Raisa Simola & Kaija Heikkinen (toim.): Monenkirjava rasismi. Joensuu. Joensuu University Press. 2003.
Seniha Djihangir, Katja Laitinen & Elina Makkonen (toim.):
Cultures in Contact. Discussions with immigrants living in Joensuu.
Joensuu. University of Joensuu, Department of Sociology. 2003.
Joensuu, rasismi, skinit – tässä tuttuakin tutumpi kolmiyhteys, jota on 1990-luvulta lähtien käsitelty niin populaarissa mediassa kuin erilaisissa seminaareissakin. Tässä arvioitavana olevat kaksi kirjaa tuottavat teemaan omat näkökulmansa.
Joensuun yliopiston Intercultural Counselling -maisteriohjelman opiskelijoiden kenttätyöharjoitusten raporteista koostetussa Cultures in Contact -kirjasessa lähtökohtana oli haastatella Joensuussa asuvia maahanmuuttajia ja kirjoittaa tästä kohtaamisesta kodin, kuulumisen ja etnisyyden näkökulmista. Johdannossa mainitaan maahanmuuttajien puhuttaneen Joensuussa erityisesti 1990-luvulla, mutta tilanne on toimittajien mukaan rauhoittunut ja maahanmuuttajat ovat löytäneet jollakin tavalla paikkansa ja tilansa itäisessä kaupungissa.
Enimmäkseen joensuulaisten tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden artikkelikokoelma Monenkirjava rasisimi tarjoaa monimuotoisen kuvan rasismista, sen historiasta, yhteiskunnallisista kytköksistä ja arjen ulottuvuuksista. Kirjavuutta tuovat erilaiset tutkimusaineistot: mediatekstit, haastattelut, valtiopäiväasiakirjat ja julkaistut omaelämäkerrat. Ajalliset ja paikalliset perspektiivit vaihtelevat 1700-luvun Euroopasta nykyajan Suomeen keskittyen erityisesti Pohjois-Karjalaan ja Joensuuhun. Rasismi näyttäytyy toisaalta klassisessa muodossaan tieteellisenä rotuoppina ja toisaalta kulttuurirasismina, jossa kieli, kulttuuri ja uskonto saavat biologisoidun rodun merkityksiä ja joita käytetään erojen ja valtahierarkioiden luojana ja ylläpitäjänä.
Jos Auschwitziin johtaneiden tapahtumien taustaideologia perustui luonnolliseen, rodullisesti määrittyvään eriarvoisuuteen ja luokka-ajatteluun kytkeytyneeseen sosiaalidarwinismiin, ovat Monenkirjava rasismi -kokoelmassa kirjoittavan Jouko Jokisalon mukaan myöhemmän eurooppalaisen oikeistoradikalismin käsitteistössä keskeisiä ekologinen ajattelu, kulttuuri, erilaisuus, etnopluralismi. 1960-luvun lopulla syntyneen Uusi Oikeisto -liikkeessä ihmisten luonnollisena elinpaikkana nähdään se, mihin hän on syntynyt ja missä hän on kasvanut, ja tätä luonnollista kansanyhteisöä varjellaan kaikin keinoin mm. puhumalla kulttuuri-identiteetin säilyttämisen puolesta. Kaikenlainen kulttuurien sekoittuminen ja globalisaatio nähdään uhkana paitsi paikalliselle kulttuurille mutta myös luonnolle.
Rasismia sen klassisessa, biologiseen rotuun perustuvassa muodossa käsitellään Pekka Isakssonin artikkelissa tieteellisen rasismin juurtumisesta Suomeen 1800–1900-lukujen vaihteessa. Käy ilmi, etteivät suomalaiset esimerkiksi valtiopäivillä juutalaisten oikeuksista käydyissä keskusteluissa argumentoineet kovinkaan hanakasti rotuajattelun käsittein, ja oppi sai osakseen myös suoraa kritiikkiä. Syitä sille, miksi tieteellinen rotuoppi ei juurtunut Suomeen, oli kirjoittajan mukaan mm. suomalaisten luokittelu rotuteorioissa alempiarvoiseksi ja takapajuiseksi kansaksi sekä yhteisen alkuperän sijaan yhteisen kielen merkittävä asema kansakunnan rakentamisessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kirjoittajankaan mukaan sitä, etteivätkö suomalaiset olisi kokeneet erojen tuottamista tärkeäksi: luokittelua ja hierarkisointia tehtiin vain kulttuurin, historian ja kielen nimissä, mitä ei pidä nähdä sen viattomampana kuin klassistakaan rasismia.
Eurooppalaisten kyseenalaisetkin aikaansaannokset Afrikan mantereella ovat olleet lukuisten tutkimusten kohteena, mutta merkittäviä afrikkalaisia Euroopassa näkee harvemmin käsiteltävän. Raisa Simolan mukaan tässä on kyseessä näkymättömäksi tekeminen, johon kaivataan muutosta. Hän esitteleekin kaksi 1700-luvulla Euroopassa vaikuttanutta kirjoituksillaan ja puheenvuoroillaan orjuutta vastustanutta afrikkalaista miestä. Simolan, Isakssonin ja Jokisalon tekstit osoittavat, ettei rasismissa ja sen vastustamisessa ole kyse ihan uusista ilmiöistä, mutta ne saavat paikasta ja ajasta riippuen erilaisia painotuksia ja tulkintoja.
M'hammed Sabourin artikkelin otsikko Toiseuden kohtaaminen. Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan tuntuu irvokkaalta, sillä Joensuussa asuvien maahanmuuttajien haastattelujen perusteella kohtaaminen on lähinnä välttelyä ja poissulkemista, integroituminen eristämistä ja eristäytymistä. Sabour eivätkä haastateltavat näe juuri toivoa afrikkalaisten maahanmuuttajien elämässä: suomalaisten ennakkoluulojen ja afrikkalaisten marginalisoimisen ja vetäytymisen kierre näyttäytyy loputtomana. Työpaikoilla, kouluissa ja muussa arjessa esiintyviä rasistisia marginalisoinnin tapoja eritellään tarkemmin Vesa Puurosen yleistajuisessa tekstissä. Puurosen teksti toimii parhaiten ehkä valtaväestön edustajille suunnattuna ajatusten herättäjänä omista rasistisista käytänteistä, sen syvemmälle esimerkiksi erojen ja monikulttuurisuuden teoretisointiin siinä ei mennä.
Joensuun tilannetta selvitellään 1990-luvun puolivälissä valtakunnalliseksi puheenaiheeksi nousseiden rasististen rikosten näkökulmasta Tarja Hildén-Paanasen artikkelissa. Suhde ääri-ilmiön ja tavallisen arkisen toiminnan välillä ei ole tekstin keskiössä, mutta siihenkin viitataan. Aluksi skiniliike ja sen pakolaisvastaisuus saivat kannatusta laman koettelemien kaupunkilaisten keskuudessa. Skinit saivat sittemmin sen verran negatiivista mainetta, että samastuminen heidän edustamaansa ideologiaan katosi miltei kokonaan. Nuorten keskuudessa rasistinen ajattelu on edelleen yleistä. Aiemmin rasistista rikollisuutta luonnehti näyttävyys ja sijoittuminen julkisiin tiloihin, kun taas nykyään rikollisuus on hiljaisempaa, eivätkä tekijät halua jäädä kiinni. Molemmissa vaikutus lienee sama: maahanmuuttajat rajoittavat itse elämänpiiriään, välttävät liikkumista pimeällä. Jos he ilmaisevat vastarintaa avoimesti, rangaistus seuraa esimerkiksi omaisuusvahinkojen muodossa.
Nämä Joensuuhun paikantuvat tekstit asettuvat luontevasti vuoropuheluun Cultures in Contact -tekstien kanssa. Esimerkiksi Yulia Sugandin haastattelemat afrikkalaiset näkevät, että rakenteellista rasismiakin on mahdollista vastustaa omalla asennoitumisella. Tässä siis yksilön mahdollisuudet toimia nähdään erittäin positiivisessa valossa. Näkökulma ei kuitenkaan riitä rasismin purkamiseksi: on kohtuutonta sälyttää yksittäisten maahanmuuttajien oman asennemuokkauksen varaan sitä, että esimerkiksi työnantajat alkaisivat suhtautua erityisesti ei-valkoisiin maahanmuuttajiin positiivisemmin. Tällaisten ”sankarimaahanmuuttajatarinoiden” merkitys voi toki olla valtaistava maahanmuuttajien kannalta, mutta samalla on kerrottava myös toisenlaisia tarinoita. Etenkin Sabourin analyysi maahanmuuttajien kokemuksista auttaa sijoittamaan mm. syrjinnän osalta varsin kuvaileviksi jääviä Cultures in Contact -kirjan kenttätyöraportteja laajempiin yhteyksiinsä.
Identiteeteistä ja eroista kiinnostuneen lukijan näkökulmasta Monenkirjava rasismi -kirjan teoreettisesti ajankohtaisimmat tekstit kytkevät rasismin kansallisuuteen, sukupuoleen ja etnisyyteen, sekä tarkastelevat kriittisesti monikulttuurisuutta (esim. Jari Kupiainen). Sekä Sabourin että Hildén-Paanasen artikkeleissa rasismin osapuolet näyttäytyvät sukupuolettomina olentoina: skineillä tai rasististen tekojen kohteilla ei ole sukupuolta. Kaupungin julkiset tilat, esimerkiksi öiset baarit piirtyvät jokseenkin sukupuolettomiksi tiloiksi, vaikka esimerkiksi nuoren somalitytön osalta öisen kaupungin haltuunottoa voivat säädellä muutkin seikat kuin suomalaisten rasistisuus. Päivi Harinen ja Sonja Hyvönen pureutuvat myös nationalistisen rasismin sukupuolittuneeseen luonteeseen. Tutkimuksen kohteena ovat mediajulkisuudesta (=suomalaisista sanomalehdistä) poimitut yhteiskunnalliset puhetavat sekä pohjoiskarjalaisten haastattelut. Pääosin Helsingin Sanomista ja Karjalaisesta poimitut lausumat jäävät oudosti täysin ilman kontekstia: tekstistä ei voi päätellä, onko kyseessä yleisönosastokirjoitus, toimitettu artikkeli vai kenties kolumni. Samoin haastattelusitaattien konteksti jää hämäräksi, vaikka toki kerrotaan, että haastattelut on tehty rasismia ehkäisevää EXIT-projektia varten vuonna 2000.
Harinen ja Hyvönen valottavat häilyvää rajaa ääri-ilmiöksi leimatun nuorisoon liitetyn rasistisen väkivallan sekä normalisoidun ja neutralisoidun, sekä vahvasti maskuliinisuuteen kytkeytyvän rasismin välillä. Mary Douglasia seuraten työntämällä likainen rasismi nuorisokontekstiin voidaan kansalliset instituutiot ja yhteiskunnan rakenteet pitää puhtaina ja liputtaa hyvillä mielin isänmaallisuuden puolesta. Kansakuntaa ylläpidettäessä voidaan myös luopua muuten tärkeinä pidetyistä arvoista: sukupuolten tasa-arvosta, toisen syrjimisestä ja väkivallan vastustamisesta. Tämähän on nähtävissä esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä terrorismin vastainen taistelu ajaa kaikkien muiden asioiden edelle, ja esimerkiksi sukupuolihierarkioiden purkaminen on ensimmäisiä asioita, jotka tipahtavat poliittiselta agendalta.
(Inkerin)suomalaisten paluumuuton organisointi saa surkuhupaisia, mutta voimakkaasti paluumuuttajien elämää säänteleviä piirteitä Kaija Heikkisen analyysissä viranomaisdiskurssin puutteista ja heikkouksista. Ensiksi toivotettiin avosylin kaikki entisen Neuvostoliiton alueella asuvat ”suomalaiset” muuttamaan Suomeen ja kun tulijat eivät vastanneetkaan ”alkuperäisväestön” käsitystä suomalaisista, aletaan muovata yhä tiukempia kriteereitä, joissa suomalaisuus määrittyy nimenomaan ei-venäläisyytenä. Tässä Heikkinen näkee kytköksen 1800-luvun karelianismiin, jossa karjalaisuus kytkettiin suomalaisuuteen ja puhdistettiin venäläisvaikutteista. Paluumuuttoa Suomeen odottavat myötäilevät paljolti näitä suomalaisuuden kriteereitä, kuten Olga Davydova osoittaa. Toisaalta suomalaisuus saa merkityksiä Venäjällä ”kaikkina historiallisina aikoina” vallinneeseen viralliseen stereotypiaan sosiaalisen syntyperän merkityksestä. Etninen syntyperä, suomalaisuus merkitään myönteisesti moraalisuuden ja puhtauden määrein, ja se saakin sosiaalisen syntyperän merkityksen. Etnisyys näyttäytyy voimakkaasti tilanteisesti tuotettuna, kulttuurisia normeja myötäilevänä identiteetin muotoilemisprosessina.
Cultures in Contact -kirjasen (inkerin)suomalaisen naisen kohtaamista kuvaavaa Anna Virkaman tekstiä kannattaa lukea rinnan Heikkisen ja Davydovan artikkelien kanssa. Haastateltavan kokemukset suomalaiseksi ja venäläiseksi määrittymisen ristipaineissa saavat selityksen, kun ne liitetään viranomaispuheeseen tai paluumuuttoa odottavien diskursseihin etnisyydestä. Virkaman teksti sinällään, kuten muutkaan kyseisen kirjan tekstit, ei ulotu juurikaan opiskelijoiden ja maahanmuuttajien kohtaamisten ulkopuolelle, eikä syvyyttä löydy myöskään kohtaamisten analyyseistä esimerkiksi metodologiselta tai epistemologiselta tasolta. Viisi kuudesta kirjoittajasta elää itsekin ulkomaalaisena Suomessa, mikä nähdään johdannossa pelkästään positiivisessa valossa, haastattelijoita haastateltaviin lähentävänä seikkana. Missään teksteistä ei käsitellä eksplisiittisesti tutkija-tutkittava-suhteen valta-aspekteja, ja kirjoittajien refleksiivisyys on jäänyt toteamusten tasolle. Toki on syytä muistaa, että kirja koostuu enemmänkin kenttätyöraporteista kuin tutkimusartikkeleista.
Tärkeä huomio, joka esimerkiksi Virkaman tekstistä kuitenkin löytyy, on maahanmuuttajien kyllästyminen tämän kaltaisiin tutkimuksiin ja epäusko siihen, että tutkimus voisi ylipäänsä hyödyttää heitä itseään. Kysymystä ei valitettavasti pohdita syvemmin, vaan kirjoittaja kokee tehtäväkseen saada haastateltavan motivoitumaan ja kokemaan tutkimuksen merkitykselliseksi itselleen. Tämä pistää kyllä miettimään, onko Suomessa asuvista maahanmuuttajista tulossa antropologien hyväksikäyttämä eksoottisten joukko? Tutkittavilla on toki omat päämääränsä, kun he tutkimukseen suostuvat osallistumaan, mutta mieluusti näkisi kaikkien kenttätöitä suunnittelevien, tekevien tai niitä ohjaavien miettivän tarkkaan, mihin he valinnoillaan pyrkivät ja ohjattaviaan kannustavat – ja millä perustein. Kulttuurisen monimuotoisuuden tutkimiseen ei aina tarvita niitä toisia. Myös osallistava tutkimusote tarjoaa toisenlaisia lähtökohtia tutkittavia valtaistaville näkökulmille.
Cultures in Contact -kokoelmassakin olisi aineksia kriittisiin analyyseihin, jos opiskelijat olisivat saaneet/ottaneet kenttätyökokemustensa reflektointiin vahvemmat aseet. Kulttuurista kohtaamista, kotia ja paikkaan kuulumista käsitteleviä teoksia on jo tarjolla yllin kyllin, samoin kuin tutkijan ja tutkittavan suhdetta kriittisesti valaisevia metodologisia tekstejä. Nyt ohut sosiologian laitossarjassa ilmestynyt kirjanen jää valitettavan laihaksi myös sisällöllisesti, ja lukijan tehtäväksi jääkin solmia yhteydet yksittäisten kohtaamisten ja globaalien, historiallisten prosessien välille.
Kaksi Monenkirjava rasismi -kirjan teksteistä poikkesi muuten kriittisestä ja tieteellisesti rasismia käsittelevästä teoksesta. Maakuntahengen kytköstä rasismiin käsittelevän Jukka Korpelan poleemisen artikkelin yleisö tuntuu olevan muualla kuin tutkijoissa, vaikka eipä maakuntahenki vierasta ole yliopistojen sisälläkään. Teksti sopii mainiosti luettavaksi juuri niihin foorumeihin, joita kirjoittaja esimerkiksi ”junantuomien” syrjimisestä ja mollaamisesta moittii. Myös entisen ulkomaalaisvaltuutetun Antti Seppälän kirjoitus pomppaa esiin keskittyessään lainsäädännöllisiin seikkoihin. Seppälä tarjoaa myös yhtä mahdollista syrjinnän luokittelutapaa, joka tosin ei yllä kovinkaan kriittiselle tasolle yleistävissä ja ehkä itsessäänkin tiukimmassa luennassa rasistisiksi lukeutuvissa väitteissään: ”Suhtautumisessa romaniväestöön näkyy olleen rasistisia piirteitä ainakin romanien mielestä. – – Naapurimme ruotsalaiset ovat jossakin määrin hienostuneen xenofobian mestareita” (s. 225). Pirkko Pitkäsen yleisluontoinen kirjoitus ulkomaalaisasenteista ja maahanmuuton historiasta Suomessa on sujuva ja asiallinen, mutta kirjan viimeisenä artikkelina aivan väärässä paikassa. Se ei tuonut enää uusia näkökulmia aiemmin sanottuun, vaan olisi toiminut paremminkin vaikkapa osana kirjan johdantoa.
Pääasiallisesti Monenkirjava rasismi -kokoelma kuitenkin pureutuu kriittisesti rasismin historiallisiin ja kulttuurisiin kytköksiin ja valottaa ilmiön sekä arkisia että institutionaalisia olomuotoja. Tekstien panos rasismia koskevaan tieteelliseen keskusteluun on merkittävä nimenomaan historiallisten ja paikallisten analyysien muodossa. Arvokasta on myös se, että maahanmuuttajien kokemukset rasismista otetaan vakavasti. Se, että rasismin universaalius kyseenalaistetaan (”meissä kaikissa asuu pieni rasisti ja se on ihan luonnollista”) ja nähdään ideologian kytkökset historiallisesti muovautuneisiin sukupuolijärjestelmiin ja kansallisvaltioihin antaa mahdollisuuden ajatella toisin. Suvaitsevaisuus sinänsä ei poista hierarkiaa meidän ja heidän väliltä, eikä hyvä tahto riitä rasismin kitkemiseen. Materiaalista, elettyä todellisuutta rakentavien tekojen suhde käsityksiimme eroista onkin keskiössä esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaa tehtäessä. Tässäkin kirjassa esitetyt kriittiset analyysit olisi saatava sekä päättäjien että arjessaan ja työssään maahanmuuttajia kohtaavien käsiin.
Anu Laukkanen, FM
Turun yliopisto
Naistutkimus / Folkloristiikka