Kirsti Salmi-Niklander: Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. SKST 967. Helsinki: SKS.
Miten työläisnuoriso ilmaisi ja vahvisti aatettaan ja yhteisöään sisällissodan runtelemassa Suomessa? Kuinka heidän ajatusmaailmaansa voi jäljittää tässä hetkessä ja miten työläisnuorten kirjoittamaa lehteä voi lukea tämä päivän lähtökohdista käsin? Väitöskirjassaan Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla Kirsti Salmi-Niklander tarkastelee karkkilalaisten työläisnuorten aatteellista toimintaa kirjoittamalla osallistumisen kautta. Tarkastelun keskiössä on Högforsin sosiaalidemokraattisen nuoriso-osaston toimittama Valistaja-lehti. Keskeisenä tarkastelun kohteena on käsinkirjoitetun lehden, suullisen perinteen sekä työväenaatteen keskinäinen vuorovaikutus.
Valistajan tekstit sisältävät laajan kuvan laajan kuvan työläisnuorten sosiaalisesta asemasta. Kirjoittajina toimivat Karkkilan työläisnuoret käyvät teksteissään ja pilapiirroksissaan läpi muun muassa yhteiskunnallisen toiminnan muodostamaa vastarintaa valtaapitäviä kohtaan. He myös pohtivat naisten ja miesten välistä asemaa sekä työelämän että parisuhteen näkökulmista. Salmi-Niklanderin tutkimus sijoittuu hänen itsensäkin mukaan eri tieteiden rajoille; teoksessa on vaikutteita paitsi folkloristiikasta, myös kirjallisuudesta ja historian tutkimuksesta. Yhteisöllinen muistitieto määrittää suullisen ja kirjallisen kohtaamista, joten Salmi-Niklanderin tutkimuksen avainterminä voisi pitää kollektiivista kirjoittamista.
Teoksessaan Salmi-Niklander vetää kiinnostavan jatkumon Karkkilan historiasta 1990-luvun lamavuosiin ja nykypäivään. Jäsentääkseen omaa paikkaansa tutkimuksessa Salmi-Niklander tukeutuu kolmeen etäisyyttä ja läheisyyttä pohtivaan ”refleksiivisyyden kehään”, jotka ovat Karkkila, nuoruuden valinnat sekä tarinat, joita ei kerrottu. Kehien käyttäminen tutkimuksen lähtökohtina jäsentää teosta tehden siitä hyvin kerroksisen ja rikkaan sekä itserefleksiivisen. Karkkilassa asuva Salmi-Niklader kertoo, kuinka Valistajasta tuli hänelle miltei pakkomielle, ja kuinka hän on lehden kautta voinut saavuttaa tutkimansa yhteisön menneisyyden. Hän kuitenkin toteaa, että hänen yhteytensä tutkimuskohteisiin – Valistajan kirjoittajiin – on vain välillistä. Hän pohjustaa kiinnostustaan sillä, että on lapsena kuullut ståhlbergiläisen isoisänsä lauleskelevan ”joutavia loruja” ja kuullut isoisoäitinsä piilottaneen punaisia kotinsa vaatekomeroon. Näin Valistajan tarinoissa on Salmi-Niklanderille paljon vierasta, mutta myös oudolla tavalla tuttua. Itserefleksiivisyydessä ja aineiston hyvässä tuntemisessa piilevät Itsekasvatusta ja kapinaa –teoksen suurimmat vahvuudet, mutta myös heikkoudet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että tutkimusmenetelmiä käsittelevä luku on hyvin lyhyt. Salmi-Niklander kuitenkin selittää metodisia valintojaan pitkin tekstiään, mikä tekee lukemisesta paikoin hankalaa liiallisen toiston vuoksi.
Tutkimusaineistonsa Salmi-Niklander tuntee hyvin ja on siitä innostunut jopa suoranaiseen lumoutumiseen saakka. Hän vertaakin Valistajassa julkaistuja erilaisia kertomuksia folkloristien kritisoimiin yhdennentoista hetken pelastustarinoihin, arkistojen kätköistä löytyneisiin lähteisiin. Salmi-Niklanderin käyttämät erittäin pitkät ja runsaslukuiset aineistoesimerkit kertovat työläisnuorten asemasta, tunteista, arjesta ja yhteiskunnasta; myös ajatukset kirjoittavasta yhteisöstä ja oman asian valtaistamisesta tulevat nekin hyvin esille. Olisin kuitenkin kaivannut aineiston rajaamista teoksen jäntevöittämiseksi ja sinänsä mielenkiintoisen, mutta paikoin raskaankin kerroksisen toiston välttämiseksi.
Sen sijaan käsinkirjoitettujen lehtien ja kollektiivisen kirjoittamisen historiaa käsittelevässä luvussaan Salmi-Niklander tekee vankan ja kiinnostavan pohjustuksen järjestötoiminnan historiasta sekä tämän toiminnan samoin kuin yhteisön ja kirjoitusperinteen välisestä suhteesta. Hän osoittaa tuntevansa käsinkirjoitettujen lehtien historian eikä unohda kaunokirjallisuudessakaan esiintyviä lehtisiä. Samoin työläisnuorten ilmaisutradition murros saa osakseen tarkkanäköistä pohdintaa.
Salmi-Niklanderin ote on osin mikrohistoriallinen, ovathan tarkastelun kohteena kulttuuriset, poliittiset ja sosiaaliset muutokset työväenluokan ja sukupuolen kehyksessä. Valistaja ja sen kirjoittajat, karkkialaisten työläisnuorten yhteisö, elävät kotimaassa tapahtuvien suurten mullistusten keskellä. He toimivat ikään kuin ikkunana Suomen valtakunnan ja Karkkilan paikallishistorian tapahtumiin, joiden avulla nykyisyyttäkin on melko pitkälle mahdollista selittää. Näin Salmi-Nikladerin määritys tutkimuksensa sijoittumisesta kirjallisuuden ja historian tutkimuksen välimaastoon on osuva. Suullinen kulttuuri, muistitieto, käsin kirjoittaminen sekä yhteisö luovat käsitteellisiä ulottuvuuksia Valistajan tekstien avaamiseksi. Yhteisölliseksi Valistajan tekee se, että pienlehdet ovat aina ja myös tänä päivänä pohjautuneet yhteisesti neuvoteltuun päätöksentekoon (Atton 2002: 83).
Historiantutkimus on usein suurten linjojen ja yhteiskunnallisten murrosten kartoitusta. Salmi-Niklanderin mukaan nämä prosessit kietoutuvat paikallisyhteisöissä ja pienryhmissä yhteen erottamattomaksi vyyhdeksi; isot tapahtumat vaikuttavat pieniin. Luvussa ”Kulkurityttö”: sitoutuminen ja irtautuminen Salmi-Niklander käsittelee modernisaatiota pitkälti Anthony Giddensiä seuraten. Hän myös pohtii ihmisten tekemien valintojen, lukemisen ja kirjoittamisen suhdetta yksilön persoonallisuuden kehitykseen. Kun Salmi-Niklanderin mukaan Valistajassa eniten käsiteltyjä teemoja ovat nuoriso-osaston jäsenten hyveet ja paheet sekä paikalliset tapahtumat, ottaa hän tässä luvussa askeleita kohti työn, rakkauden ja seksuaalisuuden käsittelyä. Hän myös pohtii aikaisemmin tarkastelemiaan tekstejä uusin kysymyksin.
Erääksi keskeiseksi kysymykseksi uskonnon pohtimisen ohella nousee modernin rakkauden sekä työväenliikkeen ja sukupuolijärjestelmien suhde. Salmi-Nikladerin mukaan ”työväenliike toi ruukkiyhteisöön sekä ajatuksia modernista rakkaudesta, avioliitosta ja sukupuolijärjestelmästä että myös uudenlaisia mahdollisuuksia miesten ja naisten yhdessä toimimiseen”. Saivartelun uhalla on huomioitava pieni epätarkkuus käsitteiden käytössä, sillä sukupuolijärjestelmä-käsite ei ollut vakiintunut 1900-luvun alkuvuosikymmenen aikaan. Suomessa siitä tuli vakiintunut vasta 1980-luvulla. Sen sijaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta työnväenliikkeen toiminta opetti varmasti monia ihmisiä, joskin tehdastyö usein erotti naisten ja miesten kokemusmaailmoja, minkä Salmi-Niklander huomioikin.
Sukupuolen, uskonnon ja yhteiskunnallisen aseman kaltaiset teemat sovittuvat yhteen Valistajassa ja Salmi-Niklanderin tekstissä; marginaalisuus ja yhteiskunnallinen muutosvaihe ovat hänen mukaansa vahvoja kasvualustoja käsinkirjoitettujen lehtien syntymiselle ja olemassaololle. Nimimerkeillä kirjoittamisen mahdollistama anonymiteetti tarjoaa suojan tehdasyhteisön sisäisiä jännitteitä vastaan.
hteisöllisen toiminnan ja kulttuurisen vastarinnan foorumiksi on viimeisen vuosikymmenen aikana noussut internet lukuisine keskustelupalstoineen. Högforsin tehdasyhteisön 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ilmestynyt Valistaja tai nykyään ilmestyvä, maailmanlaajuinen globaalia hampurilaisketjua vastustava McSpotlight-lehti (Atton 2002) ovat kumpikin kollektiivisen kirjoittamisen tuloksia. Molemmissa lehdissä lukuisat, usein anonyymit kirjoittajat käyvät läpi niitä asioita, joiden avulla he uskovat pääsevänsä kohti parempaa tulevaisuutta. Kumpikin lehti pohjautuu lukuisten ihmisten toiminnalle. Mielestäni Salmi-Niklander olisi voinut pohtia toimijuuden käsitettä hieman tarkemmin esimerkiksi antropologi Alfred Gellin teoksen Art and Agency (1998) pohjalta. Gell viittaa toimijuudella osin siihen, kuinka ihmisten keskinäiset sosiaaliset toimet voivat näkyä piilotettuina esimerkiksi taideteoksissa. Taiteen tekeminen – vaikka juuri kirjoittaminen – voi olla asian haltuunottamista, sen valtaistamista.
Salmi-Niklander vertaa käsinkirjoitetun lehden toteuttamisen toimintaperiaatteita salonki- tai kahvilakulttuuriin, koska myös kahvihuoneissa kukoistivat monet suullis-kirjalliset lajityypit aina keskusteluista päiväkirjoihin ja – jälleen kerran – käsinkirjoitettuihin lehtiin. Kuten kahvilassa seurustelu, myös lehdet on tarkoitettu vain oman yhteisön sisäiseksi ja siten luottamukselliseksi viestinnäksi. Salmi-Niklanderin rinnastus on kiinnostava myös uudemman teknologian tuottamien yhteisöjen tarkastelussa. Internetyhteisöjen tutkijana tunnetuksi tullut Brian A. Connery (1997: 177-178) vertaa internetin keskustelupalstoja ranskalaiseen kahvihuonekulttuuriin. Myös Salmi-Niklander ottaa huomioon tutkimuskohteensa merkityksen nykypäivälle. Hänen mukaansa vuosituhannen vaihteen ”informaatiovallankumous” on nostanut käsikirjoituskulttuurin uudella tavalla tutkimuksen kohteeksi. Salmi-Niklander huomauttaa viisaasti, että monet sähköisen tiedonvälityksen piirteet ovat tyypillisiä kaikelle käsikirjoituskulttuurille. Ne eivät ole syntyneet itsestään, vaan elävät yhteiskunnan ”harmaalla vyöhykkeellä” suullisen ja kirjallisen kulttuurin välimaastossa. Kyse on siitä, kuinka ihmiset omalla toiminnallaan haluavat tuoda ajatteluaan paremmin julki ja saavuttaa katsomansa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden. Tästä marginaalisuudesta olisi ollut kiinnostava lukea vieläkin enemmän nimenomaan yhteisöllisyyden näkökulmasta ja toimijuuden käsitettä avaamalla. Tästä puutteesta huolimatta Salmi-Niklanderin teos osoittaa jatkumon 1900-luvun alkuvuosikymmenten ja nykyaikana paikkansa ottavan kirjoitetun valtaistamisen välillä. Kenties katkoksia ei ole koskaan ollukaan.
Vaikka varsinaisen toimijuuden käsitteellinen pohdinta onkin teoksessa vähäistä, on tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä monitahoinen ja kiinnostava. Huolimatta aineiston runsauden aikaansaamasta toistosta, kuvastaa Salmi-Niklanderin teoksen sitä, kuinka monen toimijan yhteistulos Valistaja aikanaan oli. Hän osoittaa, että puhuminen nimenomaan kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä on aiheellista: kyse on oman toimijuuden valtaistamisesta.
Atton, Chris 2002, Alternative Media. London: SAGE Publications.
Brian A. Connery, Brian A. 1997, IMHO. Authority and egalitarian rhetoric in the virtual coffeehouse. – Porter David (ed.), Internet Culture. London: Routledge.
Gell, Alfred 1998, Art and Agency. An Anthropological Theory. Oxford: Oxford University Press.
Katja Laitinen, FM
Joensuun yliopisto
Perinteentutkimus