Lectio praecursoria 5.3.2004 Helsingin yliopistossa.
1900-luvun alun työläisnuorison suullis-kirjallinen kulttuuri on suullisen perinteen tutkijalle haastava ja hämmentävä tutkimuskohde, johon sisältyy monia paradokseja. Nämä haasteet, paradoksit ja hämmennyksen tunteet tiivistyvät seuraavassa tekstissä, jonka löysin tutkimusprosessini loppuvaiheessa:
Sentähden pankaat pois kaikki mitä Kapitalismista on, ettei teitä tuomittaisi vallankumousoikeudessa ja annettaisi punakaartilaiselle. Sillä ihmisen on elettävä omassa ajassaan. Hänen elämänsä syntyy ja sammuu vain kerran. Tällä väliajalla on hänen tehtävä merkkinsä siihen kirjaan, jonka nimi on elämän kulku. Jos hän maapallolla syntyy, älköön silloin hän Mars-tähdestä huolehtiko. Siellä on kyllä oma miliisilaitos. Jos hän syntyy kahdennellakymmenennellä vuosisadalla älköön hän silloin taivaista haaveilko, ei enkeleistä eikä Siionin kanteleista. Sillä katso, se aika on ohi, jolloin raamatut, Kalevalat, katkismukset ja Vänrikki Stoolin tarinat uskonkappaleita olisivat.
Nämä sanat kirjoitti Ludvig Kosonen Sörnäisten sosiaalidemokraattisen nuoriso-osaston käsinkirjoitetussa lehdessä Nuorten Voimassa, sen "puurojuhlanumerossa" vuonna 1920 otsikolla Kommunismi tähtitieteen valossa. Puurojuhlat olivat sosialistisen työläisnuorison vaihtoehtoisia joulujuhlia, joissa parodioitiin kristillisiä rituaaleja ja luotiin niille vaihtoehtoja. Tässä puuropuheessa heitetään historian roskakoriin joukko kirjoja, niiden mukana kristinusko ja kansallisuusaate aikansa eläneinä ajatusmuotoina ja lopulta itse historia. Tekstin parodian kohde on kuitenkin monimielinen, sillä kerronta mukailee Vuorisaarnaa ja Ilmestyskirjaa rakentaen nuorten kommunistien uutta maailmankuvaa ja mytologiaa. Vastaavasti myös katkismus, Vänrikki Stoolin tarinat ja jopa Kalevala elivät 1900-luvun alun työläisnuorten kirjoituksissa siteerattuina, kiistettyinä tai nurinkäännettyinä.
1920-luvun vasemmistoradikaalin nuorison suhde suulliseen perinteeseen oli jännitteinen. Esimerkiksi Nuori Työläinen -lehden kirjoituksissa kollektiivisesta taiteesta kansanrunous esitettiin esikuvallisena. 1920-luvun nuoria ympäröivää arkista suullista kerrontaa hyödynnettiin agitaatiossa yhtä lailla kuin oman ajan populaarikulttuurin tuotteita. Yksi esimerkki olivat puuropuheet, jotka perustuivat kansanomaiseen pilasaarnaperinteeseen. Muita suosittuja suullis-kirjallisen perinteen muotoja olivat vitsit, sutkaukset, kupletit ja arkkiveisut, jotka houkuttelivat yleisöä ja joihin voitiin myös ladata työväenliikkeen ideologisia sisältöjä.
Högforsin ruukkiyhteisön sekä lähikylien Ahmoon ja Tuorilan työläisnuoriso eli vielä 1900-luvun alussa lähellä tietäjien ja kaskisavujen Suomea. Näitä ilmiöitä ei kuitenkaan käsitellä lainkaan Högforsin sosiaalidemokraattisen nuoriso-osaston Valistaja-lehdessä, jota toimitettiin vuodesta 1914 vuoteen 1925. Högforsin työläisnuorison kirjoituksissa torjunta ja etäisyydenotto kohdistuivat myös heidän oman yhteisönsä perinteeseen ja mentaliteettiin. Viittaukset suulliseen perinteeseen ja kansanuskoon ovat harvalukuisia, ironisia ja rationalisoivia. Monissa Valistajan teksteissä kuvataan kriittiseen sävyyn tai ylemmyydentuntoisesti säälitellen vanhoja ruukintyöläisiä tai syrjäkylien asukkaita.
Valistajaan sisältyy monta poikkeuksellista ja paradoksaalista piirrettä. Se on yksi laajimpia työväenliikkeen käsinkirjoitettujen lehtien kokoelmia, vaikka arviolta vain puolet aineistosta (noin 550 sivua) on säilynyt. Aineiston laajuus on erityisen hämmästyttävää siksi, että Högfors ja muut Pyhäjärven kylät olivat pieniä ja syrjäisiä yhteisöjä, jonne kirjallinen kulttuuri, kansakoulu ja kansanvalistusaatteet vakiintuivat vasta 1900-luvun alussa (Rentola 1992, 440–441). Valistajan toimittajat, ruukkiyhteisön nuoret miehet ja naiset olivat ensimmäinen kirjoittava sukupolvi omissa perheissään ja omassa yhteisössään.
Vastaavalla tavalla paradoksaalinen henkilö oli kuitenkin myös suutari Kustaa Raunio, jonka perinnekeräelmiä olen hyödyntänyt tutkimuksessani ja joka kuului 1900-luvun alun työläisnuorisoa edeltävään sukupolveen. Hän eli intensiivisesti sekä suullisen että kirjallisen kulttuurin piirissä: yhtäältä hän sepitti, tallensi ja välitti nuoremmalle polvelle suullista perinnettä, muun muassa miesten seksuaaliaiheisia lauluja, mutta toisaalta hän arvosti myös lukemista ja kirjoittamista, ja luki muun muassa järjestelmällisesti läpi kaikki Högforsin kunnankirjaston teokset.
Karkkila on monessa suhteessa poikkeuksellinen yhteisö, jonka historiaa leimaavat suurteollisuuden ja syrjäisen maaseudun kontrasti, vahva vasemmistoradikaali työväenliike sekä sukupuolten työnjaon eriytyneisyys. 1910- ja 1920-lukujen nuoriso oli vahva sukupolvi, joka radikalisoitui poliittisesti kansalaissodan jälkeen. Heidän ratkaisunsa ovat vaikuttaneet Karkkilan historiaan aina näihin päiviin asti. (Rentola 1992, 822–823.) Tietoisuus tästä poikkeuksellisesta historiallisesta tilanteesta heijastuu myös Valistajan kirjoituksissa: Högforsin työläisnuoret eivät kokeneet olevansa historian objekteja vaan sen subjekteja, ja monet heistä visioivat oman yhteisönsä ja koko Suomen tulevaisuutta. Mikkolan torpan tytär Selma Bäckström kirjoitti 18.11.1920 otsikolla Tulevaisuuden kylvöä:
Joskin meille merkitsee paljon se, mitä teemme tai mitä jätämme tekemättä, merkitsee se tulevaisuuden ihmisille vielä enemmän. Tulevaisuudessa – meidän kuoltuamme – korjataan lopullisesti kylvämämme sato, ja silloin vasta sadon korjaajat voivat lopullisesti arvioida, olemmeko kylväneet hyvää vaiko huonoa siementä. Kun sen teemme, silloin voimme elämämme ehtoon tullen levollisina päämme kallistaa. Silloin ei lastemme eikä lastemme lasten tarvitse hävetä, vaan he voivat sammaltuneiden hautakumpujemme äärelle pysähtyneinä muistella nyt tehtyä työtämme sekä sen manalle menneitä tekijöitä.
Tämän kirjoituksen agraarinen kuvakieli ja tulevaisuuden visiot toteutuivat Selma Bäckströmin omassa elämässä, sillä hänestä tuli maalaistalon emäntä ja kahdeksan lapsen äiti.
Etäisyydenotto suulliseen perinteeseen merkitsee myös uudenlaista tietoisuutta valta- ja paikalliskulttuurin, suullisen perinteen ja kirjallisen kulttuurin suhteista. Valistajassa suullinen kerronta tulee tavalla tai toisella esille kaikkien keskeisten kirjoittajien teksteissä. Yllättävää kyllä, suullisen perinteen osuus kerronnan aineksena vahvistui niiden yhdentoista vuoden aikana, jolloin Valistajaa toimitettiin.
Mielenkiintoisimpia esimerkkejä suullisen ja kirjallisen kulttuurin, paikallisen mentaliteetin ja uusien ideologioiden vuoropuhelusta on nimimerkki "Havaintojen tekijän" kirjoitus Betlehemin sälli, joka ilmestyi Valistajassa 16.3.1922 ja joka sekin on luultavasti alun perin esitetty puuropuheena. Sen kirjoittaja oli 16-vuotias Paavo Saaristo, työmiehen poika joka oli mennyt 12-vuotiaana tehtaalle isänsä perässä kuten monet karkkilalaiset nuoret miehet ennen häntä ja hänen jälkeensä. Betlehemin sällissä asetetaan kyseenalaiseksi sekä kristillinen mytologia, porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä että ruukkiyhteisön mentaliteetti, joka perustui isältä pojalle siirtyvään ammattiin. Puhekieli ja paikallinen suullinen perinne limittyvät sosialistisen retoriikan ja kristillisen mytologian parodisen käsittelyn kanssa:
Te varmaankin luulette että tässä on puhe jostakin nuoresta
miehestä, niin totta kylläkin tässä on puhe nuoresta miehestä, mutta
hän olisi nykyään jo koko iäkäs jos hän eläisi, että hän, niinkuin minä
arvaan, te ajattelette että hän nykyään työskentelisi Högforsin
tehtaalla valimossa siellä Betlehemi nimisessä osastossa. Ei tässä on
puhe sellaisesta sällistä joka ei viitsinyt tehdä työtä, hän oli
jokseenkin laiska, kerjäsi ja näki nälkää vaikka isänsä opetti hänet
puusepäksi.
[...] Lapsena jo huomattiin ettei tästä tullut mitään työmiestä, vaan
että annettiin hänen kasvaa omassa vapaudessa ja hänestä kehittyä
akitaattori ja hyvä akitaattori hän olikin kun kansat kulkivat hänen
perässään pitkät matkat ja kuuntelivat suut auki. Mutta eihän se ollut
ihme siihen aikaan kun eli, silloin ei ollut niitä vapaita
akitaattoreja niin taajalti kuin nyt.
Kuvaus Jeesuksesta laiskana ja huonona työmiehenä oli radikaalia puhetta Högforsin ruukkiyhteisössä 1920-luvulla, ja uskallan sanoa, että se on radikaalia puhetta vielä tänä päivänä. Betlehemin sällissä tulee esille myös eräs tutkimusaineistoni sisäisistä paradokseista: vaikka Paavo Saaristo karnevalisoi kristillisen mytologian, hän kuitenkin tarvitsi Jeesusta patriarkaalisuuden kiistämiseen.
1910–20-luvun työläisnuorisolla oli käsissään valtit, joilla he saattoivat kyseenalaistaa valkoisen Suomen ja ruukkiyhteisön monitasoisen hegemonian. Yksi näistä valttikorteista oli luku- ja kirjoitustaito. Paavo Saaristosta tuli sittemmin yksi punaisen Karkkilan tukipylväistä, kauppalanvaltuuston pitkäaikainen puheenjohtaja ja Kansanhuollon johtaja 1940-luvulla.
Valistaja oli poikkeuksellinen kokoelma myös siitä syystä, että nuoret naiset olivat siinä huomattavasti aktiivisempia kirjoittajia kuin esimerkiksi Helsingin työläisnuoriso-osastojen lehdissä. Tämä piirre oli erityisen paradoksaalinen suhteessa ruukkiyhteisön sukupuolijärjestelmään, joka perustui miesten palkkatyölle ja puolisoiden taloudelliselle riippuvaisuudelle. Nuorten miesten ja naisten vuoropuhelu oli kuitenkin käytännössä vaientamisen ja vastarinnan välistä jännitettä.
Kansalaissota valloitti kaikki keskustelut joksikin aikaa, ja kaikki niin arkiset kuin tapakulttuuriin kuuluvat ilmiöt tulkittiin ja selitettiin suhteessa sodan, teloitusten ja vankileirien katkeriin muistoihin. Poliittisen taistelun kiivaimpina vuosina 1920-luvun alussa rakennettiin rajoja sekä yhteisön ympärille että sen sisälle: nuoret jaottelivat toisiansa "vallankumouksellisiin", "noskelaisiin" ja "huligaaneihin". Ideologian valloitusta seurasi 1920-luvulla kuitenkin mentaliteetin vastaisku, jossa paikallisen suullisen perinteen osuus vahvistui sekä valistusideologiaa lähdettiin radikaalisti purkamaan ja kyseenalaistamaan. Mentaliteetin vastaisku oli kuitenkin myös nuorten naisten emansipaatiohaaveiden sekä miesten ja naisten vuoropuhelun takaisku.
1920-luvulla Högforsin ruukinpojat valtasivat Valistajan matkakertomuksillaan. Paavo Saaristo oli ilmeisesti tämän kerrontatradition alullepanija. Poikien matkakertomusten kerronta on eräänlaista "kansanomaista tajunnanvirtaa", joka lähenee suullista ilmaisua. Saamme suorastaan uuvuttavan tarkasti tietää poikien pirtuhuuruisten retkien käänteet, juopuneiden renkutukset ja krapulaisten jankutukset.
Lukiessani Högforsin nuorten naisten kirjoituksia minulle on puolestaan tullut usein kiusallinen tunne, että ne luiskahtavat otteestani kuin saippuapalat. Tytöt lainaavat ja muokkaavat estottomasti tekstejä painetuista julkaisuista, hämärtävät aikaa ja paikkaa. Sekä pojat että tytöt tekevät matkoja. Poikien matkat ovat miehisiä irtiottoja, joiden kerronnassa kuitenkin myös puretaan ruukkiyhteisön miehisyyden perustaa. Tyttöjen matkat taas suuntautuvat paremminkin ajan, paikan ja sukupuolen tuolle puolen. Tyttöjen teksteissä yleisin kirjallinen strategia on fiktiivisten tekstien kotoistaminen eli niiden uudelleen sijoittaminen paikallisyhteisöön, poikien teksteissä taas omien kokemusten fiktivoiminen eli etäännyttäminen kirjallisen kerronnan keinoilla.
Erityisen monimuotoisia kerronnallisia keinoja käytetään paikallisten tapahtumien kuvauksissa, jotka ovat uutisparodioiden ohella käsinkirjoitetuille lehdille ominainen lajityyppi. Suora minä-kerronta on niissä yllättävän harvinaista. Huomattavasti yleisempää on kertojan sulautuminen ryhmään tai asettuminen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi tai kommentoijaksi. Paikallisten tapahtumien kuvauksissa käytetään myös kaunokirjallisen kerronnan keinoja, muun muassa kaikkitietävää kertojaa. Paikallisten tapahtumien kuvaukset edustavat tapahtumakerrontaa, joka eroaa monessa suhteessa menneisyyteen suuntautuvasta muistelu- ja kokemuskerronnasta. Niissä käsitellään tapahtumahetken tai lähimenneisyyden pieniä, nopeasti unohtuvia tapahtumia.
1910–20-luvun työläisnuorison ideologia tai ruukkiyhteisön mentaliteetti eivät riitä selittämään Valistajan tekstien monimuotoisuutta ja työläisnuorison suullis-kirjallisen kulttuurin erilaisia muotoja. Olen etsinyt vaihtoehtoista tulkintakehystä kirjoittamisen ja käsikirjoituskulttuurin historiasta. Monissa tuoreissa tutkimuksissa on tarkasteltu sitä, miten käsikirjoituskulttuuri palveli sosiaalisia ja poliittisia tarkoitusperiä vielä monta sataa vuotta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. 1900-luvun alun suomalaisen työläisnuorison suullis-kirjallinen kulttuuri oli näin ollen hyvin pitkän historiallisen tradition viimeinen kukoistuskausi.
Tarkasteltuani käsinkirjoitettujen lehtien historiaa suhteessa käsikirjoituskulttuurin tutkimukseen olen tullut siihen (ehkä yllättävään) lopputulokseen, että käsikirjoituskulttuuri oli Suomessa itsenäinen ilmaisutraditio ja informaatiojärjestelmä vielä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, vaikka se oli kiinteässä vuorovaikutuksessa painetun sanan ja suullisen perinteen kanssa. Ensimmäinen perustelu tälle päätelmälle on se, että käsinkirjoitettujen lehtien määrä kasvoi huomattavasti 1800–1900-luvun vaihteessa liittyen kansanliikkeiden kukoistuskauteen ja sortovuosien sensuuriin. Niitä kirjoitettiin luultavasti kymmeniä tuhansia sivuja ja ne levisivät yhä uusiin yhteisöihin. 1900-luvun alussa tämä traditio ei siis ollut marginaalistuva vaan innovatiivinen ilmaisumuoto. Toinen perustelu ovat käsinkirjoitettujen lehtien omat ilmaisukeinot ja lajityypit, jotka kytkeytyvät käsikirjoituskulttuurin historiaan. Nämä ilmaisukeinot liittyvät käsinkirjoitettujen lehtien asemaan suullisen ja kirjallisen kulttuurin välimaastossa. Kolmas perustelu on se, että käsinkirjoitetuissa lehdissä ei ainoastaan kopioitu tai jäljitelty painettuja julkaisuja, vaan ne mahdollistivat myös luovan kirjoittamisen ja kirjalliset kokeilut.
Käsikirjoituskulttuurin pitkästä ja aukkoisesta historiasta voin löytää yllättäviä vertailukohteita myös niille piirteille, jotka vaikuttavat mitä suurimmassa määrin paikallisilta. Esimerkiksi Högforsin poikien matkakertomukset yhdistyvät kielellisen anarkismin ja pikareskikerronnan (vaelluskertomusten) pitkään traditioon. Högforsin nuoret naiset taas käyttävät sellaisia keinoja, joita naiskirjoittajat kautta historian ovat soveltaneet päästäkseen mukaan miesten keskusteluyhteisöihin: itsevähättelyä, monitasoista ironiaa, tietämättömäksi tekeytymistä ja kirjallista piiloleikkiä.
Käsinkirjoitettujen lehtien historian pohjalta olen luonnehtinut niitä yhteisöjä, joissa käsinkirjoitetut lehdet ovat muodostuneet vahvaksi traditioksi. Yhteisiä piirteitä noille yhteisöille ovat sulkeutuneisuus, marginaalisuus ja murrosvaiheet. Nämä piirteet pätevät myös Högforsin ruukkiyhteisöön 1900-luvun alussa. Historiallisen tarkastelun pohjalta se, mikä aluksi vaikutti paradoksilta onkin selitys: Högforsin työläisnuorisolla oli vahva tarve tuottaa kirjallisia tekstejä juuri siksi, että kirjallinen kulttuuri oli niin nuori ilmiö heidän yhteisössään. Käsinkirjoitetut lehdet pysyivät innovatiivisena ilmaisumuotona niin kauan kuin ne saavuttivat yhä uusia yhteisöjä, joissa ne olivat ensimmäinen julkisen kirjoittamisen muoto.
Historiantutkija Robert Darnton (1995, 189; 2000, 8) on rakentanut mallin 1700-luvun Pariisin kommunikaatioverkostosta, jossa suullinen perinne, käsikirjoituskulttuuri ja painettu sana risteytyivät. Vastaavanlaisia kommunikaatioverkostoja voidaan hahmottaa myös 1900-luvun alun suomalaisen työläisnuorison kulttuurissa. Heidän kommunikaatioverkostonsa olivat omalla tavallaan yhtä monimuotoisia kuin tämän päivän nuorten vastaavat verkostot, vaikka niissä käytettiin huomattavasti yksinkertaisempaa teknologiaa. Vuosituhannen vaihteen "informaatiovallankumous" on nostanut käsikirjoituskulttuurin uudella tavalla mielenkiinnon kohteeksi. Monet sähköisessä tiedonvälityksessä, esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla esille tulevat ilmiöt, kuten anonyymiys ja pseudonyymiys, identiteetillä leikittely, parodia ja ironia ovat tyypillisiä myös käsikirjoituskulttuurille. Ne eivät ole ilmestyneet tyhjästä, vaan ne ovat eläneet marginaalissa, suullisen ja kirjallisen kulttuurin välisellä harmaalla vyöhykkeellä vuosisatojen ajan. Suomessa poikkeuksellisen myöhäisessä vaiheessa kukoistanut käsikirjoituskulttuuri tarjoaa myös historiallista taustaa ja selitysmahdollisuuksia sille hämmästyttävälle nopeudelle, jolla suomalaiset ovat omaksuneet ja luoneet uusia sähköisen viestinnän muotoja vuosituhannen vaihteessa. Tällaisten historiallisten kaarien rakentaminen jää kuitenkin tulevien aikojen tutkijoiden iloksi.
Kirsti Salmi-Niklander: Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920 -luvuilla. SKST 967. Helsinki: SKS. 2004.
Darnton, Robert 1995, The Forbidden Best-Sellers of Pre-Revolutionary France. New York & London: W.W.Norton & Company.
Darnton, Robert 2000, An Early Information Society: News and the Media in Eighteenth-Century Paris. – American Historical Review 105 (1). (http://www.indiana.edu/~ahr/darnton/)
Rentola, Kimmo 1992, Karkkilan historia. II osa. – Aalto, Seppo & Rentola, Kimmo: Karkkilan historia. Karkkila: Karkkilan kaupunki.
Kirsti Salmi-Niklander, FT
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka