Muistelu ja oman elämän jäsentäminen kertomalla ovat aikaamme kuvaavia ilmiöitä. Julkisuuden henkilöiden omaelämäkertoja ja tutkimuksia marginaaliryhmien kerrotuista kokemuksista ilmestyy yhä enemmän. Samanaikaisesti järjestetään erilaisia muistelun ja omaelämäkerrallisen kerronnan kursseja. Eräs merkki muistelemisen merkityksestä ovat erityisesti meillä Suomessa suosiossa olevat kansalle suunnatut erilaiset omaelämäkertakilvat ja -keruut. Suomessa on myös ihmisiä, jotka ovat vastanneet useaan eri keruuseen. Tällaiselle aktiivikirjoittajalle kirjoittaminen sekä omasta elämästä kertominen näyttävät sisältävän erityisen paljon merkityksiä. Aktiivikirjoittaja saattaa kirjoittaa esimerkiksi kokonaisen omaelämäkertansa yhä uudelleen ja uudelleen.
Yhden ihmisen omaelämäkerrallisia kirjoituksia pitkältä aikaväliltä ei perinnetieteissä ole juuri tarkasteltu, mikä johtuu ilmeisimmin aineistojen oletetusta puuttumisesta. Olenkin iloinen löydettyäni yhden aktiivikirjoittajan, vuonna 1919 syntyneen siirtokarjalaisen Marian (1), elämäkerralliset kirjoitukset. Maria on kirjoittanut elämästään useita satoja sivuja yli kahdenkymmenen vuoden ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistolle sekä Museoviraston Keruuarkistolle. On ollut antoisaa tutkia kerrontaa, joka kattaa ajanjaksoltaan näinkin pitkän ajan.(2) Marian kirjoituksista löytyy eroavuuksia. Yksi syy variaatiolle on kirjoituskonteksti, eli arkistojen laatimat keruukehotukset. Merkittävää on ollut miten kysytään ja millaista tarkoitusta varten. Välillä tekstit tuottavat hyvin erilaisia kuvauksia samoista asioista, jolloin lukijana voi huomata, kuinka kerrontaan ovat selkeästi vaikuttaneet myös tietyt historialliset ja sosiaaliset kontekstit. Marian eri omaelämäkerralliset tekstit osoittautuvat keskenään erilaisiksi tarkasteltaessa erityisesti sitä, miten hän representoi naiseuttaan. Tässä artikkelissa tarkastelen Marian elämäkerrallisen kerronnan(3) kautta, mitä tutkimuksellisia mahdollisuuksia aktiivikirjoittajien toistuva pitkän aikavälin kattava kerronta tarjoaa. Käytän esimerkkeinä otteita yhdeksästä Marian kirjoituksesta, joista vanhin on hänen 64-vuotiaana kirjoittama Karjalaisten omaelämäkerta (SKS 1983) ja uusin Kaarina Määtälle kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitettu teksti Pitkä avioliitto (2003).(4)
Artikkelin alussa pohdin tutkijan omien tunteiden vaikutusta erityisesti toistuvan omaelämäkerrallisen kerronnan lukuprosessiin. Kerron mitä analyyttista käyttöarvoa lukukokemuksessani syntyvien usein ristiriitaistenkin tunteiden reflektoinnilla on minulle ollut. Seuraavaksi esitän kolme erilaista tutkimuksellista näkökulmaa, joiden kautta on mahdollista lähestyä toistuvaa omaelämäkerrallista kerrontaa. Näkökulmat ovat: kerronnan kontekstisidonnaisuus, kertovan subjektin monikerroksisuus ja kirjoittajan toimijuuden huomioiminen luennassa. Kaikki esittelemäni näkökulmat ovat sidoksissa toisiinsa kuitenkin lähestyen toistavaa omaelämäkerrallista kerrontaa hieman eri suunnilta. Teoreettisina ja metodologisina apuvälineinä käytän omaelämäkertojen performatiivista luentaa sekä erojen intersektionaalisen järjestäytymisen analyysia. Omaelämäkertojen performatiivisuus merkitsee sitä, että kerronnassa subjektin representaatioiden katsotaan rakentuvan kulttuurissamme jo valmiina olevien subjektiuden esittämisen tapojen lainaamisen ja toistamisen kautta. Oleellista performatiivisessa luennassa on muun muassa kerronnan kontekstisidonnaisuuden huomioiminen: kerronta rakentuu aina tiettyjen kontekstuaalisten ehtojen alaisena. Performatiivisella luennalla pyrinkin paljastamaan kerrontaa ohjaavia konteksteja sekä tarkastelemaan miten kontekstit ovat rakentuneet, miten ne vaihtelevat kerrontatilanteesta toiseen ja millaisia mahdollisuuksia subjektilla on toisin toistamalla purkaa performatiivisuuden voimaa. Marian kerronnasta poimittujen esimerkkien avulla pyrin havainnollistamaan erityisesti performatiivisuuden tarjoamia mahdollisuuksia toistuvassa omaelämäkerrallisessa kerronnassa rakentuvien erojen ja erojen suhteiden tarkasteluun. Intersektionaalisuus merkitseekin vuorostaan erilaisten subjektia lävistävien erojen (esimerkiksi sukupuoli, rotu, luokka, seksuaalisuus) suhteiden tarkastelua. Intersektionaalisessa lähestymisessä eri eroja ei vain rinnasteta toisiinsa, vaan kiinnostuksen kohteena on ennemminkin erilaisten erojen hierarkkinen järjestäytyminen sekä erojen välisten ja sisäisten merkitysten pohtiminen.
Erilaiset ennakko-oletukset, ideologiat ja normit vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme aineistoomme ja mitä nostamme sieltä esiin. Käsittelemämme tieto on aina osittaista, rajautunutta ja tilannesidonnaista (Haraway 1991, 188, 190). Lukiessani Marian omaelämäkerrallisia tekstejä koen hyvin sen, kuinka aineiston luenta on alati liikkuva prosessi. Lukuprosessiin vaikuttavat aina lukijan kulttuuri- ja tietoympäristön lisäksi hänen omat tunteensa. Myös tunteiden opastamat lukureitit ovat aina osittaisia. Koska aineiston luennan herättämät tunteet ohjaavat meitä tulkinnoissamme, on ne syytä ottaa vakavasti. Marian eri omaelämäkerroissa on sekä sisäisiä että keskinäisiä ristiriitoja, jotka hämmentävät minua lukijana. Samalla kun Marian tekstien kirjoituskontekstit varioivat, niin myös omat lukukontekstini varioivat suuresti. Voinkin näin jälkeenpäin todeta, että tekemäni teoreettis-metodologiset valinnat ovat selkeä seuraus kirjoituksien sisältämien ristiriitojen minussa ajoittain herättämistä tunteista. Siksi – nykyään ehkä jo konventionaaliseksi muodostunut – itsereflektio on mielestäni työssäni hyvin aiheellinen.
Tutustuessani muutama vuosi sitten Marian kirjoituksiin, luin niistä ensimmäisenä hänen Satasärmäinen nainen -keruuseen (1992) kirjoittamansa omaelämäkerran. Ihastuin siihen. Tunsin aluksi suurta kiinnostusta ja intoa erityisesti kirjoituksessa tapahtuvaa vammautumisen (Maria alkoi kuuroutua varhaisessa keski-iässä), naiseuden ja äitiyden yhteenliittymisiä kohtaan. Luin Satasärmäinen nainen -omaelämäkertaa innolla, se tuntui läheiseltä ja hyvin kiinnostavalta. Näin jälkeenpäin voin nimetä oman lukuprosessini alun hurmaantumiseksi ja eräänlaiseksi romanssiksi.(5) Tunteeni kuitenkin vaihtelivat suuresti lukuprosessin edetessä. Melko pian huomasin, että ensimmäinen Mariasta muodostamani ihastuttava kuva taisikin olla vain haluamani kaltainen. Nimittäin kun tartuin hänen toiseen elämäkertaansa (Karjalaisten elämäkertakilpaan 1983 kirjoitettuun) petyin. Missä oli se Maria, josta innostuin, joka oli herkkä, humoristinen ja analyyttinen? Karjalaisten elämäkerrasta välittyi omaa viattomuutta korostava ja elämää nostalgisoiva, jopa kaunisteleva nainen. Pettymys lannisti silloin, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se vei minua luennassani eteenpäin. En halunnut antaa pettymykselle yliotetta, vaan halusin katsoa, mihin se minut johtaa. Luin tekstejä uudelleen ja uudelleen. Kun ryhdyin tarkemmin tarkastelemaan eri omaelämäkertojen tuottamia merkityksiä sukupuolelle ja muille eronteoille, huomasin niissä sekä tekstien sisäisiä että tekstien välisiä ristiriitaisuuksia. Samalla luin paljon kontekstikirjallisuutta (lotta-, sota-, karjalaisuustutkimuksia ym. historiallista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta), minkä avulla huomasin Marian liikkuvuuden häneen kohdistuvien odotusten sekä hänen omien valintojensa/vastarintansa välillä. Omaelämäkerroista tuli moniulotteisempia ja säröisempiä. Kun pystyin tarkastelemaan kerrottua hieman analyyttisemmin, innostuin siitä uudelleen.
Lukemalla eri tavoin toistuvia kertomuksia yhä uudelleen huomasin, kuinka kirjoitukset olivat välillä pyrkineet vakuuttamaan ja suostuttelemaan minut tietynlaista lukutapaa kohti. Nyt minulla oli kuitenkin mahdollisuus myös etäisyyden tuntemiseen. Usean lukukerran jälkeen esimerkiksi naisen viattomuuden korostamiselle Karjalaisten omaelämäkerrassa löytyi historiallisia selityksiä. (6) Minusta tuntui kuitenkin, että teoreettisempi asemoitumiseni myös etäännytti minua teksteistä. Ja etääntymisestä seurasi syyllisyyttä. Tuntui väärältä himoita ristiriitoja, tunsin olevani tirkistelijä ja tunkeutuja. Toisaalta ajattelin oman lukijan auktoriteettini mukanaan tuomaa vastuuta: minun täytyi myöntää, että kaikkea en voi ottaa esille, kaikkea en voi nähdä ja siksi joudun yhä enemmän määrittämään omaa paikkaani lukijana sekä sitä, miksi kiinnostun juuri tietyistä kohdista kerronnassa. Eli joudun koko ajan miettimään omien lukupaikkojeni ja toisaalta kirjoitusten kontekstien jännitteitä.
Pohdin myös paljon rooliani tirkistelijänä. Tirkistelen Marian elämää eri omaelämäkerrallisten kertomusten kautta ja sitten etsin kertomuksista säröjä eli ristiriitoja. Välillä mietin onko tämä reilua. Luentani onkin tasapainoilua omien tunteideni ja tulkintojeni välillä. Onko minulla oikeutta tirkistelyyn ja miten voin olla tarpeeksi hienotunteinen ja nöyrä tulkinnassani? Missä ovat nöyryyden rajat ja kuinka kauan voin tehdä vain oikeutta tutkimuskohteelleni? Mielestäni asia on mahdollista kääntää onneksi myös toisin päin: tutkijan oma positio voidaan nähdä myös resurssina. Perustan luentani näkökulmaan tiedon tuottamisesta, en sen löytämisestä. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää luentaa, vaan useita erilaisia toisiinsa nähden ristiriitaisiakin tulkintoja. Lukijan tunteet ja politiikka ovat aina luennassa mukana, haluaa hän sitä tai ei. Luenta ei ole koskaan viatonta. Siksi oma lukijapositio tulee ottaa vakavasti ja omat motiivit tulee huomioida.(7)
Vaikka omien tunteiden ja ennakkoasenteiden reflektoiminen on tärkeää, en tarkoita tunteita tarkastelevalla emotionaalisella luennalla kuitenkaan empaattista luentaa, toisen kanssa kokemista.(8) Tunteet voivat luoda lukureittejä mutta eivät reittejä toisen ymmärtämiseen tai toisen kokemusmaailmaan astumiseen. En voi itse saavuttaa kaikkia Marian kertomien tapahtumien merkityslatautumia, olenhan elänyt elämääni aivan eri aikana, eri paikassa ja erilaisessa kulttuuriympäristössä. Välillä on ollut vaikeaa käsittää esimerkiksi joidenkin ihmisten toimintaa, joista hän on kertonut. Välillä Marian omat valinnat tai kerronnan sävy ovat kummastuttaneet. Mielestäni tämä eron/toiseuden (suhteessa tutkimuskohteeseen) tiedostaminen on hyvin keskeistä kaikessa tutkimuksessa. Tutkimusta tehdessä tulee aina pohtia myös omaa positiota ja omia teoreettis-metodologisia valintoja sekä muistaa, että tutkija tuo merkityksenantoprosessiin aina mukaan oman muistinsa, kokemuksensa ja ruumiillisuutensa.
Post-kolonialistinen feministi Ien Ang käyttää termiä yhteismitattomuus (incommensurability) tarkastellessaan sitä, kuinka mm. hänen kokemuksillaan ja valkoisen länsimaisen naisen kokemuksilla ei useinkaan ole kosketuspintaa. Vaikka feministisessä teoretisoinnissa onkin kyseenalaistettu yhteisen, universaalin naisidentiteetin ja naisymmärryksen olemassaolo (ja samalla käännytty monimuotoisuuden politiikkaan), ei Angin mukaan vieläkään ole tarpeeksi kiinnitetty huomiota naisten väliseen eriarvoisuuteen. Yhteismitattomuus viittaa ymmärtämättömyyteen, joka syntyy kahden taustaltaan erilaisen ihmisen kohdatessa. (Ang 2001, 177-192.) Ang ei tarkoita yhteismitattomuudella absoluuttista ymmärtämättömyyttä vaan rajoituksia kommunikoinnissa. Hänen mukaansa voimme vuoropuhelussa vain olettaa toisen ymmärtävän mitä tarkoitamme, mutta täydellinen molemminpuolinen ymmärrys on täysi mahdottomuus. Yhteismitattomuus viittaakin näihin ymmärtämättömyyden hetkiin ja juuri nuo hetket innostavat meitä kommunikoimaan. Angin omien kokemuksien mukaan ymmärtämättömyyden hetket ilmaantuvat mm. silloin kun pyrkii jakamaan kokemuksia rasismista valkoihoisen kanssa, jolta puuttuu subjektiivinen tieto siitä, mitä rasismin kohtaaminen on. (Ang 1997, 57-69.) Pidän Angin ajatuksesta yhteismitattomuudesta. Koen sen ilmenevän ajoittain itseni ja Marian kirjoitusten välillä, ja toisaalta juuri nämä ymmärtämättömyyden hetket ovat tuntuneet niiltä kiinnostavimmilta hetkiltä. Voisi sanoa, että silloin tällöin tunteiden herääminen on eräänlainen todiste jonkinasteisesta vallankäytöstä ja vinkki siitä, että asioihin tulee puuttua (Ahmed 2003, 246-247).(9) Esimerkiksi joskus Marian representoima miesten naisia kohtaan väheksyvä käytös suututtaa. Suuttumus vuorostaan paljastaa jotain mahdollisesta vallankäytöstä ja johdattaa kriittiseen luentaan. Marian omaelämäkerrallisten tekstien sisäisten ja välisten ristiriitojen minussa herättämät tunteet johtivat minut pohtimaan toistavan elämäkerrallisen kerronnan tarjoamia tutkimuksellisia mahdollisuuksia. Tunteiden johdattelemana lähdin pohtimaan sitä, onko toistuvalta kerronnalta mahdollisuus kysyä sellaisia kerrontaa koskevia kysymyksiä, jotka eivät avaudu pelkästään yksittäistä omaelämäkerrallista kerrontaa tarkasteltaessa.
Toistuvaa aktiivikirjoittajien omaelämäkerrallista kerrontaa ei ole juuri tutkittu, vaikka suomalaiset laajat aineistot tarjoaisivat tähän kansainvälisestikin katsottuna poikkeuksellisen hyvän mahdollisuuden. Aktiivikirjoittajan eri aikoina mutta samasta aiheesta kirjoittamia tekstejä tarkasteltaessa avautuu oiva tie tarkastella kerronnassa esiintyvää toistoa ja toistossa mahdollistuvaa variaatiota. Marian omaelämäkerroissa jotkut kertomukset näyttävät toistuvan lähes aina samankaltaisina, kuten ensimmäistä lapsuuden muistoa tai kotipiiriä kuvaavat kertomukset. Joidenkin asioiden, kuten esimerkiksi raskauden ja äitiyden, kerronnassa esiintyy vuorostaan paljon variointia.
Perustan toistuvien omaelämäkertojen luentani Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteeseen.(10) Butlerille performatiivisuus viittaa subjektin rakentumiseen, muunteluun ja jatkuvuuteen tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa (Butler 1993, 108-109).(11) Performatiivisuus realisoituu erilaisissa arjen käytänteissä, kuten esimerkiksi omaelämäkerrallisessa kerronnassa. Marja Kaskisaari onkin jalostanut butlerlaisen performatiivisuuden omaelämäkertojen lukutavaksi. Performatiivisessa luennassa on oleellista huomioida sen kiinnittyminen toistoon, tunnustuksellisuuteen ja vaikenemiseen. Performatiivinen luenta perustuu käsitykseen siitä, kuinka omaelämäkerrallisessa kerronnassa subjektin representaatiot tuotetaan performatiivisesti lainaten ja toistaen kulttuurissamme jo valmiina olevia subjektiuden esittämisen tapoja. Esimerkiksi kirjoittaessamme elämästämme emme kirjoita ihan mitä haluamme, vaan kirjoitamme sidoksissa niihin elementteihin, jotka katsotaan sopiviksi yhteiskunnassamme. Näin tekstejä luetaan performatiivisina, subjektia sekä tuottavina että rajaavina tekstuaalisina tekoina. (Kaskisaari 2000; 2002.) Performatiivit ovat ilmaisuja, jotka eivät siis kerro jonkin olemassaolosta, vaan tekevät ilmaistun asian olemassa olevaksi. Eli toisin sanottuna performatiivisen ilmaisun takana ei ole valmiiksi annettua pysyvää identiteettiä, vaan juuri ilmaisu rakentaa identiteetin itsessään. Omaelämäkerta on siis eräänlainen performatiivi(12), koska se tekee subjektia ja häntä ohjaavia normeja todeksi. Performatiivi on myös työkalu, jolla kerrontaa tarkastellaan. Performatiivinen luenta on tekstien linkittämistä, sen katsomista miten eri erokategoriat (sukupuoli, rotu, luokka, ikä, seksuaalisuus jne.) rakentuvat ja kohtaavat kerronnassa. Pyrin artikkelissani tarttumaan myös siihen, tarjoaako (ja miten) performatiivinen luenta mahdollisuuden myös subjektin toimijuuden tarkasteluun.
Saman kirjoittajan eri tekstien luennan kautta on mahdollista keskittyä erityisesti subjektin rakentumisen variointiin. Kun kiinnostukseni kohteena on toisto ja toistossa ilmenevä variaatio, niin käytännössä ensinnäkin etsin aktiivikirjoittajan eri omaelämäkerrallisista kirjoituksista usein toistuvia kertomuksia. Toiseksi tarkastelen, miten nämä kertomukset rakentavat erilaisia merkityksiä samalle aiheelle, miten joskus jostain vaietaan tai joskus jotain tunnustetaan tai miten joistakin kertomuksista on rakentunut pysyviä ja hyvin vähän varioivia. Aktiivikirjoittajien omaelämäkerrallisissa teksteissä esiintyvien yksittäisiä elämäntapahtumia käsittelevien toistuvien kertomusten ja toistuvissa kertomuksissa ilmenevien muutosten tarkastelu on eräs keino päästä käsiksi muun muassa seuraaviin tutkimuksellisiin näkökulmiin. Kaikki seuraavaksi esittelemäni näkökulmat ovat sidoksissa toisiinsa, lähestyen kuitenkin toistavaa omaelämäkerrallista kerrontaa hieman eri suunnilta.
Kerronta on aina kontekstisidonnaista; hetkeen ja paikkaan sitoutuvaa prosessointia.(13) Muistelussa ja kerronnassa menneitä kokemuksia pyritään rekonstruoimaan nykyisyydestä käsin ja tämä menneen imitoiminen on aina sävytetty nykyisyyden sävyillä. Kun menneestä nostetaan esille juuri kirjoitushetkellä tärkeiksi koettuja asioita, saattavat jotkut menneen äänet tulla piilotetuiksi, vaiennetuiksi ja unohdetuiksi. Muistelemisen ja muistojen ei katsotakaan sellaisenaan heijastavan menneen tapahtumia, vaan tiettynä aikana tietyssä paikassa ja tilanteessa tapahtumista tehtyä tulkintaa ja valintaa. Muistot eivät ole staattisia tai selvärajaisia, koska niitä on aina mahdollista tulkita ja muokata uudelleen (Saarenheimo 1992, 272).
Tutkittaessa aktiivikirjoittajan toistuvaa ja toistossa varioivaa kerrontaa ei olekaan mielekästä kysyä ainoastaan miten kerrotaan. Toistuva kerronta tarjoaa oivan mahdollisuuden jatkokysymyksille: ”Miksi kerrotaan juuri tietyllä tavalla?”, ”Miksi välillä jostain vaietaan ja jotain taas vuorostaan tunnustetaan?”, ”Mitkä tekstin sisäiset ja ulkoiset tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet kerrontaan?”, ”Millaisten tuotantoehtojen puitteissa teksti on syntynyt?”. Saman kirjoittajan eri aikoina ja erilaisiin tarkoituksiin kirjoitettujen omaelämäkertojen performatiivisella luennalla voi tutkia tekstin ja kontekstin välistä suhdetta. Näin luennalla on mahdollista avata näköaloja myös laajemmin muuhun yhteiskuntaan ja sen sosiaalisiin sekä kulttuurisiin rakennelmiin. Esitän seuraavaksi neljä eri muunnelmaa kertomuksesta, jonka aiheita ovat lapsuus ja työnteko. Vaikka aihe on sama, sitä lähestytään kussakin hieman eri tavoin. Marian lapsuudessa 1920-luvulla lasten osallistumista työntekoon pidettiin itsestään selvänä. Monelle perheelle lasten tekemä työ oli elinehto, eikä lapsia ollut varaa pitää kovin kauan toimettomina. Työhön ryhdyttiin heti kun kyettiin ja maalaisympäristössä tekemättömiä töitä riitti. (Kemppainen 2001, 14.) Marian eri omaelämäkerroissa rakentuu hieman erilaisia kuvauksia työn luontevuudesta ja mielekkyydestä. Ensimmäisenä Karjalaisten omaelämäkerrasta (KE) poimittu ote, joka on kuvauksista "kevein".
Työhön totutettiin pienenä. Astioiden kuivaaminen, lattioiden lakaiseminen, hellapuiden kantaminen, olivat jo 5-6-vuotiaan töitä. Hain aitasta leipää, ruokasuojasta voita ja maitoa. Pöydän kattaminen oli lapsen työtä. Lusikka ja kupin ripa oikealle puolelle. Olen puoliksi vasenkätinen, oikeassa ranteessa oli iso syylä, siitä muistin, mikä oli oikea käsi, pieni olen silloin ollut. Pienempien liekuttaminen ja pissojen pyyhkiminen olivat töitäni. (- - -) Ojanvarsien haravoiminen oli lasten työtä, meillä oli n. 600 metriä pitkät niityn sarakkeet, oli kuuma päivä, sänki pisteli paljasta jalkaa, sai mennä etu- ja takaperin ennen kuin oli sarakkeen päässä. Meillä kasvatettiin sipulia myyntiin, ensin piti kitkeä sipulipenkki, sen jälkeen pääsi uimaan. Naapurin lapset pääsivät paljon useammin kun heitä oli enemmän. Uimme monta kertaa päivässä, pidimme uinti- ja sukelluskilpailuja. Usein äijä huusi mäeltä, Maikko ja Hessa, ei auttanut enää odottaa. Äijä oli sairaalloinen, mummo laitto äijän lasta liekottamaan että pääsimme uimaan. Hän melkein itki siinä liekuttaessaan, kun piti olla paikoillaan. Omat laulunsa hän aina lauloi lapselle, ensin Veikkoi miul venettä veisti tai Tillimäritsit tievut natsut se o veikkone venänttä, mutta kun alkoi kyllästyttää niin muuttui laulu, Tillimä tillimä lieruu, tyttö se pisti pieruu, keskellä kirkkomäkkii, jos oli paljo väkkii. Silloin mummo alkoi huutaa, ei lapselle saa tuollaista laulaa ja äijä tuli kutsumaan meidät kotiin. (SKS KRA KE 1983)
Vuonna 1983 kirjoitettu KE:n elämäkerta on muunnelmista vanhin, joten Maria on sitä kirjoittaessaan ollut vasta aloitteleva arkistovastaaja. Töitä kuvataan neutraalisti erotellen perinteiset lasten työt. Työtä oli aina ja otteen välittävän kuvan mukaan oli luonnollista, että lapset osallistuivat sen tekemiseen. Askareita ei erikseen mainita raskaaksi tai tylsistyttäväksi ja onnea oli, kun päivän aikana pääsi useasti töiden lomassa uimaan. Vaikka äijän käskyjä ja oikkuja oli toteltava, ei tämä riko Marian tuottamaa harmonista kuvaa lasten työpäivästä. Otteeseen on liitetty myös katkelma humoristisesta karjalaisesta perinnehokemasta, onhan kyse karjalaisen omaelämäkerrasta. Sukupuolittuneeseen työjakoon ei otteessa puututa lainkaan. Seuraava ote on kirjoitettu SKS:n naisomaelämäkertakilpaan Satasärmäinen nainen ja se on sävyltään sekä sisällöltään erilainen.
Piti lähteä ensimmäisellä käskemisellä, tai muuten kohta lojahtaa sanoi mummo. Ei myöskään saanut sanoa, en osaa, heti sanottiin, opettele. Yritettävä oli. Vanhempien puheisiin ei saanut puuttua, mitä he sanoivat, se oli laki. Kesällä piti hyvin pienenä kitkeä sipulipenkkejä, ajaa lehmät hakaan ja kotiin, auttaa mummoa tuvan pöydän kattamisessa, lattian lakaisemisessa, kantaa tupaan pieniä hellapuita sekä liekuttaa pienempiä. (- - -) Vaikeimpana kesätyönä pidin ojanvarsien haravoimista. Meidän niityn sarakkeet olivat 600 metriä pitkiä. Minulla oli pieni harava millä vedettiin heinät pientareelta että voi ajaa haravakoneella. Oli kuuma päivä, sänget pistelivät pientä jalkaa, olkapää väsyivät ja työ piti tehdä hyvin. Tuli siinä mentyä etu- ja takaperin ennen kuin yksi ojanvarsi oli haravoitu. Kun pääsi loppuun, aloita toinen. Talvella oli vähemmän työtä, käämin tekoa ja kangasta puihin laitettaessa letin pitäminen oli työni jo hyvin pienenä. Kärsivällisyyttä kysyttiin kun kangasta niisiessä piti antaa päitä, se oli koko päivän työ. Kesken leikin piti juosta hakemaan aitasta leipä, tuo havu (uuni luuta) ulkoa, vie havuvesi ulos, kutsu miehet syömään. Lauantaisin oli piirakoiden niputtaminen jo hyvin pienen tytön työ. Serkkuni muistaa että aloitettiin jo viisivuotiaana, mummoni komensi, sorjii o tehtävä tai hakkaan vasaralla näpit hienoksi. (SKS KRA Sata 1991)
Esimerkissä tulevat hyvin esiin lapsiin kohdistuvat vaatimukset ja käskyt. Lapsella ei ollut varaa neuvotella asioista, tuli olla kuuliainen ja kärsivällinen. Otteen yleisilme on edellistä otetta kriittisempi, vaikka kritiikkiä ei eksplisiittisesti ilmaistakaan. Kuitenkin käskymuodot (tuo, vie, kutsu), sekä ilmaisu ”jo hyvin pienenä” tuovat esiin Marian suhtautumisen työtaakkaan. Kun käskettiin, oli toteltava, vaikka leikit olisivat kesken tai työ liian vaikea ja vaativa. Lapsella ei ollut oikeuksia omaan tahtoon, vain velvollisuuksia työhön. Marian omaelämäkerroista Satasärmäinen nainen -kilpaan lähetetty on kokonaisuudessaan kriittisin ja ”rohkein”.(14) Maalaislapsuutta ja naisen asemaa ei siinä juuri romantisoida. Edellinen ote ilmaiseekin varmasti hyvin realistisen kuvan aikakauden maalaislapsen työstä ja asemasta perheessä. Sukupuoli otetaan mukaan vasta lopussa, jossa mainitaan piirakoiden leipominen. Seuraava ote on elämäkertojen ulkopuolisesta tekstistä, joka on lähetetty vuonna 1985 keruuseen Perinne elämässäni. Ote on poimittu kohdasta, jossa vastataan kysymykseen sukupuolirooleista ja kasvatuksesta avioliittoon.
Minun kotonani oli tavallista suurempi ero tyttöjen ja poikien välillä. Se kai johtui mummoni ja hänen anoppinsa näkemyksistä. Mummoni oli ainoa lapsi, anopillani taas oli kolme poikaa, joista hän oli puhunut: A nää onki miu poikija , eikä arvostanut samalla tavalla tyttäriään, halk häntii oli sanonut naisista. Tyttö kasvatettiin palvelijaksi ja poika palveltavaksi. Karjalassahan naiset olivat mukana kaikissa ulkotöissä, tytön piti pienestä pitäen oppia joka työhön. Ei saanut istua jouten. Pojilla oli paljon enemmän vapaa-aikaa. He tulivat puhtaaseen tupaan ja istuivat ruokapöytään. Tyttöjen ja yleensä naisväen paikka oli pöydän latvalla, aina piti huomata mikä alkoi pöydästä vähetä. Ei saanut olla yhtä palaa leikattua leipää, yhtä perunaa tai maitokaadin tyhjänä, siitä huomautettiin napakasti vaikka vieraiden kuullen. Sanottiin jo on painava takapuol tai tyttölapsel pittää olla silmät joka puolel, sulhaset kääntyyt takasii ko tällane tyttö o talos. Syönnin jälkeen alkoi tiskaaminen, tuvan lattian lakaiseminen ja usein sikojen syöttäminen. Sen kaiken tekivät naiset. Poikalapset saivat käydä ruokalevoille tai mennä ulos hyppimään, se oli tytöiltä kielletty. Meillä eivät miehet tarttuneet tee-, kahvi- ja maitokaatimeen, jos lasi oli tyhjä oli naisväen se heti täytettävä. Anoppinsa mukaan kasvatti vielä äitinikin veljeni ja minun poikani ottivat enostaan esimerkkiä ja antoivat sisariensa passata itseään. Lapsuudenkodissani eivät miehet hoitaneet lapsia, oli ero naisten ja miesten töillä. (- - -) Minua suututti aina kun kasvatettiin miestä ja avioliittoa varten. Näin en ole itse tehnyt. Ammattiin olen jokaisen toivonut valmistuvan. (- - -) En saanut muuta neuvoa kuin ainaista jankutusta, piti opetella tekemään työtä, että saa miehen ja osaa olla hänelle mieliksi. Minulla oli muutamia rouvaystäviä nuoruusvuosinani, he kehottivat nauttimaan nuoruudesta. Sattuivat olemaan iloisia ja harrastivat varsin viattomia syrjähyppyjäkin. En tuntenut mitään hinkua avioliittoon ennen sotia. (SKS KRA Perinne elämässäni 1985)
Ote säröttää aiempaa kerrontaa työstä. Se ilmaisee Marian kokemaa sukupuolista sortoa. Pojilla oli helpompaa, enemmän vapaata ja heitä passattiin. Maria on tuntenut katkeruutta vähäisistä mahdollisuuksista lepoon tai leikkiin. Agraariyhteiskunnassa työnjaon sukupuolittuneisuus oli hyvin tiukkaa. Jako on ollut kuitenkin sikäli myös joustava, että nainen saattoi tarttua useisiin miesten töihin, mutta miehet eivät tarttuneet naisten töihin muulloin kuin äärimmäisessä poikkeustilassa. Mies ei voinut tehdä naisten töitä menettämättä miehistä arvoaan. (Siiskonen 1990, 24.) Sukupuolittunut työnjako on velvoittanut tiukimmin hedelmällisyysikäisiä miehiä ja naisia. Lasten ja vanhusten työ ei ole ollut yhtä sukupuolisidonnaista. Myös naimattomille naisille miesten töihin osallistuminen on ollut luontevampaa kuin naimisissa oleville. (Löfgren 1977, 26.) Jos edellinen ote on sävyltään kriittinen, on viimeiseksi vuorossa hyvin nostalginen ote omaelämäkertojen ulkopuolelta. Olen valinnut vertailutekstiksi vuonna 1997 Maan sydämellä -keruuseen lähetetyn tekstin, joka on kaunis kuvaus maatilan arjesta. Tunnelmaltaan se poikkeaa täysin edellisistä. Kerronta on yleisluontoisempaa ja nostalgista. Menneen onnea verrataan nykyhetkeen.
Ei kenelläkään ollut vapaa-ajan ongelmia, eikä lasten tarvinnut kysyä mitä minä nyt tekisin. Osattiin iloita pienistä asioista. Yksi sellainen oli työn ilo. Päivätöiden päättyessä antoi katseensa levätä suorassa heinäseiväsrivissä tai katseli kullankeltaista kuhilaspeltoa. Kesken helteisen työpäivän koko perhe pulahti kotirantaan uimaan. Lapsuudestani muistan sysipimeän syysillan, sade ropisi mustiin akkunoihin. Ulkona tuuli ja myrskysi, tuli loimusi hellassa, sisällä oli lämmintä. koko perhe istui suuren pöydän ympärillä, käytiin syömään iltasta. Ei ruuan tarvinnut olla kuin maitomuru. Vähän vanhentunutta ruisleipää oli paloiteltu pieniksi, päällä oli kylmä yli 4 % maito, miesten puolella saviruukku ja naisten puolella toinen. Pienimmillä lapsilla olivat omat kipot. Jo oli hyvä ja turvallinen olla. (- - -) Onnea oli isona tyttönä, istua pellon pientareella, katsoa tyyntä järven selkää, edessä vihreät monen kylän aukeat niityt. Sitoa saunavastoja, ei kuulu meidän lehmien kellon kalkatus, on aikaa unelmille! Ottaa käteen päivänkakkara, nyppiä terälehtiä ja kysyä ajatteleeko, ei, tietysti mielessä paras kaveri. Osaako tämän ajan nuori enää noin iloita kuin maalaistyttö? (SKS KRA Maan sydämeltä 1997)
Marian kerronta mukailee usein keruita.(15) Vaikka Satasärmäinen nainen on naisomaelämäkerta, pohditaan sukupuolta ja naiseutta enemmän Museoviraston otteessa, joka on vastausta suoraan kysymykseen sukupuolirooleista. Maan sydämellä on kirjoitettu vuorostaan maalaiselämää kartoittavaan keruuseen, joten siinä hän pyrkii tuottamaan maaseudusta nostalgista kuvaa. Marian kerronnan mukaillessa kirjoituskonteksteja, paljastaa se samalla myös sosiaalisia ja kulttuurisia normeja. Omaelämäkerrallista kerrontaa ohjaavat normit ovat yksi esimerkki omaelämäkertojen performatiivisesta luonteesta: kirjoittaessaan elämästään ihmistä hallitsevat erilaiset konventiot, mutta erilaisia kertomusten muunnelmia tarkasteltaessa voidaan kuitenkin huomata, kuinka nämä konventiot saattavat riidellä keskenään. Muunnelmien vertailusta tulee hyvin esille, kuinka samasta aiheesta on mahdollisuus tuottaa hyvinkin erilaisia kuvia riippuen esimerkiksi siitä, miten ja milloin kysytään, kuka kysyy tai millaisessa tilanteessa kirjoitetaan. Nostalgissävytteisestä ja luonnollisena pidetystä lapsuudesta on toisessa tekstissä muodostunut kaunistelematon ja kriittinen kuvaus. Vaikka perinne elämässäni -keruuseen lähetetty teksti vastaa valmiiksi annettuihin kysymyksiin, eivät kysymykset ole kuitenkaan provokatiivisia, vaan hyvin selkeitä: ”Miten poikien ja tyttöjen kasvatus erosi entisaikaan?” ja ”Mikä oli sallittua mikä kiellettyä?”. Marian lapsuuden ja lapsuusajan työn kerronta osoittautuu kertomuksen muunnelmia vertaamalla hyvin moninaiseksi liukuen aina nostalgisesta maalaislapsuuden kuvauksesta kriittiseen tilitykseen työtaakan suuruudesta ja epäoikeudenmukaisesti sukupuolittuneesta työnjaosta. Luennassa paljastuva tekstin kontekstisidonnaisuus kertoo paljon kerronnan performatiivisesta luonteesta. Aineiston luennassa onkin mielekästä tarkastella sitä, miten teksteissä tuotetaan merkityksiä performatiivisesti lainaamalla sekä toistamalla kulttuurissamme jo valmiina olevia kulttuurisia konventioita.
Omaelämäkerran kirjoittamisen konventioihin liittyy uskomus tekstin minän pysyvyydestä. Muistelulla ja elämästä kertomisella ihmisen on katsottu muun muassa pyrkivän rakentamaan itsestään ehyttä persoonaa, jolloin kerrontaa on tarkasteltu subjektin tapana kiinnittyä johonkin. Kirjoitettu elämä ja oma minuus eivät ole enää hajallaan, vaan niistä muodostuu koherentti itse muotoiltu kertomus. Näin kerrontaa voidaan pitää pyrkimyksenä ”ottaa elämä haltuun". Useasta omaelämäkerrasta on löydettävissä tähän viittaavia lauseita: ”koska olen aina ollut tällainen” tai ”pohjimmiltani tiedän olevani tällainen”. Kuitenkin elämäkertojen luennassa on helposti paljastettavissa, että kirjoittavan subjektin ajattomuus ja pysyvyys ovat illuusioita. Toistuvan omaelämäkerrallisen kerronnan performatiivisuuden tarkastelu osoittaa hyvin kertovan subjektin liikkuvuuden, monikerroksisuuden ja erilaisiin valtasuhteisiin kiinnittyneisyyden. Performatiivisella luennalla on mahdollista tutkia sitä, miten omaelämäkerrallinen subjekti kertoo esimerkiksi monikerroksista ja liikkuvaa naiseuttaan suhteessa muihin sosiaalisen erottelun kategorioihin.(16) (Hynninen 2004.)
Omaelämäkerrallisessa kerronnassa subjekti rakentaa itseään tärkeiksi kokemiensa erojen ja erojen suhteiden kautta.(17) Ero -käsite on myös yksi feministisen tutkimuksen avainkäsitteistä ja sitä on lähestytty usealta eri suunnalta (esim. Felski 1997). Toisaalta eroja on pyritty minimalisoimaan (tasa-arvofeminismi), toisaalta eroja on pyritty myös korostamaan (naiskeskeinen feminismi). (Rojola 1996, 159-165.) Feministisesti suuntautuneessa tutkimuksessa sukupuolierosta on usein rakennettu merkittävin ero. Kuitenkin pelkkää sukupuolta tarkasteltaessa jää huomioimatta se, kuinka eri erot kohtaavat, suhtautuvat toisiinsa ja ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Kun erojen suhteisuutta ja verkostoitumista ei huomioida, saatetaan ensisijaisia erokategorioita (joihin sisältyy sukupuolen lisäksi usein luokka ja rotu) kohdella faktoina, jolloin muut mahdolliset erot toisarvoistetaan tai jätetään kokonaan huomioimatta. Tällainen automaattinen kategoriointi on lähes poikkeuksetta väkivaltaista ja väkinäistä. Aineiston usean lukukerran jälkeen alussa voimakkaimmin näyttäytyvät erot eivät ehkä enää tunnukaan niin automaattisilta ja "luonnollisilta". Muun muassa Sara Ahmedin mukaan tutkimuksessa tulisi enemmän pohtia erojen välisiä ja sisäisiä merkityksiä (Ahmed 1998a, 28). (18)
Eroa onkin ryhdytty teoretisoimaan myös uudella tavalla keskittyen yksilöiden välisiin ja sisäisiin eroihin, erojen törmäämisiin sekä erojen välisten tilojen problematisointiin. Tällaista tutkimusta, jossa ollaan entistä enemmän kiinnostuneita merkitsevien erojen verkostosta, on ryhdytty kutsumaan intersektionaalisuudeksi (Crenshaw 1994; Lykke 2003, Brah & Phoenix 2004). Intersektionaalisessa lähestymisessä subjektiuden ei katsota muodostuvan erilaisista staattisista subjektipositioista ja faktoista, vaan erojen suhdeverkostoista, jotka ovat ainaisessa ajallisessa prosessissa ja joissa erontekoja neuvotellaan sekä järjestellään koko ajan uudelleen. Performatiivisen luennan kohteena voidaan pitää juuri tätä itsensätekemisen verkostoa, jonka kautta eronteot aktualisoituvat kirjoittamisessa. Toistavan kerronnan tutkimuksessa on hyvä huomioida erilaisten erojen kohtaamiset ja tarkastella erojen merkityskellistämistä sekä suhteutumista toisiinsa – ei ainoastaan esimerkiksi sukupuolieron representaatioita. Marian omaelämäkerrallisissa teksteissä merkittävimmiksi erokategorioiksi osoittautuvat naiseuden lisäksi muun muassa kansalaisuus, äitiys, luokka ja siirtokarjalaisuus.
Kansalaisuus (19) ja naiseus kietoutuvat yhteen Marian rintamalla viettämää lotta-aikaa sekä äitiyttä käsittelevässä kerronnassa. Sota-aikana vaikuttivat kolme erilaista naiskansalaisuuden mallia: rohkea maanpuolustaja lotta, vahva työläinen ja hoivaava äiti (Nevala 2002, 101). Maria vastasi sota-ajan "sosiaaliseen tilaukseen": hän oli sekä lotta että suurperheen äiti. Ihanne-lotan tuottama naiseuden malli on Marian kirjoituksissa vahvasti läsnä. Lotta edustaa hänelle eräänlaista naiskansalaisuuden ideaalia ja sukupuolisuuden moraalinvartijaa. Ihanne-lotan sisältämässä naiseuden mallissa kietoutuvat yhteen oikeamielisyys, puhtaus, vaatimattomuus ja uhrautuvaisuus. Marian omaelämäkerrallisista teksteistä on luettavissa kertomus ns. autenttisesta lotasta, jonka ei sopinut pelätä, väsyä eikä osoittaa seksuaalisuuttaan. Toiminta lotissa on merkinnyt Marialle myös mahdollisuutta kehittymiseen ja itsenäisyyden saavuttamiseen. Hän on kokenut itsensä lottana tarpeelliseksi osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Pidin lottia ihanteina, olivat kunnon tyttöjä, Kasvaneet Suomelle suloksi, Isänmaalle iloksi, koko kansan kunniaksi. Luulisin, että minulla oli jonkinlainen kaipuu kasvamiseen ja kehittymiseen, uskoin saavani sitä lotissa, siellähän oli monenlaista harrastusta. Turha on myöskin uskotella, ettei olisi vaikuttanut se, että kaikki mukavat pojat olivat Suojeluskunnassa. Toiminta oli paljolti yhteistä, muonitusta, illanviettoja, rekiretkiä ja pikkujouluja. Oli sellainen tunne, ehkä vain itseni tekemä, että on ensimmäisen luokan kansalainen jos kuuluu lottiin ja suojeluskuntaan. (MV/34/1988)
Otteesta nousee selkeästi esille Marian lotille antama status: lottana koki itsensä ensimmäisen luokan kansalaiseksi. Jotkut Marian kirjoitukset tuottivat säröjä lotan vaatimattomuuteen: lotilla saattoi olla romansseja, sodassa jouduttiin elämään kuin viimeistä päivää ja myös nainen saattoi haluta suhdetta ja läheisyyttä (Hynninen 2004, 101).
Noitermaan kylän poikia tuli meitä tapaamaan tammikuussa, siinä oli tyttöjä ja poikia. Aunen poikaystävä ja yksi poika minua varten. Lähdimme heitä saattamaan, olin tuntenut tämän pojan elämän ikäni, tanssittu ja oltu paljon yhdessä. Odotin vähän erotessa romantiikkaa, eikös tämä poika sanonut: Katsos Maria tätä avaraa maisemaa, kyllä siinä moni iivana kuolee ennen kuin on tämän aukean ylittänyt. On Luoja antanut pahan naapurin, mutta hyvän puolustusmaaston. Osattiin olla hyviä kavereita ja se oli paljon tuollaisissa ankeissa oloissa, hän lisäsi vielä: Tämän maiseman ja teidän lottien takia ei veri vuoda turhaan. (MV/34/1988)
Marialle lottana oleminen on ollut yksi elämän tärkeistä osatekijöistä, joka vaikuttaa myös paljon siihen miten hän suhtautuu äitiyteen ja millaiseksi hänen oma äitiytensä on muodostunut. Lotissa ei korostettu reproduktiota: lotta oli siirtynyt yksityisestä kodista julkiseen palveluun, mikä ei kotiin sidotulla äidillä ollut mahdollista. Sitoutumista lottapalveluun ei ensisijaisesti odotettukaan perheellisiltä naisilta (Korppi-Tommola 1990, 46; Satka 1994, 92.) Kuitenkin myös lotissa naiseutta ja sukupuolieroa rakennettiin äitiyden kautta. Lotan äidillisyys kohdistui isänmaata kohtaan, ei niinkään omia lapsia kohtaan. Vaikka sodanaikaisten naisihanteiden (lotan tai äitikansalaisen) toimintakentät erosivat toisistaan, oli niiden toiminnassa siis paljon myös yhteisiä piirteitä. Molempien perustana olivat porvarilliset ydinperhettä ja isänmaallisuutta korostavat arvot. (Satka 1994, 91.) Maria erosi ennen naimisiin menoaan vuoden 1941 alkupuolella lottatehtävästään Ruokolahden puhelinkeskuksessa. Aktiivinen lottana toimiminen ei sopinut yhteen avioliiton ja oman äitiyden kanssa. Maria kuitenkin säilytti jäsenyytensä järjestössä, vaikka hän ei jatkanutkaan lotta-toimintaa niin tiiviisti häiden jälkeen. Isänmaata pääsi palvelemaan myös äitinä kasvattamalla siveellisiä ja mallikelpoisia kansalaisia.
Lottalupausta en antanut koskaan. Käkisalmen piirin kesäjuhlissa 1943 lähes kaikki kyläosastomme lotat antoivat lupauksen. Minulla oli silloin yksi lapsi ja odotin toista, ajattelin olevani ensinnä rakkaan mieheni lasten äiti, tähteeksi jäänyt aika kuuluu lotille. Teoillani olen jo näyttänyt mitä aate minulle merkitsee. (MV/34/1988)
Marian kerronnassa äitiys asettuu lottana olemisen edelle. Kansallisen perheen sisältämää naismallia, äiti-kansalaista muotoilivat 1800-luvun puolivälissä mm. kansallismieliset sivistyneistömiehet valistuksen ja hegelismin vaikutteista. (20) Nainen, äiti asetettiin yksityisen elämänpiirin keskipisteeksi. Kansallinen äitiys oli moraalinen ihanne. Se ei ollut velvollisuus vaan kutsumus, jota pidettiin naiselle luonnollisena. Maria itse halusi toteuttaa väestöpoliittisen ihanteen eli kuusilapsien perheen. Seuraava ote on Museoviraston omaelämäkerrasta ja siinä Maria tiivistää lyhyesti oman "uransa" äitinä.
Perheenäitinä olen tuntenut olevani omalla paikallani. En ole koskaan katunut etten päässyt kouluun. Lapsia olen hoitanut v. 1942–1990. Ensin hoidin omia lapsia, sen jälkeen oli vieraita hoitolapsia ja ensimmäinen lapsenlapsi oli hoidossani kuusi ensimmäistä elinvuottansa. (MV/OMA/1992)
Maria ei ole kirjoituksissaan kyseenalaistanut omaa osaansa suurperheen äitinä. Ollakseen naiseuden ja äiti-kansalaisen kriteerit täyttävä naisen oli haluttava luonnostaan äidiksi (Jokinen 1996, 54-62). Hyvä äiti on aina lasten ja miehen käytettävissä, hänen elämänsä ei kuulunut hänelle vaan koko perheelle. Toistuvaa kerrontaa tarkasteltaessa voi myös huomata, kuinka Maria tekee uhrautuvaan äitiyteen ja lapsistaan riippuvaiseen äitiin säröjä. Oma aika on tärkeää ja lapsilla on omat elämänsä. (Hynninen 2004, 146-153.) Kaiken kaikkiaan Marian rakentama äitiys on hyvin moninainen ja venyvä. Se noudattelee vallitsevia äitiyden diskursseja ollessaan konventioiltaan hyvin kansallinen, heteroseksuaalinen ja perinteinen. Toisaalta on luettavissa säröjä perinteiseen rakastavaan äitiin. Maria on myös nainen sekä vaimo miehelleen. Hänen kerronnassaan ilmenee liukuma lottatoiminnassa harjoitetusta yhteiskunnallisesta äitiydestä äiti-kansalaiseen, joka pyrkii kasvattamaan mahdollisimman kunniallisia isänmaan kansalaisia.
Marian omaelämäkerroissa evakkous vuorostaan sitoo yhteen karjalaisuuden ja luokan. Marialla evakkous asettuu selkeästi toiseuden ja marginaalisen aseman konkreettiseen kokemiseen. Maria on syntynyt karjalaisen mittapuun mukaan (Marian oma määritelmä) vauraan talon ensimmäiseksi tyttäreksi. Talolla oli töissä palkollisia ja se oli kylässä ensimmäinen, johon hankittiin muun muassa radio, puimakone ja moottori. Perheellä ei ollut mistään pulaa ja se pyrki olemaan edistyksellinen. Evakkous kuitenkin merkitsi kodin jättämistä sekä asemaa irtolaisena. Vaikka perhe oli siis Karjalassa keskiluokkainen, niin evakkoon joutuminen siirsi perheen luokkahierarkiassa alaluokkaan rinnastuvaan luokkapositioon. Maria kertoo välillä siitä, kuinka evakoita ei kohdeltu ihmisten arvoisina. Hän on kirjoittanut jopa siitä, kuinka eräs isäntä yritti häkämyrkyttää taloonsa evakkoina tulleen Marian perheen. Evakko kohtasi usein loukkauksen: ”Olisivat vain menneet Karjalan mukana ryssille”. Maria kertoo evakkomatkastaan seuraavassa katkelmassa. Marian perhe on pysähtynyt erään talon luo ja pyytää saada lainata hellaa keittääkseen kuumaa vettä.
Tunsin itseni sillä hetkellä mustalaiseksi, näytin iloista naamaa. Vähän levättyämme menimme pihalle, lumisade vain yltyi. Isä näytti suuria kuusia suon takana ja sanoi tuonne pitäisi päästä. Ei näkynyt tien paikkaa, ei hiirenhyppäämää jälkeä. Isäni komensi hevoista, ”älä kompuroi, etsi jalallasi tien paikka”. Nyt lehmät väsyivät, ne olivat kiinni reen perässä, kävivät maahan pitkällensä. Niitä me vuoroin nostimme ja työnsimme. Äiti alkoi itkeä, ”ryssii takkee saavat miu lehmäiki kärsii”. (SKS KRA Evakko 1997)
Otteessa mustalaisuus rinnastuu irtolaisuuden kokemiseen. Suomalaisten ”taakaksi” tullut evakko ei ollut venäläinen mutta ei aivan suomalainenkaan. Kun luokka siirtyy evakkouden kautta karjalaisuuteen, merkitsee karjalaisuus jotain alempiarvoista ja marginaalista. Toisaalta karjalaisuudesta on Marian kerronnassa rakentunut myös myyttinen, voimallinen ja nostalginen asia, joka on mahdollista kokea ennen kaikkea henkisenä rikkautena (Hynninen 2004, 91-92). Hän yhdistääkin kirjoituksissaan karjalaisuuteen usein siisteyden, sisukkuuden, herkkyyden, ystävällisyyden ja vaatimattomuuden. Karjalaisuutta oli tärkeää pitää yllä. Evakonkin on tultava toimeen, eikä hän saa osoittaa heikkoutta tai puutetta. Henkisten piirteiden korostamisen voi lukea Marian pyrkimyksenä säilyttää entistä luokka-asemaansa/statustaan. Ja päinvastoin: kokemus sekä muistot omasta luokkapositiosta liittyvät selkeästi niihin sosiaalisiin prosesseihin, joiden kautta myös omaa karjalaisuutta on ollut myöhemmin mahdollista ylläpitää. Maria ei vielä talvisodan aikana joutunut evakoksi, koska hän pystyi toimimaan rintamalla viesti-lottana. Muu perhe kuitenkin lähti evakkoon:
Pieni pysäkkihuone oli tupaten täynnä, lapset itkivät, oli lohduton näky. Äitini istui oman äitinsä vierellä ja alkoivat itkeä, ko siut pittää jättää tän sova keskel. He eivät arvanneet miten onnellinen olin kun sain jäädä. Minulla oli työ, ei tarvinnut lähteä evakoksi. (- - -) Vaikeaa oli jättää perhettäni sinne, mutta mistään rahasta en olisi sinne jäänyt, ikävöin työtäni. En ollut evakko. (SKS KRA Evakko 1997)
Otteesta välittyy jälleen selkeästi ajatukset evakon kohtalosta ja huonosta asemasta. Maria kokee mieluummin olevansa isänmaata palveleva lotta kuin ”maanpakolainen”. Esimerkissä luokan voi katsoa paikantuvan juuri niissä eronteoissa, jotka muodostavat sen, mitä Maria haluaa edustaa (lottana oleminen) ja sen, mitä hän vuorostaan haluaa välttää (evakkous) (Walkerdine ym. 2001, 16). Marialla esiintyy usein kirjoituksissaan myös karjalaisten ja pohjalaisten/keskisuomalaisten naisten vastakkainasettelu, joka ilmentää oman etnisyyden ja sukupuolen yhteenkietoutumista. Maria kuvaa karjalaisia tyttöjä kunniallisina ja kainoina, mutta samalla myös itsenäisnä, sekä tarpeen tullen topakoina. Keskisuomalaiset ja erityisesti pohjanmaalaiset, niin miehet kuin lotatkin kuvataan vuorostaan luonnoltaan "heikompina". Seuraavassa otteessa Maria kuvaa Karjalan tyttöjen suhdetta muualta tulleisiin poikiin. Jos joku ihastui vieraaseen reserviläiseen, saattoi olla kyse tytöstä jolla ei ollut aiempaa kokemusta seurustelusta.
Reserviläisiä tuli talot ja riihet täyteen. Keskustaloon tuli Keski-Suomen poikia. Tuuri sanoi Karjalan tyttöjen heti olleen valmiita seurusteluun. Minä näin asiat ympärilläni toisin. Pojat olivat kyllä hanakoita romansseihin ja tietysti niitä tulikin. Emme tehneet omien viestipoikien kanssa edes sinun kauppoja ennen kuin ehdottivat. He olivat Etelä-Pohjanmaan poikia ja pitivät meitä ylpeinä. Olemmepa joskus myöhemmin nauraneet että reserviläisistä sai kaverin sellainen tyttö, kenellä ei koskaan ollut aikaisemmin ollut poikakaveria. (SKS KRA Sata 1991)
Maria on lukenut Antti Tuurin proosaa ja kyseenalaistaa Tuurin esittämää kuvaa karjalaisesta naisesta. Maria kääntää Tuurin rakentaman asetelman ylösalaisin, pojat (ja erityisesti pohjalaiset) olivat seurankipeitä, eivät karjalaiset tytöt. Useassa Marian kirjoituksessa miehiin liittyvät negatiiviset määreet asettuvat ei-karjalaisiin sotilaihin. Karjalaiset joutuivat kokemaan suuremman menetyksen, kuin muut suomalaiset, menettäessään oman synnyinseutunsa. Marian tekstit tuottavatkin karjalaisista kuvaa sotilaallisena, arvokkaana ja moraaliltaan kunniallisena kansana.
Performatiivisella luennalla voidaan näin nähdä identiteettien muodostuvan eräänlaisista suhdeverkostoista, jotka ovat ainaisessa prosessissa ja joissa erontekoja järjestellään koko ajan uudelleen. Erot muodostuvat performatiivisesti ja suhteutuvat toisiinsa vaihdellen ja muunnellen. Intersektionaaliset erojen suhteet muodostuvat esimerkiksi erilaisina liitoksina ja viittauksina (Marian kerronnassa evakkous sitoo yhteen karjalaisuuden ja luokan), erilaisina vaihteluina (Marialla naiskansalaisuus näyttäytyy välillä suhteessa äitiyteen, välillä suhteessa lottana olemiseen), hierarkioina (karjalaiset lotat ovat kunniallisempia kuin pohjanmaalaiset lotat) tai poissulkemisina ja hiljaisuuksina (Maria ei sisällytä lotta-representaatioihin juuri koskaan seksuaalisuutta). Säröjen, erilaisten erojen kohtaamisten ja erojen välisten tilojen intersektionaalinen tarkastelu mahdollistuu erityisen hyvin silloin, kun on käytössä saman kirjoittajan eri omaelämäkertakeruihin kirjoittamia tekstejä. Omaelämäkerrallisten kertomusten muunnelmia käytettäessä ei luentaa tarvitse pysäyttää ainoastaan yhden erokategorian (esim. Satasärmäinen nainen omaelämäkerrassa rakentuvan naiseuden) tarkasteluun, vaan luennan kohteeksi avautuu mahdollisuus valita myös muita eroja sekä se, miten ja missä nämä erilaiset erot kerronnassa kohtaavat.
Onko yksilön mahdollista kirjoittamisen kautta kommentoida itseensä kohdistuvia odotuksia, kulttuurisia normeja tai tuoda esiin normien kanssa riiteleviä merkityksiä? Itse en halua nähdä kirjoittamista tai kerrontaa ylipäätään vain ja täysin valmiiksi määräytyneiden kontekstien johdattelemaksi. Toistuvan omaelämäkerrallisen kerronnan performatiivinen tarkastelu auttaa selvittämään sitä, miten kirjoittaja eri teksteissään pyrkii ja onnistuu toimijana purkamaan itseensä kohdistuvia ja kohdistuneita odotuksia, sekä näin kerronnallaan ohjaamaan uusien kontekstien rakentumista.
Eri omaelämäkertojen eroavuuksia tarkasteltaessa on siis mahdollista kiinnittää huomio siihen, voiko (ja miten) normien ja merkitysjärjestelmien hallitsevuutta mitenkään huojuttaa. Normien huojuvuus tulee hyvin ilmi silloin, kun tutkimuksessa huomioidaan se, että normeja on useita ja ne saattavat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Minua itseäni kiinnostavat juuri nämä kertomusten muunnelmissa ilmenevät ristiriidat ja säröt. Ristiriitoja on mahdollista paikantaa tarkastelemalla teksteistä sitä, miten eri kertomukset rakentavat erilaisia merkityksiä samalle aiheelle, ja kuinka toistokerrat (saman ihmisen eri omaelämäkerrat) sisältävät mahdollisuuden keskinäiseen variointiin. Omaelämäkertojen eri muunnelmia luettaessa voi kirjoittajaa tarkastella eräänlaisena oman subjektiutensa neuvottelijana, jolla on mahdollisuus kirjoittamisen kautta eri tilanteissa neuvotella oman itsensä esittämisen tavoista ja vaikuttaa siihen, mitä sisältöjä esimerkiksi naisen kategoriaan tuotetaan. Näin performatiivisella luennalla paljastetaan merkityksiin liittyviä valtasuhteita, jotka ovat ohjanneet kerrontaa ja samalla etsitään teitä mahdollisiin uudellenluentoihin.
Eräs tapa seurata kirjoittajan valintoja on tarkastella hiljaisuutta eli tarttua siihen, mitä sellaista hän jättää joissakin teksteissä kertomatta, jonka hän vuorostaan toisissa teksteissä kertoo (performatiivin hiljaisuudesta ks. Kaskisaari 2003, 9-10). Hiljaisuuden analysoimisesta löytyy paljon potentiaalia, koska hämärän ja hiljaisen tilaan piiloutuu/piilotetaan usein valtaa ja väkivaltaa. Esimerkiksi nostalgissävytteisissä selviytymiskertomuksissa tai voitokkaissa menestyskertomuksissa kirjoittaja ei välttämättä halua käsitellä selviytymisen ja menestyksen vaatimia luopumisia tai riistämisiä. Yhtenä hiljaisuuden tutkimuksellisena tarttumispintana voikin pitää kertomuksessa esiintyvää mustavalkoista tai yksinkertaistavaa kuvausta ja kerrontaa. Maria on esimerkiksi kertonut useassa kirjoituksessa kuuroutumisestaan. Usein hän on halunnut kuvata sitä pintapuolisesti ja yleistäen. Pintapuolinen sävy paljastuu erityisesti luettaessa muutamia poikkeavia kertomuksia, joissa Maria pohtii enemmän kuulonsa huononemista sekä sen tuottamaa ahdinkoa, surua ja pelkoa. (kuuroutumiskertomuksista enemmän Hynninen 2004, 153-165.) Folkloristi Margaret A. Mills selittää vaikenemista pohtimalla kerronnan esitystilanteessa ilmeneviä motiiveja jättää jokin asia sanomatta. Tutkijan kannalta relevantti tieto voi jäädä piiloon, jos kertoja kokee sen liian päivänselväksi. Asia voi jäädä sanomatta myös silloin, kun kertoja olettaa tutkijan sen jo tietävän. Sanomatta jätetty asia saattaa olla myös liian yksityinen tai siihen saattaa liittyä epävarmuutta. Jokin asia saattaa vuorostaan olla kielletty tai tukahdutettu, joko persoonallisista tai yhteisöllisistä syistä. Asia voi jäädä pimentoon myös silloin, kun se on kertojan mielestä joko kulttuurisesti irrelevantti tai se ei ole kerrontatilanteen suhteen ajankohtainen (mutta se voitaisiin esittää jossain toisessa ajassa ja paikassa). (Mills 1991, 20.)
Esitän viimeiseksi Marian kerronnasta esimerkkejä, joissa tulee jälleen ilmi toisto ja siinä mahdollistuva variaatio. Muuntelevan kertomuksen aiheena on seurustelun alkaminen tulevan aviomiehen kanssa. Maria on tutustunut tulevaan aviomieheensä Ilmariin (21) jo koulussa. Varsinaisen seurustelun Maria on arvioinut alkaneen juhannuksena 1938. Alussa Marialla ei ollut aikomuksia vakavaan seurusteluun. Eri elämäkerrat tuottavat jälleen kerran hieman erilaisia kuvia samasta tapahtumasta.
Koulutoverini, tämä mieheni, saatteli minua ensimmäisen kerran juhannuksena 1938, ja lausui heti toivomuksensa että aloittaisimme seurustelumme tositarkoituksella. Olimme joskus aikaisemmin pyöräilleet yhdessä ja meitä aina kiusoiteltiin toisillamme, minusta hän oli vain luokkatoveri. Hän oli kouluaikoina p ä ä t t ä n y t mennä naimisiin kanssani. Olimme yhdessä, mutta emme vakituisesti ja sanoin etten miniäksi lähde. Hän oli ainoa poika, kasvatettu talon isännäksi. Kerroin suunnitelmistani lähteä keväällä 1940 Viipuriin. Viipurilaiset kauppa-edustajat lupasivat järjestää työpaikan jossain suurliikkeessä ja ajattelin mennä kauppakouluun. Haaveenani oli myymälän- tai osaston hoitajan paikka ja joskus tulevaisuudessa oma pieni liike. Kauppa-edustajan ammatti myöskin houkutteli ja se vanhanpiian mökki Hietarannassa oli tulevaisuuteni täyttymys. Halusin elää ihanan nuoruuden, en luvata kenellekään mitään, en pettää enkä pettyä. Elää elämäni yksin ja ympärillä ystäviä. (SKS KRA KE 1983) (Maria korostanut sanaa ’päättänyt’)
Otteessa seurustelun aloittamisen ajankohta eli juhannus 1938 mainitaan hyvin lyhyesti. Maria kertoo ennemminkin omista tulevaisuuden suunnitelmistaan kuin seurustelusuhteen alkamisesta. Otteesta välittyy kuva naisesta, joka on itsenäinen ja joka ei ole erityisemmin ihastunut Ilmariin. Maria halusi viettää vapaan ja iloisen nuoruuden, mitä ei avioliitossa olevalle ihmiselle pidettäisi sopivana. Agraariyhteisössä nuorena avioituvien elämänkaareen ei syntynyt ns. katkosta lapsuuden ja oman itsen löytämisen välille. Nuori pariskunta jäi yleensä toisen vanhempien kotiin ja elämä jatkui edelleen "toisten" katon alla. Nuorena avioituvilla ei siis ollut nuoruutta oman itsensä etsinnän mielessä vaan nuori oli aina sidottu perheyhteisöön. (Waris 2003, 111.) Pelko joutumisesta miniäksi on luettavissa otteesta. Ensisijaisesti Maria rakentaa kuvaa naisesta joka haluaa toteuttaa itseään. Avioituminen merkitsisi aikuisuutta ja tiukempaa eri sukupuolilta odotetun käytöksen hallitsemista. Seuraavassa otteessa, joka on kirjoitettu noin kahdeksan vuotta myöhemmin, Maria antaa tunteistaan hieman erilaisen kuvan.
Se kesä oli huoleton onnen kesä. Juhannuksena oli leimahtanut rakkaus tämän koulukaverini kanssa. Muistan sen tapaamisen vieläkin aivan tarkasti, niin kuin olisin nähnyt hänet ensimmäisen kerran. (- - -) Nyt tänä juhannuksena tanssimme Seiskarin saari on, tuulilta turvaton ja unhotimme kaiken muun. Hänellä oli tyttöystävä jonka hän oli jättänyt. Tyttökaverini tulivat kertomaan että se tyttö itkee kulissien takana, ota vaikka tämän kerran tuo poika saatolle. Kysyin tältä, mitä varten itketät toista, hän sanoi mielestäni tavattoman rumasti, on saanut tarpeekseen siitä naisesta, eikä ole ikinä enää sen kanssa. Ajattelin heti, no voin ottaa saattamaan mutta itke en perästäsi etkä sano minusta noin. Ei heidän seurustelussaan ollut naista ja miestä, tyttö oli vanhempi, koulukaverini oli 17-vuotias. Hän alkoi heti puhua minulle yhteisestä tulevaisuudesta ja vanhuudesta sekä vakituisesta seurustelusta. Sanoin hänelle että voimme olla yhdessä, mutta en halua puhua mitään tulevaisuudesta. (SKS KRA Sata 1991)
Naisomaelämäkerrassa Maria kertoo rakastuneensa tuona juhannuksena. Tapahtuma on ollut niin mieleen painautunut, että se on muistissa edelleen yksityiskohtaisesti. Seiskarin saarta tanssittaessa koko muu maailma on sulkeutunut rakastavaisten ulkopuolelle. Ilmarin perään itkee entinen tyttöystävä, ja Maria ajattelee, että häntä itseään ei Ilmari tule koskaan kohtelemaan samoin. Mielenkiintoinen on Marian huomautus siitä, kuinka Ilmarin edellisessä suhteessa eivät ole olleet mies ja nainen vastakkain. Arveleeko Maria, että Ilmari olisi ollut valmis sukupuolisuhteeseen mutta tyttö ei? Vai tarkoittaneeko hän sitä, että Ilmari oli liian nuori ollakseen suhteessa maskuliininen osapuoli? Mariaa epäilytti hänen ja Ilmarin suhteessa myös Ilmarin ikä. Ilmari oli syntynyt häntä vuotta myöhemmin. Marian mieleen näyttää iskostuneen käsitys siitä, että tasapainoisessa avioliitossa mies on iältään naista vanhempi. Otteen loppupuolella tulee taas esille Marian epävarmuus tulevaisuuden suhteen. Hän ei kuitenkaan mainitse esimerkissä mitään omista opiskelusuunnitelmistaan. Seuraava ote on Museoviraston omaelämäkerrasta vuodelta 1988.
Vaikea sanoa milloin seurustelu alkoi, koulussa se oli jatkuvaa kilpailua paremmuudesta. Minusta hän oli aika leuhka ja omahyväinen, hän taas oli jo koulussa päättänyt ottavansa minut. Aika itsekkäästä syystä, saa minun kanssani viisaita lapsia. Toiset nuoret kiusasivat aina meitä, vaikka ei välillämme mitään ollutkaan. Opintokerhossa haimme toisiamme leikkiin ja joskus tulimme samaa matkaa kotiin. Minä aloin käydä hyvin nuorena tansseissa ja oli aikoja että pidin häntä aivan kakarana. Juhannuksena 1938 otin hänet ensimmäisen kerran saatolle, en mitenkään innostuneena. Hän oli tehnyt eron tyttöystävästänsä ja tämä oli itkenyt että vien ainiaaksi häneltä poikaystävän. Tyttökaverini sanoivat, ota saattamaan vaikka tämän kerran ja kiusaa tyttöä. Se ei sopinut luonteelleni, kysyin suoraan etten halua kenenkään väliin tulla. Hän sanoi: siitä naisesta olen saanut tarpeekseni. Silloin en tajunnut miten rumasti se oli sanottu ja Seiskarin saaren valssin lumoissa lupasin saatolle. Hän alkoi heti samana iltana puhua vakituisesta seurustelusta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Sanoin etten koskaan miniäksi tule. Sitä varten olen Käkisalmessa ja hankin kunnon ammatin. Pelkäsin miniän päiviä enkä ollut erityisemmin kiinnostunut maatöistäkään. Seurustella voidaan mutta ei mitään vakituista luvata. Kai se tuosta juhannuksesta alkoi. (MV/34/1988)
Otteessa Maria kertoo enemmän Ilmarin ja hänen välisestä historiasta. Maria kuvaa itseään Ilmaria kehittyneempänä ja aikuisempana. Rakkautta Maria ei mainitse kertaakaan. Juhannuksenkin Maria kertoo ottaneensa Ilmarin saatolle vähemmän innostuneena, ei ainakaan rakastuneena. Maria kertoo, kuinka hän musiikin lumoissa meni lupautumaan saatolle. Museoviraston omaelämäkerrassa Maria on valinnut esittää asiansa sellaisena, ettei hän edes tajunnut, miten pahasti Ilmari sanoi toisesta tytöstä. Maria kertoo tuominneensa Ilmarin kommentin vasta jälkikäteen. Seuraava on otteista uusin ja se on kirjoitettu vuonna 2003 Kaarina Määtälle otsikolla ”Pitkä avioliitto”.(22)
Oli juhannus -38, luonto kauneimmallansa. Seisoin häätalon pihalla, odotin tyttöystävääni. Eikös tämä poika tullut poikaystävänsä kanssa, oliko se rakkaus, mikä syttyi samalla hetkellä. Hän oli hyvän näköinen, kauniisti hymyilevä, en ollut nähnyt häntä sellaisena. Tervehdimme kädestä pitäen, en ollut aikaisemmin samaa tuntenut, vaikka oli ollut monta saattajaa. Alkoi tanssi, hän haki minua, soi Seiskarin saari. Jalat eivät lattiaa tavoittaneet, tanssimme yhdessä. Nyt hän oli mielestäni tosi hyvä tanssija. Yksi hyvä tanssija haki minut polkalla, suututti, mitä varten? Miten ihmeessä kaikki muuttui? (- - -) Hän sanoi, olen saanut siitä naisesta tarpeeksi. Se sanominen sinetöi paljon. Ajattelin, minusta et sano noin koskaan. Otan saattamaan, mutta pidän varani, noin et minusta sano. Taas tuli mieleeni, on sitä hänen leuhkimista, ei siinä mitään "sellaista" ollut, "saamista". Siellä me kävelimme käsi kädessä pientä polkua juhannusyönä, oli hyvä olla. Istuimme mummoni aitassa, hän alkoi puhua vakituisesta seurustelusta, on ajatellut jo koulussa yhteisestä tiestämme, aamuisin heidän pienessä kamarissansa herätyskello soi meille kahdelle, ja vaikka mitä tulevaisuudesta. sitä varten hän on aina etsinyt seuraani, sinusta tulee lasteni äiti. Vaikka hän olikin vuotta nuorempi, olin tosi hämmästynyt ja ihmettelin mitä hän nyt noin ajattelee. Nyt alkaa nuoruus ja vapaus! Pitäisi alkaa yhden kanssa "nyhätä" ja odottaa miniänpäiviä. Miten kauan muistan, ajattelin omaa ammattia, miniäksi en lähde. Sanoin niin nätisti kuin osasin, en tee mitään sitoumuksia. Näin on hyvä! Muistan, mielessäni oli pelko jos hän sanoo välit poikki, mitä sanon, en halua hänestä erota. ("Pitkä avioliitto" Kaarina Määtälle 2003)
Otteessa Maria kertoo enemmän tuosta muistorikkaasta juhannusyöstä. Nyt Maria tulkitsee Ilmarin lauseen leuhkimiseksi seksuaalisesta kanssakäymisestä entisen tyttöystävän kanssa. Marian mielestä mistään sellaisesta ei voinut olla kyse. Mitä kyseinen Ilmarin lause on sinetöinyt? Senkö että Maria kokee tarpeen pitää varansa, jottei Ilmari sano hänen maineestaan mitään vastaavanlaista? Ilmari ryhtyi heti puhumaan yhteisestä tulevaisuudesta. Jälleen Maria kertoo kuinka asia hätkähdytti häntä. Hän halusi vapaan ja iloisen nuoruuden, mihin ei kuulunut aikainen avioliitto ja sen tuomat kylkiäiset. Hän kuvaa liian tiivistä yhdessäoloa ja avioliiton odottamista osuvasti ”nyhäämiseksi” ja hän ei halua olla nyhjääjä. Samalla Maria kuitenkin pelkäsi Ilmarin reaktioita. Ilmarista tulee hieman koppava ja itsekäs kuva: jos tyttö suostuu seksiin tai muuhun läheiseen kanssakäymiseen on hän kelvoton, mutta jos nainen empii ja odottelee liikaa, on hän myös kelvoton. Maria kertoo, että Ilmari ei kuitenkaan toiminut näin ja suhde jatkui. Ote on poimittu kirjoituksesta, jossa Maria käsittelee pitkää avioliittoaan. Otteen kirjoitushetkellä Ilmari on jo kuollut. Kirjoituksen alku on eräänlainen kunnioittava muistokirjoitus omaa aviomiestä ja avioliittoa kohtaan. Maria käsittelee kirjoituksessa myös arkoja asioita, mutta hyvin hienovaraisesti muodostaen ongelmista aineksia selviytymiskertomukseen. Edellisessä lyhyessä katkelmassa tulee hyvin esille sellainen rakkauden kuvaus, jonka Maria koko kirjoituksessaan haluaa välittää. Ensimmäistä kertaa hän kertoo rakkauden syttymisestä tarkemmin. Ilmari näytti ja tuntui hyvältä, oli eri ihminen kuin se lapsuuden Ilmari. Hän oli myös hyvä tanssija, mikä oli Marialle tärkeää.
Jokaisesta kertomuksen muunnelmasta rakentuu hieman erilainen kuva tapahtuneesta. Erityisesti viimeinen, Ilmarin kuoleman jälkeen kirjoitettu, eroaa hempeällä sävyllään muista. Yhteistä kaikille on itsenäisyyden menettämisen pelko, sekä ajatus vapaudesta sidoksissa onnelliseen elämään. Juhannuksesta seurustelu kuitenkin sai alkunsa, niin Maria ainakin näin jälkeenpäin tapahtumia tulkitsee. Huomion arvoista on se, kuinka kirjoittajalla on mahdollisuus muokata kertomustaan kulloiseenkin tilanteeseen – niin elämän, kuin kirjoitustilanteeseenkin – sopivaksi. Yksi selkeimmin havaittavissa oleva muokkauskeino on hiljaisuus, tarpeen mukaan jonkin asian sanomatta jättäminen. Performatiivisella luennalla pyrin havainnoimaan Marian tuottamien erojen suhdeverkostoa niin, etten etsi vain yhtä oikeaa tulkintaa vaan pyrin tuomaan esille Marian tuottamia erilaisia mahdollisuuksia olla esimerkiksi seurustelua aloittava nainen. Muunnelmia lukemalla voidaan osoittaa paitsi se, miten Maria lainaa kulttuurissamme valmiina olevia subjektiuden esittämisen tapoja myös se, miten hän pyrkii asettumaan näitä tapoja vastaan. Esimerkkien havainnollistamana voidaan puhua kontekstuaalisesta toisin toistamisesta, eli siitä kuinka subjektilla on mahdollisuus osoittaa oma toimijuutensa suhteessa tilannetta ympäröiviin konteksteihin.
Aktiivikirjoittajien arkistoille kirjoittamat tekstit muodostavat rikkaan aineiston tutkiessamme omaelämäkerrallista kerrontaa. Toistuvasti elämästään kirjoittavia, aina aktiivisesti kyselyihin vastaavia ihmisiä voidaankin pitää nykyajan kansankertojina. Usein tutkiessamme ainoastaan yhden keruun tuottamaa aineistoa jää tämä muutamien aktiivikirjoittajien laaja kertomusvarasto vaille ansaitsemaansa huomiota. Olen pyrkinyt artikkelissani osoittamaan Marian kirjoitusten avulla, kuinka saman kirjoittajan toistuvien omaelämäkerrallisten tekstien performatiivinen luenta auttaa näkemään mm. kerronnan ajallisuuteen ja kontekstisidonnaisuuteen liittyvän toiston ja varioinnin. Olen pyrkinyt myös esimerkkien avulla havainnollistamaan performatiivisuuden tarjoamia mahdollisuuksia kontekstin, varioinnin ja toimijuuden tutkimiseen.
Ensinnäkin aktiivikirjoittajan toistuvaa kerrontaa tutkittaessa ei ole mielekästä kysyä ainoastaan miten -kysymyksiä (miten kerrotaan). Omaelämäkertojen performatiivisessa luennassa oleellisia ovat myös miksi -kysymykset: ”Miksi kerrotaan tietyllä lailla?”, ”Miksi kerronta kiinnittyy juuri tiettyihin konteksteihin?”, ”Miksi esimerkiksi naiseutta rakennetaan kerronnassa juuri tietyin keinoin?”. Muunnelmia lukiessa kirjoittamisen kontekstisidonnaisuus tulee erityisen hyvin ilmi. Maria rakentaa esimerkiksi lapsuudestaan hyvinkin erilaisia kuvia: nostalgisesta ja viattomasta maalaislapsuudesta liu'utaan välillä kriittiseen raskaan työn kuvaamiseen. Kertomusten muunnelmia vertailemalla voidaan pohtia, minkälaisesta maalaislapsuudesta tulee kertoa tai miten sitä tulee verrata nykyajan lapsuuteen. Muunnelmien vertailu auttaa myös paljastamaan jotain niistä keruista ja keruukehotuksista, joihin omaelämäkerralliset tekstit on kirjoitettu.
Toinen tärkeä seikka toistavaa kerrontaa tutkittaessa on huomioida se, kuinka eri toistokerrat sisältävät mahdollisuuden keskinäiseen variointiin rakentaessaan omaelämäkerrallista ”minää”. Performatiivinen lukutapa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella eroja suhdeverkostoina, eroina jotka eivät määrity aina samanlaisina ja samalla tavalla vaan ovat ainaisen järjestelyn, varioinnin ja neuvottelun kohteita. Toistojen luenta auttaa analysoimaan kertovan subjektin liikkuvuutta ja monikerroksisuutta. Luennan kohteena voi olla intertekstuaalinen itsensätekemisen verkosto, jolloin huomioidaan erityisesti erilaisten erojen kohtaamiset ja tarkastellaan erojen suhteutumista toisiinsa. Toistuvasta kerronnasta voidaan havainnoida, kuinka erojen suhteet muodostuvat liitoksina, viittauksina, vaihteluina, hierarkioina, poissulkemisina ja hiljaisuuksina. Maria esimerkiksi rakentaa usein karjalaisuuttaan suhteessa luokkaan ja statukseen. Kansalaisuuden sitoutuminen sukupuoleen näyttää vuorostaan olevan vanhasti kytköksissä erityisesti sota-aikana vaikuttaneisiin naiskansalaisihanteisiin: toisaalta ihanteena oli tulevaa sukupolvea vaaliva äitikansalainen, toisaalta taas maanpuolustukselle omistautunut lotta.
Kolmanneksi oleellista on tavoitella sellaista performatiivista luentaa, jossa korostuisi kirjoittajan oma toimijuus, eli missä voin etsiä sellaisia lausumia, joissa kirjoittaja asettuu yhteiskunnan yksilölle asettamia odotuksia vastaan ja pyrkii neuvottelemaan itselleen toisenlaisia toiminnanmahdollisuuksia. Tämä onnistuu kertomusten muunnelmia vertailemalla, seuraamalla tunnustuksellisuuden ja vaikenemiseen vuoropuhelua. Tutkittaessa miten kirjoittaja teksteissään pyrkii ja onnistuu toimijana purkamaan itseensä kohdistuneita odotuksia sekä kerronnallaan ohjaamaan uusien kontekstien rakentumista, mahdollistuu samalla myös uudenlaisten toimijuuden tilojen pohtiminen. Yhtenä tarkastelun kohteena voi olla se, miten esimerkiksi naiseutta voi kertoa uudella tavalla, jolloin kirjoittamista ja kerrontaa ylipäätään voi ajatella eräänlaisina sukupuolipolitiikan paikkoina. Näin omaelämäkertojen performatiivinen luenta toimii argumenttina tieteelliseen omaelämäkerralliseen tutkimukseen, mutta osallistuu samalla myös laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
(1) Käytän peitenimeä Maria suojatakseni kirjoittajan yksityisyyttä.
(2) Tarkastelin folkloristiikan pro gradu -tutkielmassani Marian kerrontaa keskittyen siihen, miten hän omaelämäkerrallisena kirjoittajana neuvottelee ja rakentaa omaa naiseuttaan sekä siihen, miten tämä rakentaminen on suhteutunut neljään muuhun sosiaalisen erottelun kategoriaan: lapsuuteen, kansalaisuuteen, vaimouteen ja äitiyteen. Väitöskirjatutkimuksessani olen tarkastelemassa Marian kerronnan lisäksi myös kahden muun naispuolisen siirtokarjalaisen aktiivikirjoittajan omaelämäkerrallisia arkistotekstejä.
(3) En rajoita elämäkerrallista kerrontaa pelkästään Marian kirjoittamiin kokonaisiin omaelämäkertoihin. Tarkastelen varsinaisten omaelämäkertojen lisäksi myös muita Marian arkistokirjoituksia elämäkerrallisina teksteinä. Aineistoni suhteen osuvin lajikäsite onkin elämänkertomus, joka korostaa kerronnan prosessinomaisuutta. Se syntyy vuorovaikutuksessa ollen muuntuvainen, päättymätön kertomus, jota subjekti muotoilee aina uudestaan ja uudestaan koko elämänsä ajan. Elämänkertomusta on kuvattu rakenteellisesti epäjatkuvaksi ja reflektoivaksi esitykseksi. Sillä ei ole määrättyä konventionaalista muotoa, vaan se saattaa koostua muistelmista, erilaisista puhetavoista, kronikoista ja selityksistä. (Linde 1993, 25-37; Komulainen 1998, 73; Vasenkari & Pekkala 1999, 65-66.) Osa Marian kirjoituksista voitaisiin nimetä tarkemmin myös muistelmiksi, joiden katsotaan korostavan enemmän yksilön ulkopuolisia tapahtumia ja yhteisöllistä muistia, vaikkakin subjektiivisesta näkökulmasta (Virtanen 1982, 174-175; Peltonen 1996, 40; Hinrikus 1998, 289). Kuitenkin myös Marian kokonaisista omaelämäkerroista on luettavissa yhteisöllisiä piirteitä ja jaettuja kulttuurisia konventioita, eivätkä ne välttämättä kuvaa elämää syntymästä kirjoitushetkeen, vaan saattavat keskittyä tietyn teeman ympärille. Kaiken kaikkiaan vaikka Marian arkistoille kirjoittamat tekstit muodostavat luonteeltaan hyvin heterogeenisen aineiston, silti määritelmä omaelämäkerrallinen kerronta on riittävä. Määrittelen omaelämäkerrallisen kerronnan kertojan omasta henkilökohtaisesta positiosta kerrotuksi, prosessinomaiseksi, muuntuvaksi, vuorovaikutukselliseksi ja representoivaksi kerronnaksi, jonka kertoja vakuuttaa totuudelliseksi ja joka on riippuvainen kulttuurissamme jo valmiina olevista kerronnan konventioista.
(4) Artikkelin esimerkkiotteet on poimittu Marian
vastauksista seuraaviin keruisiin:
1983 Karjalaiset elämäkerrat -keruu
SKS
1985 Perinne elämässäni -kilpakirjoitus SKS
1988 Naisten
elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana –kysely n:o 34 MV
1991
Satasärmäinen nainen -elämäkertakirjoituskilpailu SKS
1992
Museoviraston omaelämäkerta MV
1995 Elämysten jäljillä
-elämäkertakilpa taiteen kokijoille ja näkijöille SKS
1997
Evakkotarina SKS
1997 Maan sydämeltä -kilpakirjoitus
SKS
2003 Kirjoitus Pitkä avioliitto Kaarina Määtälle
(5) Lynne Pearce on kuvannut lukuprosessia romanssina, jossa lukija romanssoi ja romantisoi tekstin tekstuaalista toista. Lukija saattaa kokea hurmaantumista (ravissement) kohdatessaan tekstuaalisen toisen ensi kertaa. Kaikki on uutta, outoa ja jännittävää. Hurmaantumisen jälkeen voi kuitenkin seurata myös pettymys, menetyksen pelko, mustasukkaisuus jne. Kaikki nämä tunteet vaikuttavat luentaan ja siksi lukijan tulee reflektoida omia tunteitaan. Näin luentaa voidaan kutsua osallistuvaksi luennaksi (implicated reading). (Pearce 1997, 17, 21, 109.)
(6) Maria toimi nuoruudessaan viestilottana. Lotista levitettiin paljon parjaavia huhuja niin sodan aikana kuin myös kirjallisuudessa sodan jälkeen. Lotat joutuivat usein yksin kantamaan parjauksen, koska muiden järjestöjen säännöt ja velvoitteet eivät asettaneet samanlaisia vaatimuksia naisjäsenilleen. (Lukkarinen 1981, 222-223.) Huhuilla on pyritty kontrolloimaan naisten ruumista ja käyttäytymistä. Haavio-Mannila on tutkinut sota-ajan naisten kirjoituksia ja huomannut niissä korostettavan vahvasti tiukkaa sukupuolimoraalia. Kirjoituksissa naiset näkevät tehtäväkseen oman maineensa puhdistamisen ja puolustamisen. (Haavio-Mannila 1993, 332.) Myös Maria puolustaa useassa kirjoituksessaan naisten mainetta ja korostaa omaa kunniallisuuttaan sekä viattomuuttaan niin, että muunlaiselle kerronnalle ei aina jää tilaa. Maria on kritisoinut myös muutamaa kirjailijaa heidän lotta- ja sota-ajan naisrepresentaatioista (mm. Linnaa ja Tuuria).
(7) Toinen eettisyyteen ja affekteihin liittyvä seikka työssäni on ollut yhteydenotto Mariaan ja hänen tapaamisensa. Ennen ensimmäistä tapaamistamme olin lukenut Marian tekstejä muutaman vuoden ajan etsien niistä säröjä ja ristiriitaisuuksia. Maria ei vuorostaan tiennyt minusta eikä työstäni mitään. Tutkimusta tehdessäni aloin vähitellen kokea velvollisuudekseni kirjoittaa hänelle ja kertoa tutkimuksestani. Uskaltauduin kirjoittamaan ensimmäisen kirjeen vasta vuoden 2003 toukokuussa, jolloin olin lukenut hänen tekstejään jo kahden vuoden ajan. Kerroin Marialle kuka olen ja mitä olen tekemässä. Ensimmäisestä kirjeestä alkoi molemminpuolisesti melko avoin kirjeenvaihto. Kirjeitse tutustuin jälleen uudenlaiseen Mariaan, Mariaan joka kirjoittaa minulle myös sellaisista asioista, joista hän ei ole arkistoille kirjoittanut. Tapasimme ensimmäisen kerran lokakuussa 2003. Tapaamista ennen jännitin sitä, miten kommunikointi onnistuu (Maria on täysin kuuroutunut) sekä sitä, miten tapaamisemme vaikuttaa omiin tunteisiini ja valintoihini työtäni kohtaan. Tarkoituksenanihan oli (ja on edelleen) tarkastella tekstien rakentamaa Mariaa. Tapaamisemme silti kannatti ja olimme molemmat siihen tyytyväisiä. Koen että tapaamisellamme oli myönteinen vaikutus luentaani. Toisaalta se herkisti minut tiettyjä Marian kirjoituksissaan käyttämiä nyansseja kohtaan. Toisaalta sain tapaamisessamme omalle subjektiudelleni vakaamman paikan. Olin nyt persoona Marialle, ihminen jolla on omia tulkintoja, tunteita ja oma elämä, mitkä kaikki vaikuttavat siihen miten hänen tekstejään luen. Eli tullessani häntä henkilönä lähelle sain myös tilaa itselleni ja omille ajatuksilleni. Toisaalta tätä kautta koin entistä enemmän velvollisuudekseni tarkkailla tunteiden tuottamaa läheisyyden ja etäisyyden välistä liikettä, omia lukemiskontekstejani ja metodologioitani, sekä seurailla oman itsereflektiivisyyteni rajoja. Luullakseni se, miksi viivyttelin hänen tapaamisessaan, johtui osaksi tämän velvollisuuden minimoinnista ja karttamisesta.
(8) Empaattista eli eläytyvää lukutapaa voisi kuvata vastaantulevaksi ja kokemukselliseksi luennaksi, jossa merkityksiä rakennetaan toisen kanssa kokemisen kautta. Anni Vilkko viittaa omaelämäkertojen empaattisella lukutavalla sellaiseen eläytymistä ja empatiaa tavoittelevaan luentaan, jolla pyritään ymmärtämään luettavia merkityksiä ja luomaan tulkinnallisia näkemyksiä. Vilkko kutsuu tätä kirjoittajan ja lukijan välistä dialogista prosessia myös Nancy K. Milleriltä lainaamallaan kättely -metaforalla (Miller 1980, 258-273). Kättelyllä Vilkko viittaa kirjoittajan ja lukijan lukuhetkellä tapahtuvaan tekstin kautta välittyvään kohtaamiseen. (Vilkko 1997, 185-186.) Myös Riitta Granfelt on tukeutunut empaattiseen luentaan tutkiessaan kodittomien naisten elämänkertomuksia. Hän viittaa empaattisella luennalla ensisijaisesti sellaiseen hermeneuttis-fenomenologiseen asentoon, jonka kautta hän pyrkii ymmärtämään kodittomien kokemuksia ja kokemuksille annettuja merkityksiä. Empaattinen asennoituminen merkitsee Granfeltille avoimuutta ihmisen kerronnalle, sekä pyrkimystä kuvitella mitä kertoja ajattelee, toivoo ja tuntee. (Granfelt 1998, 15, 27.)
(9) Sara Ahmed käsittelee sitä, miten tunteet (mm. viha, intohimo, toivo) toimivat feministisen tiedon/teorian ja käytännön kohtaamisissa. Hänen mukaansa vihan tunteminen voi olla visionäärinen poliittinen voima, joka muuttaa tuskan tiedostamiseksi. Viha ei ole vain suhteessa menneeseen, vaan se voi myös avata tulevan: eli jonkin vastustaminen ei pääty tähän vastustamiseen, vaan jatkuu edelleen jonkin uuden vielä artikuloitumattoman visioinnissa. Vihan pelkääminen ja tukahduttaminen johtaa väistämättä taantumaan. Viha vaatii itsessään sen, että jokin alentava nimetään sortavaksi/rasistiseksi. Ahmedin mukaan nimeäminen on hyvin oleellista, koska siitä saadaan energiaa, jonka avulla visioidaan ja aloitetaan muutos. (Ahmed 2003, 246-247.)
(10) Idea performatiivisuudesta on peräisin John L. Austinin puheaktiteoriasta. Austinin mukaan kieli ei koostu vain tosista tai epätosista lauseista, vaan kielessä on rakenteita, jotka tuottavat toimintaa. Performatiivinen kielentarkastelu kiinnittää huomion kielen tuottaviin rakenteisiin ja kielen käyttöarvoon. Austin viittaa performatiivilla puheaktiin, jolla ilmaistaan esim. tahtoa, epäilyä, väitteitä ja vakuuttelua. (Austin 1962.) Performatiivisuuden käsite on kuitenkin Austinin määritelmästä laventunut. Nykyään sitä sovelletaan kielen lisäksi myös muihin esityskäytänteisiin. (Laitinen & Rojola 1998, 7-33.)
(11) Butler näkee sukupuolen performatiivisena vallan tuotoksena rakentuneena konstruktiona. Hänen mukaansa sukupuoli on toistuvia tekoja, performatiiveja, ja ilman niitä sukupuolta ei edes olisi olemassa sellaisena kuin me sen kulloinkin ymmärrämme (Butler 1993, 136). Sukupuoli on aina siis tekemistä. Mies ja nainen muodostuvat performatiivisissa teoissa ja ne ovat aina seurauksia teoista, joiden alkuperänä niitä yleensä pidetään (Butler 1990, 25, 134-141). Sukupuolen esittäminen ei ole kuitenkaan vapaasti valittavissa, vaan sen performatiivinen luonne perustuu kulttuurisesti dominoivien mallien toistoon. Performatiivisuutta hallitsevat kielelliset ja kulttuuriset tuotantoehdot. (Kotz & Butler 1995, 265-276.) Toisin sanottuna sukupuoli tuotetaan esim. toistamalla tuttuja eleitä ja tapoja (stylized repetition of acts) (Butler 1990, 140). Sukupuolen suorittaminen tulee ymmärrettäväksi vain siksi, että on jo olemassa kulttuurisesti vakiintunut eleistö. Folkloristiikassa on aiemmin pitkälti hyödynnetty austinilaista performatiivisuuden teoriaa (Austin 1962, ks. esim. Tarkka 1998), johon myös Butler ajatuksensa pohjaa, kuitenkin tietyin eroin. Austinille performatiivi on mm. totuudellinen: se heijastaa todellisuutta ollen dokumentaarinen ja realistinen. Sen sijaan Butler ei näe performatiivin taustalla saavutettavissa olevaa todellisuutta, vaan performatiivin toimivuuden ehtona on toisto (aikaisemmat performatiivit). Austinin mukaan performatiivien valta juontuu puhujan intentioista, kun taas Butler ajattelee derridalaisittain vallan olevan peräisin puhumisen toistettavuuden voimasta.
(12) Performanssin ja performatiivin
erot:
Performanssi ilmentää esittäjän tahtoa ja valintaa, mikä viittaa siihen
että on olemassa performanssia edeltävä esiintyjä. Performanssissa on kyse
selkeämmin jo merkityksellistettyjen merkkien resignifikaatiosta.
Performatiivisuus on vuorostaan niiden normien toistoa jotka ovat olemassa jo
ennen esittäjää ja jotka rajoittavat ja tuottavat hänet. (Liljeström 2002, 68.)
Voidaan myös ajatella että performanssi edustaa intentionalisempaa toimintaa,
kun vuorostaan performatiivin tulee olla konventioihin sidottu teko tullakseen
ymmärretyksi. Toisaalta performatiivi ja performanssi voidaan myös nähdä
performatiivisuuden eri puolina: myöskään performanssi ei voi toimia matriisin
ulkopuolella ja performatiivin voi vuorostaan katsoa koskevan myös fantasiaa,
fiktiota ja parodiaa (Kaskisaari 2003, 9-10, Lloyd 1999, 195-213).
(13) Kontekstilla viittaan niihin tekstin ulkoisiin ja sisäisiin tekijöihin, jotka vaikuttavat kerrontaan ja kerrotun tulkintaan. Kontekstit voidaan jakaa useaan eri ryhmään: lause- ja episodikontekstit, vuorovaikutuskontekstit, genrekontekstit ja laajemmat kulttuuriset kontekstit jne. Tekstit voidaan nähdä siis konteksteista riippuvaisina ja niiden yhteydessä merkityksensä saavina. Kärjistetysti ilmaistuna tätä tekstien ja kontekstien välistä suhdetta voidaan lähestyä tutkimuksellisesti kahdella eri tavalla. Ensiksikin kontekstit voidaan nähdä etukäteen määriteltyinä teksteistä irrallisina olevina taustoina, jotka toimivat tutkimuksen lähtökohtina. Näin tekstin ja kontekstin välille vedetään selvä raja, ja aineistosta mahdollisesti paikannettavat erot saatetaan määritellä etukäteen. Suhde voidaan määritellä myös toisella tavalla. Ensinnäkin kontekstien ei nähdä silloin rajoittuvan vain tekstin kielelliseen kontekstiin, tilannekontekstiin tai tekstiä ympäröiviin tekijöihin, vaan laajenevan aina sosiaalisiin, kulttuurisiin, biologisiin ja historiallisiin konteksteihin asti. Tekstien ei myöskään nähdä pelkästään määräytyvän konteksteissaan vaan samalla myös muokkaavan konteksteja uudelleen. (Lehtonen 1998; 2000.) Näin konteksteja ei nähdä valmiina teksteistä irrallisina ja autonomisina selityshorisontteina, vaan ne pyritään rakentamaan analyysin edetessä.
(14) Marian kirjoituksen sävyyn on varmasti vaikuttanut osaltaan Satasärmäinen nainen -keruun kirjoituskehotus: ”Kerro omalla tyylilläsi suorasukaisesti ja kaihtelematta, millaista on olla suomalainen nainen. (- - -) Kriisit ja onnenhetket, seikkailut ja sattumat, unelmat ja haaveet ovat myös olennainen osa elämää: kerro myös niistä. Kilpailuun osallistuvien elämäkertojen arvoa ei ratkaise käsiala eikä oikeinkirjoitus vaan aitous.”
(15) Verrattaessa Marian SKS:lle ja Museovirastolle lähettämiä omaelämäkerrallisia tekstejä, voidaan säännöllisesti havaita niiden poikkeavan jonkin verran toisistaan. Museovirastolle lähetetyissä teksteissä on enemmän aineellisen perinteen kuvaamista ja ne on kirjoitettu teemalistoja mukaillen. SKS:lle kirjoitetut ovat vuorostaan hieman vapaamuotoisempia keskittyen elämänkulun lisäksi oman elämäntilanteen ja yhteiskunnallisen tilanteen pohtimiseen.
(16) Tässä viittaan naiseuden kategorialla tutkimuksessa valittuun näkökulmaan, en priorisoituun tai pysyvään identiteettikategoriaan.
(17) Esimerkiksi ”suomalaisuus” on mahdollista ”ei-suomalaisuuden” (esim. ”venäläisyyden”) tai ”mieheys” ”naiseuden” poissulkemisen kautta. Työssäni ero on sekä tutkimuksen kohde että teoreettis-metodologinen väline. En halua rinnastaa eri eroja vain toisiinsa, vaan haluan analysoida tarkemmin erojen välistä intersektionaalista järjestäytymistä (sukupuolen järjestäytymistä suhteessa esim. ikään, luokkaan, karjalaisuuteen ja kansalaisuuteen).
(18) Ahmed näkee esim. rodun yksinkertaisen rinnastamisen muihin eroihin ongelmallisena. Rodun problematisoiminen on paljon moniulotteisempaa kuin aluksi voimme kuvitellakaan. Olisi esimerkiksi tärkeää tiedostaa se epävarmuuden hetki, mikä saattaa syntyä arvioitaessa ihmisen rotua pelkästään hänen ihonvärinsä perusteella. (Ahmed 1998b, 27-42.)
(19) Kansalaisuus on käsitekompleksi, joiden osasille tuotetaan erilaisia muotoja eri tilanteissa. (Anderson 1991; Komulainen 2001). Näen kansalaisuuden ennen kaikkea väestön yhdenmukaistamisen mekanismina. Lähestyn sitä performatiivisesti toiston kautta tuotettuna ja vakiinnutettuna historiallisena ja sosiaalisena konstruktiona.
(20)1840-60-luvulla käytiin suomalaisuusmiesten (mm. Z. Topelius, J.L. Runeberg, E. Lönnrot, J-V. Snellman) keskuudessa vilkasta keskustelua siitä, mitä perhe tarkemmin ottaen tarkoitti, mikä oli sen kansallinen merkitys ja millainen oli erityisesti naisen osa äitinä kansakunnan muovaamisessa. Laajimpia esityksiä perheen järjestyksestä antoi Suomessa J. V. Snellman 1840-luvulla. Hänelle perhe oli kansakunnan ja kansallisvaltion moraalinen perusta. Se oli vanhempien ja lasten muodostama kasvatusyhteisö, jonka jäseniä yhdisti rakkaus. Perheen kasvattajana naisesta tuli kansakunnalle ja valtiolle tärkeä. Snellmanin mukaan nainen oli perusluonnoltaan ja -olemukseltaan hoivaava ja äidillinen, mikä teki hänestä miestä paremman henkilön huolehtimaan kansalaisten kasvatuksesta. (Häggman 1994, 176-185.)
(21) Ilmari on peitenimi.
(22) Kirjoitettu Kaarina Määtälle keruuseen vanhemmalla iällä koetusta rakkaudesta.
Ahmed, Sara 1998a, Differences that Matter. Feminist Theory and Postmodernism. Cambridge: Cambridge University Press.
Ahmed, Sara 1998b, Tanning the Body: Skin, Colour and Gender. – New Formations 34(1998), 27-42.
Ahmed, Sara 2003, Feminist Futures. – Eagelton, Mary (toim.), A Concise Companion to feminist Theory. Oxford: Blackwell, 236-254.
Anderson, Benedict 1991, Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.
Ang, Ien 1997, Comment on Felskis’ "The Doxa of Difference". The Uses of Incommensurability. – Signs 23(1), 57-69.
Ang, Ien 2001, On not speaking Chinese. Living Between Asia and the West. London: Routledge
Austin, John L. 1962, How to Do Things with Words. Cambridge: Harvard University Press.
Brah, Avtar & Phoenix, Ann 2004, Ain't I a Woman? Revisiting Intersectionality. – Journal of International Women's Studies 5(3), 905-923.
Butler, Judith 1990, Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.
Butler, Judith 1993, Bodies That Matter. On the Discursive Limits of Sex. New York: Routledge.
Crenshaw, Kimberlé W. 1994, Mapping the Margins: Intersectionality, Identity Politics, and Violence Against Women of Color. – Fineman, Martha Albertson & Mykitiuk, Rixanne (ed.): The Public Nature of Private Violence. New York: Routledge, 93-118.
Felski, Rita 1997, The Doxa of Difference. – Signs 23(1), 1-21.
Granfelt, Riitta 1998, Kertomuksia naisten kodittomuudesta. SKST 702. Helsinki: SKS.
Haavio-Mannila, Elina 1993, Miesten ja naisten väliset suhteet sodan aikana. – Raitis, Riikka & Haavio-Mannila, Elina (toim.), Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. Juva: WSOY, 280-334.
Haraway, Donna J. 1991, Simians, Cyborgs, and Women. The Reinvention of Nature. London: Free Association Books.
Hinrikus, Ruut 1998, Lupa muistaa ja minuuden omakuva. – Ilomäki, Henni & Peltonen, Ulla-Maija & Hilpi, Saure (toim.), Salaamatta - kirjallisia muistikuvia ja löytöjä. Helsinki: SKS, 288-306.
Hynninen, Anna 2004, Naiseuden rakentuminen omaelämäkerrallisessa kerronnassa. Julkaisematon folkloristiikan pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto: Kulttuurien tutkimuksen laitos.
Häggman, Kai 1994, Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Jokinen, Eeva 1996, Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Tampere: Gaudeamus.
Kaskisaari, Marja 2000, Kyseenalaiset subjektit. Jyväskylä: SoPhi.
Kaskisaari, Marja 2002, Rekisteröity subjekti. Omaelämäkerrallinen konventio ja kyseenalaisuus. Luento Turun Naistutkimuspäivillä 22.11.2002.
Kaskisaari, Marja 2003, Parisuhteen rekisteröinti tunnustuksen performatiivina. – Naistutkimus 16(2), 9-10.
Kemppainen, Jaana 2001, Kotikasvatus kolmessa sukupolvessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Komulainen, Katri 1998, Kotihiiriä ja ihmisiä. Retorinen minä naisten koulutusta koskevissa elämäkertomuksissa. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Komulainen, Katri 2001, 1930-luvun suomalainen oppikoulu kansallisuuden näyttämönä. – Nuorisotutkimus 1, 39-54.
Korppi-Tommola, Aura 1990, Lottien sota. – Hietanen, Silvo (toim.), Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä. Helsinki: VAPK-kustannus, 46-54.
Kotz, Liz & Butler, Judith 1995, Haluttu ruumis. – Rossi, Leena-Maija (toim.), Kuva ja vastakuva. Sukupuolen esittämisen ja katseen politiikkaa. Gaudeamus: Helsinki, 262-281.
Laitinen, Lea & Rojola, Lea 1998, Keskusteluja performatiivisuudesta. – Laitinen, Lea & Rojola, Lea (toim.), Sanan voima. Keskusteluja performatiivisuudesta. Helsinki: SKS, 7-33.
Lehtonen, Mikko 1998, Tutkainta vastaan. Kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksen dialogeja. Helsinki: SKS.
Lehtonen, Mikko 2000, Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.
Liljeström, Marianne 2002, Omaelämäkerta performatiivina. – Naistutkimus 15(1), 68-71.
Linde, Charlotte 1993, Life Stories. The Creation of Coherence. New York: Oxford University Press.
Lloyd, Maya 1999, Performativity, Parody, Politics. – Bell, Vikki (ed.), Performativity and Belonging. London: Sage, 195-213.
Lukkarinen, Vilho 1981, Suomen lotat. Lotta Svärd -järjestön historia. Porvoo: WSOY.
Lykke, Nina 2003, Intersektionalitet – ett användbart begrepp för genusforskning. – Kvinnovetenskaplig Tidskrift 1 (03), 47-56.
Löfgren, Orvar 1977, Arbetsfördelning och könsroller I bondesamhället - kontinuitet och förändrig. Ett diskussionskompendium. Lund: Etnologiska institutionen med folklivsarkivet.
Miller, Nancy K. 1980, Women’s Autobiography in France. For a Dialectics of Identification. – McConnel-Ginet, Sally & Borker, Ruth & Furman, Nelly (ed.), Women and Language in Literature and Society. New York: Praeger Publishers, 258-273.
Mills, Margaret A. 1991, Rhetorics and politics in Afghan traditional storytelling. Philadelphia: University of Pennsylvania.
Nevala, Seija-Leena 2002, Kansakunta pienoiskoossa - lotta- ja suojeluskuntaperhe. – Gordon, Tuula & Komulainen, Katri & Lempiäinen, Kirsti (toim.), Suomineitonen hei. Kansalaisuuden sukupuoli. Tampere: Vastapaino, 93-117.
Pearce, Lynne 1997, Feminism and the Politics of Reading. London: Arnold.
Peltonen, Ulla-Maija 1996, Punakapinan muistot. tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKST 657. Helsinki: SKS.
Rojola, Lea 1996, Ero. – Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.), Avainsanat. 10 asekelta feministiseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino, 159-178.
Saarenheimo, Marja 1992, Muisteleminen terapiana, ajanvietteenä sekä minän ja maailman rakentamisena. – Gerontologia 4, 265-275.
Satka, Mirja 1994, Sota-ajan naiskansalaisen ihanteet naisjärjestöjen arjessa. – Anttonen, Anneli & Henriksson, Lea & Nätkin, Ritva (toim.), Naisten hyvinvointivaltio. Tampere: Vastapaino, 73-96.
Siiskonen, Pirjo 1990, Emännän ja isännän roolin muutos maatalouden uudenaikaistuessa. Tutkimus maatilan emännän ja isännän muuttuvista rooleista työnjaon avulla tarkasteltuna. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Tarkka, Lotte 1998, Sulhasen synty. Sanan voima vienankarjalaisessa mieronvirressä. – Laitinen, Lea & Rojola, Lea (toim.), Sanan voima: keskusteluja performatiivisuudesta. Helsinki: SKS, 137-183.
Vasenkari, Maria & Pekkala, Armi 1999, A Path to an Understanding. Construction of Lifestory in a Research Interview. – Teinonen, Markku & Virtanen, Timo (toim.), Ingrians and Neighbours. Focus on the Eastern Baltic Sea Region. Helsinki: SKS, 61-82.
Vilkko, Anni 1997, Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta. SKST 663. Helsinki: SKS.
Virtanen, Leea 1982, Henkilökohtainen kerronta. – Järvinen, Irma-Riitta & Knuuttila, Seppo (toim.), Kertomusperinne. Kirjoituksia proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Helsinki: SKS, 171-205.
Walkerdine, Valerie & Lucey, Helen & Melody, June 2001, Growing Up Girl. Psychosocial Explorations of Gender and Class. Houndmills: Palgrave.
Waris, Elina 2003, Tytöt, pojat ja yhteisö. – Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (toim.), Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia. Helsinki: SKS 109-128.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston keruut:
Karjalaiset
elämäkerrat -keruu 1983 (SKS KRA KE)
Perinne elämässäni -kilpakirjoitus 1985
(SKS KRA Perinne elämässäni)
Satasärmäinen nainen
-elämäkertakirjoituskilpailu naisille 1991 (SKS KRA Sata)
Maan sydämeltä
-kilpakirjoitus 1997 (SKS KRA Maan sydämeltä)
Evakkotarina 1997 (SKS KRA
Evakko)
Museoviraston keruut:
Sota-ajan nainen/Museovirasto 1988
(MV/34)
Museoviraston omaelämäkerta 1991 (MV/OMA)
Anna Hynninen, FM
Turun yliopisto
Folkloristiikka