Lectio praecursoria Turun yliopistossa maailman ympäristöpäivänä 5.6.2004
Puolassa järjestettiin vuonna 1992 folklorea ja ekologiaa käsittelevä seminaari. Seminaari pidettiin Lodzin kaupungissa, jota alueen saastuneisuuden vuoksi kutsutaan Euroopan mustaksi sydämeksi. Tuohon aikaan Lodzin yliopistossa toimi ekofilosofian professorina Henryk Skolimowski. Seminaarissa pääsin tutustumaan hänen tuotantoonsa. Skolimowski kehitteli 1970-luvulta lähtien ekofilosofista ajattelua. Mieleeni on jäänyt teos, jossa hän eri kulttuureiden myyttejä yhdistellen loi idean ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä kuvaavasta elämänpuusta: elämänpuuta kuulemalla ihminen oppisi uudelleen löytämään yhteytensä luontoon.
Muistan teosta lukiessani jääneeni pohtimaan idean toimivuutta. Elämänpuu jäi myyttisestä taustastaan huolimatta jotenkin ohueksi. Siitä ei saanut otetta. Myöhemmin Skolimowski on konkretisoinut ideaansa kokemukselliseen suuntaan – jokaisella ihmisellä on puunsa, jota kuunnella. Skolimowskin tekstejä lukiessani ymmärsin, miten vaikeaa on kertomusten käyttö ihmisen ympäristösuhteen kuvaajana.
Ekofilosofian ajatukset liittyvät 1960-luvulla virinneeseen ympäristöfilosofiseen keskusteluun, jossa ympäristötietoisuuden kehittyminen liitettiin ekologiseen ajatteluun. Ihminen on luonnon ekojärjestelmiin aktiivisesti vaikuttava osa, johon luonnossa tapahtuvat muutokset puolestaan vaikuttavat. Kysymys on siis vuorovaikutussuhteesta. Tällainen ekologisesti tiedostava ja ympäristöongelmat huomioon ottava luonnonfilosofinen tutkimus vakiinnutti asemansa 1970- ja 1980-lukujen aikana. Myös Lauri Hongon Turun yliopistossa vuonna 1971 pitämä virkaanastujaisesitelmä Perinne-ekologiaa – miten ja miksi? liittyy osaksi tätä keskustelua: perinne-käsite saa ekologia-käsitteeseen liitettynä systeemiluonteen.
Tässä väitöstilaisuudessa tarkasteltavan tutkimukseni kohteena ovat tenonsaamelaiset ympäristökertomukset ja niiden kautta välittyvät ideat ihmisen ympäristösuhteesta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta eri kokonaisuudesta: utsjokelaisen opettajan ja kirjailijan Pedar Jalvin 1900-luvun alkuvuosikymmenillä muistiin kirjoittamista kertomuksista, jotka on tallennettu käsikirjoituksina Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan sekä Turun yliopiston Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin äänitetyistä haastatteluista, joista ensimmäiset tehtiin vuonna 1967. Jalvi tallensi perinnettä kotiseudullaan Tenonlaaksossa. Saamelaisprojektin keskeiseksi päämääräksi tuli tämän alueen yhden kylän perinnejärjestelmän dokumentointi. Kyläksi valittiin Talvadas Ylä-Tenolta ja vertailukyliksi Nuvvus ja Aittijoki sekä Norjan puolelta Portta. Projektin tavoitteena oli toisaalta avata kulttuuri- ja perinne-ekologinen näkökulma pohjoisen luonnonympäristön ja perinteen vuorovaikutukseen, toisaalta selvittää yhteisön perinneviestinnän muotoja.
Yhtenä haastatteluteemana niin Jalvilla kuin saamelaisen folkloren tutkimusprojektillakin oli Stuorra-Jovnnaan eli Iso-Jouniin, utsjokelaiseen peuranpyytäjään ja kertojaan liittyvät kertomukset. Stuorra-Jovnna Jomppanen eli Utsjoella vuodesta 1794 vuoteen 1874. Vielä tänäkin päivänä Tenonlaaksossa voi kuulla kerrottavan hänestä. Kertomusten tapahtumapaikat sijoittuvat Tenonlaaksoon ja sitä ympäröivään tunturialueeseen niin Suomen kuin Norjankin puolella. Stuorra-Jovnnaan liittyvä perinne on yksi esimerkki kertomuksista, joita tenonsaamelaiset kertovat ihmisen, luonnon ja paikkojen välisistä suhteista. Näiden kertomusten kautta voimme seurata muinaisten ihmisten jälkiä jokilaaksossa ja sitä ympäröivällä tunturialueella. Vahvan ympäristösidoksensa vuoksi Stuorra-Jovnna -kertomukset edustavat alueen ympäristökertomuksia.
Kertomusperinteen käyttö ihmisen ympäristökäsitysten kuvaajana ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Paikalliset suullisen perinteen viestintäjärjestelmät eivät aina avaudu ulkopuoliselle, ja yhteisölle ominaisten merkitysten välittyminen jää puolitiehen. Tutkimukseni yksi tavoite onkin ollut menetelmällinen. Kimmokkeen teoreettiseen ja metodologiseen ajatteluun olen saanut tutkimusaineistostani: käsikirjoituskokoelmassaan Pedar Jalvi nimesi Stuorra-Jovnna -kertomukset paikallisella máinnas-perinnelajitermillä, joka ohjasi huomioni myös haastatteluaineistossa käytettyihin paikallisiin termeihin. Aineistossa kertojat käyttävät kolmea termiä:
1) máinnas, jonka merkitykset sanakirjassa ovat satu, tarina ja
juttu,
2) cuvccas, sanakirjassa taru ja satu sekä
3)
muitalus, sanakirjassa kertomus ja muistelus.
Tutkimuksessani selvitän, miten kertojat käyttävät perinteen arvioinnissa näitä termejä. 1960- ja 1970-lukujen haastatteluaineistossa arjen kokemusten kuvauksien liittäminen mielikuvituksellisiin seikkailuihin siirtää kertomusten painopistettä kuvitteellisesta maailmasta todelliseen maailmaan. Kuvitteellisen ja todellisen maailman rajankäynti käydään arvioimalla kerronnan tyylikeinoja, kertomuksen tapahtumien kokemusperäisyyttä ja kertojan asennetta kerrottuun. Osa haastatelluista korostaa nimenomaan máinnas-kertomusten esteettisiä päämääriä ja kertojien kykyä käyttää liioittelua, vertauksia ja toistoa kerronnan tyylikeinoina ja eteenpäin viejinä. Osa kertojista taas käyttää máinnas-termiä, ja joskus myös cuvccas-termiä, ilmaistakseen oman suhteensa kertomuksen tapahtumiin ja niiden todenperäisyyteen. Tällöin máinnas saa merkityksen valhe ja liioittelu ja cuvccas, merkityksen taikausko ja juoru. Nämä asetetaan vastakohdaksi kokemusperäiselle muitalus-kertomukselle, jossa kertojat painottavat ihmisen kokemusmaailman kuvaamista realistisin keinoin. Kertomusanalyysit tuovat esille ne tavat, millä kertojat voivat käyttää hyväkseen paikallisia perinnelajitermejä ja -verbejä kertomusten merkitysten julkituomiseen. Määrätietoisimmin käytetyt lajitermit niihin liittyvine verbeineen ovat máinnas ja muitalus. Cuvccas-termin käyttö haastatteluaineistossa on fragmentaarisempaa.
Tänään, maailman ympäristöpäivänä, haluan ottaa tarkasteltavaksi tenonsaamelaisen esimerkin elämänpuusta. Katsoa ja kuulostella, millainen puu kasvaa Skolimowskin ideaalisen elämänpuun takana.
Tammikuussa vuonna 2001 kuvaili nuvvuslainen Matti Guttorm minulle Norjan puolella Goallsennjunni -tunturin rinteessä olevaa Stuorra-Jovnnan mäntyä:
Taru kertoo, että kyllä se oli sillon, kun Jouni, Stuorra-Jouni löysi sen
männyn.
Taikka en minä tiiä, onko se sen löytäny.
Mutta kuulemma siin
oli semmosia oksia, että sai venelautoja tehä.
Ne venelauat on täällä
tenonmallisessa veneessä semmosta kakskytviis viiva kolkytä senttiä leveitä, ne
lauat.
Ja muka siin oli semmosia oksia, että se otti siitä oksat ja teki
veneen. (TKU/A/01/48, 4.)
Nähdessäni itse tämän männyn ensimmäisen kerran en voinut olla ihmettelemättä sen valtavaa kokoa. Ikävuosia tällaisella männyllä on satoja vuosia. Suomen puolella vanhimmaksi männyksi on arvioitu Karigasniemen Muotkatunturin alueella kasvava 810-vuotias mänty. Stuorra-Jovnnan männyn ikää ei tiettävästi ole arvioitu.
Suuren puun teema on keskeinen Stuorra-Jovnna -kertomuksissa. Mänty saa rinnalleen suuret koivut. Pedar Jalvin aineistossa on Erkki Katekeetta vanhemman kertomus siitä, miten Stuorra-Jovnna törmää koivuun, jonka oksista sitten tekee sukset.
Kerran oli Iso-Jouni taaskin Rastikaisalla, jolloin hän vahingossa menettää lihoilla lastatun pulkan alas tunturilta. Pulkka kiiti hirmuista vauhtia tunturin alle ja sieltä eteenpäin aina Tenojoelle. Jokirannalla oli äkkijyrkkä kallio, josta ahkio hyppäsi ylitse ja putosi suuren koivun haaraan, jonka se halkaisi juureen saakka. Siitä koivusta, kun Iso-Jouni sen hakkasi, tulivat 3 syltää pitkät sukset. Ahkio ei pysähtynyt vieläkään tähän, vaan se meni huikeaa vauhtia eteenpäin ja puski Tenojokirannalla uuteen koivuun, jonka se myös halkaisi. Tämän koivun myöskin hakkasi Jouni ja siitä tulivat oivalliset ajopulkan laidat, mutta lihapulkka oli myös pysähtynyt viim. mainitun koivun luokse. (SKS. KRA. Jalvi, Pedar 29.1914. Utsjoki.)
Kertomuksessa törmäys koivuun kääntyy voitoksi, kun toimijana on aktiivinen sankari. Koivusta niin kuin Stuorra-Jovnnan männystäkin saadaan tärkeät kulkuvälineet jokilaakson ihmiselle eli vedenrannan ihmisille, niin kuin he itse itseään kutsuvat.
Tutkimukseni kuvauksen ja analyysin kohteena ovat edellä siteeratun kaltaisten ympäristökertomusten paikalliset ilmaisumuodot – niiden viestinnälliset ja esteettiset ominaispiirteet. Kertojien käyttämien perinnelajitermien yhteydessä tulevat vahvimmin esiin kokemuksellisuuteen, aikaan ja paikkaan sekä esteettisyyteen liittyvät kriteerit. Yleisellä tasolla Stuorra-Jovnna -kertomukset voitaisiin hyvin sijoittaa niihin kerronnallisiin tapoihin, joita mahdottomien tapahtumien kertominen itselle tapahtuneena tarjoaa. Suhtautuminen Stuorra-Jovnnan kertomuksiin on kuitenkin monisyisempää. Kertominen, valehteleminen ja liioittelu ovat olleet kertojien arvioinnin kohteena haastatteluissa, joiden lausumattomat kysymykset ovat olleet: Miten on ymmärrettävä “entisaikojen ihmisten“ kertomukset? Millaisia ovat kertojan keinot ilmaista ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, yliluonnolliseen, luontoon, paikkoihin? Ajoittain keskustelu on ollut hyvinkin suoraa neuvottelua kertomusten luonteesta. Näin on laita esimerkiksi Matti Morottajan vuonna 1970 tekemässä haastattelussa, jossa Olavi Rasmus ja Ola Samuel Paltto pohtivat Stuorra-Jovnna Jomppasen kertojalaatua:
Olavi Rasmus aloittaa:
– – En ole muuta kuullut Stuorra-Jovnnasta kuin
että se oli valehtelija.
Siihen Paltto: Ei se valehtelija ollut, mutta
kertoi vertauksia.
Rasmus kuitenkin toistaa: No kun sananparreksi on
jäänyt: Stuorra-Jovnnan kertomuksia. Sen täytyy olla tervavalehtelija [todella
kova valehtelija]. (TKU/A/70/25,7.)
Haastattelusitaatissa Paltto siis kiinnittää huomionsa valehtelemisen sijasta vertauksin kertomiseen. Näin tehdessään hän samalla ilmaisee yhden Tenonlaakson paikallisen perinnelajiluokittelun keskeisen kriteerin ja sijoittaa Stuorra-Jovnnan kertomukset osaksi kertomusperinteen laajempaa kenttää. Haastatteluaineisto avaakin kiinnostavan näkökulman perinteeseen tuodessaan esille kertojien kommentit kertomuksista, aikaisemmista kertojista ja myös siitä, mitä ja miten he itse kertovat.
Hyvä kertoja, liioittelija tai valehtelija voi saada kuulla olevansa kuin Stuorra-Jovnna, olevansa sukua hänelle. Myös kertomusten voidaan sanoa olevan Stuorra-Jovnnan kertomuksia, jos niiden todenperäisyydestä ei olla varmoja. On helppo löytää eri yhteisöistä vertailukohtia tällaisille kertomuksille. Niiden kertojia – kuten Stuorra-Jovnnaakin - on kutsuttu valehtelijoiksi, liioittelijoiksi, veijareiksi, seikkailijoiksi ja vaeltajiksi. Joskus heitä on pidetty myös murrosaikojen tulkkeina. Vertausten, toiston ja liioittelun käyttö sekä tapahtumien konkretisointi ovat olleet heidän käyttämiään tyylikeinoja.
Kun Tenonlaakson kertojat ympäristökertomuksissaan suuntaavat huomionsa kokemusperäisen ja kuvitteellisen suhteeseen sekä ajalliseen etäisyyteen, he käyttävät paikallisia perinnelajitermejä eräänlaisina moraalisina tai eettisinä arvioina. Tällöin he haluavat kiinnittää huomion todellisuuden ja kertomusten maailman suhteeseen. Máinnas-lajin yhteyteen liittyy tällaisten arvioiden lisäksi usein esteettinen arviointi. Tenonsaamelainen kertomusperinteen lajijärjestelmä tarjoaakin kertojille keinon arvioida kerrottua ja omaa suhdetta kerrottuun. Käytännössä paikallinen lajijärjestelmä on joustava, ja kertojien on mahdollista hyödyntää sitä hyvinkin erilailla. Kerrontatilanne ja kertojan persoona ratkaisevat, millä kriteereillä kerrontaa arvioidaan. Toisille kertojille on kerronnan esteettinen aspekti tärkeämpi, toisille kertomusten tapahtumien ja todellisuuden välisten suhteiden selvittäminen.
Yksi keskeinen kertojien esille tuoma käsitys on vakavan ja huumorin asema kertomuksissa. Tämä näkyy myös niissä keskusteluissa, joita on käyty ympäristökertomuksiksi luokittelemieni Stuorra-Jovnna -kertomusten luonteesta. Monissa kohdin kertojat korostavat näiden kertomusten humoristisuutta. Humoristinen aspekti voidaan löytää niin máinnas- kuin muitalus -kertomuksista. Kun máinnas-kertomusten huumorin lähtökohtana ovat tälle lajille tyypilliset kerronnan keinot yhdistettynä esitystilanteeseen, on muitalus-kertomusten humoristinen viritys ensisijaisesti tavoitettavissa niiden esitystilanteista, joita kertojat kuvaavat sattuvasti käyttämällä sellaisia sanontoja kuin “pilke silmäkulmassa“ ja “monipiippuisesti“ kertominen. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten asenne maailmaan ja todellisuuteen on paitsi vakavaa pohdintaa ihmisen selviytymisstrategioista, myös huumorin värittämää ilottelua. Stuorra-Jovnnan kertomuksissa huumori kärki osoittaa ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Huumori voidaan tällöin nähdä yksilön suhtautumistapana elämään. Yhteisön jakamat arvot ja normit ovat perusta tälle suhtautumistavalle.
Tulkitessaan kertomuksia ja niiden kautta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta osallistuvat kertojat keskusteluun siitä, millainen maailmankuva on näiden kertomusten perustana. Samalla kertojat joutuvat myös ottamaan oman paikkansa siinä maailmankuvien kirjossa, joka heitä itseään ympäröi. Voimakkaita eroja ympäristökokemusten tulkinnassa on varsinkin silloin, kun ne käsittelevät ihmisen arkitodellisuuden ylittäviä elämyksiä. Vaikka kertojien näkemykset maailmasta ja sen rakentumisesta vaihtelevat suuresti, voidaan näkemyserojen takaa kuitenkin löytää myös yhteinen ihmisen ympäristösuhdetta kuvaava piirre. Tämä piirre on kertomuksissa niin vakavan pohdinnan kuin humoristisen ja liioittelevan kerronnan kohde. Kertomusten toimintakuvauksissa tämä piirre tulee esille varotoimissa, sääenteissä, odottamisen merkityksen korostamisessa ja erilaisissa tilannearvioinneissa. Yhteisössä voimassa oleva käyttäytymissääntö siitä, että luonnonvoimia ei saa uhmata tai ärsyttää, on ollut ja on edelleen lähtökohta kertomuksille, joissa luonnonvoimiin ylimielisesti suhtautuva ja näin yhteistä käyttäytymissääntöä rikkova ihminen nähdään koomisena.
Olen tutkimuksessani analysoinut Stuorra-Jovnnaan liittyviä kertomuksia ympäristökertomuksina. Paikallisten tulkintojen esiin nostamisessa olen käyttänyt työvälineenä tenonsaamelaista kertomusperinteen lajijärjestelmää ja sen kertojille tarjoamia keinoja arvioida kertomuksia. Máinnas-, cuvccas- ja muitalus-termit ovat olleet avaimia vedenrannan ihmisten tulkintoihin kertomusmaailmoista ja todellisuudesta:
siitä, mikä on oikea maailma - albmailbmi
siitä, ketkä ovat oikeat
ihmiset - albmaolbmot
Kertojien tulkinnat ajoittain voimakkaasti liioitellen todellisuutta kuvaavista kertomuksista liittävät ne ympäristökeskustelun lisäksi keskusteluun omasta historiasta, siitä mitkä tapahtumat Tenonlaakson menneisyydessä ovat merkittäviä ja siitä, millaista on ollut ja on vedenrannan ihmisten jokapäiväinen elämä. Kertomukset ympäristöstä ovat näin myös kertomuksia yhteisön omasta historiasta ja arjesta.
Stuorra-Jovnnan seikkailuja ja kertomuksia kuunnellessa mieleen nousevat Juri Lotmanin sanat kertomusten ilmaisuvoimasta, jonka perustana on “tarve pitää mielessä ja tallentaa sukupolvien tietoisuuteen muisto jostakin erityisen merkittävästä poikkeamasta“ (Lotman 1995, 58). Lotman näkee muistojen mielessä pitämisen ja tallentamisen kannalta keskeisenä sen tekniikan, jonka avulla myös myytit ovat säilyttäneet asemansa ihmisyhteisöjen muistissa. Saamelainen mytologia on se symboliuniversumi, johon monet Stuorra-Jovnna -kertomukset nojaavat. Myyttisiä symbolisia elementtejä sisältävillä máinnas-kertomuksilla kertojat perustelevat syyn siihen, miksi jokin paikka on sellainen kuin on tai mikä on jonkin luonnonelementin asema vedenrannan ihmisten elämässä. Stuorra-Jovnnan mäntyyn liittyvien kertomusten kautta perustellaan yksi tenonsaamelaisten tärkeä elinkeino, puusepän ja kirvesmiehen työt. Myös muistot peuranpyynnistä, joka 1800-luvulla edusti väistyvää elinkeinomuotoa, ovat säilyneet kertomusperinteessä. Tämän pyyntielinkeinon mielessä pitäminen oli tärkeää, kun jokilaakson yhteisöt 1800-luvulla kohtasivat niin uusia paineita kuin kimmokkeitakin elinkeinojensa suhteen. Peuranpyyntikertomukset olivat vahva symboli, joka toi jatkuvuutta muutosten keskelle, sillä vaikka itse peuranpyynti loppui, säilyttivät pyyntielinkeinot asemansa vedenrannan ihmisten parissa.
Jokainen aika tarvitsee omat symbolinsa. 1960-luvun Ylä-tenon kylissä Stuorra-Jovnnan seikkailut olivat saaneet uusia sävyjä, joissa vedenrannan ihmisten oma historia, elämäntapa ja ympäristökokemusten tulkinta olivat etualalla. 2000-luvun Tenonlaaksossa Stuorra-Jovnna -kertomusten merkitys vedenrannan ihmisten perinteisen elämäntavan symbolina on hämärtynyt. Kertomukset saavat kuitenkin uusia tulkintoja, uusia merkityksiä ja uusia tehtäviä. Siitä, millaisia merkityksiä kertomukset saavat nyt ja tulevaisuudessa, kertovat ne keskustelut, joita tänä päivänä käydään Tenonlaakson kylissä.
Marjut Huuskonen: Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. SKST 986. Helsinki: SKS. 2004.
Honko, Lauri 1972, Perinne-ekologiaa – miten ja miksi? - Sananjalka 14: 95–104.
Knuuttila, Seppo 1992, Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksina. SKST 554. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lotman, Juri 1995, Kirjallisuus ja mytologia.- Parnasso 1: 55–67.
Mullen, Patrick B. 1976, The Tall Tale Style of a Texas Raconteur. - Pentikäinen, Juha & Juurikka, Tuula (eds.): Folk Narrative Research, Some Papers Presented at the VI Congress of International Society for Folk Narrative Research. Studia Fennica 20. Helsinki: Finnish Literature Society.
Oksanen, Markku & Rauhala-Hayes, Marjo (toim.) 1999, Ympäristöfilosofia. Kirjoituksia ympäristönsuojelun perusteista. Helsinki: Gaudeamus.
Skolimowski, Henryk: The Tree of Life.
Marjut Huuskonen
FT, tutkija
Folkloristiikka
Turun yliopisto