Maailman meno. Kansanlauluja omalla nuotilla. CD-äänite, Karkkila. 2004. Äänitys ja miksaus: Petri Lopina. Tuotanto: Saliinin Manta ja porukka. PSI-Musiikki Oy, Mun Records, Nummela.
Maailman meno. Kansanlauluja omalla nuotilla -levyn synnyn virikkeenä ovat toimineet folkloristi Kirsti Salmi-Niklanderin väitöskirjaansa (2004) varten keräämät tekstit, joista suurin osa on peräisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista. Muiden muassa Högforsin tehtaan portinvartijan vaimo, Ida Usenius (1894–1970) kokosi merkittävän määrän 1910–1920 luvuilla suosittuja lauluja ikäpolvensa naisilta. Osa lauluista on alunperin julkaistu Högforsin sosiaalidemokraattisen nuoriso-osaston toimittamassa Valistaja-lehdessä (1914–1925), jota Salmi-Niklander tutkimuksessaankin analysoi.
Arkistosta kootut tekstit on puettu uudenlaiseen sävelasuun "Saliinin Mantaksi" ja "porukaksi" itseään kutsuvan karkkilalaisen ryhmän toimesta. Kyseessä on siis työväenperinteen ja karkkilalaisen paikallishistorian tulkintaa ajanmukaisesti sovitettuna. Levy nostaa esiin vanhoja tekstejä ja uusia säveliä – tai ainakin erilaisia säveliä kuin 1800–1900 -lukujen vaihteen olivat.
Tekstiasultaan ja aiheeltaan suuri osa lauluista noudattaa perinteistä luokkavastaista eetosta. Lauluaiheiden herkkyys luokkavastaisuuden sosiaalisena kontekstina korostuu sellaisissa laulusäkeistöissä, joissa ajallinen ja paikallinen marginaalisuus hyväosaisiin painottuu:
Niin kauan kärsi köyhä kansa
ja roistoväen hyväksi teki töitä
Kun kehnon palkan sai se vaivoistansa
niin kireämmälle veti nälkävyötä (Varkaitten valta-laulu)
Kiihkeän eriarvoisuuden ilmapiiriin ja sen retoriikkaan voidaan laskea kuuluvaksi edellä mainitun lisäksi laulu "Herrojen Kustu":
Hän (Kustu) pyhät ja arjet juoksentelee
ja tehtaan hyväksi häärää
hän aina on valmis menemään
minkä tirehtööri määrää.
Kuten kansanlauluissa yleensä, myöskään karkkilalaisten lauluissa yleiset hyväosaisten määrittämät sosiaaliset normit eivät välttämättä päde tai ne voidaan väliaikaisesti kumota. Kulttuurisesti rajattua ja ei-hallittua epäjärjestystä kuvataan ja uudelleentulkitaan monin eri sanakääntein, mikä on ymmärrettävää laulujen historiallista syvyyttä ja ajan yhteiskunnallista epävarmuutta vasten. Oman tyyppinsä muodostavat myös laulut, joissa maskuliininen eros nousee rajoittamatta mittaansa:
Mies voipi lempiä yhtä ja toista,
kuulua hetken kenelle vaan.
Naiselle tok lempi on suurenmoista,
hän lempivi, lempivi kerran vaan
(Valssi)
Kokemattoman pojan kustannuksella voidaan aina myös pilailla:
Katso sä likka sun napasi alle
kun se on lävistetty.
Siel on niin monen mamman pojan
kalu pehmitetty.
Toisaalta rajoittamaton itsellisen pärjäämisen eetos kohtaa vastakohtansa:
Tässä kylässä likkoja on, vaan noita ei ole kovin montaa
Vaivanen noistakin ämmän saa, voi poikaa onnetonta
(Kansanlaulu omalla nuotilla)
Kiintoisaa on, että kansanomaisen lauluperinteen vaellus ryhmästä toiseen näyttää ylittävän totutut vähemmistörajat. Esimerkiksi laulun "Pahako lie" ensimmäisen säeparin olen tallentanut itäsuomalaisten romanien parissa: kulttuurista vuorovaikutusta ja dialogiaa siis osuvimmillaan.
Myös musiikillisesti äänite on innoittava ja sitä voisi luonnehtia ajanmukaiseksi risteymäksi kansainvälisiä ja kansallisia musiikkiperinteitä ja innovaatioita. Ensimmäinen raita Maailman meno on "froikkarilaiseen" tyyliin sovitettu ja Esa Pulliaisen kitarasoundein maustettu hupaisa beat. Heavympää ja laulullisesti "röyhkämäisempää" tulkintaa edustaa "Varkaitten valtakunta". Kansanomaista etnosävyä löytyy useimmilta raidoilta, kuten sävelmästä "Laulu". Myös teatraalinen äänenkäyttö lienee luettava osaksi tämän päivän kansallista musiikkiperinteiden moniäänisyyttä. Sovittajat ovat taas uskoakseni kuulleet Heikki Silvennoista tehdessään "Juomarin laulua", siksi hillityn soivaa blueskitaran käyttö ja sointi on. Soveltavaa bluesrakennetta löytyy useammalta raidalta, kuten esimerkiksi laulusta numero 9. Jazzkitaran sointia voi kuulla Bossa nova -tyyliin sovitetusta sävelmästä "Pohjolan tyttö", joka saa rinnalleen kuitenkin turvatun kotoisen sanoituksen ja sävelasun.
Musiikillisen syvärakenteen piirteet ovat siis ajan kansallisen viihdemusiikin traditioissa. Kansanlaululyriikan ja ajan sointiasun risteymä onkin oivallinen osoitus kansallisen ja kulttuurisen musiikin itsemäärittelyn sitkeähenkisyydestä. Tyylistä toiseen siirtyvät sävelmät ja kotoisat tekstit tuottavat niin esittäjille kuin kuulijoilleenkin vahvan tunteen sekä suomalaisuudesta että paikallisuudesta, karkkilalaisuudesta.
"Suomalaisten kansanmusiikki-julkaisujen"perinteitä seuraten voisi sanoa, että Maailman meno -äänitteen tekijät ovat kuunnelleet laulujen yhteiskunnallis-kulttuurisia kaikuja innovatiivisessa mielessä. Äänitteen tekotapa viittaa yhtäältä kansatieteelliseen perusongelmanasetteluun – etenkin lauluaiheiden dokumentoidussa mielessä – toisaalta äänite tuottaa uudenlaisia musiikkiperinteitä. Kuunneltuaan Maailman menoa voi hyvin yhtyä myönteisiin arvioihin työväenmusiikista. Tämä uudenlainen etnopop täyttää modernin kaupunkiympäristön, ja uskon äänitteen vakiinnuttavan asemansa kansallisilla tai vähintäinkin akateemisen musiikin markkinoilla.
Kai Åberg, FT
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus