Lectio praecursoria 31.1.2004 Helsingin yliopistossa.
Aloitan lectioni kahdesta esimerkistä. Tämä sopinee, koska legendan tehtävä oli myös opettaa havainnollisin kertomuksin. Ensimmäinen esimerkkini on legenda, joka tunnetaan Oljella vitsastaja -nimisenä. Kertomus on sisällöltään seuraavanlainen:
Mies vitsastaa oljilla aitaa. Paikalle osuu pyhä henkilö, joka kysyy, miksi oljilla vitsastat. "Tiedän kohta kuolevani", mies vastaa, "kyllä tämä minun aikani kestää. En halua toisille jättää kestävää aitaa". Tämän jälkeen otettiin ihmisiltä pois tieto siitä, milloin he kuolevat.
Tämänsisältöistä legendaa on kerrottu Laatokan Karjalan Salmissa ennen toista maailmansotaa erilaisina variaatioina. Väitöskirjani aineistossa on viisi samanaiheista kertomusta. Legenda perustelee, miksi ihminen ei osaa tarkkaan ennustaa oman kuolemansa hetkeä, vaikka hänellä on ollut aiemmin tuo kyky. Tämän ominaisuuden menettämisen syynä on ihmisen itsekkyys: jos ihminen tietäisi, milloin kuolee, hän ei jättäisi jälkeensä tuleville mitään hyvää, vaan ajattelisi vain itseään ja omaa senhetkistä etuaan. Legendan jumalallinen rangaistus, joka kohdistui koko ihmissukuun, tarkoittaa myös sitä, että ihminen ei saisi noin toimia: hänen pitäisi ottaa huomioon muutkin kuin pelkästään itsensä.
Toinen esimerkkini tuo meidät lähemmäksi nykyaikaa. Prääzän piirissä, Ylälehen kylässä asui karjalaisvanhus, Katja Nikitin, jonka tapasin 1990-luvun alussa, kun Kansanrunousarkiston kenttätyöryhmä työskenteli tuossa kylässä. Katja Nikitin tiesi kohta kuolevansa ja puhuikin siitä; hän oli yhdeksissäkymmenissä. Sen takia hän oli, vanhaan karjalaiseen tapaan, eri paikoissa käydessään ottanut niistä proškenjat. Tämä tarkoittaa, että hän pyysi anteeksi sitä, että hän oli käyttänyt näitä paikkoja elämänsä varrella omaksi hyväkseen – tai niin hän ainakin tunsi. Erityisesti jäi mieleeni, kun hän kertoi käyneensä läheisellä suolla, jossa oli kulkenut marjoja poimimassa. Hän pyysi suolta proškenjat, anteeksi sitä, että oli suota käyttänyt. Katja Nikitin tahtoi, ettei olisi loukannut omalla läsnäolollaan ja toiminnallaan suota, luonnonpaikkaa.
Näiden kahden esimerkin varaan, joista toinen on legenda, toinen omakohtainen muistelma, virittyy jännite, eettinen ajatus. Kreikan ēthos, etiikan kantasana, tarkoittaa käytöstapaa, luonnetta, jonka perustana on mielenlaatu, asennoituminen. Etiikka osana moraalifilosofiaa tutkii väljästi määriteltynä sitä, mikä on moraalisesti hyvää tai pahaa, oikein tai väärin. Edellä tarkastelemani molemmat esimerkit ovat saman livvinkielisen karjalaiskulttuurin tuottamia. Molemmat kommentoivat sitä, miten ihmisen tulisi asennoitua ympäröivään, jälkeenjäävään maailmaan: tehdä hyviä asioita toisille ihmisille, ei vain itseään hyödyttäviä, ja jättää taaksensa rikkomaton maailma, jota myös toiset voivat käyttää.
Kansanomainen etiikka on ollut folkloristiikassa varsin vähän tutkittu alue. Oman analyysinsä sananlaskujen pohjalta on esittänyt Matti Kuusi 1951 Kalevalaseuran vuosijuhlassa pitämässään esitelmässä Esivanhempiemme kymmenen käskyä. Kuusen, hieman ilkikurisesti, sananparsista pelkistämät kymmenen käskyä muodostavat hänen tulkinnassaan seuraavanlaisen melko karhean ja törmäsanaisen käskyjen joukon: tee työtä! pidä puolesi! älä luota vieraisiin! älä ole antelias! malta mielesi! ole vaitelias! varo intohimoja! säästä! älä väheksy äläkä nöyristele! Kuusi huomauttaa, että Vuorisaarnan lähimmäisenrakkauteen kehottava etiikka on varsin kaukana vanhan kansan sananlaskuista, kun taas vanhatestamentillinen käskyjen ja kieltojen maailma on niitä paljon lähempänä. Se kansanetiikan maailma, johon Kuusen pelkistämät käskyt ankkuroituvat, edustaa länsisuomalaista, puhdasoppisuuden karaisemaa luterilaisuutta. Itäiset, ortodoksisen uskonnon piiriin kuuluvat legendat ovat toista maata.
Väitöskirjani metodiin on kuulunut rakentaa yhteyksiä kahden eri aikana ja eri historiallisessa tilanteessa tallennetun kertomusaineiston välille. Tämä hankalahko tutkimusasetelma sai alkunsa siitä oivalluksesta, että vaikka valtakunnan raja oli halkaissut livvinkielen puhuma-alueen jo ammoin, ihmisten välinen yhteys katkesi vasta 1920-luvulle tultaessa. Kulttuurin ja perinteen yhteinen pohja oli olemassa. Siten katsoin mahdolliseksi rakentaa tutkimusasetelman, joka tarkastelee perinteen pysyviä aineksia ja toisaalta perinteen muuttumista ajassa. Tähän ongelmaan vastatakseni olen analysoinut Salmin legendojen esiintymisyhteyksiä, sisältöaiheita, kertomusrakenteita ja viestiä, ja tarkkaillut sitä, mitä legendojen eettisestä ajattelusta on jäänyt jäljelle nykyiseen livvinkieliseen karjalaiskulttuuriin. Voi kysyä, miksi en ole tutkinut sitä, mitä salmilaisille legendoille on tapahtunut täällä Suomessa sen jälkeen, kun Laatokan Karjalan väestö siirtyi Suomeen ja asutettiin tänne kuusikymmentä vuotta sitten. Sellaisen tutkimuksen olisin voinut tehdä, mutta silloin olisin vielä selkeämmin kuin nyt valitsemassani tutkimusasetelmassa joutunut tutkimaan muistelukulttuuria, enkä olisi ehkä kuitenkaan enää saanut kovin paljon irti legendoista ja niiden maailmasta. Kun ihmiset siirtyvät pois kotiseudultaan ja joutuvat vieraaseen ympäristöön, heidän maailmansa muuttuu monin tavoin, ja paljon siitä suullisesta perinteestä, mitä on ollut, häviää ajan myötä tai painuu syvälle muistivarastoon. Venäjän Karjalan aunukselaiskylissä ihmiset elivät omassa ympäristössään, vaikkakin suuria muutoksia kokeneina, ja heidän kielensä oli vielä sitä äidinkieltä – tosin yhä enemmän venäjänvaikutteista – jota he olivat oppineet. Heidän jokapäiväiseen ympäristöönsä ja maisemaansa kuului uskonnollisen perinteen merkkejä, esimerkiksi tšasounia – tai ainakin muisto siitä, millä paikalla tšasouna oli sijainnut. Tällaisen paikan ohi kulkiessa oli tapana tehdä ristinmerkki.
Kansanrunousarkistoon oli koottu toiseen maailmansotaan mennessä, pääasiassa 1930- luvulla, karjalaista suorasanaista legendaperinnettä, eritoten Salmista. Tämän perinteenlajin määritteli Martti Haavio. Koska itse työskentelen Kansanrunousarkistossa, on ollut kiinnostavaa seurata arkiston vanhojen keruuoppaiden avulla sitä, miten käytännön perinnelajianalyysi toimii: miten arkiston tutkijoiden omissa luonnehdinnoissa tutkimani perinteenlajin hahmo ja piirteet alkoivat vähitellen löytyä – miten syntyy se, että tiedetään, mitä kysytään.
Salmin aineiston kohtuullinen tiheys herätti kysymykseni siitä, miten tällainen erityinen kertomusperinteen laji oli voinut Salmiin juurtua. Ryhdyin selvittämään legendaperinteen käyttö- ja esiintymisyhteyteen, kontekstiin, liittyviä seikkoja, joihin Haavio oli jo 1936 viitannut tärkeässä artikkelissaan Über orientalische Legenden und Mythen in Grenz – Karelien und Aunus. Aivan ilmeisiksi selityksiksi tässä selvittelyssä nousivat Salmin tiiviit yhteydet vielä 1900-luvun alussa rajan taakse, Aunuksen Karjalaan; Salmin ortodoksista kansanhurskautta ruokkiva luostari- ja pyhiinvaelluskulttuuri, kiertelevien stiihunlaulajien käynnit juhlapyhien aikaan, pyhien kunnioitus arkipäivän pienissä riiteissä ja pyhien pyytäminen apuun kaikissa tärkeissä elinkeinoihin liittyvissä askareissa. Aunuksen vanhauskoisuus näytti tukevan legendaperinteen elämää. Kiinnostavaa oli myös havaita, että Nastja Rantsissa, jota Martti Haavio oli ensimmäisenä haastatellut, tavallaan henkilöityi tämä kaikki. Nastja Rantsin vanhauskoinen lapsuudenkoti jäi rajan taakse, kun hän muutti avioiduttuaan Salmiin, Suomen puolelle, mutta kertomukset hän toi mukanaan. Legendojen lisäksi Rantsi tunsi tarkoin myös dualistisia syntymyyttejä, niitä, joissa Jumala ja paholainen ovat yhteisvoimin maailmaa luomassa. Jumalan toimista maailmaan syntyy kaikki hyvä, mutta paholainen pilaa Jumalan töitä ja tekee maailmaan pahoja, ihmistä kiusaavia asioita. Näiden kahden, hyvän ja pahan, ajateltiin olleen olemassa aikojen alusta, ja olevan edelleen, joka päivä. Palaan tähän asiaan myöhemmin.
Sitä arkipäivän läpäisevää kansanhurskauden maailmaa, joka Salmissa ennen toista maailmansotaa tarjosi luontevan kontekstin legendojen kerronnalle, ei ole missään karjalaisalueilla enää olemassa. Ei ole legendojakaan. 1990-luvun kenttätutkimuksessamme Venäjän Karjalassa, entisestä Salmista linnuntietä noin 50 kilometrin päässä, en siis legendoja kohdannut. Legendoissa esiintyvät eettiset pohdinnat eivät sen sijaan olleet hävinneet mihinkään – esimerkiksi kysymykset, miksi maailmassa pitää kärsiä, miksi maailma on epäoikeudenmukainen, mikä on ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen ja miten se määräytyy, kuka on viaton ja kuka ihmistä auttaa – olivat säilyneet ennallaan.
Eivät tämänsuuntaiset pohdinnat ole Suomestakaan hävinneet. Ei tarvitse kuin kuunnella sunnuntaisin Kansanradiota, kun huomaa, että kysymys siitä, miksi sairaat, vanhukset ja vammaiset saavat kärsiä ja heiltä viedään kaikki, mutta herrojen palkat vain nousevat, on aivan keskeinen – tosin sekulaarissa yhteiskunnassamme näihin kysymyksiin uumoillut vastaukset ovat poliittisluontoisia. Legendojen kertomusmaailmassa sen sijaan asia selitettiin vetoamalla pyhien henkilöiden tekemään ratkaisuun: köyhyys ja kärsimys ovat olemassa siksi, että rukous ja laupeudentyöt eivät katoaisi maailmasta.
Aunuksenkarjalaisten pikkukylien naisten pohdinnat saivat ilmaisunsa myös kertomusmuodossa: he kertoivat unistaan. Unikertomukset olivat niitä vanhoja karjalaisperinteitä, joka oli säilynyt läpi uskonnollisen sorron vuosien: kirkkojen ja tšasounien särkemisen, pappien vangitsemisen ja karkoituksen neuvostoaikana. 1930-luvun Salmissa tiedettiin, että unien tulkitsijalla oli myyttiset esikuvansa: Osip Prekrasnoi, pyhä Joosef, joka tulkitsi Egyptin faaraon unia, ja Spuassa (Jeesus), joka hengellisessä laulussa Jumalanäidin uni selitti Marian näkemän unen.
Uni on hienoa kertomusmateriaalia. Uni käsittelee elämää rikkaassa ja mielikuvituksellisessa muodossa. Se voi kuvata mitä elämänilmiötä tahansa, se liikkuu vapaasti tuonpuoleisen asioissa ja sen toimijoina voivat olla tuonpuoleisen olennot omana itsenään. Meille kerrottiin Keski-Aunuksessa niin pyhien, vainajien kuin haltioidenkin kohtaamisista unessa. Tuonpuoleisten toimijoiden kanssa voi unessa keskustella ja saada siten haltuunsa tietoja muutoin salatusta maailmasta. Unennäkijä-kertoja voi vapaasti valita, mistä aineksesta hän kertomuksensa muokkaa, mitä painottaa, mitä jättää sanomatta, minkälaisen tulkinnan haluaa kertomukseensa liittää. Unen avulla voi hakea ikään kuin tuonpuoleisen antamaa taustatukea omille käsityksilleen. Havaitsimme, että uskonnollisen tilanteen vapautuminen ja uskonnosta keskusteleminen tuotti unikertomuksista juuri tällaisia tulkintoja: unikertomusten avulla haluttiin todistaa, että tuonpuoleinen on olemassa, että Jumala on olemassa, että lapsen kastaminen ja "rista kaglas" on tärkeää, että risti haudalla on parempi kuin hautakivi, koska vainaja unessa valittaa painavan kiven repivän nahan irti hänen selästään.
Koska myyttisestä pahan läsnäolosta ei enää kertomuksia tunnettu – tarkoitan edellä mainittuja dualistisia syntymyyttejä Jumalasta ja paholaisesta maailmaa luomassa – oli pahan tulkinta aunuksenkarjalaisessa kulttuurissa saanut uusia merkityksiä. Levottomuutta saattoi vieläkin herättää pahantahtoinen, eksyttävä metsänhaltia, karu, mutta sosiaalinen paha, pieniinkin kyliin hiipinyt pelko varkaista ja ryöstäjistä oli nykypäivää; se, että siemenperunat kaivetaan pellosta tai että tšanounasta viedään kaikki mikä irti lähtee. "Varrastetah silmät piäs" (silmät päästä), Aunuksessa sanottiin. Salmissa paha oli henkilöitynyt supranormaalin olennon, paholaisen tai karun hahmoon: karu oli olennainen osa maailmaa, joka toimii ja vaikuttaa koko ajan ja viettelee ihmistä tekemään pahaa. Tarkkailtiin ympäristössä näkyviä merkkejä: missä näkyivät Jumalan teot, missä paholaisen toimet. Hyvä ja paha, Jumalan ja paholaisen jokapäiväinen taistelu miellettiin askarruttavaksi ja arkipäivässä tarkoin merkille pantavaksi.
Aloitin tämän lection kertomalla miehestä, joka vitsasti oljilla aitaa. Tutkimustyöni nyt tähän pisteeseen saaneena voin sanoa, että tutkimustyö ei ole oljilla vitsastamista. Varsinkin silloin, kun folkloristisessa tutkimuksessa käyttää arkistoaineistoa, tutkimus pohjaa suunnattomaan määrään toisten ihmisten tekemää työtä. On mahdotonta laskea niitä työtunteja, mitkä ovat kuluneet perinteenkerääjiltä kertojien kanssa keskustellessa ja aineistoa tallentaessa; tai mitkä ovat kuluneet järjestelytyössä arkistossa, arkistoitavien tekstien kopioinnissa ja systemoinnissa, tai aineiston julkaisemisessa. Kaikkien näiden vaiheiden ansiosta tutkimusaineisto on käytettävissämme suoden, parhaassa tapauksessa, meille mahdollisuuden ymmärtää menneisyyttä ja sen kautta nykypäivää.
Irma-Riitta Järvinen: Karjalan pyhät kertomukset. Tutkimus livvinkielisen alueen legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista. SKST 962. Helsinki: SKS. 2004.
Irma-Riitta Järvinen, FT
Erikoistutkija
SKS, Kansanrunousarkisto