Outi Fingerroos: Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. SKST 985. Helsinki: SKS. 2004.
Muistitiedon ja poikkeusaikojen välinen suhde on ollut tutkijoille erityisen hedelmällinen näkökulma. Arkistoihin onkin tallentunut runsaasti molempiin 1900-luvulla Suomessa käytyihin sotiin liittyvää muistitietoa: kertojat ovat halunneet kertoa oman kokemuksensa tapahtumista, vaikka on myös niitä, jotka ovat halunneet vaieta kokemuksistaan kokonaan. Muistitietohistoria on ollut viime vuosina kulttuurintutkimuksessa vahvistuva suuntaus. Sitä edustaa myös Outi Fingerroosin Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineeseen tehty väitöskirja. Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa, joka käsittelee kuolemanrituaalien merkityksen rakentumista luterilaisella Kannaksella vuosien 1918-1939 muistitiedossa.
Tutkimus alkaa itsereflektiosta jo esipuheessa. Sen mukaan tutkimusta ei olisi syntynyt ilman tutkijan kannakselaissyntyistä isoäitiä. Fingerroos paikantaa tutkijapositionsa siirtokarjalaisten jälkipolveen – hän nimittää itseään ”neljäsosakarjalaiseksi” eli ”varttikarjalaiseksi”. Kiinnostus isoäidin menetettyyn kotiseutuun Johannekseen ja sen lähellä olevaan Viipuriin on ollut tärkeänä pontimena tutkimukselle. Tutkimusotteensa Fingerroos määrittelee hermeneuttiseksi lähestymistavaksi vaikka se lähenee samalla kriittis-emansipatorista kulttuurintutkimusta. Tutkijan on tehtävä selkoa suhteestaan aiheeseensa, epistemologisesta sitoumuksestaan ja tutkimusprosessiin sisältyvistä valinnoistaan.
Tutkimuksen primaariaineistoina ovat Johannaksen ja Viipurin siirtokarjalaisten parissa haastatteluin kerätty muistitieto sekä arkistoihin tallentunut muisteluaineisto vuoden 1918 tapahtumista Kannaksella ja erityisesti Viipurissa. Tutkija on tehnyt myös osallistuvaa havainnointia kotiseutumatkoilla Kannakselle 2000-luvun alussa. Tutkimuksen metodologia on tässä tutkimuksessa pohjimmiltaan yksinkertainen. Aineistojen lähiluku on tutkijalle legitiimi tapa tuottaa tietoa tutkimuskohteen menneisyydestä ja yhteisöllisyyden arvoperusteista. Muistitieto tarkoittaa tässä siirtokarjalaisten haastatteluaineistosta tulkittavaa totuutta, jota hänen ei tarvitse kyseenalaistaa. Muistitiedon ”hermeneuttinen lähiluku” rakentuu muistitiedon tutkimukseen pohjautuvan teoreettisen keskustelun kautta. Fingerroos pyrkii ottamaan paikkansa yhtenä keskusteluosapuolena. Tutkimuksessa tehdään rajanvetoa muiden muassa kuolemanrituaalien teoreetikkoihin; siinä kyseenalaistetaan erityisesti antropologien kuolemaa liiaksi tyypitteleviä malleja. Tutkimus on myös kannanotto tutkimuskohteen puolesta: kaukaiset Raja-Karjala tai Viena ovat olleet kansanrunouden tutkijoiden poikkeuksellisen suuren kiinnostuksen ja romantisoinnin kohteina aina kansallisen heräämisen ajoista alkaen - nyt on Kannaksen vuoro!
Tutkimuksen kysymyksenasettelu on kunnianhimoinen. Kriittis-emansipatorinen muistitieto- ja mikrohistoriasta ammentava hermeneuttinen tutkimusote tarjoavat vaihtoehtoisen lähestymistavan Kannaksella ilmenneisiin kuolemanrituaaleihin, joita ei aikaisemmin ole juuri tutkittu. Tutkimuksen tekijä pyrkii johtamaan esittämänsä teoreettiset mallit muistitietoaineistosta.
Viipuri ja Johannes olivat tekijän mukaan tärkeä osa Suomen modernisaatioprosessia. Fingerroos on valinnut paikkakunnat tutkimukseen monista syistä, mutta yhden tärkeimmistä tekijä on alussa jo paljastanut – hänen omat juurensa. Tekijä purkaa ja analysoi aineistoa ollen samalla itsekin siirtokarjalaisyhteisön jäsen, uuskareliaani tai uusheimolainen. Vaikka Viipuri esittäytyy tutkimuksessa, kenties tarpeettomasti stereotypioita alleviivaten (esim. ”kansainvälinen kaupunki”), ovat luonnehdinnat keskeisiä apuvälineitä alueen miljöön, mentaliteetin ja mielikuvien ymmärtämisessä. Johannes oli taas ennen toista maailmansotaa maalaispitäjä meren rannalla; siellä oli myös merkittävää teollisuutta. Pitäjä sijaitsi vain noin 30 kilometrin päässä Viipurin houkutuksista. Kehityksestä eteenpäin kertovat niin kulutuksen muutos ja väestönkasvu kuin kaupungistuminen sekä teollisen toiminnan kasvu alueella 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Tutkimuksessa Johannes oli teollistumisen myötä vasta muuttumassa moderniksi, kun taas Viipurissa elettiin jo modernia aikaa.
Tutkimuksellaan kuolemankulttuurista tekijä osoittaa, että haastatellut ihmiset, jotka lähtivät viimeistään jatkosodan päätyttyä Kannakselta uusille asuinseuduille, kantavat yhä muistissaan kotiseutunsa kuolemanrituaaleja. Niihin suhteutuvat myös tutkimuksessa kuvatut poikkeusajan muistot. Muistitiedon vanhempaan kerrostumaan kuuluvat viipurilaisten ”punaiset muistot” arkistoissa: tapahtumien kokijat, ”punaiset” ja ”valkoiset” siirtokarjalaiset olivat muistelleet tapahtumia lähinnä oman viiteryhmänsä arkistoille. Nuo muistot eivät kovin helposti näy tai kuulu nykyisessä siirtokarjalaisdiskurssissa. Tapahtumista on vaiettu perheissä. Vaikka Kannakselle jääneitä hautapaikkoja ja kirkkomaita vaalitaan hartaudella kotiseutumatkoilla, ei kuitenkaan muistitiedossa mainittua punaisten joukkohautaa Viipurissa, ”Koirien hautausmaata”, muistella. Nykyisten siirtokarjalaisperinnettä ylläpitävien henkilöiden muistinpaikat näyttävät liittyneen tavalla tai toisella valkoisen Suomen viralliseen totuuteen. Tästäkin näkökulmasta tekijä problematisoi siirtokarjalaisuutta.
Fingerroos on paneutunut muistojen vallan ytimeen. Muistitietoon ja sen käyttöön liittyykin myös vallankäyttöä: niin tutkija kuin tutkimuksen kohdekaan eivät ole tässä suhteessa viattomia. Fingerroos havaitsi haastatteluvuorovaikutuksessa myös tutkittavien käyttävän valtaa häneen itseensä eli tutkijaan nähden. Siirtokarjalaiset ovat luoneet ja vahvistaneet omaa kulttuuriaansa tietoisemminkin keräämällä ja julkaisemalla muistojaan. Miten muistoihin perustuvissa, kuvitteellisissa yhteisöissä annetaan sen jäsenille toisaalta lupa muistaa tai toisaalta velvoite unohtaa? Tässä tutkimuksessa vuoden 1918 tapahtumien muistiedon analyysi on osa kansallisen vaikenemisenmuurin purkamista.
Tutkimuksen nimi Haudatut muistot on kaksijakoinen ilmentäen tutkimusaineiston välittämää kuvaa Kannaksen kuolemankulttuurista. Haudatut muistot ovat osa laajempaa kuolemankulttuurin ilmiötä. Vai onko kyse sittenkin erillisestä ilmiöstä, jota poikkeusaika, vuosi 1918 määrittää? Toisaalta kysymys ”poikkeuksesta” on luonteeltaan moderni. Fingerroos rakentaa kuvaa modernisoituvan Kannaksen kuolemankulttuurista, johon sisältyi sekä kollektiivisesti hyväksyttyjä julkisia kuolemia että ei-toivottuja ja kokonaan kiellettyjä kuolemia. Rituaalistetun kuoleman -mallilla selittyy poikkeusajan käyttäytyminen, mm. punaisten ruumiiden häpäiseminen ja sen logiikka. Analyysi siitä, kuinka normatiivisuus toimi ”ameeban lailla yhteiskuntaruumissa” määritellen yhteiskunnallisen normaaliuden ja epänormaaliuden, selittää miksi punavankeja ja ruumiita lopulta kohdeltiin niin kuin kohdeltiin. Se on mielestäni myös tutkimuksen mielenkiintoisinta antia. Tavoitteena on ollut aineistossa ilmenneiden makrotasolla luotujen kuolemanrituaalien ja mikrotasolla rakentuneiden käytäntöjen välisen yhteyden löytäminen, ”fuusio”.
Tutkimuksessa käytetty johtolankametodi puoltaa paikkaansa, varsinkin kun tutkijalla itsellään on omakohtainen ”jälkipolviyhteys” aiheeseen. Lukijan iloksi tutkija myös raottaa tutkimuksensa loppupuolella siirtokarjalaiskulttuuria ”sisäpiiriläisen” näkökulmasta. Hän kertoo, miten pitäjäseurassa välteltiin punaisten identifioimista ja samalla jatkettiin vaikenemisen muurin rakentamista tehtäessä kyläkirjaa. Hahmotan tämän tutkimuksen peruskysymyksenasettelun muotoutuneen juuri tutkimuksen tekijän ”varttikarjalaisen” roolista käsin. Isovanhempien menneisyys näyttää herättävän jälkipolveen kuuluvien tutkijoiden mielissä vaikeitakin kysymyksiä. Nykyhetkestä käsin esitetty ihmetys siitä, että siirtokarjalaiset muistavat vuoden 1918 tapahtumat tai muistinpaikat 2000-luvun alussa, näyttää nousevan osin siis tutkijan jälkipolvikokemuksesta. Se on kysymyksenä mitä oikeutetuin, mutta samalla mielestäni siirtokarjalaisuuden viitekehyksessä myös ongelmallinen. Ovathan useimmat vuoden 1918 autenttisten tapahtumien kokijat poistuneet keskuudestamme jo aikaa sitten. Olivatko Karjalan ja mahdollisesti lähiomaisten menetys haastateltaville tärkeämpiä muistelun aiheita kuin kaukaisempien tapahtumien, naapureiden, vanhempien tai isovanhempiensa kokemuksien ja menetysten muistelu? Ehkeivät kollektiiviset muistot punaisten kuolemista ole aktiivisille karjalaisen muistokulttuurin vaalijoille olleet riittävän omakohtaisia. Myös se, kenelle muistellaan, vaikuttaa varmasti muistitiedon sisältöön.
Fingerroosin tutkimus innostaa pohtimaan erilaisia luovutettuun Karjalaan liittyvän muistitiedon tulkintaan vaikuttavia tekijöitä. Itse aloin pohtia, mitä tutkimukseen haastatellut henkilöt voivat muistaa lapsuudestaan ja siihen liittyneistä ihmisistä. Millä valtuuksin he kokevat saavansa puhua lapsuuttaan edeltävästä ajasta ja muista ihmisistä tutkijoille? Fingerroosin tutkimukseensa haastattelemat henkilöt ovat leimallisesti identifiotuneet karjalaisiksi ja heidän avainkokemuksensa on ollut evakkous. Mitä kaikkea tuo avainkokemus peittääkään heidän muistojensa hautatarhassa? Niinkin merkittävän heimoliikkeen, kuten karjalaisten kohdalla, on erityisen tärkeää pohtia, miksi Kannaksen viime sotiin kytkeytyvät hautamuistomerkit puhuttavat heitä ja miksi aikaisemmat unohdetut, punaisten muistinpaikat eivät juuri kiinnosta.
Fingerroosin tutkimus avaa kiintoisan näkökulman siirtolaisuustutkimukseen erityisesti muistitiedon näkökulmasta. Sen avulla voidaan tutkia myös perheen, sen jäsenten ja sekä makrotason yhteisöjen keskinäisiä suhteita. Toisaalta juuri muistelemattomuus ilmaisee muistitiedon poliittisen luonteen mikrotason yhteisöissä. Tässä kohdin tutkijalla on vastuu, tärkeä tehtävä toimia kriittisten kysymysten esittäjänä.
Tutkijan oma sukutausta ja siirtokarjalaisyhteisön jäsenyys lienee vaikuttanut paljonkin aineiston muotoutumiseen. Siirtokarjalaisten kuolemankulttuurin muodot, erityisesti 1990-luvulta eteenpäin, olisi kaivannut mielestäni syvempää käsittelyä. Tällöin kokonaisuus olisi ollut myös teknisesti ehyempi ja siten luettavampi. Tarvitsin useita lukukertoja monitasoisen kokonaisuuden hahmottamiseen – hyvä niin. Tutkimuskohde, kuolemankulttuuri, näyttää muuntuvan tutkimuksen kuluessa aivan muuksi kuin miltä työn alussa vaikuttaa. Kysymyksessä on ollut prosessi, jossa tutkija on päätynyt tarkastelemaan perinneilmiötä kriittisemmin ja uudesta näkökulmasta. Toisaalta tutkimusta lukiessa tuntui pitkään siltä, kuin Fingerroosin 1990-luvun loppupuolella tekemät haastattelut, yksi pääaineisto, olisi jäänyt jotenkin irralliseksi suhteessa hänen arkistosta löytämiinsä poikkeuskuolemiin, jopa niiden varjoon. Mihin siirtokarjalaisten haastatteluja loppujen lopuksi oikein tarvittiin? Lopussa sain vastauksen. Haastatellut siirtokarjalaiset olivat tutkijan tarvitsemia johtolankoja teemaan, toisaalta rituaalisten kuolemien merkityksiin ja toisaalta vuoden 1918 vaiettuihin kuolemiin Kannaksella.
Kuitenkin jäin kaipaamaan enemmän pohdintaa erityisesti siirtokarjalais- ja työläisperinteen välisen yhteyden osalta. Ne ovat rakentuneet ajallisesti eri tavoin muodostaen jossain määrin myös erilaiset merkityskentät ja viitekehykset. Yhtyvätkö ne haastateltavien tuottamassa muistiedossa? Aktiiviset karjalaisten pitäjäseurojen toimijat ja perinteentallentajat haastattelijoina tai analyysin kohteena eivät edustane luovutetusta Karjalasta tullutta siirtoväkeä kattavasti. Pitäjäseurojen perinteen tallentamisessa on aina jotain tarkoituksellista, karjalaisuutta alleviivaavaa. Itse näen siinä olevan mukana paljon keskusjohtoisesti kontrolloituja elementtejä. Toki karjalaisen perinteen tallennustyön kautta mahdollistuu tiedonjyvien kokoaminen ja säilöminen myös muuta kuin yhdenlaista siirtokarjalaistarinaa palvelemaan. Tältä pohjalta analyysissä olisi voitu pohtia perusteellisemmin ja analyyttisemmin siirtokarjalaisten muistokulttuurin ja ryhmän rajoja, jotka näyttävät kulminoituvan erityisesti vuoden 1918 tapahtumien muistoihin. Sen vuoksi esitän kysymyksen: olisiko esimerkiksi työväen tai punaisten jälkeläisiin identifioituvia, karjalaiseen siirtoväkeen kuuluneita henkilöitä voitu vielä tavoittaa haastateltaviksi?
Haudatut muistot on teoreettisesti monipuolinen ja ennen kaikkea myös innovatiivinen tutkimus. Laaja ja monipuolinen lähdeluettelo kertoo tutkijan perehtyneen aiheeseensa huolella. Vaikka Fingerroosin mukaan tutkijan ei tarvitse kyseenalaistaa aineistostaan tulkittavaa totuutta, tulee hän silti herättäneeksi tutkimuksellaan tärkeän kysymyksen: onko myös karjalaisen siirtoväen jälkipolvilla oikeus muistoihin muustakin kuin ”kultaisesta Karjalasta”? Fingerroosin tutkimus vastaa kysymykseen myöntävästi. Tutkimus haastaa samalla muitakin tutkijoita pohtimaan, miten ”poikkeusta” osana perheiden ja yhteisöjen historiaa voidaan tarkastella. Toivottavasti Haudatut muistot tutkimuksena ravistelee ja tuulettaa myös Karjala-tutkimuksen tunkkaisia komeroita.
Terhi Torkki
FM, tutkija
Kansatiede, Helsingin yliopisto