Marja Tiilikainen: Arjen islam. Somalinaisten elämää Suomessa. Tampere: Vastapaino. 2003.
Miten Suomessa asuvat somalinaiset jäsentävät elämäänsä diasporassa? Minkälaisena naiset kokevat arkensa Suomessa? Mikä merkitys arjen rutiineilla, uskonnolla ja transnationaalisilla suhteilla on kodin rakentumisessa diasporassa? Minkälaiset asiat tuottavat somalinaisille kärsimystä ja kipua? Minkälaisia ovat erilaisten psyykkisten ja fyysisten oireiden perinteiset hoitokeinot? Marja Tiilikainen tarkastelee väitöskirjassaan pääkaupunkiseudulla asuvien somalinaisten arjen kokemuksia, uskonnollisuutta ja toimijuutta diasporassa. Hän tarkastelee somalinaisten kertomuksia ja tulkintoja oireistaan myös osana pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvän elämänmuutoksen ja kärsimyksen ilmaisua. Tutkimuksen lähtökohtana ei ole normatiivinen islamin tulkinta vaan se, miten ja minkälaisten valintojen kautta somalinaiset itse uskonnollisina ja moraalisina toimijoina "tekevät" ja merkityksellistävät islamia arjessa. Se, mitä Tiilikainen tutkimuksessaan nimittää arjen islamiksi, syntyy somalinaisten kokemusten, uskonnollisen ja sosiaalisen muistin sekä toimijuuden kautta.
Uskontotieteen ja lääketieteellisen antropologian alaan kuuluva tutkimus tuo tärkeän näkökulman suomalaiseen maahanmuuttajatutkimukseen: Suomessa etnisten vähemmistöjen arkea ja uskonnollisuutta on tutkittu toistaiseksi hyvin vähän. Tiilikaisen lisensiaatintyö Äidin huolet, arjen kivut. Kärsimys, oireet ja strategiat Suomessa asuvien somalinaisten arjessa valmistui vuonna 1999. Tällä hetkellä tekijä työskentelee Ihmisoikeusliitossa tyttöjen ympärileikkausten ehkäisemiseen tähtäävän KokoNainen-projektin projektipäällikkönä.
Arjen islam kuljettaa lukijaa kronologisesti Somaliasta Suomeen. Tiilikainen käsittelee aluksi muun muassa somalialaista islamia, terveyskulttuuria ja perinteistä henkien maailmaa (henkipossessiota sekä erilaisia kultteja ja rituaaleja). Hän selvittää myös Somalian sisällissotaan liittyviä tekijöitä ja somalien vastaanottoa 1990-luvun Suomessa. Keskeisten teoreettisen lähtökohtien esittelyn jälkeen tutkija "astuu kentälle" luomaan kontakteja Somaliasta Suomeen tulleisiin, pääkaupunkiseudulla asuviin somalinaisiin. Seuraavissa luvuissa Tiilikainen keskittyy laajaan etnografiseen kuvaukseen ja teoreettisen viitekehyksensä soveltamiseen.
Diasporan määrittämä koti, arki, identiteetti, kokemus, naisten toimijuus ja sosiaalinen muisti toimivat keskeisinä teoreettista tarkastelutapaa jäsentävinä tutkimuskäsitteinä. Sosiaalisen muistin käsite mahdollistaa perinteisten somalialaisten sairausselitysten ja sisällissotaan liittyvien traumojen sekä Suomessa koetun kärsimyksen, sairauksien selitysmallien ja sovellettujen hoitokeinojen välisten yhteyksien tarkastelun. Monialaisesti määriteltävät käsitteet (diaspora, kokemus, muisti, toimijuus, arki ja identiteetti) ovat varsin haastavia ja erilaisia keskusteluja sivuavia. Näkökulmien runsaus on ilo, mutta myös teoreettinen ja kirjoitustekninen haaste. Paikoitellen tarkastelun fokus olisi ehkä terävöitynyt työn pää- ja alateemat selkeämmin esille tuovasta jäsentämisestä.
Tiilikainen toteutti kenttätyönsä pääkaupunkiseudulla vuosien 1995–2002 aikana. Pitkäkestoinen kentälläolo on antanut tilaisuuden mahdollisimman luottamuksellisten kontaktien syntymiseen, minkä Tiilikainen näkee yhtenä tutkimuksensa perustavanlaatuisena lähtökohtana. Toistuvat kenttäjaksot ovat mahdollistaneet tutkimuskohdetta koskevan ymmärryksen tarkistamisen ja syventämisen. Pitkäkestoiset kenttäkontaktit ovat myös olleet edellytyksenä sille, että Tiilikaisella on ollut mahdollista tutustua somalinaisten "henkien maailmaan" Suomessa.
Tutkimusaineisto koostuu paitsi kenttäpäiväkirjoista ja haastatteluista myös Yhdeksän syyssadetta: Suomessa asuvien somalinaisten runoa ja proosaa -runoantologiasta (2001), jota Tiilikainen on ollut toimittamassa. Tutkimusaineisto on esitelty lähdeluettelossa perusteellisesti. Nauhoitettuja teemahaastatteluja on yhteensä 14, joista viisi on miesten haastatteluja. Tutkimuksessa keskeisellä sijalla olevien kenttäpäiväkirjojen sisältö on eritelty kotivierailujen, erilaisten tapaamisten ja puhelinkeskustelujen lukumääriä myöden. Listaus antaa hyvän kokonaiskäsityksen kenttätyön toteutustavoista.
Tiilikainen kuvaa perusteellisesti kenttätyöprosessin etenemistä ja hänelle annettuja erilaisia rooleja. Hän pohtii myös etnografisen tutkimuksen mahdollisuuksia ja rajoitteita niin sanotussa kotiantropologiassa, jossa tutkijan elämänpiiri ja tutkittavien kenttä eivät ole maantieteellisesti erilleen rajautuvia entiteettejä: Miten siis päästä kentälle – ja sieltä pois? Etnografisen aineiston konstruointiin, tulkintaan ja heikkouksiin liittyvää lähdekriittistä pohdintaa olisi ollut avartavaa lukea enemmänkin. Miten eri aineistotyypit esimerkiksi kommunikoivat keskenään ja jäsentyvät suhteessa toisiinsa tutkimuksessa, jota tutkija luonnehtii aineistolähtöiseksi? Mikä merkitys runoantologialla on ollut tutkimusaihetta koskevan tiedon rakentumisessa osana aineiston kokonaisuutta? Millä tavoin miesten haastattelut ovat olleet antamassa perspektiiviä naisten kokemusten ja näkökulmien analysointiin keskittyvässä tutkimuksessa?
Etnistä ja uskonnollista vähemmistöä koskevassa tutkimuksessa törmätään väistämättä monenlaisiin tutkimuseettisiin haasteisiin. Tiilikainen esittää useita huomionarvoisia tutkimuseettisiä näkökulmia. Joidenkin kysymysten yhteydessä tarkempi tutkimuskohtaisten ratkaisujen tai päätelmien esille tuominen olisi tarjonnut kiinnostavaa pohdittavaa. Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: Mitä tehdä niin sanotulla vaarallisella tiedolla? Miten vapaehtoista naisten osallistuminen todellisuudessa oli? Miten säilyttää informanttien luottamus? Tiilikainen toteaa myös, että Suomessa vähemmistöjä ei ole erityisesti suojattu tutkimukselta. Tämä herättää vastakysymyksen: pitäisikö näin olla, ja millä perusteella? Pitäisikö asiasta virittää laajempaa periaatteellista keskustelua?
Tiilikainen tarkastelee somalinaisten kokemia sairauksia ja hoitokeinojen etsintää osana naisten sosiaalisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti määrittyvää elämismaailmaa. Hän käyttää sosiaalisen kärsimyksen käsitettä analyyttisena välineenä, jonka avulla hän tarkastelee naisten Somalian sisällissotaan, yhteisön hajoamiseen ja syrjäytymiseen Suomessa liittyviä kokemuksia. Tekijä rakentaa tarkastelutapaansa tukeutuen Arthur ja Joan Kleinmanin määritelmään kokemuksesta intersubjektiivisesti välittyvänä ja sosiaaliseen ja paikalliseen moraaliseen maailmaan sijoittuvana tapahtumana.
Yksi tutkimuksen kiinnostavimmista näkökulmista liittyy omien perinteiden muistamisen että menneiden unohtamisen tematiikkaan. Tiilikainen tarkastelee muistamista ja unohtamista identiteettiä rakentavina, moraalisina ja intersubjektiivisina tekoina. Unohtamisen ja muistamisen suhde näyttäytyy limittäisenä, osin jopa ambivalenttisena. Toisaalta somalinaiset haluavat unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin, mutta ruumis ja mieli eivät unohda, vaan muistuttavat kollektiivisesta traumasta ja Suomeen tulon myötä tapahtuneesta suuresta elämänmuutoksesta. Mennyttä elämää muisteltaessa kääntöpuolena on tietoisuus tällä hetkellä surua ja huolta tuottavista epäkohdista: Suomen kylmyydestä, pimeydestä, ennakkoluuloista, rasismista, moraalittomasta asuinympäristöstä, muuttuneista perherooleista, lasten tulevaisuudesta, stressistä, sosiaalisen tuen puutteesta, yksinäisyydestä, selittämättömistä oireista sekä äitien väsymyksestä ja masennuksesta. Tiilikainen kuvaa sitä, miten kodit rakentuvat paikoiksi, joissa Somaliasta tutut rukousmatot, valokuvat, koriste-esineet, vaatteet ja ruoka-aineet tukevat kotoisuuden symboleina sosiaalista muistamista ja identiteettiä diasporassa. Myös häät, paaston ja pyhiinvaelluskauden päättymisen juhlat, rukoukset moskeijassa ja muu yhdessäolo perinteisine tarinoineen, tansseineen ja lauluineen ovat tärkeitä omien kulttuuriperinteiden ylläpitämisen ja muistamisen tapoja.
Tiilikainen osoittaa aineistonsa avulla, että somaattinen ei ole vain psyykkistä, vaan se on psykososiaalista. Hän puhuu naisten ruumiista sisällissodan tuoman kärsimyksen ja kollektiivisen surun "säiliöinä", ja tulkitsee henkipossessiota ja erilaisia oireita ja kipuiluja somalinaisten kärsimyksen ilmaisuna Suomessa. Käsitellessään traumaattista muistia kirjoittaja viittaa länsimaiseen psykologiseen käsitykseen kokemusten verbalisoimisen psyykkisesti eheyttävästä vaikutuksesta. Hän nostaa esille näkemyksen kulttuurisidonnaisuuden ja kysyy, onko kivusta ja kärsimyksestä puhuminen aina välttämättä ainoa toimiva ratkaisu – hiljaisuus voi myös suojata ja mahdollistaa jonkin uuden syntymisen.
Tekijä kuitenkin suhteuttaa vaikenemisen ja unohtamisen toisiinsa tavalla, jota ehkä olisi voinut problematisoida edelleen. Vaikeneminenhan ei välttämättä mahdollista tai tarkoita unohtamista – myös ruumis saattaa "puhua" psykosomaattisin oirein, kuten kirjoittaja tutkimuksessaan toteaa. Unohtaminen ei myöskään useinkaan ole yksilön kontrolloitavissa olevan aktiivisen toiminnan tulosta: mitä enemmän halutaan unohtaa, sitä sinnikkäämmin saatetaan itse asiassa muistaa. Tiilikainen puhuu vaikenemisesta kuitenkin myös ratkaisevasti yhteisöllisenä toimintana. Hän tulkitsee hiljaisuuden yhtäältä tukevan sisällissodasta toipuvan yhteisön sosiaalisen järjestyksen elvyttämistä ja toisaalta tarjoavan mahdollisuuden muutokseen ja eteenpäin menemiseen (vrt. sisällissotaan liittyvistä traumaattisista asioista vaikeneminen Suomessa.) Sillä, kuka vaikenee ja kenelle, on myös merkitystä. Etnografisen tiedon rakentumisen tarkastelun kannalta olisi ollut kiintoisaa tietää hieman enemmän "erilaisista hiljaisuuksista ja vaikenemisista". Miten tutkijan läsnäolo mahdollisesti saattoi liittyä hiljaisuuksiin ja vaikenemisiin? Mikä merkitys oli sillä, että tutkija oli paikalla kuuntelijana tai keskustelun yhtenä osapuolena?
Toisena antoisana tutkimuksen läpikäyvänä teemana esille nousee sairauden kokemuksen, kulttuurisen merkityksenannon ja sairausselitysten muuttumisen välinen dynamiikka. Perinteisessä somalialaisessa terveyskulttuurissa saar-henkiä on pidetty monenlaisten psyykkisten ja fyysisten oireiden (mm. väsymyksen, levottomuuden, laihtumisen, ruokahaluttomuuden ja kiputilojen) aiheuttajina. Jinnit ovat ihmisen terveydentilaan vaikuttavia henkiä, jotka mainitaan myös Koraanissa. Islamin tunnustamina ne edustavat uskonnon näkökulmasta hyväksytympää tulkintaa esimerkiksi mielenterveyden häiriöille kuin afrikkalaista uskomusjärjestelmää edustava saar. Tiilikainen toteaa, että saar-henget ovat edelleen osa somalinaisten sosiaalista muistia.
Suuren elämänmuutoksen ja Suomeen tulon myötä myös sairautta ja henkimaailmaa koskevat käsitykset ovat olleet käymistilassa. Ensinnäkin monet ovat Suomessa torjuneet saar-henget islamiin kuulumattomana kulttuuriperinteenä. Toinen muutos tulkinnoissa liittyy henkien identifioimiseen: Uskonnon korostumisen ja somalinaisten islamin opiskelun myötä monet naiset ovat alkaneet tulkita saar-henkien olevan jinnejä. Suomessa jinnienkin rooli oireiden synnyssä on kuitenkin kyseenalaistettu, koska ne (kuten saar-hengetkään) eivät ole osa suomalaisia selitysmalleja tai lääketieteen tunnustamia sairausselityksiä. Aiempia henkipossessioon palautuvia sairausselityksiä on Tiilikaisen mukaan myös korvattu suomalaisilla tautikäsityksillä, esimerkiksi stressillä ja depressiolla.
Arjen islam. Somalinaisten elämää Suomessa on tärkeä puheenvuoro monokulttuurisuus-monikulttuurisuus -keskustelussa. Teos tarjoaa tervetullutta näkökulmien tuuletusta tuomalla esille pääkaupunkiseudulla asuvien somalinaisten mielipiteitä ja ajatuksia suomalaisesta kulttuurista ja elämästä Suomessa. Tiilikaisen tutkimusaineiston kautta Suomesta piirtyy tunnistettava ja varsin ankea kuva, jossa harmaan eri sävyjä edustavat individualismin korostaminen, vanhempien kyvyttömyys huolehtia lapsistaan, suvaitsemattomuus, välinpitämättömyys, yksinäisyys, vanhusten heitteillejättö, alkoholismi, tungetteleva seksuaalisuus, naisruumiin esineellistäminen ja somalien kohtaama rasismi. Tiilikainen tuo tutkimuksessaan esille sen, että kulttuuristen ja uskonnollisten erojen ja erilaisuuksien korostamisen sijasta huomiota voidaan kiinnittää myös yhtymäkohtiin "suomalaisessa" ja "somalialaisessa" arvomaailmassa ja arjen rutiineissa. Lisäksi tutkimus vastustaa sellaista kulttuurisokeaa lääketieteellistä näkemystä, jossa keskitytään hoidettavan fyysiseen oireistoon huomioimatta riittävän kokonaisvaltaisesti psykososiaalis-kulttuurisia tekijöitä psyykkisten ja somaattisten oireiden tarkastelussa ja hoidossa.
Arjen islam on hyödyllinen lukemisto paitsi tutkijoille, myös terveydenhuollon ammattilaisille, monikulttuurisuutta tai etnisiä vähemmistöjä Suomessa sivuavien koulutusohjelmien opiskelijoille sekä aiheesta muuten kiinnostuneille (1). Teos on kulttuurien tutkimuksen alaan kuuluvana etnografisena tutkimuksena huomionarvoinen avaus pakolaistaustaisten etnisten vähemmistöjen tarkastelussa Suomessa (2). Lähivuosina etnografiseen aineistoon ja "kotiantropologiaan" perustuvaa tutkimusta voidaan toivottavasti odottaa myös muista pakolaistaustaisista maahanmuuttajavähemmistöistä.
(1) Tässä yhteydessä on mainittava myös Tuulikki Hassinen-Ali-Azzanin (2002) hoitotieteen alaan kuuluva väitöskirja Terveys ja lapset ovat Jumalan lahjoja. Etnografia somalialaisten terveyskäsityksistä ja perhe-elämän hoitokäytännöistä suomalaiseen kulttuuriin siirtymävaiheessa (Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 95).