Pekka Laaksonen & Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.): Tutkijat kentällä. Kalevalaseuran vuosikirja 82. SKS 2003.
Pitelen kädessäni viimeisintä Kalevalaseuran vuosikirjaa Tutkijat kentällä sen yksinkertaisen tyylikästä kantta ihaillen. Kuvassa on vanha tamminen kortistolaatikko, jossa on messinkihelaiset vetimet. Laatikon nimikylttien kohdalle on laitettu mustavalkoisia valokuvia, yhdestä pilkottaa kaunista vanhanaikaista käsialaa. Kirjan sisältö on saanut minut lähes hartaaksi: niin paljon kokemusta ja osaamista elävästi esiteltynä. Kirja sisältää 24 artikkelia nykyaikaisen kulttuurintutkimuksen kenttätöistä. Näkökulmat vaihtelevat ja täydentävät toisiaan. Pääpaino on folkloristiikassa ja etnologiassa, mutta mukana on myös tutkijan eettisiä ongelmia pohdiskelevia näkökulmia sekä mielenkiintoinen artikkeli metafiktiosta, joka tässä yhteydessä käsittelee humanistista maantietoa, sen faktan ja fiktion kietoutumista toisiinsa. Artikkeleista välittyy innostus ja perinpohjaisuus: olen varma, että kirjasta tulee erittäin mieluisa tenttikirja opiskelijoille.
Kirja käsittelee perusteellisesti kenttätyötä eri näkökulmista. Ensimmäiset viisi lukua kartoittavat tutkimuskentän syntyä. Outi Lehtipuro pohtii, onko perinne ylipäätään kerättävissä ja jos on, millainen ihmiskuva kartoituksista muotoutuu. Kerääjä on arkiston kuningas: kokoelmien laatu on kiinni hänen suhtautumisestaan sekä itseensä että keruun kohteisiin. Historiallinen perspektiivi ilmenee hyvin siinä, ettei tämän päivän tutkija kaihda henkilökohtaisen näkökulman esiintuomista samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Bo Lönnqvistin artikkeli hahmottaa pohjoismaisen ja suomalaisen kenttätyön eroavuuksia. Muualla Pohjolassa on käytetty 1960-luvulla kyselylomakkeita huomattavasti enemmän kuin Suomessa, jossa puolestaan osallistuva havainnointi on ollut tavallista. Hanna Snellmanin artikkeli Kansa tietää! osoittaa laaja-alaista paneutumista aiheisiinsa, koskivatpa ne sitten opiskelijoiden kylätutkimuksia tai myöhemmin Kemijoen tukkilaisia käsittelevää väitöskirjaa. Anna Maria Viljanen hahmottaa vaikeasti tutkittavaa romanien kenttää ja sen ongelmallisuutta artikkelissaan Järki vai tunteet? Valtaosa romanitutkimuksesta on pysytellyt vieraana julkiselle tieteelliselle keskustelulle osin siitä syystä, ettei uusia tutkimustuloksia juurikaan ole, koska ei ole ollut tutkimustakaan. Armi Pekkala paneutuu tutkijan eettisiin ongelmiin erityisesti kenttätyössä. Aihe ei ole uusi, sillä viime vuosisadan alun antropologi Franz Boas arvosteli ankarasti mm. sitä, että jotkut tutkijat saattoivat käyttää tiedettä jopa vakoilutoimintojen peittämiseen. Tämän päivän geenimanipulaatio, tutkimustulosten tai –varojen väärinkäyttö kuuluvat samaan ongelmakenttään.
Maantieteellistä ulottuvuutta tuodaan esille kirjan kahdessa seuraavassa jaksossa ”Itä lähellä ja kaukana ”sekä ”Pohjoinen”. Juha Pentikäisen artikkeli Kenttätyöstä elämäntapa on innostunut ja innostava. Hän toteaa, miten ainutkertaista tutkijan ja tutkittavan kohtaaminen kenttätyössä on. Se on niin ainutlaatuista, että yhä uudestaan tekee mieli lähteä liikkeelle. Anna-Leena Siikala ja Oleg Uljasev liikkuvat artikkelissaan Maailmojen rajoilla hantien kulttuurissa. Kohtaamiset ovat kenties satunnaisia ymmärryksen välähdyksiä, tunteita, hajujen ja makujen muistoja, mutta ne kaikki muuttavat joko mieltä tai käsitystä maailmasta, hetkistä nousee kokonaisuuksia, joilla on paljon annettavaa niin akateemiselle tutkimukselle kuin itselle. Ildiko Lehtinen perehtyy marien pukeutumiseen artikkelissaan Kahdenlainen totuus – marit museossa ja kentällä. Kaija Heikkinen tarkastelee Taikuuden maanitusta Vepsässä, jossa varsinkin nykynen elämä on kiinnostuksen kohteena. Siihen kuuluu monin paikoin naisten ylläpitämiä juhlia; suorastaan liturgista aktiivisuutta osoittaa se, että vedenpyhityksessä naiset toimivat kuin papit, mikä on vastoin ortodoksisen kirkon käytäntöä. Jaakko Yli-Paavola käsittelee, miten Vänrikki Pertti Virtaranta löytää Karjalan. Sota-aika vauhditti Virtarannan opiskeluita. Tylsistyminen kuormastokomppanian montussa vaikutti häneen niin, että hän kolmen kuukauden opiskelulomaan suoritti laudaturin kolmessa aineessa: suomen kielessä, itämerensuomalaisten kielissä ja kotimaisessa kirjallisuudessa. Kiinnostus karjalaisuuteen jatkui edelleen sodan päätyttyä ja sillä oli suorastaan käänteentekevä merkitys hänen tutkijanuralleen. Outi Fingerroos pohtii tarkasti ja eläytyvästi karjalaisuuden kuvaa ja luonnetta artikkelissaan Karjalainen – heimolainen vai uusheimolainen?, jota varten hän on päässyt tekemään arvokkaita havaintoja mm. toimiessaan sihteerinä Johannes-seura ry:ssä.
Kirjan viimeinen osa on otsikoitu valaisevasti ”Kukin kentällään”. Kuuden tutkijan voimin kenttätyön merkitys täydentyy hienosti. Reeli Karimäki vertailee artikkelissaan Lasten leikkejä tutkimassa 7-12-vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten leikkejä. Ilahduttava havainto on se, että molempien kaupunkien lapset jaksavat yhä edelleen leikkiä. Karimäen tutkimusaineisto käsittää peräti 1500 leikkikuvausta. Niistä näkyy rajaton mielikuvitus ja leikkimisen riemu, mikä maailma jää usein aikuisilta huomaamatta.
Ulla Piela on tarttunut tärkeään ja ihmisiä yleisesti kiinnostavaan aiheeseen, terveyteen ja sen hoitoon. Artikkeli Kansanomaiset terveyskäsitykset ja yhteisöllisyys luo läpileikkauksen arkistojen sisältämistä kertomuksista sairauksista ja parantumisista 200 vuoden ajalta. Samankaltaiset ajatusmallit ovat tyypillisiä yhä edelleen.
On ehkä vain hauska sattuma, että Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineen vaiheet tulevat hyvin esiin usean kirjoittajan voimin. Muistan hyvin, miten merkittävänä me 1970-luvun alun opiskelijat pidimme mm. sitä, että uskontotiede ja folkloristiikka jakautuivat omiksi aineiksi. Professori Lauri Hongolla oli siinä tärkeä rooli samoin kuin siinä, että Pohjoismainen kansanrunousinstituutti NIF saatiin Turkuun vuonna 1971. Olimme kaikki hyvin ylpeitä ja iloisia siitä.
Outi Lehtipuro pohtii artikkelissaan Voiko perinnettä kerätä? mm. arkiston, kentän ja tutkimuksen välistä vuoropuhelua. Artikkelin alaotsikkona on ”Maailman suurin Kansanrunousarkisto” ja kansanrunoudentutkimus toistensa haastajina. Havainnollistavaksi esimerkiksi keruutyön ongelmista kirjoittaja ottaa tarinan kuuluisan ”Hirvilaulun” taltioinnista Hauholla. Nuori tutkija oli tietoinen laulun olemassaolosta jo kesällä 1970 ja vaikka hän tekee kaikkensa saadakseen sen nauhalle, se ei onnistu kuin vasta 20 vuotta myöhemmin. Esitystilanne oli äärettömän herkkä ja haavoittuva ja kun laulu vihdoin oli saatu jälkipolville muistoksi, ei Lehtipuro uskaltanut tilanteen särkymisen pelossa muuta kuin huoahtaa: ”olipas pitkä laulu”. Keruutilanne vaatii hienotunteisuutta ja ymmärrystä, kysely ei saa olla tunkeilevaa. Kerääjän suurta kärsivällisyyttä osoittaa, että hän malttoi odottaa Kalle Armiston ”kypsymistä” niinkin kauan, mutta tuloksena on sitten herkullinen ajankuvaus tutkimusta rikastuttamaan.
Outi Lehtipuron artikkeli on kypsä kannanotto moniin folkloristiikan kysymyksiin. Folkloristiikan historia tulee selkeästi näkyviin. Hän jakaa yhä edelleen opettajiensa Matti Kuusen, Jouko Hautalan ja myös Lauri Hongon vakaumuksen siitä, että Suomi on folkloristinen suurvalta. Kansainvälisessä vertailussa meillä ei ole mitään hävettävää. Erityisen iloinen hän on siitä, että inhimillinen ja jopa henkilökohtainen näkökulma on tullut tutkimukseen jäädäkseen. Suomalaiselle folkloristiikalle on ollut ominaista teoreettinen kirjoittaminen, mutta nyt ymmärretään myös, että perinneaineisto avautuu vain kiinnostavia kysymyksiä tekevälle tutkijalle.
Juha Pentikäiselle kenttätyöstä muodostui elämäntapa. Hän kiteyttää kokemuksensa herkästi: ”Kenttätyö merkitsee minulle toisen ihmisen kohtaamista. Työn tulos riippuu kohtaamisen avoimuudesta ja syvyydestä”. Kirjoittaessaan artikkeliaan Pentikäinen hämmästyi eri arkistoissa olevien kenttäaineistojensa suurta määrää. Hän oivaltaa lukujen takana olevien tarinoiden merkityksen uudestaan. Haastatellessaan nuorena miehenä Marina Takaloa v. 1960 Pentikäisen tutkijanura sai uuden käänteen. Kymmenvuotisen haastattelu- ja keruutyön tuloksena syntyi merkittävä kirja Marina Takalon uskonto. Tenttikirjanakin se teki unohtumattoman vaikutuksen. Minua miellytti Juha Pentikäisen ohella monen muun kirjoittajan avoimuus ja innostus, kun he muistelivat tai kertoivat kokemuksiaan kenttätyöstä. Löytämisen riemu näkyi, kun sitten joukko toisintoja muodostikin ”tyypin”, kuten esim. Annikki Kaivola-Bregenhøjn arvoituskortiston osalle kävi.
Turkulaista nuorempaa tutkijapolvea edustavat keväällä tohtoroitunut Outi Fingerroos ja Marjut Huuskonen. Fingerroosin juuret ovat karjalaisuudessa ja hänen artikkelinsa valottaa sekä omakohtaisia, sisäisiä kamppailuja aiheesta, joita tiukka tutkijanote tarkkailee ja havainnoi kaiken aikaa. Henkilökohtainen ote tekee hänen artikkelistaan uskottavan ja todella kiinnostavan. Marjut Huuskonen taas hahmottaa kirjoituksessaan Kuvakertomuksia valokuvan ja suullisen perinteen välistä vuoropuhelua Tenojokilaakson Talvadas-kylässä. Aineistoa kerättiin ja taltioitiin 1960-luvulta alkaen, mutta vielä 2000-luvulla kenttätyötä on jatkettu ja projekti on saanut runsaasti tuoretta kuvamateriaalia ja haastatteluja. Tavoitteena on tuoda 30-vuotinen keruumateriaali tutkijoiden ja utsjokelaisten ulottuville. Se on suuri ja kunnioitusta herättävä urakka.
Lassi Saressalon artikkelin otsikko on ytimekäs ja toteava: Kenttätyössä kohtaa muita. Nykyisessä työssään Tampereella kulttuurivaikuttajana hän on sukeltanut mm. maahanmuuttajien arkeen. Tehdessään tv-ohjelmasarjaa ”selviytyjät joukossamme” hänen taustatyönsä pitkine keskusteluineen haastateltavien kanssa muistuttavat todellista kenttätyötä. Ohjelman tarkoituksena on selvittää katsojille, että vuosia Suomessa asuneet maahanmuuttajat ovat suomalaisia ja tamperelaisia siinä kuin muutkin. Saressalon tutkimusmatkat ja -kohteet ovat ulottuneet Talvadaksesta Ruijan kveenien pariin. Uteliaisuus ja uuden oppiminen ovat hänelle avainsanoja.
Tutkijat kentällä -kirjan artikkelit käyvät mielenkiintoista vuoropuhelua keskenään täydentäen toisiaan oivallisesti. Outi Lehtipuron viisas ja kokenut kirjoitus vertautuu Bo Lönnqvistin artikkeliin Paradigma ja kenttä, jossa hän pohtii Ruotsin ja Suomen kansatieteiden välistä eroa. Jo Vaasa-kuninkaiden ajoista alkaen Ruotsissa korostettiin aitoa ja itsenäistä ruotsalaisuutta. Kenttätyönä kerättiin tietoja, joiden tarkoituksena oli määritellä valtakunnan rajat ja ottaa luonnonrikkaudet käyttöön. Tämän päivän Ruotsi pohtii kysymystä maahanmuuttajien myötä, mitä on olla ruotsalainen tai oikeammin mikä on ruotsalaista. Tutkijoista on kehittynyt monesti osallistuvia havainnoitsijoita. Suomen asema Venäjän suuriruhtinaskuntana vei toiseen suuntaan. Päästiin tutkimaan ahkerasti suomalais-ugrilaisia kansoja Inkeristä Siperiaan. Suomen etnologiassa kenttätyön merkitys on aina ollut suuri ja siihen tuli nyt hyvä mahdollisuus. Tutkimusmatkailijat tekivät merkittäviä kielilöytöjä ja toivat Suomeen eri kansanryhmiä esitteleviä harvinaislaatuisia kokoelmia.
Monet löysivät tutkimuskentän idästä tai pohjoisesta tai jostain muualta hyvinkin kaukaa. Ildiko Lehtinen on päässyt vuosien saatossa useaan otteeseen tutkimaan kansanpukujen historiaa marien parissa. Hänen artikkelinsa Kahdenlainen totuus – marit museossa ja kentällä avaa mielenkiintoisia näköaloja tutkijan työhön. Hän aloitti kenttätyön 1981 silloisessa Neuvostoliitossa kansanpukujen tutkijana. Vaikka viranomaiset ohjasivat häntä museoihin, katukuvan havainnoiminen kiinnosti häntä enemmän.Lehtinen oletti, että yhä edelleen marilaisia pukuja ja koruja käytettiin jossain määrin. Katukuvan seuraaminen vahvisti tätä näkemystä. Varsinkin naiset pitivät kiinni perinteistä, isoäidit siirsivät perinnettä nuoremmille naisille. Pukuja näkyi aivan arkisista tilanteista juhliin. Lehtisen kyky saada luontevasti arvokkaita tietoja johtui pitkälti siitä, ettei häntä pidetty etäisenä tiedenaisena, vaan tavallisena perheenäitinä, yhtenä ”heistä”.
Tämän päivän folklorelle ei mikään ole vierasta: tutkimuskenttä voi löytyä kotoa, kaukaa tai mistä vain. Internetin mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Se ei tarjoa pelkästään tiedonvälinettä, vaan se on myös oma ”itsenäinen” maailmansa, jota voi tutkia siinä kuin tavallista arkitodellisuuttakin. Katja Laitinen tarkastelee kiinnostavasti artikkelissaan Maailman Tori – internet kenttänä rock-muusikko ja lauluntekijä Tori Amosin faniklubilaisia. He kohtaavat Amosin kotisivuilla, keskustelevat, vaihtavat levyjä, tekevät jopa ruokaa hänen kunniakseen tai keskustelevat hänen lukemistaan kirjoista. Tutkija ei välttämättä liiku fyysisesti työhuonettaan pidemmälle, mutta silti hän on mukana jatkuvassa muutostilassa olevassa ympäristössä. Ihmisten väliset suhteet ovat ratkaisevia. Laitinen nostaa esiin Simon J. Bronnerin, joka jo 1980-luvulla pohti uutta teknologiaa suhteessa folkloristiikkaan. Hänen mukaansa kyseessä on elektroninen kommunikaatio ja kommunikaatio on aina sosiaalista vuorovaikutusta, jopa yhteisöllistä. Kysymyksiä herättää mm. käsite kentästä paikkana: jos tutkii internet-yhteisöä, missä ihmiset oikeasti kokoontuvat tai minne paikantaa itsensä tutkijana, jos ei voi astua sisään tietokoneen ruudun tai levykeaseman kautta?
Tutkijat kentällä on merkittävä teos. Sen kirjoittajat on valittu huolellisesti, yhteisenä nimittäjänä on innostunut ja innostava ote käsiteltäviin asioihin. Tärkeitä ja rohkeita kannanottoja ovat varsinkin Pohjois-Suomen ja Lapin oloja käsittelevät kirjoitukset. Timo Miettinen eläytyy vahvasti pohjoisten pakolaisten kohtaloon: hänen mukaansa suojelutoimet ovat lähinnä kosmeettisia, jotka eivät juuri koskaan asetu hallinnollisia tai kaupallisia etuja vastaan. Saamelaisille kuuluisi vähintään itsehallinto Ahvenanmaan ruotsinkielisten tapaan.
Kaikki Tutkijat kentällä -kirjan artikkelit antavat jotain uutta pohdittavaa, herättävät innostusta tavalliseen arkipäivän havainnointiin. Mieleen nousee ajatuksia mm. siitä, että yhä edelleen keskuudessamme elää ihmisiä, joilla olisi paljon kerrottavaa tutkijoille.
Arja Heiska
HuK
Turun Yliopisto