksen ylittäminen on paras palkinto. Tähänkin seikkaan sai opiskelijana tuntumaa Leea Virtasen ansiosta. Kuului asiaan jopa nurista, miten professori omassa julkaisutoiminnassaan käytti hyväkseen oppilaillaan teettämiään harjoitustöitä, kyselyjä ja esseitä – joskus ilman tarkkoja lähdeviitteitä, aina ilman yksilöityjä kiitoksia. Todellisuudessa jokainen lienee ollut haltioissaan, kun ensimmäisiä kertoja näki muutaman rivin omia keruutuloksiaan tai päätelmiään painettuna tekstinä. Jälkiviisaana on samoin helppo todeta aiheiden olleen niin henkilökohtaisia, että nimettömyys oli ainoa vaihtoehto.

Monet keruu- ja kirjoitustehtävät käsittelivät leikkejä. Vähitellen alkoi valjeta, että folkloristiikkakin on kehittävää leikkiä, josta ei muille aloille ajautuneenkaan kannattaisi luopua. Leea Virtasen minulle ja aikalaisopiskelijatovereilleni antamat matkaeväät eivät ole menneet hukkaan, jos niiden ansiosta olemme osanneet säilyttää lapsen uteliaisuuden kaikenlaisia ympäristömme ilmiöitä kohtaan.

Pihaleikkejä muistan (=muistelen) leikkineeni hyvin pitkään, vaikka ne muuttivat suuresti muotoaan. Vielä 15–16-vuotiaina leikimme erilaisia kiinniottoleikkejä (rosvo ja poliisi yms.), joilla ilmeisesti oli siinä vaiheessa enemmän eroottista väritystä kuin aiemmin. Muut pihaleikit = erilaiset piiloset, ruudun ja narun hyppäämiset loppuivat muistaakseni aiemmin, tarkkaa ikää en osaa sanoa, ehkä 13–14-vuotiaana. Myös erilaiset (urheilunomaiset) pallopelit jatkuivat hyvin pitkään.
Mielikuvitusleikeistä muistan leikkineeni paperinukeilla 15-vuotiaana parhaan ystäväni kanssa lukitun oven takana ja salaa, etteivät "muut" (ikätoverit ja vanhemmat) saisi tietää. Kysymyksessä oli aina sama leikki: kenellä nukeista "kaunein" puku – itsepiirretty. Ilmeisesti leikkiminen loppui hiukan tämän jälkeen. Muistikuva on, että kiinnostus leikkimiseen vain lopahti. Eri asia tietysti on, mikä kiinnostuksen loppumiseen vaikutti. Muistan kyllä salailevaa ja häpeilevää suhtautumista leikkimiseen ja esim. lastenkirjojen lukemiseen, enempi ehkä vanhempien kuin ikätoverien suhteen.
SKS KRA. Virtanen, L. 20.1981. Leikeistä luopuminen. Peruskurssi 1981, naisopiskelija.

Juha Nirkko
FM, tutkija
SKS, Kansanrunousarkisto