Yliluonnollisten ilmiöiden ja olentojen kohtaamisesta ovat ihmiset kertoneet kummitusjutuissa eli uskomustarinoissa. Perinteiset kansantarinat on nähty kuuluvan niihin eurooppalaisen folkloretradition muotoihin, joita on yleisesti pidetty aikuisten harjoittamana. Nykyisten uskomustarinoiden kohdalla on puolestaan havaittu, että niiden kerronta on häviämässä aikuisten perinteestä, muuntumassa lasten ja nuorten harrastamaksi perinteeksi. Perinnelajia on näin ollen luonnehdittu termeillä lasten uskomustarinat, kauhukertomukset, kummitusjutut, viihteelliset uskomustarinat. (Dégh 1971, 63; Jauhiainen 1982, 56–84; Virtanen 1972, 195–203.). Linda Déghin (1971, 63) mukaan suuri osa amerikkalaisten nykyisistä uskomustarinoista on kehittynyt, säilynyt ja muotoutunut juuri nuorten, ennen kaikkea peruskoulun yläluokkien, lukio- ja yliopistoikäisten nuorten keskuudessa.
Kummitusjutut, jotka ovat osana lastenperinnettä, kuuluvat lähinnä fantasiakertomuksiin ja useassa niistä on ilmennyt jopa sadun piirteitä. Lasten kummitusjuttuja on niin ikään tulkittu viihteellisiksi kertomuksiksi. Erona muihin eeppisiin materiaaleihin on se, että lasten juttujen kerronnassa on keskeisenä jännityksen ja pelon aikaansaaminen. (Knuuttila 1976, 37.) Linda Dégh ja Gillian Bennett näkevät, että uskomustarinoita kutsutaan nykyisissä määrityksissä jo pikemminkin nykytarinoiksi tai uskomustarina- ja nykytarinatermiä pidetään osittain yhtenevänä. Nykytarinat sisältävät usein myös yliluonnollisia ja epätavallisia ilmiöitä, molemmissa kuulijan kannanotto kertomuksen totuudellisuudesta on tärkeä elementti. (Dégh 1971 55–68; Bennett 1989, 291.)
Kirjoitukseni pohjautuu perinteentutkimuksen pro gradu -tutkielmaani (Matikainen 1995), jossa tarkastelin lasten ja nuorten ylläpitämää uskomustarina- ja kummitusjuttuperinnettä. Pyrin selvittämään opinnäytetyössäni, minkälainen suhde koululaisilla oli kummitusjuttuihin ja toisaalta mitä yhteyksiä koululaisten mahdollisesti tuntemilla kummitusjutuilla oli vanhaan uskomustarinaperinteeseen. Kysyin asiaa lapsilta ja nuorilta itseltään 1990-luvun alkupuolella Pohjois-Karjalassa.
Näkökulmani tutkielmassa oli perinteen muutoksessa: mitä elementtejä vanhasta, arkistoon tallennetusta uskomustarinaperinteestä on havaittavissa nuorten tuottamissa tarinoissa ja mitä sisällöllisiä muutoksia kummitusjutuissa oli tapahtunut. Toisaalta toin esiin suullisen kerronnan ja median välittämän aineksen suhdetta kouluikäisten kummitusjuttuperinteessä, kerronnan tarkoitusta ja näkökantoja kerrotun (yliluonnollisten ilmiöiden kohtaaminen) totuudellisuudesta.
Opinnäytetyöni laatimisesta on kulunut jo liki kymmenen vuotta. Olen kuitenkin palannut uudelleen museoamanuenssin toimessa tutkielmani teemaan, kun Pohjois-Karjalan museossa haettiin lapsia ja nuoria kiinnostavaa näyttelyaihetta. Kummitusjuttuja käsittelevä tutkielmani tuntui tuolloin hyvältä lähtökohdalta näyttelyn laatimiseen, koska se antoi osviittaa lasten ja nuorten mielenkiinnon kohteista. Ainakin 1990-luvun alkupuolen nuoret tunsivat kiinnostusta salaperäisiä ilmiöitä kohtaan ja heidän tiedossaan oli vielä monenlaisia tarinoita selittämättömien ilmiöiden ja olioiden kohtaamisesta. Pohjois-Karjalan museossa päätettiinkin tehdä lapsille ja nuorille suunnattu näyttely karjalaisista kummitustarinoista. Kirjoitukseni alussa teen läpileikkauksen tutkielmaani aineistoon ja loppuosassa selvitän, kuinka museonäyttelyn avulla pyritään lisäämään nykynuorten tietoisuutta kertomusperinteestä.
Opinnäytetyöni aineiston koostin siten, että pyysin oppilaita kirjoittamaan (kouluaineen muodossa) muistamansa tarina yliluonnollisista tapahtumista tai kirjoittamaan omakohtaisista yliluonnollisista kokemuksista. Tämän lisäksi laadin joukon kysymyksiä, joiden avulla pyrin selvittämään uskomustarinoiden kerronnan taustoja. Lähetin kummitusjuttukyselyn viiteen pohjoiskarjalaiseen kouluun. Kyselyn kautta aineistoon kertyi 229 erilaista tarinaa ja kertomusta 200 oppilaalta (18 oppilaalla ei ollut kerrottavana minkäänlaista tarinaa). Aineisto on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon.(1)
Kertovatko sitten nuoret keskenään kummitusjuttuja ja ovatko he kenties kuulleet muiden niitä kertovan. Kysymys jakoi oppilaiden mielipiteet. Lähes puolet koululaisista (49,5 %; tytöistä 62 % ja pojista 37 %) ilmoitti, että he ovat kuulleet nuorten keskuudessa kerrottavan tarinoita yliluonnollisista ilmiöistä tai ylipäätään puhuttavan aiheesta. Noin joka kolmas vastasi, ettei kyseisiä tarinoita kerrota enää lainkaan tai niitä kuulee kerrottavan vähän (28 %; tytöistä 23 % ja pojista 33 %). Nuorten kesken kyllä saatetaan keskustella vakavasti yliluonnollisista asioista ja pohdiskella selittämättömien ilmiöiden paikkaansa pitävyyttä, jos esimerkiksi televisio-ohjelmassa on käsitelty teemaa, mutta ei kerrota kummitusjuttuja. Kun vertaa tyttöjä ja poikia, niin tyttöjä aihe kiinnostaa enemmän ja heidän keskuudessaan yliluonnollisista asioista keskustellaan.
Kysymykseen, miksi nuoret kertovat kummitusjuttuja tai tarinoita yliluonnollisesta, vastasi suurin osa oppilaista kummitusjuttuja kerrottavan lähinnä pienempien ja arempien pelotteluksi. "Pelottelujuttuja, joilla halutaan pelotella arempia ihmisiä, että saisi porukka nauraa, kun joku pelkää", vastasi eräs joensuulainen nuori (tyttö, Rantakylän ya; 118). Yksi koululainen puolestaan muisti yliluonnollisesta kokemuksesta kertovan tarinan, jolla serkku pelotteli häntä:
Toinen mieleen jäänyt tarina on serkkuni kertoma. Hän oli yöllä herännyt siihen, että hänen äitinsä käveli äänettömästi hänen ohitseen valkoinen yöpaita päällä. Poika oli kutsunut äitiään, mutta tämä ei ollut reagoinut siihen mitenkään. Poika lähti seuraamaan äitiään tupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Kun hän palasi vuoteeseensa, hän huomasi äitinsä nukkuvan sikeästi viereisessä huoneessa. Tämä tarina on täysin kokonaan keksitty ja tarkoituksena on ollut vain pelotella minua, kun olin pieni. (Tyttö 16 v., Rauhalan lukio Lieksa; 92.)
Leea Virtasen mukaan lasten kummitusjuttujen tai yliluonnollisista ilmiöistä kertovien tarinoiden kertomistilanteissa nautitaan toisten pelottelusta ja nolaamisesta: "Pienempien lasten huuto ja järkytys korostavat kertojan ylemmyyttä; pieniä otetaan mukaan juuri siksi, että he järkyttyvät helposti, ja kertoja panee tyytyväisenä merkille heidän hätäännyksensä." Lasten keskeisille kerrontatilanteille on ominaista pelkoelämysten tietoinen etsiminen; yhteisen pelkoelämyksen seurauksena yhteenkuuluvuuden tunne lujittuu. (Virtanen 1980, 146–147.)
Hyvä havainnollistus nuorten yhteisestä pelkoelämysten hakemisesta on spiritismin harjoittaminen. Spiritismiä pelataan yhdessä, pyritään saamaan kontakti yliluonnolliseen, jännitetään ja pelätään sitten yhdessä outojen voimien ilmestymistä. Joensuulainen oppilas toteaa: "Alussa tuntui, että ei tähän juttuun usko, mutta sitten piru alkoi antaa sellaisia vastauksia, että porukkaan iski paniikki" (tyttö, lyseon lukio; 116).
Varsin monet myös ilmoittivat kummitusjuttuja kerrottavan ajanvietteeksi, viihdykkeeksi ja jännitykseksi, "kun ei ole muuta tekemistä" tai koska aihe on hyvin kiinnostava. Muutamassa vastauksessa nousee esiin lisäksi kummitusjuttujen kasvatusfunktio: "– – että esim. lapset ei tekisi pahojaan tai menisi johonkin huoneeseen" (tyttö, Rantakylän ya.; 105).
Kummituksista kerrotaan lähinnä porukassa, kavereiden kesken pimeässä, yöllä ja illalla eli tilanteissa, joissa pelkoelämys ja jännitys saadaan mahdollisimman tiiviiksi. Yleensä tarinoiden kertojina toimivat joukon vanhimmat. Eräs koululainen kiteytti asian: "Kerrotaan joskus öisin, jos kavereita on paljon koolla. Joskus täydenkuun aikaan. Joku kavereista on tosi taikauskovainen ja aloittaa puhumaan jotain spiritismijuttuja" (tyttö, Keskustan ya; 107).
Ryhmä, joukko, porukka ovat siis uskomustarinakerronnan elinehto: tilanne, jossa lapsia tai nuoria kokoontuu yhteen. Kyselyni mukaan suosittuja kerrontatilaisuuksia olivat retket ja leirit, kuten partioleiri, rippileiri ja hiihtoleiri. Jotkut oppilaat mainitsevat tiettyjä ikäkausia, jolloin he ovat kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan ja itse kertoneet niitä. Useissa vastauksissa oli mainittu, että kertomus oli kuultu 10–13 vuotiaana. Linda Dégh on ottanut kantaa siihen, miksi nuoria kiinnostavat yliluonnolliset asiat juuri murrosiässä. Hänen mukaansa aikuiseksi tulemisen periodi, seksuaalisen kypsymisen kriisi synnyttää paineita ja konflikteja, mikä muuttaa yliluonnolliset ja kauhutarinat sopivaksi tavaksi käsitellä ongelmatilanteita (Dégh 1971, 63).
Nuoret kertoivat kummitusjuttuja myös erilaisissa yksittäisissä tilanteissa ja paikoissa, kuten kesämökillä, autossa, junassa, koulumatkoilla ja välitunnilla koulussa. Eräs lukiolainen havainnollisti tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joissa nuoret tarinoivat: ala-asteella oli koko luokka mennyt pukuhuoneeseen, sammuttanut valot ja vuorotellen kertonut huikeita juttuja kummituksista. Lisäksi erilaisten kauhuleffojen jälkeen he olivat kertoneet kummituksista.
Mikä rooli aikuisilla on nykyaikana uskomustarinoiden välittymisprosessissa? Ideaalinen kuva perinteen siirtymisestä aikuisilta lapsille on, kuinka ennen vanhaan Suomen kansa kulutti pitkiä iltoja kertomalla kummallisista ja kauhistuttavista asioista, joita lapset kuuntelivat pelokkaina. Jotkut kyselyyn osallistuneista koululaisista mainitsivat, että he olivat kuulleet ainoastaan aikuisten kertomia kummitusjuttuja: ennen kaikkea isovanhemmat ja vanhemmat ovat kertoneet niitä, mutta myös muut sukulaiset, naapurit ja jopa opettajat. Aineistoni toisaalta osoitti, etteivät nuoret tavallisimmin kuule vanhempiensa kertovan kummitusjuttuja, vaikka aikuisten tiedossa saattaisikin olla erilaisia tarinoita. Eräs oppilas kuulikin vanhempiensa kertovan kummitusjutun vasta laatimani tarinakyselyn yhteydessä.
Tiedotusvälineet ovat muodostuneet viime vuosikymmenien aikana merkittäväksi tarinoiden levityskanavaksi. Kyselyni osoitti, että medioista lähinnä televisio ja lehdet välittivät kummitustarinoita. Lisäksi oppilaat lukivat kirjoista yliluonnollisista asioista. Muutamassa vastauksessa mainitaan Leea Virtasen (1988) kirjoittama kirja Varastettu isoäiti.
Vertailin aineistoni eri tarina-aihelmia ja sitä, keneltä tarina oli kuultu tai mitä kautta tarina oli välittynyt. Tiedotusvälineiden osuus oli suurin ufokertomuksissa: yhdeksän oppilasta kertoi nähneensä televisiosta ufoja käsittelevän ohjelman (esimerkiksi yksi oppilas oli referoinut kertomuksensa TV-ohjelmasta "Yliluonnollisia ilmiöitä"). Neljä kertoi lukeneensa ufotarinan kirjasta tai lehdestä, yksi kertomus oli kuultu radiosta ja seitsemän oppilasta on kuullut tarinan joltakin henkilöltä ("isäni kertoi nähneensä ufon", "kuulin äidin kaverilta"). Tiedotusvälineiden osuus muissa kertomusaiheissa oli vähäisempiä (esim. piruaiheisista kertomuksista vain kaksi oli luettu lehdestä).
Muiden tarina-aihelmien osalta ei voinut vetää yhteyttä kerronnan lähteeseen. Esimerkiksi vainajatarinoiden kohdalla yhdeksän oppilasta mainitsee kuulleen kertomuksensa aikuiselta ("Tohmajärvellä asuvalta maatalon emännältä", "talon isäntäväeltä, naapurin vaimolta") ja kymmenen on kuullut sen toiselta nuorelta ("ala-asteella kaverin isoveli kertoi", "siskon poikakaverilta"). Kummittelutarinoista puolestaan kahdeksan mainitaan kuullun aikuisilta ("eräältä mieshenkilöltä kalastusmatkalla Lapissa", "kummilta", "hoitotäti kertoi isosiskolle") ja viisi on kerrottu nuorten kesken ("kaverilta, kun on seulottu läpi erikoisia tapahtumia", "kuulin kertomuksen kaveriltani kun puhuttiin muistakin yliluonnollisista aiheista"). Spiritismikokemuksista on kerrottu enimmäkseen nuorten kesken (12 oppilasta kuullut toiselta nuorelta ja vain kolme kertomusta mainitaan kuullun aikuiselta). Enne- ja tietäjätarinoista ovat kertoneet lähinnä aikuiset (esim. "mummo", "mummon naapuri", "täti").
Millaisia kannanottoja kerrottujen tarinoiden ja ylipäätään supranormaalien ilmiöiden totuudellisuus herätti kyselyyn osallistuneissa nuorissa? Useat oppilaista käyttivät kummitusjutuista termejä: "satua", "mielikuvituksen tuotetta", "huumoria", "viihdettä", "keksittyjä tarinoita". Enemmistö koululaisista (tytöistä 40,4 % ja pojista 36,8 %) suhtautui skeptisesti tai kielteisesti kummitusjuttujen totuudellisuuteen tai ylipäätään yliluonnolliseen. Myönteisesti (esim. uskoi tiettyihin yliluonnollisiin ilmiöihin) näihin suhtautui tytöistä 37,3 % ja pojista 24,2 %. Toisaalta tytöistä 22,2 % ja pojista 39 % eivät ota asiaan kantaa tai eivät tienneet, miten suhtautua yliluonnolliseen.
Nuoria kiinnostivat kummitukset ja yleensä yliluonnollinen, vaikka he eivät myöntäneet uskovansa niihin. Uskooko nuori kuulemaansa kummitusjuttuun riippuu niin ikään kertojasta. Jos kertoja on yleisesti luotettu henkilö, esimerkiksi opettaja tai lähisukulainen, joka kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, tarina on uskottava.
Joillekin oppilaista tietyt yliluonnolliset ilmiöt, kuten ufot, spiritismi ja telepatia, ovat uskottavampia kuin muut ilmiöt tai he ilmoittivat uskovansa yliluonnolliseen, mutteivät kummitusjuttuihin. Yliluonnollinen on jotain ufojen ja telepatian välillä, mahdollisesti olemassa olevaa, kun taas kummitusjutut ovat vain leikillisiä tarinoita, viihdettä, satuja – ei totta. Jotkut oppilaista mainitsivat, että usko yliluonnollisiin asioihin hiipuu iän myötä; lapsena oli vilkas mielikuvitus, joten kummitusjuttuihin uskottiin silloin herkemmin kuin teini-iässä. Nuorten uskoa supranormaaliin ja erilaisiin yliluonnollisiin olentoihin sekä suhdetta eri ikäkausiin on käsitellyt myös Helena Helve nuorten maailmankuvatutkimuksessaan. Helve on kartoittanut niin kristinuskon mukaisia käsityksiä yliluonnollisesta kuin muitakin näkemyksiä supranormaalista, kuten kansanuskon piiriin luettavista, muista uskonnoista tulevista tai "satuajattelun kauteen" kuuluvista fiktiivisistä olennoista, jotka esiintyvät lapsen ajattelumaailmassa yliluonnollisina uskomuksina. Helven tutkimuksessa kristinuskon mukaiseen supranormaaliin (Jumalaan, Jeesukseen, Pyhään Henkeen, enkeleihin) uskoi suurin osa nuorista, kun taas muihin yliluonnollisiin olentoihin (esim. kummituksiin, noitiin, mörköihin, keijukaisiin, kotitonttuun, ufoihin) uskottiin vähemmän. Eri ikävaiheet vaikuttivat lasten ja nuorten käsityksiin yliluonnollisesta, esimerkiksi kristinuskon mukaiseen uskovien määrä väheni iän myötä. (Helve 1987.)
Joissakin nuorten kirjoituksissa pohdiskeltiin, ettei yliluonnollisten tapahtumien puolesta ole todistettu eikä vastaan, tai ihmisillä ei ole kykyä selittää kaikkea järkiperäisesti. Monet koululaiset esittivät mielipiteenään: "Suomalainen ei usko, ennen kuin näkee." Yliluonnollisten ilmiöiden totuudellisuuden pohdinta on saattanut askarruttaa nuoria niin, että he kertoivat jopa vierailleensa öiseen aikaan tarinoiden kuvaamilla kummituspaikoilla. Esimerkiksi lieksalainen koululainen kertoi kuulemansa tarinan kummittelusta vanhassa rakennuksessa. Hän ilmoitti, ettei yleensä usko yliluonnollisiin ilmiöihin, jos hän ei itse ole niitä kokenut. Hän olikin yöpynyt rakennuksessa, jossa väitettiin kummittelevan. (Tyttö 17 v., Rauhalan lukio; 71.) Nykytarinoiden yksi luonteenomainen piirre on, että yliluonnolliseen kokemukseen pyritään tietoisesti esimerkiksi vierailemalla öiseen aikaan tarinoiden kuvaamilla kummituspaikoilla (Knuuttila 1985, 14). Kun esimerkiksi huhu tupakkaa pyytävästä kummittelijasta levisi joensuulaisten nuorten keskuudessa 1980-luvun alussa, nuoret tekivät havaintoretkiä tytön haudalle ja hautausmaalle, jossa tytön oletettiin ilmestyvän, päästäkseen varmuuteen ilmiön todenperäisyydestä.
Omakohtaisiin yliluonnollisiin kokemuksiinsa oppilaat suhtautuivat varauksellisesti. Eräs lukiolainen, joka oli nähnyt viisivuotiaana oudon hahmon seisovan sängyn vierellä, pohdiskeli havaitsemansa näyn johtuneen lapsuuden vilkkaasta mielikuvituksesta. Toisaalta spiritismipelissä sattuneiden salaperäisten ilmiöiden paikkaansa pitävyyttä todisteltiin yksittäisillä esimerkeillä: "Lopetettuamme pelin sormuksia ei ollut enää kuin kuusi kappaletta eikä sitä löytynyt lattialta. Se ilmeisesti katosi kun sanoimme pirulle, että anna merkki jos olet täällä." Itse koettujen selittämättömien ilmiöiden totuudellisuus kirvoitti joitakin koululaisia lähestymään aihetta parodiointikertomusten kautta. Sattuneista yliluonnollisista kokemuksista kirjoitettiin humoristiseen sävyyn:
Lasketteluretkellä Lapissa, hiihtomajassa pidettiin spiritismi-istunto. Meitä oli n. 8 henkeä, tyttöjä ja poikia. Yhdessä päätettiin, että keskustellaan pirun ja kuu-ukon kanssa. Tilanne oli aika jännittävä. Vapisevat sormet lasiin ja kyselemään. Alussa tuntui, että ei tähän juttuun usko, mutta sitten piru alkoi antaa sellaisia vastauksia, että porukkaan iski paniikki. Kysyttiin esim. yhden pojan lempinimeä, ja piru kertoi semmoisen nimen, jota käyttää vain pojan äiti, muut ei olleet koskaan sitä kuullutkaan. Sitten kuu-ukon jutut oli taas ihan älyttömiä. Kuu-ukko oli humalassa, se oli juonut juomaa ja nauroi koko ajan. –– Että tämmöinen tapaus. (Tyttö, Lyseon lukio; 116.)
Sellaisten nykytarinoiden totuudellisuuskysymykset, joihin ei sisälly yliluonnollisia elementtejä ja jotka kiinteästi liittyvät arkielämän todellisuuteen, muodostuvat Seppo Knuuttilan (1985, 11) mukaan erityisen ongelmallisiksi. Ne koululaiset, jotka kertoivat nykytarina-aihelmia, jotka eivät sisältäneet supranormaaleja ilmestyksiä, olivat varovaisen myönteisiä kannanotoissaan tai eivät ottaneet selkeää kantaa puolesta eikä vastaan: "Joistakin jutuista on vaikea päätellä, ovatko ne totta vai valhetta. Yleensä en usko näihin juttuihin. Tämä kertomani juttu on ainakin kerrottu tositarinana" (tyttö, Parppein ya; 179 / oppilas kertoi "Viemärirotta" -tarinan).
Minkä tyyppisiä tarinoita nuoret tuottivat annetusta aiheesta "epätavallisten ilmiöiden kohtaaminen"? Mitkä olivat kummitusjuttujen aihelmat? Leea Virtasen mukaan kouluikäisten kummitusjuttuperinteestä on luokiteltu kolme kertomustyyppiä: perinteisiin uskomustarina- sekä memoraattiaineistoon luokiteltavat kertomukset, improvisoidun tuntuiset kauhukertomukset sekä yllätykseen päättyvät kummitusjutut (Virtanen 1972, 195–203; 1980, 147–148; 1981, 104–108).
Koululaisaineistoni tarinatyypeissä on havaittavissa samoja piirteitä kuin aiemmissa suomalaisten lasten ja nuorten parissa tehdyissä tarinakeruissa. Pääosan muodostivat perinteisiin uskomustarinoihin luokiteltavat kertomukset, kuten enne-, tietäjä-, vainaja- ja pirutarinat. Vertailin tutkielmassa näitä koululaisaineiston tarina-aihelmia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon tallennettuihin uskomustarinoiden tyyppeihin ja motiiveihin. Tarinoita jättiläisiin, haltioihin, tautidemoneihin, yliluonnollisiin eläimiin jne. liittyvistä kokemuksista ei esiintynyt aineistossa. Koululaisaineiden muut kertomusaiheet ja -tyypit muodostivat varsin heterogeenisen ryhmän, sisältäen parodioita ihmeistä ja yliluonnollisesta, fantasianomaisia kauhutarinoita sekä kertomuksia, jotka eivät sisällä yliluonnollisia elementtejä. Keräämässäni uskomustarina-aineistossa eri teema- ja tyyppiryhmät jakaantuivat prosentuaalisesti seuraavasti:
% Enteet, ennustaminen, unet n.4 Epämääräinen kummittelu n.14 n.13 n.2 Kuolema, vainajat n.18 Tietäjät n.2 Piru n.5 n.15 Itse sepitetyt ja referoidut kauhutarinat n.5 Yliluonnollisia elementtejä sisältämättömät
tarinat, nykytarinamotiivit
n.11Parodiat epätavallisista kokemuksista ja
yliluonnollisesta, pilailu koulumaailman tapahtumilla ja opettajilla
n.12N=229 kertomusta
Yliluonnollisista tapahtumista koululaisaineissa kirjoitettiin eniten kuolemasta ja vainajista. Kun erittelee edelleen oppilaiden vainajatarinoita, on niistä parhaiten löydettävissä vanhan uskomustradition piirteitä. Keskeinen teema vanhoissa vainajatarinoissa on ollut elävä ruumis tai levoton vainaja, joka palaa sovittamaan tekojaan tai etsimään sovitusta kärsimästään vääryydestä. Koululaistenkin vainajan ilmestymisestä kertovissa tarinoissa kuvataan kuinka surmatut ja tapaturmaisesti kuolleet jäävät vaeltamaan entisille elinsijoilleen, vainaja kummittelee murha- ja turmapaikalla tai, kuinka levoton vainaja etsii sovitusta elämän aikana koetulle vääryydelle. Satunnaisina teemoina esiintyivät myös hautausmaan häpäisyyn, valekuolleisiin, lapsivainajiin liittyvät tarinat sekä hautajaisten aikana koetut yliluonnolliset ilmiöt.
Perinteisiin kummittelutarinoihin oli luokiteltavissa koululaisaineistossa lähinnä kertomukset katoavista hahmoista, kummittelusta eri rakennuksissa ja kummitustaloista, mutta joukossa oli kertomuksia yliluonnollisista ilmiöistä tai selittämättömistä tapauksista ja oudoista näyistä (esim. valot sammuvat itsestään). Oman runsaslukuisen ryhmänsä ihmishahmoisista kummittelijoista muodosti katoava liftari -teema. Aineiston tarinat ihmishahmoisista kummittelijoista olivat lähinnä kokemuskertomuksia, kuinka oppilaan kaverit tai sukulaiset olivat nähneet erilaisia vaaleita hahmoja tai outoja ihmishahmoja. Esimerkiksi seuraavassa tarinassa kuvataan, kuinka kertojan isoäiti havaitsi arvoituksellisen naishahmon, johon kotieläimet eivät olleet reagoineet.
Mummoni oli aikaisin aamulla lähdössä naapuriin töihin rukiin leikkuuseen. Hän kulki erään navetan ohi. Navetan vieressä oli haka johon lehmät tuli aamuin ja illoin lypsettäväksi. Muuten ne olivat metsissä vapaana. Mummoni näki naisen lehmähaassa. Se ei ollut talon naisia, vaan joku vieras joka seisoi siellä keskellä hakaa. Mummoni oli kysynyt siltä - Miksi sinä siellä olet. Nainen ei ollut sanonut mitään vaan oli seisonut pää kumarassa ja huivi melkein silmillä. Lehmät eivät olleet reagoineet siihen naiseen. Ne olivat olleet kuin ketään ei olisi ollut siellä. Jos joku olisi ollut siellä olisi lehmät tehneet jotakin. (13 v., Keskustan ya; 18).
Koululaisaineiston paholaisen kohtaamisesta kertovista tarinoista oli erotettavissa kolme ryhmää: perinteisiin uskomustarinateemoihin ryhmiteltävät pirutarinat (esim. piru ja kortinpelaaja), nykyperinteeseen luokiteltavat paholaisuskomukset ja -tarinat (esim. tietty musiikkikappale väärinpäin kuunneltuna sisältää viestin paholaiselta) sekä spiritismin pelaamiseen liittyvät kuvaukset. Spiritismikokemuksia tai -tarinoita esiintyi koululaisten tarinoissa eniten. Yhdistävänä tekijänä niin nykytraditiota kuin vanhaa uskomusperinnettä edustavissa pirutarinoissa oli motiivi "paholaisen ilmestyminen ja siitä johtuvat kohtalokkaat seuraukset".
Ennetarinat kertoivat lähinnä koululaisten omakohtaisista unielämyksistä tai lähisukulaisten kokemia enneunista. Esimerkiksi eräs tyttö kertoi käyneensä unessa läpi seuraavan päivän tapahtumia, jotka sitten myös toteutuivat. Saman kertojan mummo oli puolestaan nähnyt matkoilla unta tanssivasta mustasta kissasta, mitä mummo piti huonona enteenä; kertojan sisko oli sairastunut vesirokkoon.
Koululaisten tietäjätarinoista oli erotettavissa seuraavat tietäjätyypit: yliluonnollisia kykyjä omaava henkilö, ihmeparantaja, ennustaja sekä silmänkääntäjä. Eräs oppilas kertoi yliluonnollisia kykyjä omaavasta naisesta, joka tahdonvoimallaan kykeni tiputtamaan kuppeja hyllyltä tai esti lehmien tulon lypsyaikana lypsypaikalle.
Tätini lapsuudenkodin naapurissa oli asunut vanhempi nainen, jolla oli yliluonnollisia kykyjä. Lehmät eivät tulleet lypsyaikana lypsypaikalle, kun tämä nainen ei halunnut. Hän sai tiputettua esim. kupit hyllyltä pelkällä tahdon voimalla. Tämä nainen oli pelätty henkilö naapurustossa ja häntä yritettiin miellyttää, ettei hän kiroa ihmistä, joka käyttäytyy häntä kohtaan huonosti. (Tyttö 16 v., Rauhalan lukio; 8.)
Kuten perinteisiksi luokiteltavissa uskomustarinoissa, koululaistenkin tietäjä pystyi vallitsemaan yliluonnollista olentoa, lähinnä paholaista: puhuttelemaan pirua ja panemaan yliluonnolliset apulaisensa töihin. Koululaistarinassa ihmeparantajalla oli kyky lähettää "epämääräinen varjomainen hahmo" (ilmeisesti juuri paholainen) tai ennakoida hahmon ilmestyminen.
Pari vanhaa mummoa tuolta Polvijärven suunnasta oli käynyt hakemassa apua vaivoihinsa eräältä ihmeparantajalta. Ihmeparantaja oli käsittelynsä jälkeen jo etukäteen varoitellut vaivihkaa vihjaillen tulevasta. Niinpä kävikin, että parin yön kuluttua molempien mummojen asunnossa kävi yön tunteina epämääräinen varjomainen hahmo. Toinen heistä oli havahtunut tunteeseen, että joku seisoi hänen vierellään. Herätessään mummo oli sitten hätäisesti tokaissut: "No voihan hittolainen!" ja varjo oli kadonnut saman tien. (Poika 15 v., Keskustan ya; 7.)
Kuikka-Koposen silmänkääntötempuista kirjoitti vain yksi oppilas. Koululaistarinassa mustalaiset joutuvat Kuikan silmänkääntötempun kohteeksi, kuten vanhoissa uskomustarinoissa.
Ilomantsissa kai jossain Tyrvän lähellä asui mies nimeltään Kuikka-Koponen. Hän oli kylän pelätyin mies, koska hän hallitsi hyvin silmänkääntötemput. Kerran mustalaiset matkallaan pysähtyivät hänen talonsa kohdalle ja päättivät käydä kerjäämässä ruokaa. Mustalaismiehet astuivat taloon, mutta eivät koskaan tulleet ulos. Heidän sukulaiset tulivat myöhemmin heitä etsimään, mutta taloon mentyään eivät tulleet koskaan pois. Näiden tapahtumien jälkeen Kuikka Koposta ei ole nähty! On väitetty, että hän kuljeskelee öisin kylällä ja hautaa mustalaisia. (Tyttö, lyseon lukio; 9.)
Memoraateiksi luokiteltavia kertomuksia esiintyi nuorten aineissa varsin paljon. Ne olivat lähinnä kavereiden, lähisukulaisten ja tuttavien kokemuksia epämääräisestä kummittelusta, enneunikokemuksista jne. Omakohtaisista kokemuksista yliluonnollisen maailman kohtaamisesta oppilaat kirjoittivat vain muutamassa aineessa. Tällaisiksi voi lukea erilaiset valoilmiökokemukset, koetut selittämättömät ilmiöt (esim. tallista sammuvat valot itsestään), lapsuusiässä koetut näyt ja kuuloaistimukset, spiritismipelissä sattuneet kokemukset.
Lapsilta ja nuorilta kerättyjen tarinoiden joukosta on löydetty improvisoidun tuntuisia kauhukertomuksia, joissa vaikuttavina elementteinä on päättömiä tai verisiä olentoja, irrallisia käsiä, hautausmaita, valkeita haamuja ja salaperäisiä tappajia. Aineksia näihin tarinoihin on saatu usein seikkailukirjoista ja televisiofilmeistä. Kauhukertomuksille on ominaista yksityiskohdilla herkuttelu: "mies oli mustassa asussa ja hänen olkapäillä kiilsi kirves", "toisessa kädessään sillä oli tämän tytön pää, mutta siitä oli poistettu silmät". Kertomusten funktiona on lähinnä kauhun herättäminen. Kauhutarinoiden avulla teini-ikäiset saattavat pelotella nuorempia ja pyrkivät näin pitämään heidät poissa omista piireistään. Tämän tyyppiset tarinat ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa suosittuja opiskelija-asuntoloiden kerrontaperinnettä. (Dégh 1971, 64; Grider 1980, 150; Virtanen 1981, 105.) Koululaisaineistossa esiintyi vastaavia kauhutarinoita ja fantasiakertomuksia, jotka olivat pitkälti kaunokirjallisuudesta ja kauhuelokuvista referoituja tai niiden elementeistä itse sepitettyjä. Seuraava kuvaus edustaa kyseistä tarinatyyppiä. Koululainen kirjoittaa omakohtaisesta kokemuksesta päättömästä massamurhaajamummosta. Tarinan alussa oppilas mässäilee kauhuefekteillä. Tarinassa on paikoin myös humoristisia sävyjä. Lopussa koululainen ottaa kantaa tarinansa todenperäisyyteen.
Kävelin kerran tiellä, kun vastaan tuli päätön mummo, sillä oli kädessään lihakirves, josta tippui verta. Se oli juuri tappanut pikkutytön ja toisessa kädessään sillä oli tämän tytön pää, mutta siitä oli poistettu silmät. Se tuli minun luokseni ja laittoi oman päänsä paikalle tytön pään ja alkoi puhua latinaa. En ymmärtänyt paljon, mutta sen verran sain selvää että hän kysyi tietä kirkkoon. Kun en vastannut niin lihakirves heilahti sentin pään yläpuolelta ja sain ilmaiseksi jenkkitukan. Lähdin juoksemaan kovasti, kun joku ajoi autolla ohi ja huusi että minne menet. Minä huusin takasin, että menen perumaan parturi vuoron. Tää on ihan totta. (Poika, lyseon lukio; 131.)
Ne koululaiset, jotka eivät tienneet tarinaa yliluonnollisista tapahtumista, kirjoittivat aineissaan arkisista uskomuksista, kokemuksista ja kauhusta. Tähän ryhmään oli luokiteltavissa koululaisaineiston nykytarinat kauhua herättävistä ja epätavallisista (mielipuolisista) ihmisistä, arjen askareissa sattuneista kauhukokemuksista (vauva tippuu hoitopöydältä ja kuolee), kauhistuttavista eläimistä, joita saadaan lomamatkalta (hämähäkkipaise poskessa). (Ks. Virtanen 1988.) Tarinat poikkeavat edellä mainituista kauhutarinoista siinä, että nämä olivat tapahtumiltaan realistisemmat; ne eivät olleet fantasialla sävytettyjä. Tarinoissa kohteeksi tai kauhun kokijoiksi joutuivat yleensä viattomat tytöt tai perheet. Osassa aineissa liikuttiin yliluonnollisen ja maallisen rajamailla. Marjatta Jauhiainen näkee, että raja rationaalin ja tämän päivän käsityksen mukaan mahdottoman välillä ole välttämättä selvä. Kaupungistuneen yhteiskunnan suosikkitarinoissa kuvastuvat oman aikamme ahdistukset. (Jauhiainen 1982, 83.)
Oppilaiden kauhutarinoihin voi nähdä sisältyvän myös selvän käyttötarkoituksen; ne toimivat varoitustarinoina. Leea Virtasen (1989) mukaan amerikkalaisia nykytarinoita on luokiteltu eri ryhmiin sosiaalisen tarkoituksen perusteella: syyllinen tai rikkeen tekijä saa rangaistuksen eriskummallisella tavalla, tarinat oikeuttavat sellaiset pelot ja ahdistukset, joista muutoin oltaisiin häpeissään, kuten esimerkiksi pimeän pelko, vieraiden ihmisten pelko, uuden teknologian pelko ja vieraiden ruokien herättämä pelko. Tuntematon ja vieras on aina aiheuttanut pelkoja ja epävarmuutta, tarinoiden kerronta ja kuuleminen muokkaavat osaltaan näitä tuntemuksia. Virtasen mukaan esimerkiksi vanhemmat kestävät helpommin lapsistaan tuntemaansa epävarmuutta kertomalla onnettomuuksiin joutuneista lapsista (Virtanen 1989, 244). Vanhat kansantarinat olivat puolestaan täynnä peikkoja ja haltijoita, koska luonto miellettiin tuohon aikaan turvattomaksi vyöhykkeeksi (Salomon 1995, 37). Vastaava heijastuu monista koululaisaineiston tarina-aihelmista: kerrotaan epätavallisista ihmisistä, mikroaaltouunien vaarallisuudesta, varoitetaan nukahtamasta saunaan, nuoria varoitetaan tuntemattomista paikoista ja ihmisistä.
Edellä mainittuihin realistissävytteisiin kauhutarinoihin sisältyi paljon kansainvälisiä nykytarina-aihelmia, mikä osaltaan johtui varmaan siitä, että äidinkielen tunnilla oli käsitelty nykytarinoita (tarinakeruun yhteydessä). Esimerkiksi Ilomantsin yläasteen 9. luokkalaisten aineissa oli lähes yksinomaan nykytarinamotiiveja tai variaatioita nykytarinoista. Nykytarinoihin oppilaat olivat tutustuneet muun muassa Leea Virtasen (1988) kirjan Varastettu isoäiti välityksellä. Tämä heijastui koululaisaineistossa siten, että osa oppilaista oli referoinut nykytarinan suoraan Leea Virtasen kirjasta.
Koululaisaineistossa oli lisäksi erotettavissa itse sepitettyjä tarinoita, joissa tehtiin pilaa erilaisista ihmeistä ja yliluonnollisesta. Tällaiset parodiat esiintyvät lähes yksinomaan poikien aineissa. Vain yhden tytön aineessa on vastaavan tyyppinen kertomus. Näitä parodioitakin sepitettiin varmaan siksi, kun ei ollut kerrottavana tarinaa yliluonnollisista tapahtumista ja kokemuksista. Kertomuksillaan oppilaat ehkä ottivat samalla kantaa yliluonnollisten ilmiöiden ja olioiden olemassaoloon. Kerrottiin esimerkiksi humoristiseen sävyyn omakohtaisista kokemuksista möröistä, hehkuvista orapihlajapensaista, ufoista.
Eräänä yönä heräsin ja huomasin, kun huoneeni ovella seisoi jokin karvainen mörkö. Kun laitoin valot päälle, se häipyi. Sitten kun sain uudestaan unta ja olin vähän aikaa nukkunut, heräsin uudestaan ja näin ilmapallon joka oli sanomalehtien peittämä. Kun laitoin valot päälle, sekin oli häipynyt. (Poika, Keskustan ya; 139.)
Osassa aineissa parodioitiin outoja tapahtumia, vakuuteltiin näiden tapahtumien todenperäisyyttä, jätettiin ehkä vastaanottajan päätettäväksi, mikä on kertojan näkemys asiasta. Kertomuksen lopussa oppilas saattoi vielä ilmoittaa, että hän on nähnyt tapahtuman itse ja vakuutti ironisoiden, että uskoo kertomaansa tarinaan. Jotkut koululaisten parodioista oli rinnastettavissa valhesatuihin. Valhesatuihin kuuluvat erilaiset Münchhausen-tarinat, metsästysjutut, absurdeihin mittoihin kohoavat liioittelut, kuten tavattoman suurista esineistä, eläimistä tai kasveista (Piela & Rausmaa 1982, 103). Koululaisen vastaava parodia oli esimerkkinä mielikuvituksellisesta kalastusjutusta, jonka hän kertoi minämuodossa. Valhesatujen yleisimpiä tyylikeinoja on juuri kertominen minämuodossa (Piela & Rausmaa 1982, 103). Mall Hiimäen (1980, 105) mukaan valhesadun juonen toistuvuus nykyaikana ei välttämättä kiehdo kuulijaa, siksi hän siirtää tapahtumat paikallisiin oloihin ja liittää juttuihinsa tosipohjaisia kertomuksia.
Toinen tapahtuma sattui viime kesänä kalassa. Sain 15 kg kirjolohen ja kun rupesin putsaamaan sitä sisältä löytyi hauki. Eihän siinä vielä mitä kun tämän sisältä löytyi made. Sen sisältä lahna, sen sisältä ahven, tämän sisältä pieni särki ja tämän sisältä muikku ja kun vielä tämän sisältä löytyi kivisimppu, lopetin perkaamisen ja menin nukkumaan. (Poika 15 v., Keskustan ya; 147.)
Koululaisaineiston valhesatuun verrattava seuraava kertomus, parodia ihmeestä, rakentuu niin ikään mahdottomuuksille. Tarinan lopussa oppilas vielä vakuuttaa ironisoiden nähneensä tapahtuman itse ja uskovan näin ollen kertomaansa tarinaan.
Tämä on tositapahtuma, tapahtui muuten 11.6.-90. Kaljupäinen mies tippui 3. kerroksisen talon 4:stä kerroksesta tukka hulmuten pehmeälle asfaltille. Sitten hän juoksi pyöreän talon nurkan takaa, suoraan avoauton katolle. Katolta hän näki kun rampa mies juoksi jäniksen perässä ja kun hän sai sen kiinni, antoi hän sen alastomalle miehelle, joka laittoi jäniksen taskuunsa. (Poika, Ilomantsin ya; 158.)
Aihe "yliluonnollisten ilmiöiden kohtaaminen" tuotti lisäksi useita aineita, joissa koululaiset (lähinnä pojat) irvailivat pikemminkin koulumaailman tapahtumilla kuin selittämättömien ilmiöiden olemassa kohtaamisella. Koululaiset kirjoittivat humoristiseen sävyyn opettajista ja koulumaailmassa sattuneista kommelluksista sekä opettajien kurinpalautuksesta.
Pitäähän nyt kummitusjuttuihin ja yliluonnollisiin tapahtumiin uskova, sillä nehän ovat täyttä totta. Tässä yksi yliluonnollinen ilmiö joka on totta. Tällä hetkellä opettajan pään yläpuolella leijuu savu/höyrypilvi, jossa pieni olento, jolla on sarvet, pitkä häntä sekä jonkin sorttinen ase. Kiroaa kavalasti. Totta vai mitä. (Poika, Rantakylän ya.; 154. )
Ehkä tämän tyyppisten aineiden kautta oppilaat ottivat kantaa järjestämääni tarinakyselyä, koululaitosta ja sen auktoriteetteja kohtaan, kuten seuraavasta pojan kirjoituksesta voi päätellä. Siinä hän kuvaa äidinkielentuntia, jolloin oppilaille oli annettu tehtäväksi laatimani kummitusjuttukysely.
Omakohtainen: 27.3. meillä oli äidinkielen tunti. Meidän piti kirjoittaa kokemuksiamme yliluonnollisista ilmiöistä ja kummallisista jutuista. Lehikoinen oli taas äänessä, kun ope puhui. Ope oli varoittanut Lehikoista jo kahdesti ja kolmas kerta oli ilmeisesti liikaa, sillä ope käveli Lehikoisen eteen. Aurinko meni pilveen ja opettajan silmissä paloi tuli. Näytti kuin opelle olisi kasvanut pienet sarvet. Ope avasi suunsa, jossa oli pitkiä teräviä hampaita. "HILJAA", ope huusi niin, että Lehikoinen muuttui aivan valkoiseksi. Lehikoinen katsoi suu ammollaan opettajaa, joka alkoi vähitellen muuttua entiselleen. Kun ope vihdoinkin oli taas oma itsensä, kysyin häneltä, kuinka hän sen teki. "Voi, se on aivan helppoa, täytyy vain olla oikeanlainen luokka", ope vastasi. (Poika 14 v., Keskustan ya; 140.)
Laatimani pro gradu -tutkielman jälkeen olen huomannut lasten kulttuurissa tekijöitä, jotka kenties heijastuvat suullisessa perinteessä kummitusjuttujen kertomisen lisääntymisenä tai ne lisäävät lasten ja nuorten tiedonhalua yliluonnollisia asioita kohtaan. Esimerkiksi Joensuussa on viime vuosina voinut havaita, kuinka pyhäinpäivän tienoilla lapset kiertävät ovelta ovelle pelottaviin naamiaisasuihin pukeutuneena kyselemässä: "Karkki tai kepponen?" Amerikkalainen Halloween-juhla on rantautunut pohjoiskarjalaiseenkin lasten ja nuorten perinteeseen. Erilaisten viestintävälineiden määrä on kasvanut huimaa vauhtia viime vuosina. Nykynuorilla on käytettävissä useita eri kanavia, kuten internet, sähköposti ja tekstiviestit, omien yliluonnollisten ja kauhukokemusten selittämiseen ja jakamiseen. Harry Potter -kirjojen, -elokuvien sekä Halloween-juhlan suosiolla on oletettavasti ensisijainen rooli tämän päivän kummitusperinteen muotoutumisessa.
Tähän lasten ja nuorten kiinnostukseen yliluonnollisia asioita kohtaan pyrkii tarttumaan myös Pohjois-Karjalan museo, joka kokoaa kummitusaiheisen näyttelyn nimeltään Yökyöpelit – Museossa kummittelee! Kummitusnäyttelyn kohderyhmää miettiessämme lähdimme oletuksesta, että kummitusjutut ovat yhä kouluikäisten suosima perinteenlaji, kuten pro gradu -tutkielmassanikin ilmeni. Näyttelyn suunnittelutyöryhmässä myös otaksuimme, että Harry Potter ja Halloween ovat tänä päivänä lisänneet lasten mielenkiintoa taikuutta ja kummittelua kohtaan. Suomen museoliiton vuonna 2002 toteuttama kävijäkysely toisaalta osoitti, että nykynuoret odottavat museovierailulta ennen kaikkea kertomuksia ja tarinoita (Museo 4/2002, 3). Suunniteltu näyttely on tarkoitus avata yleisölle lokakuussa 2004, juuri ennen pyhäinpäivää, Halloweenia.
Näyttelyaineisto pohjautuu vanhoihin karjalaisiin uskomustarinoihin, joita museo on hankkinut SKS:n kansanrunousarkistosta ja Joensuun perinnearkistosta. Näyttely myös valottaa nykynuorten harjoittamaa kummitusjuttuperinnettä, minkä esittelyssä hyödynnetään muun muassa laatimaani opinnäytetyötä. Arkistoista kerätystä kummitusjuttuaineistosta jouduimme valitsemaan aihelmat huomioiden näyttelyn käytännön toteutuksen: tarinoiden kuvituksen, dramatisoinnin sekä visualisoinnin. Keskeiset näyttelyssä esiteltävät uskomustarinateemat ja kertomustyypit tulevat olemaan: kummitustalot, vainajatarinat, piru, haltiat, tietäjät, nykytarinat sekä kouluikäisten nykyinen kertomusperinne. Museokävijä voi esimerkiksi kuunnella dramatisoituja kummitusjuttuja.
Museonäyttelyn aiheina tarinaperinne, kummitukset ja muut salaperäiset ilmiöt ovat haasteellisia. Kuinka toteutetaan ja visualisoidaan näyttely, joka rakentuu suulliseen materiaaliin? Konkreettista aineistoa (museoesineitä ja valokuvia) on äärimmäisen vähän, kuten tavallisissa näyttelyissä. Henkisen kulttuuriperinnön materiaalia ovat museot aiemminkin käyttäneet hyväksi näyttelyissään. Esimerkiksi Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2003 esillä ollut lastennäyttely Staalon ja maahisten maa rakentui perinteisen saamelaisen kertomusmaailman maailmankuvalle, satuperinteeseen, ja lapsille viihdykkeeksi tai opetukseksi kerrottujen tarinoiden juonelle. Saamelaismuseon näyttelyllä pyrittiin tukemaan lasten ymmärrystä omasta kulttuuriperinnöstään ja vahvistamaan kulttuurista identiteettiä. Museossa järjestettiin muun muassa ohjattuja satukierroksia lapsille. (Museo 4/2000, 4–7.) Pohjois-Karjalan museon kummitusnäyttelyssä on lähdetty vastaavasta pedagogisesta tavoitteesta eli lasten ja nuorten omasta henkisestä kulttuuriperinnöstä, sen ymmärtämisestä miten, suullinen perinne muuntuu ja elää uudessa muodossa. Tämän ohella Pohjois-Karjalan museon kummitusnäyttely pyritään toteuttamaan lapsia ja nuoria kiinnostavalla tavalla: päämääränä on erilaisten kauhu- ja pelkoelämysten kokeminen ja jakaminen yhdessä – lasten kummitusjuttuperinteen luonteen mukaisesti.
Kummitusnäyttelyn toteutuksessa tarvitaan erikoisosaamista ja näin ollen useita yhteistyötahoja. Näyttely tulee koostumaan lavasterakenteista, puvustuksesta, nukkehahmoista, valo-, ääni- ja trikkiefekteistä. Toteuttamisessa hyödynnetään lisäksi kuvittajan ja graafikon osaamista. Pohjois-Karjalan museon näyttelyssä pyritään huomioimaan vuorovaikutteisuus ja toiminnallisuus; museotilaan rakennetaan lasten toimintapaikka, kummituskamari. Siinä lapset voivat esimerkiksi pukeutua aaveen, luurangon ja muun uskomusolennon asuun, pelotella kavereita tai kertoa kummitusjuttuja. Tilaan sijoittuu lisäksi niin sanottu musta teatteri, jota lapset voivat hyödyntää pelottelutoiminnassa. Lapset voivat itse kokeilla erilaisia pelotteluefektejä tai säikytellä toisiaan äänien ja valon avulla. Kummituskamarissa tullaan järjestämään lisäksi aikuisen johdolla pidettäviä kummitusjuttujen kerrontatuokioita.
(1) Kummitusjuttukyselyyn osallistuneet koulut olivat Ilomantsin yläaste (Parppein koulu), Rauhalan lukio Lieksasta, Rantakylän yläaste Joensuusta (nykyinen Pataluodon yläkoulu), Joensuun lyseon lukio sekä Joensuun keskustan yläaste (nykyinen Joensuun lyseon peruskoulu). Kyselyyn osallistuneet nuoret koostuivat peruskoulun 7. luokkalaisista lukion 2. luokkalaisiin, ollen iältään noin 13–17 -vuotiaita. Tyttöjä ja poikia on kertojista lähes yhtä paljon: 99 tyttöä ja 95 poikaa (kuudessa vastauksessa sukupuolta ei mainittu). Järjestin tarinakeruun ja kyselyn kahdessa periodissa: ensimmäinen tarinakyselymateriaali keväällä 1991 perinteentutkimuksen proseminaariesitelmää varten sekä keväällä 1992 järjestetyn keruun tarkoituksena on ollut hankkia lisäaineistoa pro gradu -tutkielmaa varten.
Bennett, Gillian 1989, "Belief Sories": The Forgotten Genre. – Western Folklore XLVIII, October 1989, 4.
Dégh, Linda 1971, The "Belief Legend" in Modern Society: Form, Function, and Relationship to Other Genres. – Wayland D. Hand (ed.): American Folk Legend A Symposium. Berkley: University of California Press.
Grider, Sylvia 1980, The Hatchet Man. – Dégh, Linda (ed.): Indiana Folklore: A Reader, IV Horror Sories. Bloomington: Indiana University Press.
Helve, Helena 1987, Nuorten maailmankuva. Seurantatutkimus pääkaupunkiseudun erään lähiön nuorista. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskus.
Hiimäe, Mall 1980, Kertoja puijaa kuulijaa. Laaksonen, Pekka (toim.): Kertojat ja kuulijat. Kalevalaseuran vuosikirja 60. Helsinki: SKS.
Jauhiainen, Marjatta 1982, Uskomustarinat. – Järvinen, Irma-Riitta Järvinen & Knuuttila, Seppo (toim.): Kertomusperinne. Helsinki: SKS.
Knuuttila, Seppo 1976, En spökhistorias metamorfos. – Nord-Nytt 1976, 37–50.
Knuuttila, Seppo 1985, Nykysuomalainen suullinen perinne. Liisa Ihmemaassa. – Virke 2, 1985, 6–14.
Matikainen, Erkki 1995, Levottomista vainajista massamurhaajiin. Uskomustarinat nuorten kerronnassa. Julkaisematon perinteentutkimuksen pro gradu -tutkielma. Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitos. Joensuun yliopisto.
Museo-lehti 4/2000. Suomen museoliitto.
Piela, Ulla & Rausmaa, Pirkko-Liisa 1982, Sadut. – Järvinen, Irma-Riitta Järvinen & Knuuttila, Seppo (toim.): Kertomusperinne. Helsinki: SKS.
Salomon, Ib 1995, Vaeltavat tarinat poistavat ihmisten tuntemattoman pelkoja: siksi huhukin voi olla uskottava. – Tieteen Kuvalehti 10, 1995, 34–37.
Virtanen, Leea 1972, Antti pantti pakana. Kouluikäisten nykyperinne. Helsinki: Wsoy.
Virtanen, Leea 1980, Perinteen yhteisöllisyys. – Lehtipuro, Outi (toim.): Perinteentutkimuksen perusteita. Helsinki: Wsoy.
Virtanen, Leea 1981, Lastenperinne. Helsingin yliopiston kansanrunoustieteen laitoksen moniste 6. Helsinki.
Virtanen, Leea 1988, Varastettu isoäiti. Kaupungin kansantarinoita. 2. painos. Helsinki: Wsoy.
Virtanen, Leea 1989, Nykytarinat – uusi kenttätutkimuksen kohde. – Pöysä, Jyrki (toim.): Betoni kukkii: kirjoituksia nykyperinteestä. Helsinki: SKS.
Erkki Matikainen, FM
Museoamanuenssi
Pohjois-Karjalan museo
Joensuu