Lectio praecursoria Turun yliopistossa 15. 5. 2004
Muistamisella on merkitystä. Muistitieto ja kansanomainen historia ovat myös haastavia tutkimuskohteita. Väitöskirjani alkaa Eeva Kilven romaanista Rajattomuuden aika (2001) lainatulla otteella, jossa hän kirjoittaa siirtokarjalaisuudesta ja siihen liittyvästä muistelemisen tarpeesta 2000-luvun Suomessa. Kilven mukaan:
Meidän menneisyytemme, menneisyytemme palvonta, rakkautemme Karjalaan vaatii aina silloin tällöin itse kultakin pientä asioiden kirjaamista nykyhetken näkökulmasta yhtä lailla kuin se vaatii dialogia, yleistä keskustelua ja kriittistä analyysia. Niin paljon on sentään muuttunut, ja uskoisin haluamaani suuntaan. (Kilpi 2001, 346. Korostus Fingerroosin.)
Eeva Kilven tekstiä luen tutkijana kahdesta eri näkökulmasta, ja näiden näkökulmien vaikutus on osa tekemääni tutkimusta. Ensinnäkin näen, että siirtokarjalaisten vahvana elävä sukupolvikokemus ja Eeva Kilven omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydestä pakottavat hänet muistelemaan ja kirjaamaan muistonsa meitä muitakin varten. Toiseksi Kilpi suhtautuu omaan menneisyyteensä arvioiden, sillä hän nostaa esille dialogin tarpeen. Dialogiin sisältyy jopa kriittisiä sävyjä, sitä, että Karjala ei ole vain myytti vaan Karjalaan liittyvä puhunta vaatii avointa muistin politiikkaa.
Väitöskirjassani Karjalaan otetaankin kriittinen ja avoin kanta, sillä siirtokarjalaisten muistitieto tarjoaa mahdollisuuden jopa Karjalaan ja kansakuntaan liittyvien myyttien purkamiselle. Totean tutkimukseni alkupuolella, että kirjoitan ensisijaisesti akateemiselle lukijakunnalle, koska kyseessä on väitöskirja, mutta tiedostan työni päätyvän myös monen siirtokarjalaisen kirjahyllyyn. Etenkin sisällissota ja siihen liittyvät kuolemat ja muistot nousevat työssäni merkittävään rooliin, sillä sisällissota oli merkittävä mutta vaiettu ja monille kannakselaisille tuntematon osa historiaa. Sisällissodan punaiset kuolemat asettivat kyseenalaiseksi avoimen muistamisen politiikan.
Eeva Kilven tekstiä luen myös kantaa ottavana puolustuspuheenvuorona, sillä siihen on sisäänrakennettu vastine sellaiselle arkiselle, mutta yllättävän usein eri yhteyksissä toistetuille uskomukselle, että muisti on virheitä sisältävää tietoa. Toisin sanoen muistelijoiden puhetta tai kirjoittamia tekstejä pidetään vähempiarvoisena kansanomaisena historiana kuin muita dokumentteja menneestä. Näin muistitietoon ja kansanomaiseen historiaan suhtaudutaan joskus akateemisissakin piireissä, sillä itsellenikin on sanottu, että ”muistella osaavat kaikki” ja ”muistelijat puhuvat tai kirjoittavat mistä itse haluavat”.
Totean väitöskirjani loppupuolella, että olen mielissäni Elina Sanan journalistisesta dokumenttikirjasta Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (2003) saamasta julkisuudesta ja arvostuksesta. Elina Sana kyseenalaistaa tutkimuksensa kautta mielenkiintoisesti sellaisen näkemyksen, että vain akateemisen koulutuksen saanut tutkija voi tehdä pätevää tulkintaa ja tuottaa hedelmälliseksi kutsuttua tietoa menneisyydestä. Hän kirjoittaa: ”Kirja on monivuotisen tutkijaharrastuksen tulos ja muodoltaan journalistinen dokumenttikirja, joka on suunnattu kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle lukijalle.” (Sana 2003, 11. Kursivointi Fingerroosin.) Olenkin ihmetellyt, miksi journalistiksi kutsuttu kirjailija ei kriittisesti suhtautuvien arvostelijoiden mielestä olisi ansainnut kiitosta tuottamastaan dokumenttikirjasta ja tulla palkituksi arvostetulla Tieto-Finlandialla. Mitkä ovat akateemisten epäilijöiden motiivit?
Humanistinen ja oppiainerajat halkova keskustelu alkaa olla laajemmaltikin kypsä siihen näkökulmaan, että myös me tutkijat tuotamme subjektiivisia kuvia menneisyydestä. Etenkin kulttuurien tutkimuksessa tätä keskustelua käydään vilkkaasti. Meidän ei pidä vahvistaa omaa auktoriteettiamme peittämällä henkilökohtaisia intressejämme ja ennakkokäsityksiämme (ks. esim. Kalela 2000). Tutkimuksiltamme vaaditaan subjektiivista ulottuvuutta, mikä merkitsee läpinäkyvyyttä ennen kaikkea tiedon tuottamisen prosessin osalta. Tutkimuksen tieteellistä pätevyyttä ei enää mitata – ainakaan toivottavasti – vain tuloksien perusteella. Vakaumukseni onkin, että ammattimaisesti tuotettujen virallisten historiakuvien ja -esitysten sekä kansanomaisen historian välinen suhde on kuin veteen piirretty viiva, ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Niin sen pitää olla, sillä tutkijoilla ei ole yksinoikeutta menneisyyteen (ks. Kalela 2000, 22–69.). Tieteen kannalta tämän veteen piirretyn viivan konstruointi tai rekonstruointi on tietenkin metodologisesti kiinnostava ja erittäin haastava kysymys. Sen hahmottaminen vaatii tieteellistä keskustelua ja avoimuutta – aivan kuin muistin politiikka ja puhunta Karjalastakin.
Folkloristit ja historiantutkijat ovat jo pitkään hyödyntäneet ja tallentaneet tutkimuksissaan erilaisia muisteluaineistoja ja muistitietoa. He ovat käyneet aiheesta myös vilkastuvaa metodologista keskustelua. Laajemmalle keskustelu muistitietohistorian merkityksistä ja mahdollisuuksista ei ole vielä levinnyt, joten koen olevani uskontotieteilijänä ensimmäinen alallani. Sarah C. Williams tosin kirjoitti Oral History -lehden teemanumerossa Religion and Belief vuonna 1996, että muistitietohistoria on merkittävä näkökulma myös uskontotieteelle. Se tarjoaa teoreettis-metodologisia mahdollisuuksia lähestyä niitä ongelmia, jotka liittyvät institutionalisoidun uskonnollisuuden ulkopuolisten ilmiöiden ymmärrykseen tai kun tutkimuksessa pyritään esittämään vaihtoehtoisia tulkintoja vaikkapa sosiaaliseen luokkaan tai yksityiseen elämään liittyville uskonnollisille ilmiöille. (Williams 1996, 27–29.)
Mikä sitten tekee muistitietohistoriasta erityisen, kysyy italialainen muistitietohistorioitsija Alessandro Portelli samannimisessä artikkelissaan. Portelli antaa kysymyksilleen useitakin vastauksia, mutta merkittävimpänä pidän mainintaa siitä, että muistitieto kertoo enemmän merkityksistä kuin itse tapahtumista. Toisin sanoen muistelijat lataavat kerrontaansa menneen ajan tapahtumiin liittyviä sisältöjä, tulkintoja ja näkökulmia. Muistitieto esimerkiksi kertoo, miten muistelija olisi halunnut jonkin asian olevan tai mikä oli jonkun tapahtuman ”psykologinen hinta” vaikkapa sodan tai luokkataistelun yhteydessä. Näin ollen muistitietohistorian keskeisimpiin lähtökohtiin kuuluu näkemys, että se tieto, jonka muistelijat oman subjektiviteettinsa kautta välittävät, on yhtä totta kuin faktaksi kutsuttu tieto. Muistitietohistorioitsija ei löydä tai osoita väärä muistitietoa vaan on kiinnostunut muistelun subjektisidonnaisuudesta, merkityksistä, merkitysten tuottamisesta tai siitä, mitä ei muistella. Tutkija myös tunnustaa, että kaikki muistitieto on tutkijan kannalta potentiaalinen resurssi. (Portelli 2002, 67–69.)
Muistitiedon tarjoamista mahdollisuuksista huolimatta on yllättävää, että edelleen kuulen akateemisten toimijoiden lausumana argumentteja, joissa vähätellään muistitiedon tieteellistä arvoa tai muistia pidetään toissijaisena ja yksipuolisena lähteenä. Muistitietoa pidetään jopa kirjallisia dokumentteja täydentävänä tai elävöittävänä materiaalina, jolloin ei huomioida sitä perustavaa lähtökohtaa, että kysymys totuudesta ei ole muistitietohistoriassa lainkaan relevantti kysymys.
Uskontotieteellisessä väitöskirjassani muistitieto on ensisijassa lähde, joka kertoo rituaalisen käyttäytymisen muodoista ja merkityksistä. Toisaalta myös tiedon tuottamisen prosessi on keskeisenä tarkastelun kohteena. Kirjoitan paitsi muistamisen arvoisista kuolemista myös sallivuuden rajoista, kielloista ja poikkeuksista. Muistiin kietoutuviksi avainsanoiksi nousevatkin kuoleman lisäksi arvot ja poikkeukset, miksei myös moderni aika ja siihen kietoutuva yhteiskunnallisen vallan käyttö. Tulkintani rakennan niin, että subjektiivisia tulkintoja tekevien muistelijoiden ääni ei huku omien ennakkohypoteesieni alle missään vaiheessa. Sen sijaan rakennan tulkintaa rituaalisesta kuolemasta niin, että tutkimuksessani käsittelemäni teemat nousevat kaikki muistitiedosta. Koen olevani paitsi tutkija myös ”joku kirjailija”, jota varten viipurilainen muistelija ilmoittaa panevansa ”irrallisia ’johtosanoja’” (SKS. KRA. ”1918”/39: 142.)
Johannekselaiset muistelijani kertoivat minulle haastattelun yhteydessä seuraavaa:
Kyl ain hautajaiset täytys olla. (TKU/A/96/268c – Johannes.)
Varmast, ol se kuka tahansa, siis jokahista, ol hää sit vähä tuota arvokkaampi taikka ihan vaa tavallinen maalainen, kaikille ne tämän [--]. (TKU/A/97/18b– Johannes.)
Nii, siel oli muotii, et kato aina, et jos kenel tämmönen surutapaus tuli, ni kyläläiset vei aina kaikkii, kuka kenellä mitä oli, vietii aina... Et kyl kaikille hautajaiset piettii. (TKU/A/97/38b – Johannes.)
Johannekselaisten muistelijoiden mukaan Kannaksella siis järjestettiin normaalisti hautajaiset eli ”pijot”, kun joku kuoli. Normaalilla tavalla rituaalistettu kuolema oli rituaaleille avoin ja julkinen. Rituaalien avulla kuolevalle tai kuolleelle tunnustettiin hänelle kuuluva arvo ja kunnia. Poikkeuksellisten kuolemien eli itsemurhien, lapsen kuoleman tai sota-ajan vaiettujen kuolemien yhteydessä rituaalit olivat yhteisöltä suljettuja tai kokonaan kiellettyjä.
Poikkeuksellinen aika luo poikkeuksellisia rituaaleja, jopa kieltoja. Se myös synnyttää poikkeuksia käsitteleviä muistoja tai hiljaisuutta. Viipurin Uuraassa opettajana toiminut nainen koki, että sisällissodan vuosi 1918 oli ”kauheeta surujen täyttämää” aikaa, jolloin naiset pukeutuivat suruharsoon ja kirkolle ilmestyi uusia ristejä. Johanneksen Revonsaaressa syntynyt nainen esitti kokemusperäisen, perheensä ja sukunsa jakaman tulkinnan enonsa teloituksen seurauksista sisällissodan jälkiselvitysten aikana. Teloitukseen ei liittynyt minkäänlaisia oikeudenkäyntejä, ja muistelijan lähipiiri koki tapahtuman epäoikeudenmukaisena. Revonsaarelainen nainen kertoo:
Siint ei puhuttu mittää, se kärsittiin siis sisällä. Niin ku mun isoäiti, ni hän ei yhtään kertaa maininnu edes tämän Akselin nimeä. Et se oli raskas asia joillekin. Eikä kukaan kyläläisistäkään puhunu, kaik ne asian tiesivät. Ne sielhän seinähirretkin kuulivat ja näkivät kaiken pienis kylissä. Mut et jollakii muulla tavalla ihmiset osoittivat niin ku myötätuntoo ku puhumalla. (TKU/A/97/40b – Johannes.)
Vaikenemisen ilmapiiri liittyy tässä tapauksessa omakohtaiseen raskaaseen kokemukseen epäoikeudenmukaisesta kuolemasta. Toisenlaista vaikenemista kohtasin sisällissodan Viipurissa, jossa tapahtuneet jälkiselvittelyt olivat poikkeuksellisen raakoja. Veristen päivien trauma kuului valkoisessa Suomessa vaiettuun historiaan. Vaikeneminen oli osa kansallista diskurssia, jossa määriteltiin kertomus kansakunnasta ja suljettiin pois kollektiivisen tajunnan kanalta liian raadolliset ilmiöt. Vasta 1960-luku mahdollisti punaisen trauman purkamisen. Jotkut muistelijat tarttuivatkin hanakasti tarjottuun mahdollisuuteen, toisille muistot joukkoteloituksista ja vankileirikuolemista olivat yksinkertaisesti liian rankkoja mieleen palautettavaksi.
Muistamisen lupa kietoutuu oleellisesti yhteiskunnallisen vallan käytäntöihin, ja kiellot näkyvät niin historian julkisissa esityksissä kuin muistin paikoissa ja maisemissa. Uskontotieteelliselle rituaalien tutkimukselle sisällissodan kuolemista kertova muistitieto avaakin uusia näkökulmia. Kuolemaa käsittelevissä rituaaliteorioissa esitetään tavallisimmin tulkintoja normaaleista kuolemista ja normaaleista hautajaisista, jolloin kuollut saatetaan hautausmaan siunattuun multaan ja hautajaiset ovat yhteisölle avoimet. Tällaisista kuolemista on helppo myös kertoa, koska kertomiselle on yhteisöltä saatu lupa ja kertojat tietävät tapahtumien kulusta. Kuolema ei kuitenkaan ole samankaan kulttuurin sisällä yksi ja sama asia kaikille kuolijoille. Kaikki kuolemat eivät ole julkisia ja rituaalistettuja. Tällaisista kuolemista ei myöskään puhuta tai muistelutilanteessa kerrota samalla tavalla kuin normaalien kuolemien yhteydessä. Tästä syystä osa kuolemista on poikkeavia, mikä on johtanut sekä rituaalisten käytänteiden että niitä käsittelevien muistojen kirjavuuteen. Poikkeuksellinen aika siis luo poikkeuksellisia muistoja ja poikkeuksellisen muistamisen ilmapiirin.
Tätä tarkastelukulmaa kuolemiin ei rituaaliteorioissa useinkaan huomioida. Itsellenikään näkökulma ei avautunut tutkimukseni tekemisen prosessissa noin vain, omasta oletuksestani. Sen avartumiseen tarvittiin merkityksiä sisältävä sota-aika ja paljon väkivaltaisia kuolemia – ennen kaikkea kuitenkin kuolemaan liittyviä kokemuksia ja siirtokarjalaisten muistitietoa menneestä ajasta. Normaaleihin ja poikkeuksellisiin kuolemiin liittyvä rituaalisen vallankäytön logiikka, toisin sanoen kuoleman julkiseen arvostukseen ja vainajaan kunniaan liittyvät neuvottelutilanteet, ovatkin haaste meille kaikille vielä tänäkin päivänä. Muistot kuolemista haastavat tutkijat pohtimaan, miten me merkityksellistämme kuolemia ja ihmisarvoa – tai miten toimimme tässä maailmassa
Uskontotieteellisen tutkimukseni kenties tärkein sanoma on se, että erilaiset kuoleman rituaalistamiseen liittyvät mallinnukset joutuvat massateloitusten ja pahojen äkkikuolemien kontekstissa kokonaan toisenlaiseen valoon kuin arjessa. Tämä taas haastaa antropologiset, filosofiset ja perinnetieteelliset teoretisoinnit jopa uudistumaan, sillä poikkeava aika sisältää erilaisia merkityksiä kuin arki. Ilman muistelijoiden subjektiviteetin huomioimista ja heidän menneisyydestään tekemiensä tulkintojen vakavasti ottamista väitöskirjani tekeminen omanlaisekseen olisi ollut mahdotonta. Rituaaliteorialta puuttuisivat äänet ja riisuisin faktoja kannakselaiseen aikaan kiinnittyvistä merkityksistä.
Nimettömänä pysyvä sisällissodan muistelija kirjoittikin 1960-luvulla huojentuneena Työväen Arkistolle siitä, mitä tuntemuksia muistelulle tarjottu lupa herätti hänessä. Näihin sanoihin haluan päättää myös lektioni.
Näitä tapahtumia olisi niin paljon ettei jaksaisi koskaan kaikkea saada paperille / nämät kaikki ovat vähäisiä tietoja tässä / mutta olen kaiken sen kauhun nähnyt omin silmin. (TMT IA 1918: 0/2 (Nimetön, Lappeenranta) TA.)
Outi Fingerroos: Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. SKST 985. Helsinki: SKS. 2004.
Kalela, Jorma 2000, Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.
Kilpi, Eeva 2001, Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta. Helsinki: WSOY.
Portelli, Alessandro 2002, What Makes Oral History Different? – Perks, Robert & Thomson, Alistair (eds.), The Oral History Reader, 63–74. London: Routledge. (1998)
Williams, Sarah C. 1996, The Problem of Belief. The Place of Oral History in the Study of Popular Religion. – Oral History. Journal of the Oral History Society 24(2), 27–34.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto (SKS KRA), Helsinki. 1918 muistitietokokoelma. ”1918”/39: 142. Mies, s. 1917.
Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistot,
Turku.
TKU-kokoelmat. Johannekselaiset hautajaiset, haastattelut. Fingerroos,
Outi 1996–1997.
TKU/A/96/268c: nainen, s. 1914, Koskijärvi.
TKU/A/97/18b:
mies, s. 1914, Koskijärvi.
TKU/A/97/38b: aviopari, nainen, s. 1931,
Revonsaari; mies, s. 1927, Koskijärvi.
TKU/A/97/40b: nainen, s. 1929,
Revonsaaren Hankala.
Työväen Arkisto (TA), Helsinki.
Työväen muistitietotoimikunta (TMT), 1918
muistelmakokoelma.
TMT IA 1918: 0/2 (Nimetön, Lappeenranta) TA. Nimetön
kirje, lähetetty 27.2.1965.
Outi Fingerroos, FT
Uskontotiede
Turun yliopisto