Anne Puuronen: Rasvan tyttäret. Etnografinen tutkimus anorektisen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 42. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. 2004.
Viime vuosina erilaiset syömishäiriöt ovat olleet näkyvästi esillä sekä tutkimuskirjallisuudessa että muissa medioissa. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. Way 1993) tähän mennessä ilmestyneet tutkimukset ovat käsitelleet syömishäiriöitä pääasiassa lääketieteen näkökulmasta sivuuttaen sairastavien kokemuksellisen perspektiivin. Henkilökohtaisia, kokemuksellisia, jopa inhorealistisia ikkunoita anorexia nervosaa (laihuushäiriötä) ja bulimiaa (ahmimishäiriötä) sairastavien maailmoihin ovat sen sijaan avanneet viimeaikaiset omaelämäkerralliset teokset, kuten Elämä kateissa (1999), Siskonmakkarat (2000) ja Ihana meri (2001). Edellä mainittujen ohella omanlaisiaan (mieli)kuvia syömishäiriöistä luo populaarikulttuuri, jonka piirissä esimerkiksi anorexia nervosaan liitetään valitettavasti myös jonkinasteista glamouria. Hoikista, tämänhetkistä kauneusihannetta edustavista malleista tai näyttelijöistä kuiskitaan; muotitalot ja mallitoimistot jopa esittelevät syömättömyyteen viittaavia ”lookeja”. Tästä tuoreimpia esimerkkejä on 1990-luvun lopulla Calvin Kleinin esittelemä ns. ”heroiini look” (heroin look), joka ensisijaisesti viittasi huumeiden käyttöön, mutta yhtä kaikki, tyyli liitti glamourin ja muodikkuuden luurankomaiseen, androgyyniin olemukseen, kalpeisiin kasvoihin ja tummiin silmänympäryksiin (Lodge 1997; Futrelle 1997). Anorektisuutta muistuttava fyysinen tila on populaarikulttuurin piirissä paikoitellen liitetty (ainakin joidenkin ryhmien piirissä) tavoittelemisen arvoisina pidettyihin ominaisuuksiin, jolloin syömättömyyden patologiset piirteet ovat jääneet merkityksettömään asemaan.
Anorexia nervosa on psyykkinen sairaus, joka diagnosoidaan tiettyjen mitattavissa olevien fyysisten ja psyykkisten kriteerien avulla. Niitä ovat esimerkiksi huomattava alipainoisuus, aliravitsemus, vääristynyt kehonkuva ja voimakas lihomisen pelko. Anne Puurosen uskontotieteellisessä väitöskirjatutkimuksessa Rasvan tyttäret – etnografinen tutkimus anorektisen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä anorexia nervosaa tarkastellaan yksilön ja yhteiskunnan välisenä suhteena; yksilön yrityksenä toimia pätevänä yksilönä yhteiskunnassa ja tietyissä sosiokulttuurisissa olosuhteissa.
Tutkimuksessa analysoidaan kahdenkymmenen anoreksiaa sairastavan tytön ja naisen omakohtaisia tulkintoja sairaudestaan, ja toisaalta sairautta tarkastellaan suhteessa laajempiin sosiokulttuurisiin olosuhteisiin, joissa ”elämän on mahdollista muotoutua anorektiseksi” (s. 20). Tarkastelutavassa kuva sairaudesta rakentuu huomattavasti monipuolisemmaksi kuin pelkästään äärimmäisen laihuuden tavoitteluksi tai vain syömiseen liittyviksi ongelmiksi. Anorektinen käyttäytyminen näyttäytyy pikemminkin yrityksinä ratkoa yksilön kokemaa ongelmallista suhdetta vallitseviin kulttuurisiin olosuhteisiin ja yksilöön kohdistettuihin odotuksiin. Toiminta ei kuitenkaan tuota kestäviä ratkaisuja vaan on pohjimmiltaan itsetuhoista.
Tutkimuksessa tarkasteltuja, anoreksia nervosaa mahdollistavia sosiokulttuurisia olosuhteita tuottavat mm. kulttuurissamme vallalla olevat käsitykset oikein syömisestä ja oikeanlaisesta terveyskäyttäytymisestä, käsitykset ideaalista (terveestä, hoikasta, tehokkaasta ja menestyvästä) yksilöstä sekä sukupuolesta. Kulttuuristen terveyskäsitysten ja ns. yhteiskuntakelpoisuuden kehyksessä anoreksia näyttäytyy ylikorostuneena (paradoksaalisena) terveyskäyttäytymisenä ja elämän ylirationaalistamisena, joiden avulla yksilö pyrkii osoittamaan yhteiskuntakelpoisuuttaan. Puurosen mukaan anorektista tai bulimista käyttäytymistä ei kuitenkaan tulisi kategorisoida ”käsittämättömiksi” valinnoiksi. Esimerkiksi syömisestä kieltäytyminen, ruoan nieleminen ja oksentaminen tai pakonomainen fyysinen harjoittelu kehon äärirajoilla ovat äärimmäisiä ratkaisuyrityksiä kysymyksiin: miten elää terveellisesti, miten ilmentää ruumiillisesti terveitä ja idealisoituja elämäntapoja yltäkylläisyyden keskellä ja kuinka olla hyvä kansalainen yhteiskunnassa, joka arvostaa rationaalisuutta, jatkuvaa suorittamista ja tehokkuutta.
Anne Puuronen tarkastelee anoreksiaa myös yksilön orientaationa suhteessa ”maailmaan”. Tarkastelutavassa sairaus jäsentyy uskontotieteen käsitteistön kautta merkitysjärjestelmänä: kieltoina, sääntöinä, pakonomaisten rutiinien noudattamisena ja ihanteiden tavoittelemisena. Tässä näkökulmassa anoreksiaan sairastuminen on kokonaisvaltaista (itseen keskittyvää) sitoutumista, jonka tavoitteena on toimia ”oikein”. Oikein tekeminen puolestaan rakentuu suhteessa vallitsevaan arvoilmapiirin. Anoreksia voidaan nähdä yhtenä, joskin kestämättömänä yrityksenä jäsentää maailmaa ja toimia sen osana. Ruokaan ja syömiseen liittyvät kiellot ja säännöt ylläpitävät luokitusjärjestelmää sallituista ja kielletyistä ruuista ja toiminnoista. Luokittelun mukaan eläminen luo järjestystä jokapäiväiseen elämään ja lisää elämänhallinnan tunnetta, mutta samalla olennaisesti myös rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä. Vastaavasti anoreksiasta ylipääseminen tarkoittaa anorektisen merkitysjärjestelmän heikentymistä ja sen korvautumista toisilla merkityksillä. Puuronen vertaakin anorektiseksi tulemista ja siitä ylipääsemistä uskonnolliseen kääntymiseen ja ehdottaa, että uskontotieteellinen lähestymistapa sairauteen voisi lisätä anorektisen toiminnan käsitettävyyttä.
Tutkimuksessa tarkastellaan myös koetun sukupuolisuuden rakentumista anorektisessa toiminnassa. Anorektista kokemusta sukupuolisuudesta kuvataan ”neutrina”, tyhjänä ja merkityksettömänä. Tyhjän tai neutraalin asemaan sijoittuminen voidaan nähdä yksilön yrityksenä neuvotella sukupuolesta sukupuolikokemusta rakentavan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen vallan kanssa. Anorektinen ruumis jo itsessään ilmentää liikkumista poispäin vallitsevista nais- ja miessukupuolen konventionaalisista kategorioista, se on pyrkimystä niiden väliin. Tässä merkityksessä anorektinen käyttäytyminen koettaa ratkaista kysymystä, miten asettua suhteessa naisroolien ja naisruumiin (tai miesroolien ja miesruumiin) sosiokulttuuriseen määrittelyyn. Puuronen ei kuitenkaan käsittele tätä kategorioiden välimaastoisuutta psykopatologisena ilmiönä, vaan osana prosessia, jossa odotukset naiseksi (tai mieheksi) kasvamisesta vähitellen luonnollistuvat kulttuurisiksi itsestään selvyyksiksi. Kiinnostava on myös länsimaisessa kulttuurissa nyt vallalla olevan hoikkuutta korostavan kauneusihanteen ja anorektisen ruumiin tarkastelu rinnakkain. Asetelmassa anorektinen ruumis ei näyttäydy niinkään kauneusihanteen patologisena tavoitteluyrityksenä kuin yrityksenä ratkaista ongelmallisiksi koettuja kulttuurisia määrittelyjä.
Tulkinnan avainkäsitteeksi Puuronen on nostanut rasvan käsitteen – se on myös tutkimuksen nimessä Rasvan tyttäret. Käsite jakaantuu pareihin: rasva/rasvaisuus ja rasvaton/rasvattomuus. Puurosen mukaan rasva-käsitteellä voidaan kattavasti viitata anorektisuutta rakentavien kieltojen järjestelmään niin konkreettisen kuin symbolisen toiminnan tasolla. Rasvan käsite ilmaisee laajasti ottaen ruokatottumuksia ja terveyskäyttäytymistä, joita nykykäsitysten mukaan pidetään epäterveellisinä. Rasvaan liitetään paitsi epäterveellisinä pidetyt ruoat ja elintarvikkeet myös epäterveellisenä pidetyt elämäntavat, kuten liian vähäinen liikunta. Symbolisesti rasva voi liittyä myös paheen, houkutuksen (”perkeleen”) ja synnin käsitteisiin. Rasvattomuus puolestaan edustaa sitä, johon tulisi pyrkiä – ja johon anoreksiassa ylikorostuneesti pyritään – niin ruokailutottumuksissa, elämäntavoissa kuin fyysisessä olemuksessa. Tätä rasvattomuuteen tähtäävää anorektista toimintaa (mm. ruoasta kieltäytymistä ja ruumiillista harjoitusta) Puuronen nimittää ”rasvattomuuden tyyliksi”. Sen tuottama anorektinen ruumis näyttäytyy kuitenkin kulttuurisena anomaliana, jolla ei lunasteta ”pyhyyden”, ”hyvyyden” tai ”täydellisyyden” sädekehää.
Tutkimuksen mukaan anorektinen toiminta kertoo liian hyvin omaksutusta terveydenlukutaidosta sekä yhteiskunnallisiin normeihin ja arvoihin liian sitoutuneesta sosiaalistumisesta. Tutkimusta lukiessa herää myös kysymys, voisiko anorektinen käyttäytyminen olla myös aktiivista arvojen, määrittelyjen ja normien kyseenalaistamista?
Tutkimuksen teoreettisena tavoitteena on ”keskustella etnografisesta tiedonmuodostamisesta anoreksian tutkimisen yhteydessä” (s. 17). Etnografisella tiedonmuodostamisella Puuronen viittaa gadamerilaiseen hermeneuttiseen dialogiin, jossa tulkinnat nousevat tutkijan ja tulkinnan kohteiden näkemysten osittaisissa kohtaamisissa. Puurosen tutkimuksessa dialogisuus toteutuu sekä tutkimusaineiston luennassa (kysymysten ja vastausten vuorottelevana liikkeenä) että ns. ”kanssatutkijuus”-metodissa. Kanssatutkijuus tarkoittaa tutkimuksen kohteena olevien henkilöiden osallistumista tutkimuksessa esitettyjen tulkintojen tuottamiseen ja niiden kommentoimiseen ja mahdollisesti uudelleenarvioimiseen tutkimusprosessin kulussa. Valmiissa tutkimuksessa kanssatutkijoiden ääniä on luettavissa aineistositaateissa ja tutkimuksen liiteosiossa. Kanssatutkijoiden äänet välittävät lukijoille myös välähdyksiä siitä maailmasta, jossa anoreksiaa sairastavat elävät.
Anne Puurosen tutkimus tuo tärkeitä ja oivaltavia näkökulmia syömishäiriöiden tutkimukseen. Tutkimuksessa käy ilmeiseksi, ettei anoreksiaa voida redusoida vain laihuuden patologiseen tavoitteluun tai vain syömiseen liittyviin ongelmiin. Myöskään sairauden tutkimista ei ole kannattavaa rajata vain yhdenlaisten lähestymistapojen piiriin. Puurosen käyttämä ”etnografinen tiedonmuodostus” ja käytäntö, jossa tutkittavien kokemuksellinen tieto kytketään laajojen sosiokulttuuristen olosuhteiden analyysiin avaa anorexia nervosan moniulotteisella tavalla. Samalla sairaudesta toipumiseen saattaa avautua uusia ratkaisumahdollisuuksia.
Puurosen väitöskirja on laadittu artikkelimuotoiseksi. Sen yli kaksisataasivuinen alkuosa on neljän, vuosina 1999–2004 julkaistun artikkelin esittely- ja kommenttipuheenvuoro. Artikkeliväitöskirja on suhteellisen uusi humanistisissa tutkimuksissa, ja vakiintuneisiin lukutapoihin kangistunut lukija voi kohdata joitakin hankaluuksia. Monografiatutkimuksissa vakiintunutta lukutapaa (alusta järjestyksessä kohti loppua) noudattaen esimerkiksi esittely- ja kommenttipuheenvuorossa oleva keskeinen käsite ”anorektinen toiminta” tarkentuu lukijalle vähitellen vasta artikkeleiden yksityiskohtaisempien näkökulmien ja liiteosiossa ilmenevien kanssatutkijoiden äänten kautta. Toisaalta artikkeliväitöskirja on hyvä tapa ravistella vakiintuneiksi ja itsestäänselvyyksiksi muodostuneita lukutapoja ja miksei muitakin käytäntöjä.
Futrelle, David 1997, Heroin today, gone tomorrow – Salon.com
Hakala, Laura (toim.) 2000, Siskonmakkarat: Miltä syömishäiriö tuntuu. Helsinki: Tammi.
Hornbacher, Mary 1999, Elämä kateissa: kertomus anoreksiasta ja bulimiasta. Helsinki: Otava.
Poutanen, Kira 2001, Ihana meri. Helsinki: Otava.
Lodge, Jael 1997, The truly model image – Uwo Gazette. The daily student newspaper at the University of Western Ohio. 19.9.1997.
Way, Karen 1993, Anorexia nervosa and recovery: a hunger for meaning. Haworth Woman Studies. New York: Haworth Press.
Tuulikki Kurki
FT, tutkijatohtori
Joensuun yliopisto
Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitos