Kai Åberg: Romanilauluja Itä-Suomesta. Helsinki. SKS. 2003.
Romanien lauluperinne on kiehtovaa. Siinä yhdistyvät kohtalokkaat melodiat ja kulttuurista muistia kantavat laulutekstit usein varsin puhuttelevaan tapaan laulaa. Kai Åbergin romanien lauluperinteestä kertova kirja tekee näkyväksi tätä valtaväestöltä piilossa olevaa perinnettä. Siinä esitellään 56 laulua, puretaan auki lauluihin liittyviä kulttuurisia merkityksiä ja analysoidaan lauluja musiikkianalyyttisesti. Kirjan ensisijainen tehtävä onkin saattaa kaikkien laulettaviksi kirjaan kootut laulut. Tähän viittaa nuottien yksinkertainen ulkoasu, sointumerkkien käyttö osassa lauluista ja laulunuotinnosten määrä suhteessa muuhun tekstiin. Toisaalta kirja tarjoaa myös varsin kiinnostavia tutkimuksellisia näkökulmia romanien lauluihin.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on viime vuosina kunnostautunut asiapitoisten laulukirjojen julkaisijana. Osasta niistä on tullut merkittäviä käsikirjoja, kuten esimerkiksi Anneli Asplundin Balladeja ja arkkiveisuja -kirja (1994), joka on kulunut niin tutkijoiden kuin muusikoidenkin käsissä. Laulukirja, joka ruokkii myös tiedonnälkäistä, täyttää kaksi tehtävää. Se tarjoaa valmista materiaalia laulamiseen ja vastaa moniin kysymyksiin, joita lauluja laulaessa väistämättä herää. Erityisen ansiokas laulukirja on silloin, kun se tuo ulottuville lauluja, joita ei ole aiemmin nuotinnettu tai joita on vaikea kuulla. Romanilauluja Itä-Suomesta -kirja on esimerkki tästä. Lauluihin liittyvä tieto saattaa viihdyttävyytensä lisäksi syventää lukijan suhdetta itse lauluihin. Näin minulle kävi kyseistä kirjaa lukiessa ja lauluja laulaessani: lauluista alkoi versoa polkuja romanien kulttuuriin.
Romanien laulutavalle tyypillisiä ovat omintakeinen äänenmuodostus, muunteleva tapa koristella melodiaa ja mikrointervallit. Voidaan ajatella, että nämä musiikilliset piirteet ovat romanien musiikki-ilmaisun identiteetille elintärkeitä, jopa itse sävelmää tärkeämpiä. Åbergin mukaan romanilaulujen sävelmät ovat kuitenkin jo itsessään osoittaneet identiteettinsä: ne ovat pitkäikäisiä ja silti vetoavat aina uudelleen kuulijaan. Mutta olisivatko laulut tunnistettavissa romanien musiikiksi, jos niitä ei esitettäisi tietynlaisella saundilla ja romanilaululle ominaisten musiikillisten konventioiden mukaan? Mikä siis tekee joistakin lauluista erityisesti tietyn ryhmän perinnettä? Muun muassa näihin kysymyksiin Åberg vastaa kirjan artikkeliosiossa. Se jakautuu neljään lauluja eri näkökannalta analysoivaan lukuun ja englanninkieliseen yhteenvetoon koko artikkeliosuudesta.
Laulut kuvastavat kulttuurissa olevia tapoja jäsentää sosiaalisia suhteita. Åberg analysoi romanilaulujen aiheita kuvaamalla niihin sisältyviä kulttuurisia merkityksiä monipuolisesti ja kiinnostavasti kirjan ensimmäisessä artikkelissa. Laulujen aiheet ovat sidoksissa paikalliseen itäsuomalaiseen kansanmusiikkiin. Sanat ovat muokkautuneet romanilaulajien myötä oman ryhmän tarpeisiin sopiviksi. Åbergin löytämiä romaneille tärkeitä merkityksiä ovat muun muassa sukulaisuus, hevoseen liittyvä tematiikka ja tiettyjen henkilöiden ja sukujen nimet laulujen sanoissa. Kulttuuriset merkitykset ovat lauluissa monivivahteisia. Esimerkiksi hevosaiheisilla lauluilla voitiin kertoa laulajan tai laulun kohteen sosioekonomisesta arvosta yhteisössä. Erityisen mielenkiintoisia ovat mahtilaulut, joilla Åbergin analyysin mukaan saatettiin yllyttää konfliktiin. Nämä laulut sisältävät sellaisia aineksia, kuten esimerkiksi loukkaavia sanoja, jotka saivat aikaan vastatoimia niitä kuulevissa.
Kirjan kirjoittaja on löytänyt monia kiinnostavia näkökulmia laulujen sosiaalisiin merkityksiin. Romanilaulujen sanoissa ja niiden esitystavassa on muistumia tietynlaisesta ryhmän sisällä hyväksytystä käytöksestä. Ne kantavat romanien historiallisia käyttäytymiskoodeja ja muistitietoa menneiden sukupolvien ristiriidoista. Toisaalta ne toimivat aggressiivisten emootioiden purkamisväylinä ja ovat apuna oman sosiaalisen aseman määrittämisessä. Laulut ovat siis eräänlaisia suuntimia, joiden avulla on voitu konkreettisesti saada selville oma paikka yhteisössä. Kirjan kirjoittaja antaa myös muutamia esimerkkejä siitä, kuinka tiettyjen teemojen avulla on voitu käsitellä vaikeitakin aiheita. Laulamalla on esimerkiksi kanavoitu vähemmistöaseman mukanaan tuomia tunteita. Muun muassa vankilaulut ovat Åbergin mukaan tarjonneet mahdollisuuksia näiden tunteiden käsittelyyn. Romanien lauluissa käytetyt kertomisen tavat ovat hyvin samantyyppisiä kuin muissakin kansanlauluissa. Laulujen teksteissä nimenomaan aihevalinnat ja tiettyjen symbolien käyttö tekivät lauluista romaneja puhuttelevia.
Musiikkianalyysiosuus painottuu melodioiden, laulun koristelun ja soitusäestyksen musiikillisten ominaispiirteiden kuvailuun. Melodioiden analyysin pohjana on Risto Blomsterin romanilaulutyylien genrejako. Åbergin kirjassaan esittelemät laulut ovat uutta tyyliä. Melodia-analyysissä hän luonnehtii lauluosuuteen koottujen sävelmien tyyppejä. Muutamasta esimerkkilaulusta on myös melodian tarkemmat sanalliset luonnehdinnat. Melodia-analyysiä kirjan kirjoittaja on käyttänyt keinona esitellä erilaisia variaatioita samanlaisesta perusrakenteesta. Mielestäni tässä tavoitteessaan hän on onnistunut hyvin. Yhdestä sävelmäanalyysistä olen kuitenkin kirjoittajan kanssa eri mieltä. Esimerkkilaulun 46 kirjoittaja analysoi AB-rakenteiseksi, vaikka säeparit ovat samanlaisia keskenään – jälkimmäisen ominaisuuden Åberg mainitseekin. Tulkintani säeparien samanlaisuudesta johtaa koko laulusävelmän erilaiseen tulkintaan. Mielestäni sävelmä on tulkittavissa kahdelta säepariltaan miltei identtiseksi eli on AA. Siten voisi sanoa, että melodisesti sävelmä on yksisäkeinen, mutta kun tekstin ottaa huomioon, niin säkeistössä kerrataan kaksi melodisesti identtistä säettä. Tämä on esimerkkisävelmistä ainoa, jossa on tulkinnan varaa.
Aivan kirjan alussa kirjoittaja mainitsee nuottikirjoituksen jättävän ulkopuolelleen monia romanilaululle oleellisia piirteitä. Hän on valinnut muutamat laulutavalle ominaiset piirteet ja lisännyt ne laulunuotteihin erikoismerkein. Näitä piirteitä ovat vibrato, korusävel, aksentti ja glissando. Mielestäni valitut piirteet ovat laulutavalle oleellisia ja siksi on varsin perusteltua merkitä ne myös nuotteihin. Mutta miten romanikulttuurin ulkopuolinen laulaja osaa toteuttaa nämä tyylilliset keinot? Åberg painottaakin laulujen kuuntelemisen äänitteiltä olevan tie tyylin tuntemiseen. Näin varmasti onkin, ja siksi olisi ollut mukavaa, että myös tämän laulukirjan yhteydessä olisi julkaistu äänite.
Nuotinnokset ovat aina tulkintoja kuullusta lauluesityksestä. Laulujen esitystavan analyysissä Åberg keskittyy laulun koristelun analyysiin hiukan tarkemmin. Varsin mielenkiintoinen analyysikohde onkin esimerkiksi vibraton käyttö. Hidas vibrato on laulutyylillinen piirre, joka on juuri romanilaululle omaleimainen. Samanlaista vibratoa ei esimerkiksi valtaväestöön kuuluvien laulajien laulutyyleissä kuule, kun sen sijaan glissandon käyttö on kansanlaulajille ollut hyvinkin yleistä. Kirjoittaja on päätynyt analysoimaan missä kohdin sävelmää vibratoa voidaan käyttää. Tästä varsin havainnollinen esimerkki on Åbergin tekemä yhden sävelmän useiden toisintojen nuotinnos.
Kirjoittajan tekemän analyysin perusteella vibraton käyttöä voisi luonnehtia mausteeksi, jolla pitkiä ääniä väritetään ja laulun tempoa muunnellaan. Vibraton laatua voisi havainnollistaa esimerkiksi jollakin äänianalyysiohjelmalla. Nuotinnoksen mahdollisuudet kertoa vibraton suhteesta esimerkiksi rytmiin, johon Åberg viittaa erityisesti säestyksettömän laulun osalta, ovat olemattomat. Voisiko vibraton avulla kuvata uuden ja vanhan laulutyylin eroja? Voisiko vibraton laatua analysoimalla päästä kiinni laulajien mikroajankäyttöön? Tähän mikroajankäyttöönhän kirjoittaja viittaa analysoidessaan säestyksen vaikutusta laulamiseen.
Sinänsä ansiokas säestystapojen ja tekniikoiden analyysi jätti muutamia oleellisia kysymyksiä avoimeksi. Olisin kaivannut säestystavan ja laulujen välisistä yhteyksistä enemmän konkreettisia esimerkkejä. Åbergin huomiot kirjan viimeisessä artikkelissa keski- ja eteläeurooppalaisista romanimusiikin vaikutteista Suomen romanien lauluun, olisi musiikkianalyysin kannalta varsin hedelmällinen tutkimusalue. Näistä vaikutteista olisi voinut kirjoittaa enemmän nimenomaan musiikkianalyysiosassa. Vaikutteiden ilmenemisestä lauluissa olisin kaivannut konkreettisia esimerkkejä. Siten myös säestystapoja esittelevä luku olisi antanut lukijalle enemmän. Säestystapojen ja tyylivaikutteiden perusteellinen vertailu monien esimerkkien avulla olisi konkretisoinut tutkijan tietämystä lauluissa olevista tyylilainoista. Nyt tämä tietämys jäi suurelta osin lukijan ulottumattomiin. Åberg antaa muutamia viitteitä vaikutteista, mainitsemalla esimerkiksi beat-pohjaisen tanssimusiikin vaikuttaneen muun muassa laulujen harmoniaan sekä bequine-rytmityksen käytön olevan uusi ilmiö laulujen säestyksessä. Näiden huomioiden lisäksi viittauksia vaikutteista on, mutta konkreettiset esimerkit puuttuvat.
Toinen minua askarruttamaan jäänyt aihealue on laulumelodian ja säestyksen välinen suhde. Tätä suhdetta olisi selittänyt nuotinnos, jossa laulumelodia olisi ollut säestystä kuvaavassa nuotinnoksessa mukana. Onko säestyksen rytmissä horjuntaa? Jos säestyksettömälle laulutyylille on ominaista säkeiden loppujen venyttäminen ja huojuva rytmi, voisiko tämä laulutyylille ominainen estetiikka heijastua säestykseen? Onko säestyksellisessä laulamisessa joitain sellaisia tyylikeinoja, joita ei säestyksettömässä laulussa ole? Miten säestäminen vaikuttaa laulun dynamiikkaan?
Itäsuomalaisia romanien lauluja esittelevä laulukirja on kokonaisuutena antoisaa luettavaa ja laulettavaa. Erityisesti laulujen sanoja ja muuttuvaa kulttuuria analysoivat artikkelit syventävät hienosti laulujen maailmaa. Kirja on varsin tervetullut niin etnomusikologien kuin perinteentutkijoidenkin käyttöön. Laulukirja päättyy lauluosuuteen, johon on nuotinnettu edustava valikoima kirjan kirjoittajan keräämiä lauluja. Hän on päätynyt nuotintamaan laulut niiden alkuperäiseen soivaan korkeuteen. Tämä vaikeuttaa jonkin verran laulettavuutta, sillä muutamissa lauluissa melodia on kirjoitettu varsin korkealle. Toisaalta melko laaja-ambituksisia lauluja on toki vaikea kirjoittaa niin, että niitä jokainen voisi vaivatta laulaa. Åbergin ratkaisu edellyttää transponointitaitoja, jos lauluja mielii laulaa iltanuotiolla. Kiehtovat sävelmät palkinnevat tämän vaivan. Mukavaa, että nämä laulut ovat nyt kaikkien ulottuvilla.
Elina Niiranen, FM
Tampereen yliopisto
Musiikintutkimuksen laitos