Irma-Riitta Järvinen: Karjalan pyhät kertomukset. Tutkimus livvinkielisen alueen legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista. Helsinki: SKS. 2004.
Irma-Riitta Järvinen tarkastelee väitöskirjassaan legendoja, jotka on kerätty Laatokan Karjalan Salmin pitäjästä 1900-luvun alkupuolella, pääosin 1930-luvulla, ja vertailee niiden kuvaamaa kansanhurskautta Karjalan tasavallassa (Venäjän Karjalassa) 1990-luvulla itse tekemiinsä havaintoihin. Hänen on valinnut näkökulmakseen kansanhurskauden, joskin mukana ovat myös laajemmista kansanuskon teemoista erityisesti haltia- ja vainajauskomukset.
Järvinen käsittelee tutkimuksessaan kolmea aineistokorpusta. Työn ensimmäisessä osassa mukana ovat Salmista kerätyt legendat ja toisaalta yhden salmilaisen kertojan, Nastja Rantsin, koko repertuaari. Salmin legendojen rakenneanalyysin pohjalta Järvinen löytää tiettyjä kansanomaisen uskon malleja. Näitä vasten hän tarkastelee Nastja Rantsin maailmankuvaa tältä tallennettujen legendojen ja muun häneltä kerätyn aineiston valossa. Kolmas aineistokorpus on Irma-Riitta Järvisen omilla kenttätyömatkoillaan 1990-luvulla keräämä; tätä aineistoa hän käyttää tarkastellessaan kansanuskossa tapahtunutta muutosta.
Käsillä oleva tutkimus sijoittuu maantieteellisesti melko pienelle alueelle mutta varsin pitkälle aikavälille. Vanhimmat legendamuistiinpanot ovat aineistoluettelojen mukaan Kaarle Krohnin 1880-luvulla muistiinmerkitsemiä. Suuri osa aineistosta on kerätty 1930-luvulla, muistiinpanoja on myös 1940-, 1950- ja 1960-luvuilta. Kaikkein uusin aineisto on peräisin 1990-luvulta. Näin pitkä aikajänne jo edellyttääkin, että tarkastelun kohteena on (myös) muutos. Ongelmana voidaan nähdä ainakin eriaikaisten aineistojen moninaisuus ja erilaisuus, jonkinlainen yhteismitattomuus.
Tutkimuksessa tarkasteltu alue on livvinkielinen. Livvi on karjalan kielen murre, jota on melko vaikea ymmärtää. Tässä törmätään hankalaan ongelmaan: suomalaiselle kirjakielelle käännettynä tekstit menettäisivät varmasti paljon, mutta toisaalta livvinkieliset sitaatit eivät kieltä taitamattomalle lukijalle aina tahdo avautua. Monet esimerkit tosin käydään tekstissä läpi yksityiskohtaisesti tai ainakin erityisen hankalia ja/tai keskeisiä sanoja ja sanontoja käännetään. Silti jää kohtia, joissa aineistolainaus ei selvennä vaan jopa hämmentää.
Irma-Riitta Järvinen nostaa tutkimuksessaan esille kaksi legendojen kertojaa. Näistä toinen, Nastja Rantsi, on tutkimuksessa hyvin keskeinen henkilö, sillä juuri hänen vuosien 1932 ja 1940 välisenä aikana kerätty repertuaarinsa muodostaa yhden käytetyistä aineistokorpuksista. Nastja Rantsi oli Martti Haavion löytö. Sekä Haavio että tämän Rantsin luokse ohjaama lausuntataiteilija Sirpa Tolonen ovat kuvailleet runollisesti Rantsin köyhyyttä vastapainona tämän sisäiselle jaloudelle. Kummankin innoittuneessa kuvauksessa Rantsi nousee tavallisen kansannaisen yläpuolelle: hän on herkkä ja hienostunut, taide asuu hänen veressään, hän on todellinen Karjalan madonna.
Nastja Rantsi kuvattiin köyhäksi, mutta hän asui kuitenkin omassa talossaan. Toinen kertoja, Tatjana Hötti, eli Salmissa asuessaan laudoilla vuoratussa maakuopassa. Tällöin hänet oli tavannut yksi haastattelija, Martta Pelkonen. Kaksi muuta haastattelijaa nauhoitti hänen kerrontaansa vasta siirtolaisoloissa sodan jälkeen. Järvinen pitää Höttiä rehevänä humoristina ja arvelee tämän sellaisena sopineen Rantsia huonommin runonlaulajien perinteeseen kytkeytyvään legendankertojan kuvaan. Toisaalta Martta Pelkonen ei kirjoittanut haastateltavistaan eikä Martti Haavio koskaan osunut haastattelemaan Tatjana Höttiä, joten kuuluisuus ei koskaan langennut tämän osalle.
Tutkimuksesta ei ilmene, miksi Irma-Riitta Järvinen nostaa Rantsin ohella esille nimenomaan ja ainoastaan Tatjana Hötin. Salmin legenda-aineistoa on kerätty monilta kertojilta, ja muidenkin elämänvaiheet olisivat epäilemättä olleet mielenkiintoista luettavaa, mikäli niitä on tiedossa. Hötin lyhyt elämäkerta valottaa sitä maailmaa, joka legendojen keräämisen aikaan Salmissa vallitsi, ja muutaman muun kertojan esittely olisi voinut tätä vielä täydentää. Ajankuvausta sisältyy myös joidenkin kerääjien esittelyyn. Salmilaislegendojen kerääjistä Martti Haavion lisäksi kuvataan Martta Pelkosen ja Pekka Pohjanvalon toimintaa. Lisäksi esiin nostetaan Helmi Helmisen perinnekeruut; Helminen ei tosin näytä keränneen legendoja Salmissa.
Irma-Riitta Järvinen tarkastelee legendoja kansanhurskauden ilmentymänä. Kysymyksessä ovat siis ortodoksisen kirkon piirissä kerrotut pyhäintarut, joissa keskeisinä toimijoina olivat pyhät henkilöt (Jumala, Jeesus, pyhimykset) ja joissa usein tapahtuu jokin ihme. Aikanaan legendat välittivät kansantajuisesti malleja siitä, miten ihmisen tulee elämässään toimia. Legendojen eettiset elämänohjeet korostivat armeliaisuutta, kaikkien ystävällistä kohtelua ja anteeksiantoa sekä vilpittömän uskomisen ja Jumalaan luottamisen tärkeyttä. Legendoista kävi myös ilmi, ettei ihminen voi minkäänlaisella omalla toiminnallaan itse varmistaa menestystään maan päällä. Koska kaikki on Jumalan käsissä ja sisältää Jumalan määräämän tarkoituksen, ihmisen tulee tyytyä kovaankin osaansa luottavaisesti.
Nykyään legendoja ei enää juuri kerrota. Elämänohjeita saadaan sen sijaan unissa, joissa eteenkin tutut vainajat neuvovat, nuhtelevat ja auttavat. Järvisen aineistossa on viitisenkymmentä unikertomusta, joissa lähes kolmessa neljäsosassa kohdattiin vainaja. Unien kertomista pidettiin tärkeänä ja merkittävänä, ja niiden välittämiä ohjeita ja enteitä kerrottiin niin yleisesti, että yli neljäsosa Järvisen aineiston unikertomuksista koskee muitten kuin kertojan näkemiä unia. Unissa perheen vainajat myös kertoivat olostaan ”tuonilmasessa”, vainajien maailmassa, ja muistuttavat tarvittaessa eläviä muistajaisista ja haudoilla käymisestä.
Aivan kirjan lopussa Irma-Riitta Järvinen laajentaa kansanuskon tarkastelua myös hiukan yllättävään suuntaan nostamalla esille erilaiset karu-uskomukset. Karu on aunuksenkarjalaisessa perinteessä ollut sekä metsänhenki että paholainen. Metsänhenki, metšänizänd, on kertomusten mukaan johdattanut karjaa tai ihmisiäkin metsänpeittoon (eli eksyttänyt metsään) tai jopa vienyt nuoren naisen mukanaan ja saanut tämän kanssa lapsen. Paholaista, erityisesti legendoissa esityviä Jumalan vastustajia on myös voitu nimittää karuiksi. Paholaisen merkityksessä karu-nimitystä ei Järvisen mukaan enää käytetä, sen sijaan nimitys on laajentunut sisältämään yleensä synnin ja pahuuden merkityksiä. Metsänhaltia-karu kuuluu sen sijaan edelleen elävään perinteeseen.
Irma-Riitta Järvisen tutkimus johdattaa kiehtovalle ja monipolviselle matkalle ortodoksisen Karjalan alueelle, joka ei ole nykypäivän folkloristille(kaan) ilman muuta kovin tuttu. Tutkimuksen painopiste liukuu teoksen edetessä legendojen kertomusanalyysista yhden kertojan maailmankuvaan ja siitä vielä edelleen nykypäivään. Tällainen monen näkökulman tutkimus on haastava paitsi tekijän myös lukijan kannalta.
Ehkä juuri erityisen pitkä tarkastelujakso, jossa vanhan perinteen rinnalle nostetaan myös nykyisyys, johdattaa miettimään todellista elämää perinnetallenteiden takana. Se salmilaismaailma, jossa legendat olivat elävää perinnettä, on iäksi mennyt. Nastja Rantsin ja Tatjana Hötin elämänvaiheet hahmottuvat teoksessa muutamin kevein vedoin, muiden kertojien elämä supistuu muutamaksi henkilötiedoksi aineistoluetteloon. Kaikista ei olisi enempää tietoja löydettävissäkään. Silti uusimman aineiston informantit jäävät vieläkin suppeammaksi nimiluetteloksi ilman niitäkään vähäisiä tietoja, joita legendankertojista on tallennettu. Varsinaisessa tekstissä heihin viitataan pelkästään nimikirjaimin, ja mahdolliset henkilökohtaiset tiedot käyvät ilmi vain satunnaisesti.
Ensimmäisen tekstikorpuksen tuottajina on ollut sekä miehiä että naisia, mutta kun siinä tarkastelu on rajattu legendateksteihin, ei miesten osuus nouse erityisesti esille. Uusimmat, 1990-luvun aineistot, ovat sen sijaan puhtaasti naisten aineistoja. Sen lisäksi, että Irma-Riitta Järvisen tutkimus kertoo alaotsikkonsa mukaisesti legendaperinteestä ja kansanuskon muutoksista, se tuntuukin johdattavan lukijaa erityisesti karjalaisen naisen elämään. Tekstistä hahmottuu vaikeuksia, köyhyyttä, monenlaisia ongelmia, mutta myös sitkeää selviytymistä ja erilaisia selviytymisen keinoja.
Merja Leppälahti
FL, tutkija
Folkloristiikka, Turun yliopisto