Arvi A. Koivisto & Olavi Piiparinen & Eero Knaapi & Leena Paaskoski & Jyrki Pöysä (toim.): Ja pokasaha soi. Metsäväen lauluperinnettä. Helsinki: Metsälehtikustannus & Metsähistorian Seura ry. 2003.
Ja pokasaha soi -teoksen idea on yksinkertaisuudessaan haastava: pukea sanoiksi ja säveliksi mahdollisimman kattava ja monipuolinen kokoelma suomalaiseen metsään liittyviä lauluja eri aikakausilta. Laulujen lisäksi kirja sisältää runsaasti valokuvia ja muuta taustatietoa laulujen syntysijoilta, käyttöyhteyksistä ja lauluaiheista.
Selvää on, että tällaisen suhteellisen rannattoman rajauksen omaavan antologian kokoajaksi ei voi ryhtyä kuka tahansa, vaan tehtävään tarvitaan tekijät, joilla on tarpeeksi uskottavuutta ja ennen kaikkea näkemystä suorittaa vaativa työ lukijoita tyydyttävällä tavalla. Tietotaitoa toimittajien taustalta löytyykin. Metsähistorian Seuran Metsämusiikkityöryhmään kun lukeutuu niin metsäalan ammattilaisia kuin perinteentutkijoitakin. Työryhmässä Arvi A. Koivisto, Olavi Piiparinen ja Eero Knaapi edustanevat metsäammatin ja musiikinharrastajan näkökulmaa. Leena Paaskoski ja Jyrki Pöysä lukeutuvat tutkijoiden kaartiin.
Esiteltävät laulut on koottu useista eri lähteistä, joiksi tekijät erittelevät kansanlaulut, uustuotannon ja tunnetut iskelmät; yksin suullisesti välittyvän ja muistinvaraisesti säilyvän lauluperinteen julkaisemisesta ei siis ole kyse. Tekijöiden avarakatseinen aihepiirin laajentaminen "populaarimman metsälaulun" suuntaan onkin luonnollinen kehityskulku myös tutkimuksellisessa mielessä, kun muistetaan, miten aika ja teknologian kehitys on muuttanut ns. suullisesti välittyvän laulukulttuurin luonnetta. "Tälläiset laulut (metsäaiheiset kansanlaulut) ovat ainakin metsäalalla jo käyneet peräti harvinaisiksi ja niitä löytyykin helpommin arkistoista kuin metsäpalstoilta" (s. 9).
Laulut on jaoteltu teemoittain aiheenmukaisiin ryhmiin, toisin sanoen kategorisoinnissa lyriikalla on keskeinen merkitys aineiston rajaamisessa ja luokittelussa. Alaotsikot ovat: 1) Metsäväki laulaa, 2) Terva ja tervanpoltto, 3) Savottalaulut, 4) Mitä tapahtui jätkälle?, 5) Tukkilaiset elokuvissa, 6) Työväenlaulut ja metsälaulut, 7) Metsäammattilaisten vapaus, 8) Laulujen naiset, 9) Kun jätkästä tuli kulttuuria, 10) Helsingin yliopiston metsäasema Hyytiälä, 11) Kaikki miehet miekkavyöttä – nyt metsärintamalle 12) Koneiden valtakausi, 13) Koko kansan metsäradio, 14) Väinö Mertanen – savottapelimanni Pohjois-Karjalasta, 15) Metsätalouden moniarvoistuminen ja 16) Jätkien sapuskat savotalla. Kunkin edellä mainitun teema-alueen alkuun on sijoitettu lyhyt esitys laulujen taustoista, jotka johdattavat lukijan luontevasti laulujen maailmaan. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät valokuvat, joilla kuvataan laulujen, varhaisemman ja nykyisen arkielämän ykseyttä. Vaikka laulutilanteiden ja kuvien välinen yhteys on usein enemmän mielikuviin pohjaava kuin todellinen, syntyy laulujen ja kuvien synteesistä kiintoisa laulujen sisältöä ja niiden käyttöä ruokkiva konstruktio.
Myös laulujen tekijäkaarti on värikäs: joukossa on anonyymeja kansanlaulujen sepittäjiä, metsäalalla ammatikseen toimivia musiikinharrastajia, kansantaiteilijoita sekä tunnettuja taide- ja populaarimusiikin ammattilaissäveltäjiä, kuten Oskar Merikanto, Kai Chydenius tai Toivo "Topi" Kärki. Ajan musiikillista spektriä laajentavat muiden muassa Jussi Rasikangas, Matti Inkinen ja joensuulaistunut teatterimusiikin ammattilainen Carlos Sedano. Runoasua sävelmiin ovat muotoilleet muiden muassa Tatu Pekkarinen ja Reino Helismaa sekä lukuisat metsäalan lauluihin vihkiytyneet harrastesepittäjät.
Kirjassa käsitellään syystä myös tukkilaisuuden ja elokuvan, liikkuvathan monet 1940- ja 1950 -lukujen kotimaiset suosikkielokuvat metsäväen maailmoissa. Elokuvien lauluja kirjaan on mahdutettu aina varhaisista draamakuvauksista (Keinumorsian, Hornankoski) nostalgisiin luonnon ja erilaisten työtapojen kuvaelmiin (Tukkijoella, Kaunis Veera), joissa kosken ja tukkijätkän kuohuvan itsellisen pärjäämisen eetosta hillitsee usein vain nainen. Toisaalta niin elokuvissa kuten lauluissakin draaman ainekset rakentuvat vahvasti myös erilaisten kulttuuris-yhteiskunnallisten vastakohtien jännitteistä, kuten tukkilaiset vs. kyläläiset tai jätkät vs. herrat. Kiintoisalla tavalla näyttävät myös tukkijätkistä löytyvän ne maskuliiniset sankarihahmot, jotka nousevat päätään "tavallista miestä" korkeammalle.
Vaikka itäsuomalaisuus ja karjalaisuus ovatkin teoksessa vahvasti esillä, monikulttuurista sointiväriä ja eri kansojen läheistä musiikkikulttuurista vuorovaikusta ei kirjassa ole unohdettu. Osoituksena sävelmäaineistosta löytyy ruotsalaisen Gunnar Wennerbergin (1817–1901) Huruledes månen intresserar sig för glunten och magistern (suom. Juhlasta lähtö). Laulua on laulanut mm. suomenruotsalainen metsäväki. Vastaavaa länteen suuntautuvaa folklorista avarakatseisuutta tekijät kunnioittavat tuomalla esiin sävelmän Helgdagkväll i timmerkojan. Tämä ruotsalaisen kirjailijan Dan Anderssonin (1888–1920) ja säveltäjän Sven Scholanderin (1860–1936) kynästä alkunsa saanut laulu tunnetaan suomalaisittain lauluna Pyhäehtoo tukkikämpällä (suom. Arvi A Koivisto).
Kirveleviä kommenttejakaan en malta olla mainitsematta. Vaikka sisältönsä puolesta useimmat laulut näyttäisivät muodostavan omat temaattiset ryhmänsä, sävelmistöjen osalta vaihtelu on kirjavaa. Kiintoisaa olisi ollut ottaa ryhmittelyssä huomioon myös eri musiikintyylien ja vaikkapa sävelsukujen vaihtelu suhteessa lyriikkaan. Toinen pohtimisen arvoinen seikka olisi ollut erityisesti instrumentaalimusiikin ja myös muun "ei-laulamiseksi" mielletyn musiikin merkitys metsäväen musiikkiperinteessä, joskin on muistettava, että kyseessä on lauluperinnettä käsittelevä kirja.
Itse nuottikuva on pelkistetyn selkeä, vaikka itse olisin kaivannut transkriptioihin säestyksessä yleisesti käytetyn instrumentin – vaihtelee luonnollisesti esiintyjien kohdalla – tempomerkinnät (metronomiluvun) ja erityisesti laulutapaa kuvaavat merkinnät (vibratot, glissandot, etu- ja jälkiheleet sekä kesuurat ts. mahdolliset lepokohdat rytmissä) olisi ollut hyvä liittää lauluihinmukaan. Nyt nuottikuva on pelkistetyn paljas: se kertoo pääasiallisen melodiankulun mutta ei juurikaan muuta. Laulajien ja kirjan käyttäjien näkökulmasta uskoisin tässäkin kuitenkin käytön tuottavan merkityksiä: sävelmät saavat oman koristeellisen asunsa laulettaessa.
Lopuksi on todettava, että tekijät ovat onnistuneet tuottamaan harvinaisen omaperäisen ja kiinnostavan laulukirjan, jonka uskon palvelevan useita musiikinharrastajia ja miksei ammattilaisiakin. Nähdäkseni teos on omassa lajityypissään varsin kattava ja selkeä laulukirja, johon ei ole ladattu liiaksi teoreettista pohdiskelua. Kokonaisuutena Ja pokasaha soi toimii mainiosti.
Kai Åberg, FT
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus