Viime vuosina yliopistoissa on panostettu tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön edistämiseen. Näin myös Turun yliopistossa, ja tällaisiin hankkeisiin erityisesti suunnatut varat ovatkin mahdollistaneet verkkokurssien suunnittelun ja toteutuksen pienessä naistutkimuksen oppiaineessa. Se on ollut jo pari vuotta mukana naistutkimuksen yliopistoverkosto HILMAssa, jonka kehittämisryhmän jäsenenä olen osallistunut nimenomaan valtakunnalliseen naistutkimuksen verkko-opetuksen kehitystyöhön. Osallistuin lukuvuonna 2003–2004 tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön TieVie-asiantuntijakoulutukseen (10 ov), johon kuului oman hankkeen suunnittelu ja toteuttaminen. Verkkokurssihanke tuntui sopivalta kokonaisuudelta TieVie-hankkeeksi, ja syksyllä 2003 ensimmäinen oppiaineessamme toteutettu valtakunnallinen verkkokurssi Internet, sukupuoli ja identiteetti (opettaja Susanna Paasonen) ja siitä saadut kokemukset rohkaisivat kokeilemaan uutta opetusmuotoa. Sain varsin vapaat kädet kurssin suunnitteluun aiheen valinnasta lähtien, ja näin sai alkunsa keväällä 2004 toteutunut Feministisen etnografian verkkokurssi. Kirjoitan tässä auki verkkokurssin suunnittelun ja toteuttamisen vaiheita niin suunnittelijan, opettajien ja opiskelijoiden kuin oppiaineenkin näkökulmasta. Tavoitteena on tehdä näkyväksi myös toteutuneen kurssin pedagogisia valintoja.
Valitsin feministisen etnografian teemaksi, sillä se kytkeytyi tiiviisti omaan tanssintutkimuksen, folkloristiikan ja naistutkimuksen risteyskohtaan sijoittuvaan etnografiseen väitöstutkimukseeni itämaisesta tanssista Suomessa. Päätin pyytää kurssitiimiin tuttuja samojen asioiden parissa painiskelevia tutkijoita. Opettajia tuli mukaan lisäkseni neljä: lasten musiikkikulttuuria tutkiva musiikkitieteilijä Taru Leppänen, prostituution miesasiakkaita tutkiva poliittinen historioitsija Anne-Maria Marttila, somalinaisia Suomessa tutkiva uskontotieteilijä Anu Salmela sekä monikulttuurista naispolitiikkaa tutkiva sosiologi Salla Tuori. Kurssin opettajat yhtä lukuun ottamatta olivat opettajanuransa alkuvaiheessa, eikä kenelläkään ollut kokemusta verkko-opettamisesta. Alkuun opettajia ehkä pelotti uusi opetusmuoto, mutta toisaalta ryhmässä tekeminen sekä lupaukseni auttaa ja hankkia lisätukea sai heidät uskaltautumaan mukaan.
Opettajien tukeminen on erityisen tärkeää uutta kehiteltäessä ja kokeiltaessa: verkkokursseja suunnitellaankin usein tiimeissä, joissa yksittäisen opettajan ei tarvitse välttämättä hallita kaikkea, kuten esimerkiksi opetusteknologiaan liittyviä detaljeja. Toimin kurssitiimissämme koordinaattorina, teknisenä suunnittelijana, tukihenkilönä ja opettajana. Lisäkseni yksi kurssin opettajista osallistui kurssilla käytetyn oppimisalustan, WebCT:n käyttökoulutukseen, ja jaoimmekin oppimisalustan ylläpitotehtävät keskenämme. Teknistä tukea saatiin Turun yliopiston Täydennyskoulutuskeskuksesta ja pedagogista konsultaatiota tarjosi mm. koordinaattori Kai Miikkulainen Kirjallisuustieteen valtakunnallisesta virtuaaliyliopistosta. Olemassa olevat yhteistyöverkostot osoittautuivat korvaamattomiksi, ja rekrytoitiinpa kurssin visuaalisen ilmeen suunnitteluun myös kotijoukkoja.
Uuden kehittäminen vie aina aikaa, eikä verkossa toteutettava kurssi ole poikkeus. Opettajilla onkin usein pelkoja juuri verkkokurssin työläyden suhteen. Ensimmäinen kurssikerta on raskain ja stressaavin, mutta kun kokemusta kertyy ja kurssin materiaalit saavat lopullisen – vaikka toki päivitettävän ja palautteen perusteella muokattavan – muotonsa, on seuraavalla kerralla kurssia huomattavasti helpompi opettaa. Paitsi kurssin suunnitteluun ja materiaalin tuottamiseen, menee aikaa opiskelijoiden keskustelujen seuraamiseen ja kommentoimiseen. Tätä varten on hyvä varata viikosta tietyt tunnit ja päivät, sillä kuten verkossa usein käy, ajantaju saattaa kadota ja vain nopea vilkaisu venyykin tuntien mittaiseksi surffailuksi. Opettajan paineita helpottavat myös vertaispalautteen ja -arvioinnin hyödyntäminen: kaikkea ei tarvitse tehdä itse, vaan opiskelijat voi velvoittaa esimerkiksi pienryhmien puheenjohtajiksi tai kommentoimaan pareittain toistensa viestejä.
Valmistelin kurssille alustavia runkoja ja teemoja sekä luettavaa kirjallisuutta ennen ensimmäistä opettajatapaamista: opettajat kokivatkin hyvän esisuunnittelun ja organisoinnin helpottavan olennaisesti heidän työtään. Tarjosin opettajille myös vinkkejä ja linkkejä verkkopedagogiikan lähteille. Kurssin suunnittelu jatkui tapaamisten välillä Turun yliopistossa kehitellyssä WorkMates-verkkoympäristössä, jossa eriaikaiset keskustelumme tallentuivat dokumenteiksi ja jonka kautta jakelimme tekstejä toisille luettaviksi ja verkossa kommentoitaviksi. Näin kurssin suunnittelusta jäi jälkiä. Tätä voidaan kutsua "tietoisuustyökaluksi", jossa ryhmän toimintaa tehdään läpinäkyväksi. Olisi ollut toki parempi, jos suunnittelussakin olisi hyödynnetty kurssiympäristöä alusta alkaen: näin se olisi tullut luontevasti tutuksi opettajille jo varhaisessa vaiheessa. Nyt siirsimme keskustelut WebCT:hen opettajien keskustelufoorumiin vasta noin viikkoa ennen kurssin alkua. Järjestimme myös yhteistapaamisen syksyn ensimmäisen verkkokurssin opettajalle sekä omalle kurssitiimillemme; tilaisuuteen kutsuttiin mukaan Kirjallisuustieteen valtakunnallisen virtuaaliyliopiston koordinaattori sekä naistutkimuksen opettajat. Palautetta ja vinkkejä verkkokursseista vaihdettiin puolin ja toisin.
Yliopistojen hankala resurssitilanne ja vaihtuva henkilöstö vaikeuttavat pitkäjänteistä suunnittelu- ja kehittämistyötä. Erityisesti tällaisessa tilanteessa prosessien dokumentoinnilla on tulosten lisäksi mielestäni arvoa. Koulutuksen ja kokemuksen kautta hankittu tieto ja asiantuntemus ei saa mennä hukkaan eikä hävitä vaikka alkuperäinen asiantuntija ei olisikaan enää käytettävissä. Verkko-opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa syntyykin sellaisia käytäntöjä, joissa opittu ja koettu ei jää yksittäisen toimijan tiedoksi vaan se saadaan koko organisaation käyttöön. Mikään ei tietysti takaa, että tiedon tarvitsijat löytävät sen lähteille: siihenkin tarvitaan opastusta ja aikaa.
Opetuksen ja kurssien suunnittelu ryhmätyönä murtaa myös sinänsä perinteistä yliopisto-opetuksen yksilöpainotteista otetta. Aika moni on varmasti aloittanut opettajanuransa varsin yksin, kurssimateriaalit ja -ideat ovat olleet kunkin opettajan "omia" eikä niitä ole mieluusti jaettu opettajien kesken puhumattakaan siitä, että opettajat olisivat keskenään vierailleet toistensa seminaareissa pedagogisessa mielessä uutta oppimassa ja antamassa palautetta. Eli vaikka tutkimuksen kohdalla on painotettu avoimuutta ja vertaisarvioinnin tärkeyttä, ovat oppimistilanteet ja -käytännöt pysyneet suljettujen ovien takana. Myös opiskelijoilta kerätty kurssipalaute on usein jäänyt vain kurssin päätteeksi suoritettavaksi rutiininomaiseksi toimenpiteeksi, jonka perusteella on voitu todeta että ihan hyvinhän se meni (joitakin soraääniä lukuunottamatta, jotka tulivat muutenkin hankalien tyyppien suusta) ja siirtää palautteet mappi ööhön. Tähän lienee ollut syynä mm. opetusansioiden huomiotta jättäminen virkoja täytettäessä ja yleinen pedagogisten taitojen väheksyminen tutkimuksen kustannuksella. Muutos on kuitenkin käynnissä yliopistojen sisällä, onneksi.
Verkkokurssimme tavoitteena oli oppia tarkastelemaan kriittisesti etnografisen tutkimuksen kytköksiä feministiseen teoretisointiin tiedosta, eroista, kohtaamisista ja tutkijuudesta. Kurssin viidellä teemaviikolla pohdittiin feministisen etnografian luonnetta, etnografiaa tiedon teknologiana, tutkijan ja tutkittavien suhdetta, kenttätyön ruumiillisia ja seksuaalisia aspekteja sekä tunteita etnografisessa tutkimuksessa. Kurssi perustui sekä opettajien valitsemiin teksteihin että opiskelijoiden käynnissä oleviin opinnäytetyöprojekteihin, joissa etnografia oli keskeisessä osassa. Kukin opettaja oli suunnittelu- ja vetovastuussa yhden teemaviikon ajan. Kurssin tavoitteeksi kirjattiin myös verkko-oppimisen opiskelu.
Suoritusmerkinnän saamiseksi vaadittiin aktiivista osallistumista keskusteluun (joka viikko oma keskustelunavaus ja vähintään kahden muun opiskelijan viestin kommentointi), valittuihin teksteihin tutustumista, harjoitustyön suunnitelman ja harjoitustyön laatimista sekä palautteen antamista yhdestä teemaviikosta sekä kurssin lopuksi koko kurssista. Kurssin laajuus oli kolme opintoviikkoa. Kurssin kuormittavuutta ja aikataulua pidettiin yleisesti sopivana. Kiirettä toki valiteltiin, mutta useimmiten syyksi mainittiin oma ajanhallinta. Sellainen tunne kurssilta jäi, ettei kukaan opiskelijoista kuvitellut verkossa opiskelun ja oppimisen vievän vähemmän aikaa kuin seminaareissa istuminen. Oppimiselle on varattava aikaa ja myös paikka, vaikka verkko-opiskelu onkin hieman joustavampaa kuin opetus luentosalissa tiettynä kellonaikana ja tietyssä paikassa tapahtuvana.
Opiskelijoita olikin melkein kaikista HILMA-verkoston yliopistoista, muutama opiskeli kurssin kokonaan ulkomailta käsin. Noin puolet kurssilaisista suoritti perustutkintoa, puolet jatko-opintoja. Kuten opettajienkin taustat, yhdeksäntoista kurssin aloittaneen opiskelijoiden taustat vaihtelivat tieteenalan ja etnografian tuntemuksen suhteen. Kurssilla kohtasivat antropologisista (folkloristiikka, uskontotiede), yhteiskuntatieteellisistä (sosiologia, sosiaalipolitiikka, yhteiskuntapolitiikka), taiteentutkimuksellisista (taidehistoria), kasvatustieteellisistä oppiaineista sekä kieliaineista (suomen kieli, englantilainen filologia) tulevat opiskelijat. Tämä on tyypillistä monitieteisen naistutkimuksen kursseille: opiskelijapalautteessa tämä nähtiin suurimmaksi osaksi rikkaudeksi. Tieteenalojen rajojen ylittäminen ja toisten kenttätyökokemuksista kuuleminen toi monille uusia oivalluksia ja näkökulmia, kuten seuraavasta opiskelijapalautteesta ilmenee:
Ryhmämme keskustelussa tuli näkyväksi tutkimusaineistomme ja kenttämme erilaisuus. Pohdittavaa yleisellä tasolla olisi ollut vaikka kuinka. X:n kokemukset käsittelyssä olleeseen tutkimukseen osallistujana ”kohteen” roolissa tarjosivat minulle oivalluksia, mm. miten tutkittava voi käsitellä asioita ratkaisevan moninaisista ja toisenlaisista tekijöistä käsin. Hyvin erilaisiltakin kentiltä tehdyt tutkimukset ja kokemukset kenttätyöstä auttavatkin myös selvittämään oman tutkimuksen ja position erityisyyttä. Oppiaineiden, metodien ja tutkimuskenttien ylitykset ovatkin hyödyllisiä herättelemään kysymyksiä, joita ei oman alansa piirissä ole tottunut esittämään tai edes tiedostamaan.
Kurssi pystyi auttamaan muutenkin heterogeenistä ryhmää moninaisesti:
Huomaan, että monet täällä ovat syventäneet fem. etnografian tuntemustaan
täällä, jos ovat tunteneet sitä jo ennestään. Itselleni kurssi on siis toiminut
lähinnä johdatuksena ja tutustumisena siihen. Aika hyvin minusta, että sama
kurssi voi palvella niinkin erilaisista lähtökohdista tulevien tarpeita.
Toisaalta opettajia mietitytti opiskelijoiden erilaiset naistutkimustaustat: osa
oli jo hyvinkin pitkällä naistutkimuksen opinnoissaan ja sisällä
nykyfeministisessä keskustelussa, kun taas toisilta sukupuolen huomioiminen
vaati erityistä panostusta. Kurssi vastasi aineopintotasoa, joka sinänsä on
hyvin häilyvä mittari naistutkimusyksiköidenkin ollessa varsin heterogeenisiä.
Erityistä tasapainottelua tämä kuitenkin vaatii kaikilta valtakunnallisten
verkkokurssien opettajilta.
HILMAn verkkokurssien yhtenä periaatteena on ollut tarjota eri naistutkimusyksiköiden erityisosaamista valtakunnalliseen käyttöön. Kurssin aiheenvalinta tuntui tästä näkökulmasta onnistuneelta: opiskelijat kokivat, että kurssilta sai sellaista tukea omaan etnografiseen työskentelyyn, mitä oma yliopisto ei voinut tarjota. Teema koettiin sen verran tärkeäksi, että sen pohtimista haluttiin jatkaa vuoden 2004 Naistutkimuspäivillä omassa työryhmässä. Kurssin päätteeksi heiteltiin myös muita, mahdollisesti verkossa toimivan keskustelupiirin tapaisia ideoita.
Kurssilla käytettiin kahta verkkoympäristöä: kaikille avoimia www-sivuja sekä vain kurssilaisille tarkoitettua WebCT-oppimisalustaa. Ratkaisu perustui HILMAssa saatuihin kokemuksiin kahden ympäristön yhdistämisestä, jossa kaikki materiaali, jonka saatavuutta ei ole tarpeen erityisesti rajata esim. tekijänoikeudellisista tai muista syistä (opettajien kirjoittamat johdannot viikon teemoihin, tehtävänannot, kirjallisuuslistat, ohjeet), löytyivät www-sivuilta. Kurssimateriaalien avoimuuden idea toistaa myös suunnittelussa tavoitteena olleen läpinäkyvyyden periaatetta: syntynyt oppimateriaali on kaikkien halukkaitten käytettävissä ja arvioitavissa, ja onhan oppimateriaalin julkaisu verkossa myös ansio tekijälleen. Keskustelut oli luonnollisesti sijoitettu suljettuun verkkoympäristöön muutaman kurssilla luettavan artikkelin lisäksi. Ympäristöt oli linkitetty toisiinsa; www-sivuilta löytyivät lisäksi ohjeet kurssilla luettavien elektronisten aineistojen hakuun FinELib-tietokannasta.
Liikkuminen kahdessa verkkoympäristössä sujui kohtalaisen hyvin. Eniten teknisiä ongelmia aiheuttivat elektronisten tekstien saatavuus, joka johtui ilmeisesti eroista yliopistojen käyttöoikeuksissa, sillä ilmenneet ongelmat olivat yleensä yhteisiä saman yliopiston opiskelijoille.
Kurssilla tehtyjä pedagogisia valintoja voi tarkastella seuraavien David Jonassenin (sit. Nevgi ym. 2003, 413–414) määrittelemien mielekkään oppimisen kriteereiden avulla. Näitä ovat aktiivisuus, konstruktiivisuus, yhteistoiminnallisuus, vuorovaikutteisuus, intentionaalisuus, kontekstuaalisuus ja reflektiivisyys.
Jo kurssin ennakkomainonnassa korostettiin opiskelijoiden oman aktiivisen panoksen osuutta kurssin onnistumisessa. Vaikka opettajat olivat valinneet kurssilla käsiteltävät teemat, tekstit ja tehtävät, päävastuu oppimisesta oli opiskelijoilla. Keskustelu oppimisen muotona sisältää myös vastuun muita opiskelijoita kohtaan. Vuorovaikutteisuus ja yhteistoiminnallisuus (työskentely "oppivassa ja tietoa rakentavassa yhteisössä, jonka jäsenet tarjoavat toisilleen sosiaalista ja älyllistä tukea pyrkiessään asioiden ymmärtämiseen" (Nevgi ym. 2003, 413)) toteutui tai jäi toteutumatta juuri keskusteluissa, joista opiskelijoilla oli sekä positiivista että negatiivista sanottavaa. Kurssin ensimmäisellä teemaviikolla kaikki 19 opiskelijaa keskustelivat yhdessä, jonka jälkeen opiskelijat jaettiin 4–5 hengen pienryhmiin, jotka pysyivät samoina koko kurssin ajan. Suuri yhteiskeskustelu koettiin hankalaksi seurata, mutta halusimme toisaalta kaikkien kurssilaisten saavan edes jonkin käsityksen muiden opiskelijoiden kiinnostuksenkohteista. Pienryhmien toimivuus riippui osin ryhmän koostumuksesta: joissakin ryhmissä vaan synkkaa paremmin. Jotkut ryhmät koettiin liian pieniksi etenkin kun yksi opiskelija joutui jättämään kurssin kesken muiden kiireidensä vuoksi. Joitakin harmitti toisten hiljaisuus ja osallistumattomuus, ja myös se, että juuri omaan keskusteluviestiin ei kukaan kommentoinut mitään. Toisaalta opiskelijat myös kiittelivät palautteissaan keskusteluissa aktiivisia opiskelijatovereitaan.
Verkkokeskustelun erityisluonne tuli esiin yhden opiskelijan palautteessa
seuraavasti:
Verkkotyöskentely oli hauskaa ja enimmäkseen helppoa,
kirjoittaminen itselle oudosta asiasta on helpompaa kuin puhuminen. Tuli myös
kirjoitettua semmosta tajunnanvirtaa, joka sitten menikin yhteen jonkun muun
kanssa. Uskalsi myös kirjoittaa sellaisia ajatuksia, jotka eivät olleet niin
loppuun asti hiottuja, mutta jotka askarruttivat. Luennolla en ikinä
uskaltaisi/viitsisi sellasia kysyä tai puhua.
Tällä kurssilla käytettiin pelkästään eriaikaista keskustelufoorumia. Toisia verkko keskusteluympäristönä kannustaa vähemmän kontrolloituun keskusteluun, ja eriaikainen viestintä antaa aroillekin enemmän aikaa vastausten muotoiluun. Toisia viestien kirjoitettu muoto taas saattaa rajoittaa ja pelottaa, ja silloin tilanteet saattavat mennä ohi kun juututaan hiomaan viimeisteltyjä keskusteluviestejä. Eriaikaisessa viestinnässä voi olla myös suurempi vaara muodostaa dialogin sijaan rinnakkaisia monologeja, jolloin vuorovaikutteisuuden periaate jää toteutumatta. Annoimme kurssilla ohjeita verkkokeskusteluun ja korostimme tasapainottelua kontrollin ja spontaaniuden välillä: asian ohi menevät eivätkä pitkät ja jäsentymättömät viestit käy, mutta toisaalta jonkinlainen tuoreuskin olisi hyvä säilyttää. Mahdollista "hölötystä" varten perustimme Kahvila-nimisen keskustelufoorumin, joka kyllä jäi varsin hiljaiseksi. Varsinaiset keskusteluviestit pysyivät asialinjalla.
Verrattuna kurssilla käytettyyn eriaikaiseen keskusteluun samanaikaisessa chat- tai irc-keskustelussa osallistujien oma kontrollintarve ei ole välttämättä niin suuri, ja keskustelu voikin spontaaniudessaan muistuttaa enemmän lähiopetuksen keskustelutilannetta. Kun verkkokurssi uusitaan seuraavan kerran, chattia voisikin kokeilla esimerkiksi nopeita reaktioita ja omia kokemuksia jostakin aiheesta kartoitettaessa. Keskustelun laadun arviointi on kuitenkin hankalaa, eikä siihen ole olemassa mitään patenttimittaristoa. Kohtalaisen hyvin se tälläkin kurssilla kuitenkin sujui.
Opettajien rooli kurssilla puhutti ennen kurssia, kurssin aikana ja sen jälkeen. Etukäteen keskustelimme opettajien kanssa vertaisoppijoina kurssilla olemisesta, olimme "melkein" samalla tavalla oppimassa opettamallamme kurssilla kuin varsinaiset opiskelijatkin. Pääperiaate oli, ettemme halua olla lopullisen totuuden kertovia opettajia, vaan että opiskelijoille annetaan tilaa kehitellä omia ajatuksiaan ja kommentoida toisten viestejä keskusteluissa. Halusimme siis tietoisesti purkaa opettajan ja opiskelijan välistä hierarkiaa. Kurssin esittelysivulla määrittelimme tehtäväämme seuraavasti:
Opettajien rooli kurssilla on auttaa opiskelijoita kriittisissä kohdissa. Kysy siis rohkeasti, tyhmiä kysymyksiä ei ole! Ohjaus tapahtuu enimmäkseen tehtävänantojen, www-sivujen johdantojen sekä lukemistoksi valikoitujen tekstien kautta. Harjoitustyösuunnitelmasta ja harjoitustyöstä opettajat antavat henkilökohtaista palautetta.
Emme sopineet tarkkaan, miten näymme opettajina keskusteluissa; teemmekö esimerkiksi loppuyhteenvetoja keskusteluista tai miten paljon kommentoimme opiskelijoiden viestejä. Keskustelimme siitä, että opettajien oma persoona saa näkyä kunkin omalla teemaviikolla myös tavassa osallistua keskusteluun. Osa opettajista teki oman jaksonsa päätteeksi yhteenvedon keskusteluista, osa kommentoi keskusteluja viikon kuluessa. Kukin opettaja teki myös seuraavan teemaviikon vetäjän työtä helpottaakseen "testamentin" omasta vastuuviikostaan: miten viikko meni ja mihin kannattaisi kiinnittää jatkossa huomiota. Opiskelijapalautteissa toivottiin enemmän opettajien apua kurssilla, ja opettajien näkymättömyys keskusteluissa koettiin myös valtahierarkiaa pönkittävänä. Erityisesti apua toivottiin melko hajanaistenkin keskustelujen lankojen yhteen sitomiseen. Verkkokeskustelun ohjaaminen onkin vaativaa, ja tähän tulee jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota. Milloin opettajan ohjaus on paikallaan, mikä oikeastaan on ohjauksen kohde? Onko kohteena sisältö, kurssilla käsiteltävät "tiedot" vai vuorovaikutus? Millaisia ovat hyvät ohjauskommentit?
Kurssin opiskelijat olivat hyvin motivoituneita: lähes kaikilla oli käynnissä, alkamassa tai takana etnografisen kenttätyön jakso: he kaipasivat kurssilta apua kenttätyön jäsentämiseen ja opinnäytetyönsä tekemiseen. Kurssilla korostettiin oman tutkimusaineiston ja -kysymysten keskeisyyttä, mikä tulikin näkyviin opiskelijoiden keskusteluissa voimakkaasti. Luetut artikkelit toivat niihin osittain uusia, osittain tuttuja näkökulmia, joita toisten kanssa keskustellen kehiteltiin eteenpäin. Kurssilla tuntui siis toteutuvan autenttisen tai kontekstuaalisen oppimisen periaate, jonka mukaan luetut tekstit kytkettiin saman tien omiin konkreettisiin aineistoihin. Myös kurssilla tehdyn harjoitustyön yhteydessä korostettiin, että sen tulisi hyödyttää mahdollisimman paljon omaa opinnäytetyötä ennemmin kuin olla vain kurssisuoritus opintoviikkojen saamiseksi.
Reflektiivisyyttä korostettiin kurssin rakenteessa ja tehtävänannossa siten, että samaa kysymystä pohdittiin useamman kerran eri näkökulmista ja omaa oppimisen arviointia korostaen. Esimerkiksi ensimmäisellä viikolla esittelyn lisäksi pohdittiin aluksi seuraavaa:
Mitä on feministinen etnografia? Tähän tehtävään ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, sillä tarkoituksena on ottaa selville, mitä jo tiedämme feministisestä etnografiasta. Voit mielellään käsitellä asiaa tekemäsi tai tekeillä olevan etnografisen tutkimuksen pohjalta, jos sinulla sellainen on.
Loppuviikosta luettiin artikkeli ja pohdittiin samaa kysymystä uudelleen luetun pohjalta. Sama kysymys esitettiin vielä uudelleen kurssin lopuksi: miltä feministinen etnografia näyttää nyt kaikkien käytyjen keskustelujen ja luettujen tekstien jälkeen? Yksi opiskelijoista kuvasi prosessiaan seuraavasti:
Oli hauska lukea mitä olen matkan varrella kirjoittanut ja pohtinut feministisestä etnografiasta. Alussa ajatukseni aiheesta olivat kapeahkot verrattuna siihen mihin kaikkeen menimme keskusteluissa ja mitä kaikkea lukemamme artikkelit meille kertoivat. Feministinen etnografia on tutkijan paikan, paikantumisen, äänen, tunteen, tuntemusten, ruumiillisuuden huomioonottamista tutkimuksen prosessin aikana.
Tätä voi lukea intentionaalisen toiminnan kuvauksena: opiskelija oli tietoinen omasta toiminnastaan ja sen tavoitteista ja keinoista päästä tavoitteisiin. Siinä korostuu myös oppimisen konstruktiivinen luonne: pyrimme rohkaisemaan opiskelijoita käyttämään aiempia tietojaan ja kokemuksiaan aiheesta sekä yhdistelemään ja vertailemaan kurssilla esille tulevia näkökulmia niihin.
Pyrin pitämään laajempia tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittämisen strategioita mielessä tätä yksittäistä kurssia toteuttaessani. Tiimityönä tehdyllä kurssilla opettajat, joilla ei ole kokemusta ennestään verkko-opetuksesta, pääsevät turvallisesti ja tuetusti kokeilemaan verkko-opetuksen mahdollisuuksia. Taidot ja kokemukset karttuvat ja tulevat osaksi opetusresursseja, joita ei sovi unohtaa kun opetusta jatkossa suunnitellaan. Uusien hankkeiden dokumentointiin kannattaakin satsata, muuten panostetut resurssit menevät hukkaan. Jakaminen ja läpinäkyvyys tulee tässäkin olennaiseksi: on sitkeästi jaksettava pitää opetuksen kehittämisasioita esillä monin eri tavoin. Konkreettiset esimerkit poistavat usein epämääräisiä käsityksiä siitä, mitä verkko-opetus oikein on. Hankkeen eri vaiheiden näkyväksi tekeminen auttaa toivottavasti muita opettajia omien kurssiensa suunnittelussa ja myös helpottaa muita aiheesta kiinnostuneita perehtymään siihen, mitä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kehittämiseksi on jo tehty.
Nevgi, Anne, Lindblom-Ylänne, Sari & Kurhila, Jaakko 2003: Yliopisto-opetusta verkossa. – Sari Lindblom-Ylänne & Anne Nevgi (toim.): Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja. Helsinki: WSOY.
Anu Laukkanen, FM
Turun
yliopisto
Naistutkimus/Folkloristiikka