Elina Katainen & Pirkko Kotila (toim.): Työväki ja tunteet. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirja. Väki voimakas 15. Helsinki. 2002.
Tunteita ja niiden ilmaisutapoja on tutkittu verrattain vähän kulttuurisesta näkökulmasta, siitäkin huolimatta, että esimerkiksi jo varhaisista kansanrunouden tutkijoista alkaen perinteen tutkijat ovat askarrelleet rikkaita tunneilmaisuja sisältävien tekstiaineistojen kanssa. Eikä tunteiden paloa löytääkseen tietysti tarvitse palata ajassa taaksepäin, onhan jokaisella meillä mitä tahansa ihmisten tuottamaa puhetta tai tekstiä tutkivillakin edessämme varsinainen tunteiden mylläkkä, jos vain sellaisena aineistoja tarkastellaan. Tunteiden ilmaiseminen ja omien tunnetilojen kuvaaminen ovatkin osa jokapäiväistä arkista vuorovaikutustamme, kulttuurisidonnainen tapa rakentaa suhdetta sosiaaliseen ympäristöön.
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura antautui aikoinaan tunteiden vietäväksi ja järjesti työväestön tunteita käsittelevän seminaarin, jossa pidettyjen alustusten pohjalta Työväki ja tunteet -kirja pitkälti rakentuu. Noin äkkiseltään, vanhoja työväenlauluja ja uudempia agitaatiolauluja kuunnellessa tuntuvat viha (luokkaviha), urheus (taistossa), rakkaus (alistettuja kohtaan), tuska ja kärsimys (sorron seurauksena) olevan niitä tunteita, joiden kokemiseen ja yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen työväestöä lauluissa kannustettiin. Voisi myös kuvitella, että työväenliikkeessä laajalti levitetyt agitaatiotekstit ja -puheet rakentuisivat juuri tunteisiin vedoten, retoriikan perinteiden mukaisesti. Tällaiset ajatukset mielessäni lähdin lukemaan Työväki ja tunteet -kirjaa, joskin jouduin huomaamaan, että siinä näkökulmat ovat moninaisemmat. Toki kirjassa tarkastellaan mm. työväenliikkeen ideologisten tekstien ja tunteiden sidoksia, mutta kirjan tekstit tulkitsevat myös tavallisen työväestön tunneajattelua ja tunteita osana arkista toimintaa 1900-luvun alkupuoliskolla. Näkökulma on pitkälti taaksepäin katsova: lähimmäksi nykyaikaa pääsee Joni Heikkala maailman nuorisofestivaaleja pääosin 1950-luvulla tarkastelevassa kirjoituksessaan.
Kirjan alkuosan artikkeleissa risteytyvät kiintoisalla tavalla viime vuosisadan alkupuolta leimannut sosiaalinen erottelu, paikoin luokkavihakin sekä neuvottelu sukupuolesta ja tunteista näiden osana. Tunteiden tutkimus sijoittuukin yleensä jotenkin automaattisesti sukupuolitutkimuksen – tai peräti naiseuden tutkimuksen – kehykseen, liekö syynä se, että kulttuurissamme naista on pidetty "tunteellisempina" vastakohtana järkevälle miehelle. Kirjoitukset aloittaa Hilkka Helstin ansiokas tarkastelu 1900-luvun alkupuolen synnytyksiin liittyvistä, äitien kokemista tunteista, kuten häpeä ja salaaminen. Helstin tarkastelun lähtökohtana on joidenkin tunteiden tutkijoiden (Armon-Jones, Harré) näkemykset tunteista kulttuurisesti säädeltyinä ja jaettuja käsityksiä, arvomaailmaa ja moraalia tukevina ilmauksina. Helstin mukaan synnyttämisen häpeää pidettiin yllä erilaisin tekniikoin, kuten salaamalla raskaus, puhumalla siitä kiertoilmauksin tai hämärtämällä raskauden alkuperä. Häpeän luokkaluonne tuli paikoin tarkastelussa esiin, kun keskiluokkaiset kansanvalistajat opettivat äitejä häpeämään itseään likaisina ja kotejaan siivottomina.
Saara Tuomaalan – vähän turhan massiivisen – kirjoituksen aiheena on 1920- ja 1930 -lukulaisten koululaisten muistoista välittyvä, opettajien ja oppilaiden vuorovaikutusta määrittävä tunteiden kenttä. Jokaiseen kotiin tunkeutuva kouluinstituutio onkin varsin hedelmällinen puheen tai muistelun konteksti, kun ollaan kiinnostuneita menneisyyden luokkasidonnaisesta arjesta ja tunteista sen keskeisenä osana. Koulumuistoja leimaa opettajan harjoittama kasvatus, kurinpito ja kontrolli, oppilaiden taas tuli olla kuuliaisia ja kunnollisia. Sanomattakin on selvää, että köyhimmät ja väärää väriä tunnustaneiden lapset harvemmin onnistuivat esimerkiksi tässä jälkimmäisessä. Lapsuusajan muisteluissa nousivatkin esiin kunnian ja häpeän tunne kytkeytyneenä ylemmän ja alemman välisiin kulttuurisiin kategorisointeihin ja usein siitä "alemman" näkökulmasta: oppilaiden suhde opettajiin tai vanhempiin, naisen suhde miehiin ja rahvaan suhde "ylempiin". Työläislapsuuden muistelu ja sen tunnemaailma kiinnittyy siis arjen valtasuhteisiin ja käytäntöihin.
Työläisnaisten tunteita 1900-luvun alussa käsittelee Riitta Oittinen kartoittaessaan Työläisnainen-lehden nostattamia "poliittisia tunteita" (s.88). Se, mitä poliittisilla tunteilla tässä tarkoitetaan jää määrittelemättä, mutta kyseisessä artikkelissa selvitetään kiinnostavalla tavalla lehden representoimaa tunnekirjoa ja tämän tunne-puheen kietoutumista aikakauden yhteiskunnalliseen kontekstiin ja työväenliikkeessä ajankohtaisiin diskursseihin. Lehti toimi nimenomaan työväestön ja köyhälistön naisten maailmankuvan rakentajana noudatellen toisaalta vanhan suullisen kulttuurin teemoja (esim. kansanlauluista tutut surulliset kohtalot rikkaan ja köyhän välisessä rakkaudessa) ja toisaalta kritikoi porvarillisen kulttuurin hapatusta (esim. hyväntekeväisyys). Nykyisten naistenlehtien tavoin lehdessä käsiteltiin myös sosiaalisia ongelmia, kuten sukupuolista ahdistelua, parisuhdeväkivaltaa, työpaikkakiusaamista, vaikkei tietystikään näitä nimikkeitä käyttäen. Lehden rakentama tunneilmaisun kenttä oli varsin laaja: luokkaviha, suru, kärsimys ja katkeruus saivat rinnalleen ilon, toivon ja rakkauden. Myös huumorilla oli paikkansa Työläisnaisen tunneilmaisun rakentumisessa.
Kahdessa seuraavassa artikkelissa siirrytään enemmän työväenliikkeen keskustelun kentille tarkastelemaan sitä, minkälaisia näkemyksiä rakkaudesta ja sukupuolimoraalista esitettiin ja miten näistä keskusteltiin pääosin 1920–1940 välisenä aikana. Näistä ensimmäisessä kirjoituksessa Elina Katainen selvittää Venäjän varhaisen sosialistisen liikkeen ja myös Suomen työläisnaisliikkeen vahvan hahmon, Aleksandra Kollontain (1873–1952) uuden moraalin tulkintoja Suomessa. Kollontai oli keskittynyt toiminnassaan naisten asemaan ja hän mm. propagoi ennen Venäjän vallankumousta, kuinka vallankumous tulisi vapauttamaan naiset työn, kodin ja rakkauden orjuudesta, kun tuotantoelämä sosialisoitaisiin, koti- ja hoivatyö siirrettäisiin yhteiskunnan vastuulle ja kun sukupuolisuhteet ja käsitykset seksuaalisuudesta ja rakkaudesta asettuisivat uudella tavalla sosialismissa. Kollontai kirjoitti ja pohti nais- ja perhekysymystä sekä rakkauden yhteiskunnallisuutta varsin laajasti; hänen ajatuksensa olivat runsaasti esillä suomalaisessa työväenlehdistössä ja hänet nostettiinkin eräänlaiseksi myyttiseksi esikuvahahmoksi monella taholla. Mutta samaiset puheet ja kirjoitukset kääntyivät myös häntä vastaan sukupuolittuneissa sosialistisissa valtadiskursseissa: 1930-luvulle tultaessa Kollontain ääni alkoi kadota työväen lehdistöstä. Päälähteinään Katainen käyttää Kollontain kirjoitusten lisäksi niistä käytyä keskustelua työväenliikkeen sanomalehdissä ja julkilausumissa; kirjoituksesta käy herkullisesti ilmi, miten vallankumous ja sen jälkeisen sosialismin rakentamisdiskurssit kävivät ankaraa taistoa myös sukupuolikysymyksestä. Samalla kirjoitus tuo esiin, minkälaisista pääosin parisuhteeseen liittyvistä tunteista tuon ajan suomalaisessa työväenliikkeessä puhuttiin.
Hanne Koiviston artikkeli niveltyy tematiikaltaan edelliseen sujuvasti. Siinä hän tarkastelee 1930-luvun vasemmistoälymystön naisten keskusteluja rakkaudesta kuvaavalla pääotsikolla Lawrencelaisesta rakkaushurmiosta sosialistiseen avioliitto-ihanteeseen. Vasemmistoälymystön naiset keskustelivat monien muiden teemojen ohella myös rakkaudesta, avioliitosta ja seksuaalisuudesta julkaisten näitä koskevia kirjoituksia lähinnä Tulenkantajat-, Kirjallisuuslehti- sekä Soihtu-lehdessä. Näitä tekstejä Koivisto analysoi kirjoituksina, jotka paitsi kuvasivat ajan ajattelua, myös pyrkivät vaikuttamaan siihen: "parempi huominen" on ollut vasemmistosivistyneistön tärkeä päämäärä. Hän luonnehtii kirjoituksia keskenään erilaisiksi ja ristiriitaisiksikin ja näkee ne ilmauksena uudenlaisista käsityksistä ruumiillisuudesta ja tunne-elämästä. Virikkeitä haettiin tuolloin niin idästä kuin lännestäkin, eri tieteenaloilta ja kulttuurikeskusteluista: mm. elämänfilosofia, Lawrencen eroottiset romaanit, Freudin ajattelun virikkeet, sosialistinen avioliitto, alempien luokkien seksuaalivalistus olivat niitä teemoja, jotka puhuttivat älymystön naisia. Aktiivisimpia kirjoittajia olivat Kaisu-Mirjami Rydberg, Elvi ja Aira Sinervo, Sylvi-Kyllikki Kilpi, Maija Savutie ja Katri Vala, joskin myös monet tunnetut mieskirjoittajat ottivat osaa keskusteluun. Koiviston tarkastelusta käy ilmi, kuinka rakkaus – ja siihen liitetty parisuhde-avioliitto-seksuaalisuus -problematiikka – oli tunteista ehkä kaikkein vaikeimmin diskursiivisesti hallittava: moninaista ja ristiriitaistakin keskustelua käytiin ideologisin, uskonnollisin ja moraalisin äänenpainoin vasemmisto-oikeisto ja radikaalit–konservatiivit -jatkumoilla.
Seuraavaksi Työväki ja tunteet -kirjassa esiintyvät kirjan kolme mieskirjoittajaa, ja samalla otetaan taas askel kohti poliittisen historian näkökulmaa. Ensin Timo Bergholm tarkastelee Suomen poliittisen kulttuurin ja puoluejärjestelmän syntyyn kytkeytyviä negatiivisia tunteita otsikolla Edistysusko ja puolueviha. Bergholm keskustelee ehkä hieman poleemisessakin kirjoituksessaan Suomen poliittisen historian tutkijoiden kanssa ja pohtii kansaliikkeiden tunteiden dynamiikkaa ja vihan tunteen lietsontaa osana työväenliikkeen organisoitumista ja toimintaa. Bergholm ei hyväksy paljon käytettyä viha-selitystä työväenliikkeen synnyn lähtökohtana ja tulkitsee suomalaisessa työväenliikkeessä yleiset väkivaltaiset kielikuvat osaksi ajan idealistista kirjallisuutta ja suullista esitystapaa. Hän toteaa, että "vihadiskurssi" oli olemassa jo ennen työväenliikkeen syntyä. Kiinnostavasti Bergholm lopuksi katsoo, että tunteita ei ole hedelmällistä käyttää epärationaalisen käyttäytymisen selittäjänä, vaan ne tulisi nähdä rationaalisen, päämäärätietoisen toiminnan käynnistäjänä ja voimavarana.
Mikko Majander jatkaa poliittisen historian kentillä tarkastellen sosialidemokraatti Väinö Tanneriin ja kommunisti Otto Ville Kuusiseen kohdistettua vihaa. Kumpikin herroista toimi tärkeillä paikoilla ja vaikutti olennaisella tavalla työväenliikkeeseen ja myös Suomen historiaan, joskin molempien kohtalona oli ainakin osittainen vihan tai syrjinnän kohteeksi joutuminen nimenomaan Neuvostoliiton suunnasta ohjattuna. Perinteentutkijana minä en ehkä jaksanut riittävästi kiinnostua Majanderin artikkelin pääasioista, vaan aloin huomaamattani seurata niitä väläyksiä, joita kirjoituksessa esitettiin mm. Otto Ville Kuusisen omista tuntemuksista hänen haikaillessaan paluuta Suomeen, siinä onnistumatta. Näin ison kansallisen sankarin tai epäsankarin omat tunteet sivuuttivat suurten, jaettujen tunteiden tarkastelun tätä ehkä hieman liiankin laajaa artikkelia lukiessani.
Maailman nuorisofestivaalit ja erityisesti Berliinin festivaali vuonna 1951 ovat Joni Krekolan kiinnostuksen kohteena. Kansainväliset nuorisofestivaalit synnytettiin Komiternin kansainvälisen toiminnan ja myös bolsevikkien vanhan juhlatradition perustalta 1930-luvulla jatkamaan anti-imperialistista ja sodanvastaista toimintaa. Berliinin festivaalissa, kuten Krekola asian ilmaisee, oli propagandakamppailu nuorten sieluista kovimmillaan kylmän sodan vuoksi. Toisaalta se oli suomalaisille ensimmäinen ja vaikuttavin kansainvälinen juhlakohtaaminen sosialistimaissa. Krekola määrittelee maailman nuorisofestivaalit 1950-luvulla poliittis-propagandistisiksi spektaakkeleiksi, joiden tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi ja uskottavaksi hiljattain perustettuja kansandemokratioita. Krekola tarkastelee sitä, miten festivaalit kykenivät herättämään (positiivisia) tunteita ja uskoa sosialismia kohtaan ja hän käyttää aikalaislehtikirjoituksia kirjoituksensa pääasiallisena lähteenään. Niistä piirtyykin hyvä kuva siitä kollektiivisen oloisesta tunneilmastosta, johon festarikuvaukset sijoittuvat. Hillitön Neuvostoliiton ihailu, ruoan paljous ja Berliinin suuruus sekä näistä haltioituminen kuvaavat yhden suomalaisen osallistujanaisen tuntoja. Ajoittain festivaalin nostattama hilpeys vaihtui agitaation tuomaksi vihaksi ja suomalaisten kokema iloisuus häpeäksi, kun he ymmärsivät edustavansa kapitalistista maata. Työn arjesta irrottava festivaali oli lomaa suomalaisnuorille ja lisäsi samalla poliittista intoa siinä missä romantiikkaakin: myös festivaaleilla propagoitiin työläisnuorison korkean sukupuolimoraalin puolesta, paikoin ilmeisen heikolla menestyksellä.
Työväki ja tunteet -antologian päättää Pirjo Markkolan ansiokas kirjoitus työväestöstä ja sen uskonnollisista tunteista. Markkola määrittelee uskonnolliset tunteet tunteiksi, "jotka liittyvät oletetukseen ns. ‘toisen todellisuuden’ olemassaolosta" (s. 278). Suomessa työväenliikkeen ja porvarillista valtaa yhdeltä kantilta edustavan kirkon välillä oli jatkuvaa ristiriitaa jo työväenliikkeen varhaisvaiheilta alkaen. Työväenliikkeessä kuitenkin esitettiin ajatuksia, joiden mukaan molempien tahojen parhaat tavoitteet voitaisiin saavuttaa sovussa keskenään. Alun tarkastelun jälkeen Markkola siirtää instituutiot sivummalle ja ottaa tarkastelunsa avuksi käsitteen "eletty uskonto". Sen avulla uskontoa ei tarkastella oppirakennelmana, vaan ihmisten tapoina elää uskontoaan ja antaa sille merkityksiä. Näitä, työväestön uskolleen antamia merkityksiä Markkola valaisee esimerkein, jotka hän on poiminut Helsingin Diakonissalaitoksen arkistosta, laitokseen 1900-luvun alkuvuosina hyväksyttyjen liittyvistä dokumenteista. Laitokseen hakupapereihin tuli liittää tietoja omasta taustasta ja jopa pieni elämäkerta itsestä – aineisto kertookin havainnollisesti nuorten, työläistaustaisten tyttöjen ja heidän kotiensa uskonnollisesta ilmapiiristä. Tämän lisäksi Markkola tekee pienen katsauksen suomalaiseen uskonnolliseen kenttään – uskonnollisiin liikkeisiin – työväestön uskonnollisten tunteiden kasvualustana.
Työväki ja tunteet on monipuolinen valaisu yhden aikakauden ajatteluun ja paljastaa – ehkä hieman yllättäen – kuinka sellaisista aroiksi ja intiimeiksi kokemistamme seikoista, kuten rakkaus, seksuaalisuus, sukupuolimoraali ja avioliitto keskusteltiin viime vuosisadan alkukymmeninä varsin vilkkaasti julkisuudessa. Tehdyt analyysit ovat huolellisia ja kirjan kuvituskin on kiinnostava ja tekstimateriaalia keventävää. Joitakin kirjan artikkeleita olisi suonut tiivistettävän ja ehkä tiukemmin fokusoitavan tunteiden tarkasteluun. Kirjoituksia olisi myös jämäköittänyt kunnollinen yhteenvetoluku kirjoituksen päätteeksi – nyt artikkeleissa nostetut asiat tahtovat jäädä irrallisiksi heitoiksi ja hävitä tekstin joukkoon. Myös itse tunne-käsitteen ja sen käytön niukka problematisointi hämäsi paikoin. Joka tapauksessa Työväki ja tunteet -kirjan luettuaan tietää aika paljon paitsi viime vuosisadan alkupuolen työväestön ja työväenliikkeen ja tunteiden keskinäisestä kytkeytymisestä, myös siitä mentaalisesta ja diskursiivisesta maailmasta, jossa työväestö tuolloin Suomessa eli.
Sinikka Vakimo, FT
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus